Vaikka olenkin hyvin kriittinen sitä kohtaan, että yhtenäiskoulujärjestelmässämme kaikille opetetaan kaikkien kotimaisten kielten alkeistaito, sanottakoon se selvästi: ruotsin kieli kuuluu Suomeen. Suomenruotsalainen kulttuuri on osa suomalaista kulttuuria, ja maamme ruotsinkielisten tulee voida ilmaista itsensä ruotsiksi. Astetta vaikeampaa on taata oikeus äidinkielisiin palveluihin.
Vaikka ruotsia edes auttavasti taitavia löytyisikin Helsingin kokoisessa kaupungissa riittävästi peruspalvelujen pyörittämiseksi, ei ole mitään takeita, että substanssiosaaminen ja kieliosaaminen kulkevat käsi kädessä. Tämä tarkoittaa sitä, että silloin kun on kyse peruspalveluista, on tärkeämpää, että lääkäri on pätevä kuin että hänellä on kielikoe suoritettuna, kunhan saa väännettyä ymmärrettävän ja yksiselitteisen epikriisin millä tahansa kielellä, olkoon sitten vaikka somaliksi.
Mikä sitten on peruspalvelu? Useimmat ymmärtävät esimerkiksi terveyskeskuslääkärit, jäte- ja vesihuollon, peruskoulut, kirjastot, uimahallit ja joukkoliikenteen peruspalveluina. Näistä peruspalveluista päättää aina jokin lautakunta ja niiden toteuttamisesta vastaa kaupungin tai kunnan liikenne-, vesi-, liikunta-, kirjasto- tai koululaitos ja terveysvirasto. Koska peruspalveluista päättäminen ja niiden toteuttaminen ovat sektoroituneita, niissä on kaikissa oma alakohtainen asiantuntijadiskurssinsa, jonka hallitsemiseen ei edes virkamiesruotsi riitä. Tietysti kraanasta tuleva vesi on samaa kaikilla kielillä, mutta hyväkään esimerkiksi lääketieteellisen ruotsin tuntemus ei paljoa auta esimerkiksi joukkoliikenteen toimialalla.
Jos virkamiehiltä edellytetään todistetusti riittävää molempien kotimaisten kielten osaamista, mikä sitten on virkamies? Pitääkö kaksikielisyysvaatimus ulottaa myös HKL:n bussikuskeihin, uimahallien siivoojiin, kadulla kulkeviin nuorisotyöntekijöihin tai niihin kolmannen sektorin toimijoihin, jotka ovat ottaneet hoitaakseen viranomaistehtäviä tai ainakin osallistuvat yhteiskunnallisten peruspalveluiden tuotantoon?
Uusi nuorisolaki on mahdollisuus oppia ajattelemaan ja toimimaan ihan uudella tavalla, niin päätöksenteossa, virkamiehistössä kuin kentälläkin. Se määrittelee nuorisotyön peruspalveluksi, ja määritellessään nuorison substanssiksi, toiminnan sisällöksi, se suosittelee sektorirajojen ylittämistä nuorten kansalaisten palvelemiseksi. Nuoriso ei ole vai nuorisotyön kohde, vaan myös sen tekijä.
Tällöin nuorisotyö ymmärretään kokonaisvaltaisesti, ja vaikka silläkin - kuten kaikilla ammmattialoilla - on oma erityissanastonsa, kenttätyössä sen voi heittää mäkeen. Kun asioidaan ruotsinkielisen nuorison kanssa, on tärkeintä, että haluaa yrittää snakata svenskaa, eikä se, missä määrin tuntee osallistavien ja toiminnallisten menetelmien sanastoa ruotsiksi. Uusi nuorisolaki tunnustaa kentän tarpeet tärkeämmiksi kuin mustasukkaisen sektorirajoista kiinnipitämisen. Tai, kuten vanha allardtilainen rakennefunktionalisti sanoisi: toiminta on tärkeämpi kuin rakenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti