Lumisena talvena maisema näyttää monellakin tavalla erilaiselta kuin normaalisti. Yhtäältä hanki peittää maiseman paikallisia erityispiirteitä, toisaalta se tuo paikallisuuden uudella tavalla näkyviin. Ainakin koirien paikallisuuden, sillä niiden kirkuvan keltaiset pissajäljet saavat oivan taustan valkoisesta lumihangesta.
Edellä kuvattu toimi preludina sille, että omaa havainnointikykyäni ja visuaalista muistiani on monin tavoin terästetty viime vuosina. Tämä prosessi taisi toden teolla nytkähtää käyntiin alkukesästä 2007, jolloin kissanetsintä jo läpikotaisin tutuksi luulemassani Kannelmäessä opetti minut tuntemaan kotikyläni joka ikisen talon, ojan ja pusikon.
Jos luonnon piirteet ovat maisemassa pysyvää, ihmiset ovat vaihtuva elementti. Tosin, mainitun kissanetsintäoperaation ansiosta tunnistan kasvoista vieläkin varmaankin puolet Kannelmäestä, ja muistan, missä olen heidän kanssaan jutellut, jossakin tapauksessa jopa muistan, missä he asuvat. En kuitenkaan usko, että sillä yleisellä viisaudella, jonka mukaan kissa kiin(nit)tyisi paikkaan, olisi tarkoitettu aivan tätä, että kissa kiinnittää myös ihmisensä paikkaan.
Minulla on ollut aina surkea kasvomuisti, siinä määrin, että olen joutunut noloihin tilanteisiin luullessani ihmisiä toisiksi. Yllättäen kuitenkin jopa täysikasvuisen ihmisen muisti voi kehittyä, tai ehkä ei niinkään muisti, vaan havainnointi- ja yhdistelykyky. Paikallisuuden ymmärtäminen, havainnointikyky ja eri kategorian havaintojen (esimerkiksi pissaläiskien ja ihmiskasvojen) yhdistelylle ei ainakaan ole ollut haitaksi kaupunkimaantieteen opiskelu ja kunnallispolitiikan harrastaminen.
Niin, kunnallispolitiikka. Ne kannelmäkeläiset, jotka muistan jo kissanetsintäajoiltani, ovat ikuisiksi ajoiksi naulattu sisäiseen ja paikalliseen kasvomuistiini, koska muistan aina keskustelleeni heidän kanssaan Prisman parkkipaikalla tai Kantsun aseman kohmeisina aamutunteina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti