Konservatoriojärjestelmän ansiosta, musiikissa sangen korkean ammatillisen tason saavuttaminen on nykyään mahdollista hyvin monille. Suomen kansainvälisessä vertailussa ainutlaatuinen konservatoriojärjestelmä kykenee monistamaan satoja ja taas satoja pianisteja, jotka kykenevät reprodusoimaan käytännöllisesti minkä tahansa partituurin jokseenkin virheettömästi.
Digitaalitekniikan ansiosta, näiden edellämainittujen konservatorioapinoiden musiikillisten esityksien monistaminen on nykyään erittäin helppoa. Silloin kun tämä tehdään erehtymättömällä tekniikalla, joka vieläpä kykenee editoimaan täydellisten musiikin suorittajain olemattomat virheet, tallennetaan, käsitellään, jälkikäsitellään, monistetaan, pakataan, tukutetaan, mainostetaan, myydään ja hakataan, tulos on - täydellinen. Siinä on vain yksi vika: sitä kuunnellessa tulee herkästi haukotus. Miksi?
Olisi älyllisesti liian helppoa tuudittautua romantikoksi ja heittäytyä menneeseen, ja kaivata aikoja, jolloin muusikot olivat todellista sivistyneistöä. Sitä he nimittäin ovat usein nytkin. Ralf Gothoni on laajalti oppinut mies, oikeastaan ei muusikko vaan musiikin psykofilosofi, ja sitäpaitsi hänen kallellaanolonsa itämaisiin filosofioihin - kuten kapellimestari Sergiu Celibidachelle - suhteuttaa musiikin osaksi ihmisenä olemisen jatkumoa, yhdeksi mutta korkeaksi tavaksi toteuttaa ihmisyyttä. Muutamia vuosia sitten konserttilavalle kuollut kapellimestari Giuseppe Sinopoli oli lääkäri ja suorittanut antropologian loppututkinnon. Ja niin edelleen.
Se, mitä nykymuusikoita kuunnellessa jää kaipaamaan, on tunne, että he uskoisivat musiikkiin. Musiikin todella uskottavaksi välittämiseksi ei riitä, että uskoo musiikkiin, vaan musiikin kuuntelijoille pitää syntyä sellainen tunne, että mikään muu kuin musiikki ei merkitse yhtään mitään. Yksinkertaisesti, kyse on intensiteetistä.
Kaikista suurista muusikoista, intensiteetti on lähes yksinoikeudella varattu kapellimestari Wilhelm Furtwänglerille (1886-1954). Furtwängler oli, paitsi muusikko, myös musiikin ulkopuolella oppinut mies, harrastaen mm. arkeologiaa. Olen käynyt läpi muualla tässä blogissa (9.9.2009) Furtwänglerin taiteesta tehtyjä tallenteita, mutta yleisesti ottaen, levytysstudio jähmetti hänen taiteensa nyt-hetken. Suurin osa edustavimmista näytteistä Furtwänglerin tulkintataiteesta ovat livetaltiointeja.
Paremmin kuin kukaan muu, Furtwängler ymmärsi, että musiikki on narraatio, joka kulkee alusta loppuun, eikä vain kokoelma erillisiä nuotteja. Musiikki ei kuitenkaan ole vain tarina, vaan se on dramaattinen tarina. Furtwängler osasi luoda musiikillisen jatkumon, pitää yllä herpaantumattoman jännityksen.
Marraskuussa 1942 Berliinin filharmonikkojen kanssa taltioitu Wagnerin Tristan ja Isolde -alkusoitto ja Liebestod on tästä ehkä paras esimerkki, ja hyvin mahdollisesti intensiivisin musiikkitaltiointi, mitä on koskaan tehty. Se on vajaat 19-minuuttinen katkeamaton crescendon kaari, jossa korvinkuultavan lisäksi on koko ajan ja samanaikaisesti läsnä kaksi muutakin tasoa: ajallinen jatkumo, joka kuljettaa musiikkia kohti jo kulloisessakin nyt-hetkessä latenttina olevaa vääjäämätöntä loppukliimaksia. Toinen piilevä mutta kuuluva Furtwänglerin tulkinnan sekundaaritaso on peitelty voima: silloinkin kun partituuri määrää tauon, suvannon tai diminuendon, tämä on vain näennäistä. Musiikin voimakkuus ja liike ei pysähdy silloinkaan.
Musiikki imee Furtwänglerin orkesterin kuljettamana kuin musta aukko. Myös sota-aikana tehdyssä tallenteessa Richard Straussin Sinfonia Domesticasta orkesteri taas on kuin panssaripataljoona. Yhtä kaikki, Furtwängler kunnioitti musiikkia. Hänelle se ei ollut vakava vaan kuolemanvakava asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti