Uudessakaupungissa kaksi henkilöä, joilta evättiin työpaikka hautausmaalla siksi etteivät he kuuluneet kirkkoon, nosti seurakuntaa vastaan syytteen toisiinsa kuulumattomien asioiden koplaamisesta keskenään. Aivan samoin kuin sukupuolen, iän, seksuaali-identiteetin tai etnisen suuntautuneisuudenkaan, maailmankuvan ei tulisi liittyä mitenkään siihen, miten kyseinen henkilö hoitaa tai miten hänen oletetaan hoitavan työnsä. Niiden kun olettaisi ja sopisi olevan yksityisasioita.
Työ ja henkilöön liitettävät leimat hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan tai mielipiteistään ovat tämän käsityksen mukaan eri kategoriaa, vähän niinkuin numerot, värit ja muodot. Ei ole mahdollista sanoa, onko numero kolme välttämättä sininen tai onko keltainen välttämättä kuutio, koska ne kuuluvat eri olioluokkiin.
Syrjintä voidaan kriminalisoida, mutta rekrytoinnin pitää aina perustua johonkin. Jos työnantajalla on varaa valita kahden yhtä pätevän henkilön välillä, hän voi perustaa valintansa ihan mihin hyvänsä. Miksi sitten olisi sen kyseenalaisempaa suosia esimerkiksi kristittyjä pakanoiden kustannuksella kuin esimerkiksi punahiuksisia henkilöitä mustahiuksisten henkilöiden kustannuksella, sinisiin pukeutujaa punaväriin sonnustautuneen tai Audia ajavia Nissan-kuskeihin kustannuksella? Etenkin kun vaatetus tai automerkki voivat monille olla vakaumuksellisia asioita, ja hiustenväri vakaumuksen ilmaus. Ja sitäkin saa purkista.
Uudenkaupungin tapaus on ensimmäinen kerta, kun seurakunnan töitä hakenut pakana tekee valituksen henkilökohtaiseen maailmankatsomukselliseen tunnustukseen perustuneesta syrjinnästä rekrytoinnissa. Se on uutinen, muttei se, että tällaista tapahtuu. Syyte perustuu ajatukseen, että kirkko teki kategoriavirheen: se sotki keskenään kaksi eri olioluokan asiaa.
Vietin yhden hienon lukiolaiskesän Maunulan uurnalehdossa; muutamia vuosia myöhemmin kun hain kesätyöntekijän paikkaa Malmin hautuumaalta, se tyssäsi siihen että olin tässä välissä mennyt eroamaan kirkosta. Ymmärsin, ettei minulta evätty haravan ja ruohonleikkuukoneen käyttöoikeutta siksi, että kirkosta erotessani olisin menettänyt työkykyäni, vaan siksi, että menetin kirkon silmissä luottamuksen. Mikä vakavinta, kirkon, joka edustaa kansaa. Kirkkoon kuulumattomana edustamistani arvoista - ei vähiten protestanttisesta työetiikasta - ei ollut mitään takeita. Ja toki jonkin henkilökohtainen integriteetti saattaa sellaisesta heilahtaa, että hänen läheisensä haudalla heiluu joku pakana. Tiedä vaikka kusisi sinne.
Työ kiinnittää yhteisöihin ja yhteiskuntiin. Se on keskeinen yksilöllisen itsetoteutuksen, ja itse asiassa, olemassaolon muoto, jopa sen ehto. Syrjäytyminen, tuo pakeneva termi, on vähän niinkuin susi: jokainen on kuullut mutta harva nähnyt. Jos kansalaisia pyydetään kuvailemaan syrjäytynyttä, maalaamaan hänen muotokuvansa, useimmat ajattelevat työtöntä alkoholistia. Jos ei ole työssä, ei oikein ole missään.
Uudenkaupungin tapaus käänsi edelläkuvatun tutun työn ontologian päälaelleen. Kun ennen työ oli edellytys sille, että kuului millekään, nyt mihinkään kuuluminen onkin edellytys sille, että on työssä. Eikä mihin tahansa kuuluminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti