Vapaaehtoinen ostamattomuus: elitismiä vai ekologisuutta?

Tänään vietetyn älä osta mitään –päivän tarkoitus on antaa ärsyke kuluttajille ja kauppiaille siitä, että kuluttamiseen perustuva elämäntapa on maapallollisesti kuluttava. Samalla se muistuttaa siitä, että toisenkinlainen elämäntapa on mahdollinen. Ja ostamattomuus vapauttaa ihmisten rahaa esimerkiksi makaamaan pankkitilillä, sijoitettavaksi vaikkapa kummilapsiin tai uusiutuvan energian innovaatioihin ja se vapauttaa aika tärkeämpään kuin kauppakärryn kyntämiseen. Voi vaikka lukea, kuunnella musiikkia, havainnoida luonnossa, liikkua tai vain viettää kiireetöntä ja täyteläistä läsnäoloa lähimmäisten kanssa. Tällainen päivä on kevytaktivismia: kerran vuodessa kai nyt jokainen voi sitoutua olemaan ostamatta mitään. Vai?

Tavaroiden tuottaminen kuluttaa energiaa. Samaten energiaa kuluttaa niiden ronttaaminen kaupasta kotiin. Energiaa kuluttaa kuitenkin myös varautuminen kuluttamattomuuteen. Kun edellisenä päivänä – tai edellisinä päivinä – pitää huomioida myös seuraavan päivän ostokset, ostoskorista tahtoo tulla aika iso. Ja sellaisen ostoskorin tuominen kotiin saattaa houkutella käyttämään sellaisia liikennemuotoja, jotka kuluttavat energiaa.

Pitäisi näyttää moraalista esimerkkiä niille, joiden liha on ehkä vähän heikompi kuin oma ja sinnikkäästi kieltäytyä ostamasta mitään. Siis yhtään mitään. Tiedän. Mutta eikö kevytaktivismin pitänyt olla nimenomaisesti helppoa ja hauskaa?

Vapaavalintainen ostamattomuus on paitsi muistutus siitä, että toisenlainen elämäntapa on mahdollinen, että ihminen ei ole vain kuluttaja, ja sellaisena myös sympatianosoitus niille, jotka eivät kulutuksen kautta kytkeydy jälkimoderniin talouteen. Sellaisena tällainen päivä lyö kuitenkin tarkoitustaan korvalle. Jotta nimittäin voisi olla vapaaehtoisesti ostamatta mitään, on oltava mahdollisuus ensinkään ostaa mitään. Köyhillä ei tätä vaihtoehtoa ole. Ostamattomuus, niin sympaattista kuin se onkin, on todellinen lifestyle-valinta vain harvoille. Sellaisena se on kipeä muistutus köyhille siitä, että eivät he jälkiteollisena aikana oikein ole ihmisiä. Ostamattomuus, niin hyvää kuin se tarkoittaakin, on snobismia.

Älä katso Ben Stilleriä, mene mieluummin rämärullaluistelemaan!

Omistettu Konsta Kuttaperkan muistolle

Lapsuudenkodissani soi usein radio. Erityisesti säätiedotus ja valuuttakurssit olivat hypnoottista kuultavaa, tosin en ymmärtänyt, mitä tarkoitti Bryssel ei-kaupallinen. Miten raha voi olla ei-kaupallista? Eikö sitä käytetä siihen, johon se on suunniteltu, vaihdon merkitsijänä? Säilytetäänkö sitä esimerkiksi Brysselin keskuspankin kassakaapissa, josta sitä ei koskaan oteta ulos? Voiko siitä puhua rahana ylipäätään? Ei-kaupallisen rahan episteeminen status asettuu hyvin kummalliseen valoon. Jos ei rahaa voi käyttää, voiko sen varastaminenkaan olla silloin rikos? Saako siis Brysselin ei-kaupallista rahaa varastaa? Vasta nyt minulle alkaa asia selviinyytymään; kyse onkin ehkä virtuaalisesta rahasta, mitä termiä tosin ei yleisesti tuntenettane tai käyttänettäne, puhumattakaan 30 vuotta sitten.

Oli kyse sitten oravannahasta, velkakirjoista tai seteleistä, rahan vaihtoluonteen ymmärtäminen on välttämätön edellytys rahan käytölle. Kun ymmärtää, että esimerkiksi vaimo maksaa 3 lehmää ja 15 oravannahkaa, rahat eivät voi loppua kesken, sillä ei ole mahdollista hankkia hyödykkeitä sellaisilla lehmillä, joita ei ole. Näin ei myöskään ole vaarana, että kun lähtee ostamaan tavallista Ninaa, Johannaa tai Minnaa, tuleekin takaisin Jennifer Lopezin kanssa, sillä Jennifer Lopezin hankintakustannukset ovat suuremmat kuin tavallisen naisen, puhumattakaan sellaisen ylläpitokustannuksista.

Rahalaitokset eli pankit ja luottoyhtiöt ovat jälkiteollisen hyödyketuotannon haaskalintuja, joiden päätuote eli säästö- ja käyttötilit tosiasiallisesti eivät ole kannattavia rahalaitoksille; sen sijaan kannattavaa on sitoa asiakkaita pitkäkestoisten luottojen ja sijoituksien avulla uskollisiksi orjikseen. Virtuaaliraha tarkoittaa luottokortteja; kukaan ei tosiasiallisesti näe rahan vaihtuvan hyödykkeisiin, mutta
seuraavan kuukauden luottokorttilaskuissa ostotapahtumista saa ikävän muistutuksen, puhumattakaan koroista, joiden maksaminen on tyhmää. Ja puhumattakaan korkojen koroista, joita virtuaalisten rahatuotteiden kuluttaja joutuu maksamaan maksaessaan luottoja pois toisilla luotoilla.

Joissakin työpaikoissa - esimerkiksi sellaisissa, joissa tehdään paljon työmatkoja - työntekijät käyttävät työmatkoillaan luottokortteja, ja työnantaja maksaa kulut takaisin kuitteja vastaan. Paitsi korkoja. Kyse on usein myös sellaisista työpaikoista, jotka salakuljettavat itsensä työntekijöidensä koteihin, pakottaen työntekoon sopimuksenmukaisen työajan ulkopuolella. Kyse on työvoiman kaksoisriistosta; työnantaja varastaa työntekijältä paitsi korot, eli osan heidän sopimussääteisistä tuloistaan, mutta myös osan heidän vapaa-ajastaan.

Älä osta mitään -päivän idea on erinomainen. Ideasta voisi tehdä viikottaisen; jos kotitaloudelle jää kulutukseen laskujen maksun ja verojen jälkeen esimerkiksi 2000 euroa, yksikin päivä viikossa säästää vuodessa noin 3500 euroa. Sen summan voisi huoletta panna vaikkapa makaamaan yhdelle niistä pankkien korkeakorkoisista sijoitustuotteista, tai vaikka panna hyväntekeväisyyteen ilman että koettu elintaso laskisi siitä mitenkään.

Mitä enemmän kaupassa ja tuotannossa on mukana väliportaita, sitä enemmän energiaa ja rahaa kuluu paitsi kaupanteossa, myös tuottamiseen, markkinointiin, brändäämiseen, säilyttämiseen ja kuljetukseen. Kierrätyksen sijasta olisi ekologisinta suosia sisäistä kierrätystä; käytä mahdollisimman paljon vain sellaisia omia tavaroitasi, joita sinulla on jo valmiina. Esimerkiksi joka ilta ei pidä ostaman tai vuokraaman uusia elokuvia, vaan sinä olet kärsivä NRK:n lähes päivittäisestä Ben Stiller-Adam Sandler -tarjonnasta.

Ja jos rullaluistimesi ovat rämät, voit ryhtyä harrastamaan rämärullaluistelua!