Joukkoliikennetunneli ja hiihtoputki Keskuspuiston alitse

Paloheinästä uuteen, rakennettavaan Kuninkaantammen kaupunginosaan suunnitellaan tunnelia poikittaislinja Jokeri kakkosta varten. Se tulisi lähtemään Myyrmäestä, aloittaen liikenteensä suunnitelmien mukaan 2011. Jokeri kakkonen tulisi näin palvelemaan uuden kaupunginosan asukkaita; kaupunginosan, joka nyt on liikennemotissa: sinne päästäkseen on pakko koukata Vantaan puolelta. Tosin nähtäväksi jää, miten kuntarajojen ylittäminen tullaan ratkaisemaan uudella Jokerilinjalla; Kuninkaantammi tullee olemaan paljolti riippuvainen Myyrmäen palveluista. Ehkä kaikessa hiljaisuudessa valmistellaankin Helsingin ja Vantaan yhdistämistä, mikä olisikin hyvä päätös, etenkin kun ollaan suunnittelemassa Espoon ja Vantaan mieliksi Kehä kakkosta, joka kulkenee suunnilleen uuden bussilinjan reitin suuntaisesti.

Ilmeisesti tarkoituksena on, että Jokeri II toimisi pikabussilinjana kuten Jokeri ykkönenkin; jossakin vaiheessa sen oli tarkoitus olla pikaraitiolinja, joka kulkisi Maununnevan ja Pakilan välin Keskuspuiston alittavassa tunnelissa.

Joukkoliikennetunnelin viereen suunnitellaan myös hiihtoputkea. Jos joukkoliikenteeseen panostaminen onkin hyvää ilmastopolitiikkaa, siinä on tietty ironia, että ensin ihminen pilaa ilmaston, ja kun Etelä-Suomessa ei voi enää hiihtää, sitten rakennetaan hiihtoputki ilmastoa pilaamaan ja sähköä kuluttamaan.

Hesarin keskustelua voi lukea ja osallistua siihen klikkaamalla otsikkoa. Joukkoliikennefoorumin keskusteluun voi osallistua allaolevassa linkkiosoitteessa
http://jlf.fi/f20/351-jokeri-2-a/

Can clubs like West Ham, Spurs and Newcastle ever eat from the top table?

My article - published at www.sportingo.com - can be viewed by clicking the headline.

Artikkelini - joka on julkaistu osoitteessa www.sportingo.com - voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Artikeln min - publiserat i www.sportingo.com - kan leses gjennom at klicke på rubrikken.

Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana

Suomi oli vielä eilen houkuttelevan lähellä kaikkien aikojen ensimmäistä miesten jalkapallon arvokisapaikkaa. Suomi ei ole koskaan ollut näin lähellä kansainvälistä läpimurtoa, ja Suomen jalkapalloilun kansainvälisen tason noususta osoituksena on sekin, että nyt ennätysmäärä suomalaisia pelaa maamme rajojen ulkopuolella ammattilaisina.

Nämä ovat myyttejä, jotka ansaitsevat ravistusta.

Suomi on osallistunut olympiajalkapalloiluun ainakin kolmesti, ja ennen mm-kisojen perustamista, olympialaiset kantoivat epävirallista mm-arvoa. Suomen paras sijoitus olympiajalkapallossa on neljäs.

EM-kisoihin Suomi ei ole ollut niin lähellä aikaisemmin päästä kuin eilen päättyneissä EM-karsinnoissa, totta. MM-kisoissa läheltä piti -tilanteita on sen sijaan sattunut aikaisemminkin. Vuoden 86 MM-kisat, ne, jotka jäivät historiaan Diego Maradonan jumalaisista ja jumalattomista maaleista, olivat meiltä kahden Pohjois-Irlantia vastaan aiheettomasti paitsioina hylätyn maalin päässä. Vuoden -98 MM-kisojen jatkokarsinnoista meidät pudotti akuankkamainen huono tuuri, lisäajan pingpong-maali Unkaria vastaan. Ikuiseksi spekulaatioksi jää, miten meille olisi käynyt jatkokarsinnoissa Jugoslaviaa vastaan; jugothan teurastivat Unkarin kaksiosaisessa jatkokarsintaottelussa yhteismaalein 9-0.

Viimeisen 10 vuoden jalkapallobuumi, jonka tunnetuimpia lähettiläitä ovat olleet Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, ei ole mitenkään uutta perua. Jo 80-luvulla jalkapalloilussamme oli eräänlainen minibuumi, tai sitten kyse oli nykyisen buumin aamunkoista. Nykyisen Mestareiden liigan edeltäjän, Mestareiden cupin ottelussa Haka, HJK ja Kuusysi pelasivat varsin hyvin esimerkiksi Juventusta ja Liverpoolia vastaan; Kuusysi putosi vasta puolivälierässä tulevaa mestaria Steaua Bukarestia vastaan täydellä ja lumisella olympiastadionilla, ja Juventuksen otteluohjelmassa ei osattu kirjoittaa Hakan pelaajien nimiä edes sinne päin. Hakassa pelasivat muun muassa Huttunenolavi ja Seta-Le Petter. Uefa-cupissa Mika Aaltosen unelmamaali, "screamer" säikäytti Inter Milania siinä määrin että he tekivät sopimuksen Mika Aaltosen kanssa.

Suomalaisena sitä on niin tottunut vain katsomaan jalkapallon arvokisoja, nauttimaan ensiluokkaisesta urheiluviihteestä ilman kannustuspaineita, ettei sitä oikein osaa olla edes kovin järkyttynyt. Tietysti sellainen tilanne, jossa kisapaikka on kokonaan omissa käsissä, jääden vain yhtä maalia vaille, syö miestä, mutta en oikein osaa eläytyä tällä hetkellä englantilaisten tilanteeseen. Maa, joka keksi jalkapallon, jonka jalkapalloa seurataan kaikkialla, on rannalla kisoista. Rannalle jäi samoin myös uusi kotimaani Norja, jonka jalkapalloa, joka näyttää vanhan koulun alasarjojen brittifutikselta, pitkä päätyyn ja miehet perään, ei katso erkkikään.

Kuluneen sanonnan mukaan jalkapallo on tulosurheilua, ja evoluution myötä joukkuepeli on korostunut yksilöllisen briljanssin sijasta. Kun nyt esimerkiksi katsoo vuoden 74 tai 82 versiota Puolasta, joka molemmissa kisoissa ylsi pronssille latoineen ja riihineen, nykyinen Puola muistuttaa pikemminkin pommisuojaa. Tosin kukaan ei voine väittää, etteivätkö esimerkiksi Brasilia vuoden 70 tai Hollanti vuoden 74 kisoissa olisi pelanneet joukkueina. Heidän asialleen ei toki ollut lainkaan haitaksi se, että heiltä löytyi sellaisia yksilöitä kuin Pele, Rivelino, Jairzinho, Gerson tai Carlos Alberto, tai Hollannilta Krol, Neeskens, Rensenbrink tai Cruyff.

Jos jotain positiivista näistä karsinnoista on hakeminen, ja pitääkin olla, on se, että Suomen ranking-sijoitus on parantunut, ja seuraaviin karsintoihin lähdemme kolmoskorista. Tämä tarkoittaa sitä, että MM-karsinnoissa saamme samaan karsintalohkoon ennakolta vain kaksi itseämme kovempaa joukkuetta. Jos jo nyt voisi esittää toivomuksen, toivoisin seuraaviinkiin karsintoihin samaan karsintalohkoon Portugalia, sillä heitä vastaan osaamme pelata, ja saisimme revanssin. Mieluiten välttäisin Italian, koska he ovat suoritusvarmuuden maailmanmestareita, Hollannin ja Ranskan heidän suuren yksilöllisen taituruutensa takia, Ruotsin ja Venäjän, koska emme pikkuvelikompleksiltamme osaa pelata heitä vastaan ja useimmat entisen itäblokin maat, kuten Romanian, koska ne eivät kiinnosta yleisöä, koska niiden pelaajat ovat tuntemattomia, ja yleisön kannustuksen puuttuessa luovutamme vastustajalle kotikenttäedun.

Vanhojen sotaratsujen - Hyypiän ja ehkä Litmasen - jalat saattavat kestää vielä yhdet karsinnat. Sitten on jo nuorennusleikkauksen aika; tosin uusia hyypiöitä ja litmasia emme saa mistään. Tosin niissä peleissä, joissa olemme olleet ilman Litmasta, koko joukkue on joutunut kasvamaan, koska kun pelillinen johtaja on poissa, kaikkien on tehtävä enemmän töitä. Jääskeläinen pelannee vielä yhdet karsinnat, sitten lienee Jukka Lehtovaaran tai Otto Fredrikssonin vuoro. Keskikentän pelaajatilanteemme on varsin hyvä; Tainio ja Väyrynen ovat kohtuullisia kahden suunnan "box-to-box" -pelaajia, ja heillä on vielä lukuisia pelivuosia edessään, kunhan vain Temen paikat kestävät ja Väykkä pääsee pelaamaan seuraan, jossa hän saa vastuuta, oli tämä seura sitten Real Betis tai real fetissi, Derby tai rugby. Hyökkääjätilanteemme sen sijaan on huolestuttava. Jo kymmenisen vuotta luonnollinen lahjakkuus, Mikael Forssell, on odottanut todellista puhkeamista kukkaan jatkuvien loukkaantumisten hidastettua tahtia. Shefki ja Tintti ovat korkeintaan vaihtoehtoja. Ehkä voisimme kokeilla Hermanni Vuorista ja Jukka Santalaa jo seuraavissa karsinnoissa? Puolustuksessa Tihinen pelaa jälleen kerran elämänsä pelejä, Pasasella on vielä paljon pelivuosia jäljellä, ja Kallio oli karsintojen suurin yllättäjämme. Sen sijaan jälkikasvun tilanne näyttää huolestuttavalta. Markus Halstin kehitys on pysähtynyt, ja Ari Nymanin muutamat flirttailut maajoukkuepaidan kanssa ovat olleet katastrofaalisia.

Suomalainen jalkapallon ystävä voi nyt aloittaa rauhassa ensi kesän EM-kisojen odottelun, ja MM-kisojen karsintalohkojen arvontojen odottelun. Sitä ennen, kauniita unia!

Kokoelmia, käyttöesineitä ja turhakkeita

Jokaisella lapsella lienee sellainen "kaikkein pyhin", jonne vanhemmilla ei ole mitään pääsyä, jossa säilytetään kaikkein suurimpia salaisuuksia esimerkiksi mahdollisen paon valmistelun varalta. Minulla tuo kaikkein pyhin mahtui kolmeen suureen tulitikkurasiaan, joita on säilytetty lukollisissa kaapeissa.

Jos joku löytäisi nyt tuon kaikkein pyhimpäni - nyt pyhäinjäännöksen - hän saattaisi olla hämillään, eikä tunnistaisi minua siitä. Pyhimpäni sisälsi isäni omatekoiset kalastusvälineet - pari ongenkohoa ja koukkua - sätkäntekovälineet ja houkutusvälineet. Kalastamaan en ole koskaan ryhtynyt, sätkiä en ole koskaan tehnyt ja houkuttelevuuden kanssakin on vähän niin näin.

Houkutusvälineet? Ainoana lapsena halusin itselleni isoveljen, ja suunnitelmanani oli houkutella pihan 4 vuotta vanhempi poika, Keski-Arto isoksiveljekseni. Houkutusvälineet olivat muutama taiteltu paperilappu, johon oli koottu suunnitelmani Keski-Arton houkuttelemiseksi.

Useimpien kulutustutkijoiden mukaan minkä tahansa asian - postimerkkien, pienoismallien, äänilevyjen tai vaikka panssarivaunujen - systemaattinen keräily on lähes yksinomaan miehinen harrastus. Ehkä keräilyn määrittely sitten on myös yksinomaan miehinen harrastus, sillä keräileväthän tytötkin - paperinukkeja, barbivaatteita ja kiiltokuvia.

Luin ruotsalaista naistenlehti Damernas Världiä, jossa oli "aksessuaarispecial", joka sisälsi muun muassa saapikkaita, pussukoita, kellukkeita (eiku kelloja) ja rannerenkuloita, erotukseksi saappaista, laukuista, kelloista ja rannerenkaista, jotka ilmiselvästi ovat hyödyllisiä käyttöesineitä. Muita esimerkkejä aksessuureista voisivat ehkä olla samppanjavispilä ja serviettirengas.

En tiedä, onko sanalle "accessoire" mitään yksiselitteistä suomenkielistä vastinetta, mutta ehkä kyse on tavaroista, jotka omistetaan omistamisen silkasta ilosta ja joita ostetaan ostamisen ilosta, näyttöarvon ollessa käyttöarvoa suurempi. Yleiseurooppalainen sivistyssana "access" viittaa saavuttamiseen; kyse on siis sellaisista tavaroista, jotka ovat saavutettavissa. Useimmille siis kuuraketti tai jalkapallojoukkue eivät ole aksessoreita.

Ehkä aksessuaarion voisi siis kääntää suomeksi sanoilla "kapistus", "tilpehööri" tai "turhake". Ehkä citymaasturit ovat sitten miesten aksessuaareja. Minun aksessuaareitani ovat siis sätkäkone, onkivälineet ja houkutusvälineet. Ehkä kaikki naisten aksessuurit ovat lopulta houkutusvälineitä, siis miesten, ja kun me miehet luulemme olevamme ovelia, kehittäessämme turhakkeita pitääksemme naiset tyytyväisinä pikkuorjinamme, lopulta olemmekin tulleet tehneet itsemme orjiksi.

Lähevin uusi hallitus

Länsi-Helsingin Vihreät LäHeVi ry:n 15.11. pidetty syyskokous valitsi puheenjohtajakseen Vesa Virrin. Muiksi hallituksen jäseniksi valittiin Kirsikka Bonsdorff, Saara Ilkka, Liisa Lithovius, Hanna-Kaisa Lähde, Harri Liuksiala ja Jani Moliis. Tilintarkastajaksi valittiin Anna Laine ja varatilintarkastajaksi Michael Perukangas.

Onnea kaikille valituille! Edessä on haasteellinen kunnallisvaalivuosi.

Osallistavaa suunnittelua meillä ja muualla

Agenda 21 on YK:n julistama projekti, jonka tarkoitus on edistää kestävää kehitystä, tukemalla paikallista osallisuutta. Helsingissä Agenda 21:n idean mukaisesti joitakin vuosia sitten perustettiin joitakin paikallisia työryhmiä, jotka eivät kuitenkaan jääneet elämään, ja näyttäisi, että niiden suunnitelmat paikallisen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen edistämiseksi jäivät paperitiikereiksi, eikä vähiten siksi että kaupungin virkamies- ja luottamusmiesjohdossa näyttää puuttuvan visionäärisyyttä ja sen myötä myös halua sitoutua prosessiin. Kun yrityksiltäkin nykyään edellytetään - ainakin paperilla - yhteiskunta- ja ympäristövastuuta, sopisi toivoa, että yhteiskuntakin osoittaisi yhteiskuntavastuuta.

Toisin kuin Helsingissä, Oslossa Agenda 21 otetaan vakavasti. Oslon Sagene-Torshovin Agenda 21 -foorumi toimii pysyvänä ja tunnustettuna oman kaupunginosansa puisto-, kulttuuriperintö- ja osallistamisosastona, eräänlaisena yleisten töiden kansantribuunina. Ryhmään voi ilmoittautua vapaasti, siihen ei ole puoluepoliittisia kiintiöitä. Ryhmä on esimerkiksi kohentanut kaupunginosatalo Sagene samfunnshusetin edessä olevan aukion, Arne Gjestis Plassin, hankkien sinne pingispöytiä, istuimia ja ulkoshakkilaudan, tehden siitä vapaan oleskelun foorumin, juuri sellaisen, joita Helsingistä puuttuu, ollen eräänlainen asukaspuisto. Meillä Helsingissä taas käytetään edellämainittua termiä eufemistisesti, tarkoittaen tosiasiassa leikkipuistoja, joiden tarjonta on lapsi(perhei)lle järjestettyä. Ehkä suomalainen tapa käyttää termiä tavoittelee poliittista korrektiutta, näennäistarjoamalla paikallisille asukkaille näennäisosallistavan paikan?

Kovin hääppöiseltähän Arne Gjestis plass ei näytä, ainakaan harmaana marraskuisena iltana, mutta se kuitenkin toimii kokoontumis- ja puuhapaikkana niin lapsille kuin aikuisillekin.



Lisäksi paikallinen agendaryhmä on masinoinut nimienkeräyskampanjan alueen liikenneolojen turvallistamiseksi ja se suunnittelee alueen historiallisten kohteiden nimikyltittämistä, nostaakseen paikallistuntemusta ja asukkaiden ylpeydentunnetta omasta kotialueestaan. Esimerkkinä tästä voi mainita pitkän ja polveilevan Maridalsveienin, yhden Oslon vanhimmista kaduista, jonne palautetaan mukulakivet.

Maridalsveieniä pohjoiseen Sagene Lunsjbarista (kuvassa näkyvästä pienestä puutalosta vasempaan)



Advokat Dehlis plassin aukio aiotaan myös kohentaa asianajaja Dehli-raukan, kuka lie ollutkaan, arvolle sopivaksi; nyt se on lähinnä holtittoman pysäköinnin raiskaama liikenneympyrä.



Lisäksi ryhmä suunnittelee Torshovin pääkadun, Vogtsgaten jalkakäytävien leventämistä, haluten tehdä siitä siitä moderniin, urbaaniin käyskentelyyn ja oleskeluun soveltuvan shoppailukadun; nykyisellään se on lähinnä ankea liikenneränni.

Sagene-Torshovin paikallisagendaryhmä uskaltaa haaveilla, vaikka kaikista suunnitelmista ei rahan puutteessa tai keskushallinnon priorisointisuunnitelmissa tulisikaan mitään. Ryhmän aikoo palauttaa kymmenisen vuotta pois ollut raitiovaunulinjan. Muistona tästä ajasta ratikkakiskot ovat vielä näkyvillä Sagenen nykyisellään varsin ankealla itä-länsisuuntaisella pääkadulla Arendalsgatalla, jolta ne kääntyvät Bentsebrun sillalle, josta raitiotie jatkuu Torshovin puolelle Vogtsgatalle, jota pitkin nytkin ratikat liikennöivät.

Bentsebrun silta. Tästä ratikka ennen kääntyi Sagenesta Torshovin puolelle.



Agenda 21:n tilaisuudessa paikalla ollut maisema-arkkitehti esitteli suunnitelmiaan kaunistaa Arendalsgata, leventämällä jalkakäytäviä ja istuttamalla kadun varteen puita, tehden siitä "miljøgata" eli ympäristökatu, jonka lukuisilla terasseilla onnelliset sagenelaiset paistattelevat päivää kilvoitellen auringon kanssa.



On hienoa, että uskalletaan haaveilla ja suunnitella kaunista kaupunkia, mutta nähtävästi toisinaan suunnittelijoilta puuttuu realismi ja laskutaito. Nämä tosin puuttuvat suunnittelijoilta usein muutoinkin; inhimillisesti kestävää elinympäristöä suunniteltaessa, historiatietoisuuden ja inhimillisen elämismaailman tuntemuksen puute ovat tosin paljon vakavampia puutteita.

Kavennuksen jälkeen katutilan leveydeksi jäisi 6,25 metriä; nytkin, bussien sivuuttaessa toisensa, katu on jo varsin kapea. Raitiovaunujen kanssa tilanteesta tulisi mahdoton, ei vähiten kadunvarsipysäköinnin takia, sen, joka Kokoomus-Høyren mielestä on välttämätöntä jottei paikallinen elinkeinoelämä kuihtuis pois. Tilaisuudessa väläytettiinkin yhtenä vaihtoehtona ratikkalinjan vetämistä alueen poikki kulkevalle etelä-pohjoissuuntaiselle kokoojakadulle Uelandsgatalle, joka on kaksikaistaisena huomattavasti Arendalsgataa leveämpi.

Uelandsgatan ja Arendalsgatan risteys etelään päin. Uelandsgata on suora, alamäkeen viettävä ränni Oslon keskustaan. Geitmyrsveieninä jatkuva Arendalsgata vie sekin keskustaan.



Uelandsgatan ja Arendalsgatan risteys pohjoiseen päin. Ehkä tästä tulisi kulkemaan Sagenen uusi ratikka?



Oslon keskushallinnon tehtävänä - kuten keskushallinnon tehtävänä aina ja kaikkialla - onkin priorisoida, eli suomeksi, puhaltaa paikallinen puuhastelu poikki. Sageneen voidaan toki tavoitella yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta Sagenen ratikka ei kuulu lainkaan Oslon ratikkaohjelmaan.

Vaikka kaikista Sagene-Torshov -agendaryhmän suunnitelmista ei tulisikaan mitään, siitä voitaisiin Helsingissäkin ottaa mallia siinä, miten paikalliset asukkaat otetaan mukaan suunnittelemaan kaupunkiaan. Helsingissä voitaisiin ottaa mallia Sagenesta myös joukkoliikenteen priorisoimisessa; Sagenessa ymmärretään seurata kansainvälisiä kokemuksia siitä, mitä joukkoliikenteen tarjonnan lisääminen tekee yksityisautoilulle. Esimerkiksi Pariisissa yksityisautoilun ajosuoritteiden määrä on jo laskussa. Samalla autojen ajonopeuksia uskalletaan rajoittaa.

Vaikka Suomi on EU:n jäsen ja Norja ei ole, agendaryhmä on mukana EU:n kansalaisten paikallista osallistumista tutkivassa ja kehittävässä People & Politics -hankkeessa. Hanke antaa mahdollisuuksia lainailla parhaita käytäntöjä esimerkiksi vaikka Romaniasta. Suomesta niitä ei kannata lainata, sillä me olemme paitsi ilmastopolitiikan, myös kansalaisosallistumisen kehitysmaa.

Kwakiutl -intiaanit tunnetaan potlatch-rituaalistaan, jossa varallisuus osoitetaan sillä, kuka pystyy tuhoamaan rituaalissa eniten omaisuuttaan. Etenkin pääkaupunkiseudulla, jossa kilpaillaan hyvistä veronmaksajista, tämä ilmenee viheralueiden - kansallis- ja kansalaisomaisuutemme - kaavoituskilpailuna tonttimaaksi.

Nyt on kuitenkin näkyvillä ensimmäisiä merkkejä suunnitteluhegemonian murtumisesta, ottamalla kansalaisetkin mukaan tähän iloiseen kulutusjuhlaan. VR:n edesmenneiden makasiinien tapauksessa tosin asiasta kiinnostuneet kansalaiset osasivat ilmoittautua peijaisiin ihan itse. Nyt asiasta kiinnostuneille on suotu mahdollisuus ilmoittautua mukaan ideoimaan Helsinkiin suunniteltua uutta Kuninkaantammen asuinaluetta, joka tosin tulee perustumaan yksityisautoiluun ja joka - taas - tulee laventamaan määrittelyä siitä, mikä ei oikein ole Keskuspuistoa. Näin kansalaiset otetaan mukaan ainakin oman elinympäristönsä tuhoamiseen. Toivottavasti vastikään kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi valittu Hannu Penttilä kykenee puhaltamaan tämän potlatchin poikki, tai edes tulisi oikein hyvät potlatch-juhlat!

Haluatko vaikuttaa ympäristöösi - tervetuloa Länsi-Helsingin Vihreisiin!

Keskustelua tuttavallisessa hengessä Lähevin eduskuntavaalitilaisuudessa viime kevättalvella Munkan Max Cafessa. Löydä kuvasta yksi ministeri!

TERVETULOA LÄNSI-HELSINGIN VIHREIDEN SYYSKOKOUKSEEN!

Jurppiiko sinua lähiseudullesi suunniteltu automarket? Oletko huolestunut koululaisten liikenneturvallisuudesta? Ovatko ulkoilualueet sinulle tärkeitä?

Olet kiinnostunut vaikuttamisesta joko lähiympäristössäsi tai maailmanlaajuisesti, mutta luulet, ettei ääntäsi kuulla puoluepolitiikassa, joka muutenkin on eliittifossiilien salamyhkäistä puuhastelua? Asutko alueella Hesperiankadusta pohjoiseen ja Keskuspuistosta länteen? Jos vastauksesi molempiin kysymyksiin on kyllä, silloin Länsi-Helsingin Vihreät ovat juuri sinua varten. Me otamme kantaa juuri sinua askarruttaviin asoihin, ja meidän äänemme kuuluu. Sinusta riippuu, mihin otamme kantaa ja miten kauas se kuuluu. Jos olet kiinnostunut vaikuttamisesta vaikkapa syksyn kunnallisvaaleissa, silloin olemme sinulle juuri oikea kanava. Aikaansaavalle ihmiselle taivas on auki: voit olla mukana ihan vain kannattamassa hyviä asioita, toimia paikallisyhdistyksen hallituksessa, ja jos todella haluat päästä itse vaikuttamaan, voit pyrkiä kaupunginvaltuustoonkin, sinne, jossa todella päätetään siitä, mistä koulut lakkautetaan ja minne se tielinjaus vedetään. Vihreistä löytyy lukuisia rohkaisevia esimerkkejä siitä, kuinka paikallisista asioista kiinnostumalla voit päästä ensin kaupunginvaltuustoon, sittemmin kansanedustajaksi ja vaikka ministeriksikin; oikeusministeri Tuija Brax on jäsenemme.

Jos olet kiinnostunut esimerkiksi siitä, miten vanhustenhuolto tulevaisuudessa järjestetään tai millaista liikennepolitiikkaa Suomessa harjoitetaan, voi jäsenenämme pyrkiä Vihreän puolueen työryhmiin, joita on perustettu useista eri aiheista, keskustelemaan ja kehittämään yhdessä tulevaisuuden politiikkaa. Meillä erilaisuus on rikkaus, emmekä arvioi ihmisiä heidän uskonnollisen vakaumuksensa, sukupuolensa, ikänsä, ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Tervetuloa Länsi-Helsingin Vihreät ry:n syyskokoukseen torstaina 15.11. Lyhty ry:ssä kello 18 (Konala, Tähkätie 4). Paikalle pääsee esimerkiksi busseilla 39, 45 ja 51. Tule vaikuttamaan ja vaihtamaan ajatuksia kansanedustaja Pekka Haaviston kanssa!

Ilmoittautumiset ja mahdolliset erikoisruokavaliotoivomukset voi välittää klikkaamalla "comments".

Volvon kosto

Tämä se vasta on elämää! Työmatkaruuhkaa Helsingin Hakamäentiellä.

Kun menin Welhoon, eli sähköpostipalvelimeeni, näin muutamia viikkoja sitten uutisotsikon, joka heti herätti mielenkiintoni: "Vantaa vetoaa kehäradan puolesta". On enemmän kuin ironinen paradoksi, että kun yritin avata uutisen, sen lukemisen osittain esti mainosbanneri "Uusi Volvo". Eikö kehäradan tarkoitus ole juuri se, ettei tarvitse ostaa Volvoa? Ehkä Volvo autoilupuolueen - anteeksi siis Kokoomuksen avustamana - janoaa kostoa.

Viimeviikkoisessa Norjan yleisradion, NRK:n paneelikeskustelussa Høyren varapuheenjohtaja totesi vastustavansa tietulleja - ruuhkamaksu Oslossa jo on - koska hänen mielestään lapsiperheillä "ei ole vaihtoehtoja". Miten niin ei ole vaihtoehtoja? Oslossa näkee paljon - paljon Suomea enemmän - polkupyöriin kiinnitettyjä kuomullisia peräkärryjä, joissa pieni lapsi kulkee kätevästi.

Eikö Kokoomus, anteeksi, siis Høyre aina olekin liputtanut yksilönvapauden puolesta, ja tähän vapauteen kuuluu myös vapaus ottaa rento takanoja bussissa, jättäen ruuhkissa kiroilun bussikuskille? Lastenvaunujen kärrääminen matalalattiabussiin tapahtuu yhdessä silmänräpäyksessä, verrattuna autoon. Ensin pitää lapsi ottaa pois vaunuista, installoida turvaistuimeen ja sitten vielä paloitella lastenvaunu tavarasäiliöön. Tänä aikana iloinen bussimatkustaja on jo huitsin Nevadassa.

Vapauteen kuuluu aina myös vastuu; eikö jokaisen yksilön tulisi kantaa oma vastuunsa ilmastonmuutoksen torjumisessa? Mikä ihme siinä autoilussa nyt on niin iloista; istut liikenneruuhkassa etkä pääse minnekään, suljettuna pieneen kopperoon mahdollisesti hermostuneena (liikenneruuhkasta?) parkuvien kakaroiden kanssa?

Meillä - tai siis siellä - Suomessakin taannoin kansanedustaja Päivi Lipponen väitti, että auto on nyt kertakaikkiaan välttämättömyys lapsiperheille. Päivi Lipponen, maksatko autokouluni niin että ehdin saada ajokortin ennen helmikuun laskettua aikaa? Vai pitäisikö puolisoni pakkosteriloida tai vielä syntymätön lapsemme kenties pakkoadoptoida sellaiseen perheeseen, jossa hänelle on luvassa parempi elämisen standardi?