Hän uskoi musiikkiin

Konservatoriojärjestelmän ansiosta, musiikissa sangen korkean ammatillisen tason saavuttaminen on nykyään mahdollista hyvin monille. Suomen kansainvälisessä vertailussa ainutlaatuinen konservatoriojärjestelmä kykenee monistamaan satoja ja taas satoja pianisteja, jotka kykenevät reprodusoimaan käytännöllisesti minkä tahansa partituurin jokseenkin virheettömästi.

Digitaalitekniikan ansiosta, näiden edellämainittujen konservatorioapinoiden musiikillisten esityksien monistaminen on nykyään erittäin helppoa. Silloin kun tämä tehdään erehtymättömällä tekniikalla, joka vieläpä kykenee editoimaan täydellisten musiikin suorittajain olemattomat virheet, tallennetaan, käsitellään, jälkikäsitellään, monistetaan, pakataan, tukutetaan, mainostetaan, myydään ja hakataan, tulos on - täydellinen. Siinä on vain yksi vika: sitä kuunnellessa tulee herkästi haukotus. Miksi?

Olisi älyllisesti liian helppoa tuudittautua romantikoksi ja heittäytyä menneeseen, ja kaivata aikoja, jolloin muusikot olivat todellista sivistyneistöä. Sitä he nimittäin ovat usein nytkin. Ralf Gothoni on laajalti oppinut mies, oikeastaan ei muusikko vaan musiikin psykofilosofi, ja sitäpaitsi hänen kallellaanolonsa itämaisiin filosofioihin - kuten kapellimestari Sergiu Celibidachelle - suhteuttaa musiikin osaksi ihmisenä olemisen jatkumoa, yhdeksi mutta korkeaksi tavaksi toteuttaa ihmisyyttä. Muutamia vuosia sitten konserttilavalle kuollut kapellimestari Giuseppe Sinopoli oli lääkäri ja suorittanut antropologian loppututkinnon. Ja niin edelleen.

Se, mitä nykymuusikoita kuunnellessa jää kaipaamaan, on tunne, että he uskoisivat musiikkiin. Musiikin todella uskottavaksi välittämiseksi ei riitä, että uskoo musiikkiin, vaan musiikin kuuntelijoille pitää syntyä sellainen tunne, että mikään muu kuin musiikki ei merkitse yhtään mitään. Yksinkertaisesti, kyse on intensiteetistä.

Kaikista suurista muusikoista, intensiteetti on lähes yksinoikeudella varattu kapellimestari Wilhelm Furtwänglerille (1886-1954). Furtwängler oli, paitsi muusikko, myös musiikin ulkopuolella oppinut mies, harrastaen mm. arkeologiaa. Olen käynyt läpi muualla tässä blogissa (9.9.2009) Furtwänglerin taiteesta tehtyjä tallenteita, mutta yleisesti ottaen, levytysstudio jähmetti hänen taiteensa nyt-hetken. Suurin osa edustavimmista näytteistä Furtwänglerin tulkintataiteesta ovat livetaltiointeja.

Paremmin kuin kukaan muu, Furtwängler ymmärsi, että musiikki on narraatio, joka kulkee alusta loppuun, eikä vain kokoelma erillisiä nuotteja. Musiikki ei kuitenkaan ole vain tarina, vaan se on dramaattinen tarina. Furtwängler osasi luoda musiikillisen jatkumon, pitää yllä herpaantumattoman jännityksen.

Marraskuussa 1942 Berliinin filharmonikkojen kanssa taltioitu Wagnerin Tristan ja Isolde -alkusoitto ja Liebestod on tästä ehkä paras esimerkki, ja hyvin mahdollisesti intensiivisin musiikkitaltiointi, mitä on koskaan tehty. Se on vajaat 19-minuuttinen katkeamaton crescendon kaari, jossa korvinkuultavan lisäksi on koko ajan ja samanaikaisesti läsnä kaksi muutakin tasoa: ajallinen jatkumo, joka kuljettaa musiikkia kohti jo kulloisessakin nyt-hetkessä latenttina olevaa vääjäämätöntä loppukliimaksia. Toinen piilevä mutta kuuluva Furtwänglerin tulkinnan sekundaaritaso on peitelty voima: silloinkin kun partituuri määrää tauon, suvannon tai diminuendon, tämä on vain näennäistä. Musiikin voimakkuus ja liike ei pysähdy silloinkaan.

Musiikki imee Furtwänglerin orkesterin kuljettamana kuin musta aukko. Myös sota-aikana tehdyssä tallenteessa Richard Straussin Sinfonia Domesticasta orkesteri taas on kuin panssaripataljoona. Yhtä kaikki, Furtwängler kunnioitti musiikkia. Hänelle se ei ollut vakava vaan kuolemanvakava asia.

Lost in the t(h)ickets and undergrowth

Voin jakaa tähänastisen elämäni noin 14 vuoden jaksoihin sen mukaan, mikä on ollut ensisijainen intohimoni ja pysyvän kiinnostukseni kohde, joka on antanut minulle kaikkein eniten elämänsisältöä. Jos ensimmäistä 14 vuottani luonnehti intohimoinen lukeminen ja seuraavaa 14 vuottani musiikki - joku ystäväni joskus ihmetellen kommentoi soittaessaan minulle, ettei kai vain herättänyt minua kun taustalla ei soinut musiikkia - niin tätä päivää luonnehtii jalkapallo, tai siis tämänhetkinen elämäni on osa jalkapalloa, eikä siis esimerkiksi päinvastoin.

Kävin 90-luvulla, etenkin opiskeluaikoinani aika paljon konserteissa ja kävin yösiivoamassa, jotta kykenin kustantamaan itselleni töölöläisyyden lisäksi musiikkiharrastukseni. Vaikka Finlandia-talo onkin musiikillisessa katsannossa lato, ei talo, niin joka tapauksessa kävin siellä paremman puutteessa lähes viikoittain. Ikimuistoisia elämyksiä minulle tarjoilivat esimerkiksi Kurt Sanderling, Svjatoslav Richter, Ilja Musin, Witold Lutoslavski, Vladimir Ashkenazy ja Murray Perahia, puhumattakaan Sakari Oramosta, jonka kapellimestaridebyytissä olin paikalla. Kaikkein täyteläisin muisto, joka liittyy konserttien henkeen, on kuitenkin lähes satavuotiaana muutamia vuosia sitten kuolleesta kulttuuripersoona Totti Carlanderista, jonka kanssa joskus juttelin siitä, kun hän nuorena miehenä kävi kirjeenvaihtoa Richard Straussin kanssa.

Minulle annettiin tehtäväksi hankkia tänään kolme konserttilippua norjalaisen jazzpianisti Jon Balken konserttiin Gloriassa. Koska valehtelematta joka ainut tähän saakka itse ostamani Suomessa kuulemani konsertin lippu on ostettu Stockmannilta, menin sinne tälläkin kertaa, sillä ilman muuta oletin, että Stockmann on paikka, josta saa konserttilippuja, eikä siis vain lippuja, vaan liput. Siis kaikki.

Jon Balke ei kuitenkaan saavuttanut vastakaikua Stockalla. Minulta tivattiin tarkennuksia, miten artistin nimi kirjoitetaan, mihin aikaan konsertti alkaisi ja oliko lipuista vastuussa lippupalvelu vaiko lippupiste. Minä sitten siihen, että eivätkö ne olekaan sama asia, ja jos eivät, niin onko jompikumpi osa jompaakumpaa. Sain molempiin kysymyksiini kieltävät vastaukset, ja asiakaspalveluhenkilö soitti näihin molempiin tai sitten siihen toiseen, jonka osana se toinenkin joko on tai ei ole, saaden lopulta tiedon, että lippuja saa Tiketti-nimisestä paikasta. Minä kun olen luullut, että tiketti on helsingin kielellä se paikka, josta saa lippuja, eli lippupalvelu ja/tai -piste. Olin eksynyt tikettiviidakkoon, eikun pöheikköön (thicket).