Suomi oli vielä eilen houkuttelevan lähellä kaikkien aikojen ensimmäistä miesten jalkapallon arvokisapaikkaa. Suomi ei ole koskaan ollut näin lähellä kansainvälistä läpimurtoa, ja Suomen jalkapalloilun kansainvälisen tason noususta osoituksena on sekin, että nyt ennätysmäärä suomalaisia pelaa maamme rajojen ulkopuolella ammattilaisina.
Nämä ovat myyttejä, jotka ansaitsevat ravistusta.
Suomi on osallistunut olympiajalkapalloiluun ainakin kolmesti, ja ennen mm-kisojen perustamista, olympialaiset kantoivat epävirallista mm-arvoa. Suomen paras sijoitus olympiajalkapallossa on neljäs.
EM-kisoihin Suomi ei ole ollut niin lähellä aikaisemmin päästä kuin eilen päättyneissä EM-karsinnoissa, totta. MM-kisoissa läheltä piti -tilanteita on sen sijaan sattunut aikaisemminkin. Vuoden 86 MM-kisat, ne, jotka jäivät historiaan Diego Maradonan jumalaisista ja jumalattomista maaleista, olivat meiltä kahden Pohjois-Irlantia vastaan aiheettomasti paitsioina hylätyn maalin päässä. Vuoden -98 MM-kisojen jatkokarsinnoista meidät pudotti akuankkamainen huono tuuri, lisäajan pingpong-maali Unkaria vastaan. Ikuiseksi spekulaatioksi jää, miten meille olisi käynyt jatkokarsinnoissa Jugoslaviaa vastaan; jugothan teurastivat Unkarin kaksiosaisessa jatkokarsintaottelussa yhteismaalein 9-0.
Viimeisen 10 vuoden jalkapallobuumi, jonka tunnetuimpia lähettiläitä ovat olleet Jari Litmanen ja Sami Hyypiä, ei ole mitenkään uutta perua. Jo 80-luvulla jalkapalloilussamme oli eräänlainen minibuumi, tai sitten kyse oli nykyisen buumin aamunkoista. Nykyisen Mestareiden liigan edeltäjän, Mestareiden cupin ottelussa Haka, HJK ja Kuusysi pelasivat varsin hyvin esimerkiksi Juventusta ja Liverpoolia vastaan; Kuusysi putosi vasta puolivälierässä tulevaa mestaria Steaua Bukarestia vastaan täydellä ja lumisella olympiastadionilla, ja Juventuksen otteluohjelmassa ei osattu kirjoittaa Hakan pelaajien nimiä edes sinne päin. Hakassa pelasivat muun muassa Huttunenolavi ja Seta-Le Petter. Uefa-cupissa Mika Aaltosen unelmamaali, "screamer" säikäytti Inter Milania siinä määrin että he tekivät sopimuksen Mika Aaltosen kanssa.
Suomalaisena sitä on niin tottunut vain katsomaan jalkapallon arvokisoja, nauttimaan ensiluokkaisesta urheiluviihteestä ilman kannustuspaineita, ettei sitä oikein osaa olla edes kovin järkyttynyt. Tietysti sellainen tilanne, jossa kisapaikka on kokonaan omissa käsissä, jääden vain yhtä maalia vaille, syö miestä, mutta en oikein osaa eläytyä tällä hetkellä englantilaisten tilanteeseen. Maa, joka keksi jalkapallon, jonka jalkapalloa seurataan kaikkialla, on rannalla kisoista. Rannalle jäi samoin myös uusi kotimaani Norja, jonka jalkapalloa, joka näyttää vanhan koulun alasarjojen brittifutikselta, pitkä päätyyn ja miehet perään, ei katso erkkikään.
Kuluneen sanonnan mukaan jalkapallo on tulosurheilua, ja evoluution myötä joukkuepeli on korostunut yksilöllisen briljanssin sijasta. Kun nyt esimerkiksi katsoo vuoden 74 tai 82 versiota Puolasta, joka molemmissa kisoissa ylsi pronssille latoineen ja riihineen, nykyinen Puola muistuttaa pikemminkin pommisuojaa. Tosin kukaan ei voine väittää, etteivätkö esimerkiksi Brasilia vuoden 70 tai Hollanti vuoden 74 kisoissa olisi pelanneet joukkueina. Heidän asialleen ei toki ollut lainkaan haitaksi se, että heiltä löytyi sellaisia yksilöitä kuin Pele, Rivelino, Jairzinho, Gerson tai Carlos Alberto, tai Hollannilta Krol, Neeskens, Rensenbrink tai Cruyff.
Jos jotain positiivista näistä karsinnoista on hakeminen, ja pitääkin olla, on se, että Suomen ranking-sijoitus on parantunut, ja seuraaviin karsintoihin lähdemme kolmoskorista. Tämä tarkoittaa sitä, että MM-karsinnoissa saamme samaan karsintalohkoon ennakolta vain kaksi itseämme kovempaa joukkuetta. Jos jo nyt voisi esittää toivomuksen, toivoisin seuraaviinkiin karsintoihin samaan karsintalohkoon Portugalia, sillä heitä vastaan osaamme pelata, ja saisimme revanssin. Mieluiten välttäisin Italian, koska he ovat suoritusvarmuuden maailmanmestareita, Hollannin ja Ranskan heidän suuren yksilöllisen taituruutensa takia, Ruotsin ja Venäjän, koska emme pikkuvelikompleksiltamme osaa pelata heitä vastaan ja useimmat entisen itäblokin maat, kuten Romanian, koska ne eivät kiinnosta yleisöä, koska niiden pelaajat ovat tuntemattomia, ja yleisön kannustuksen puuttuessa luovutamme vastustajalle kotikenttäedun.
Vanhojen sotaratsujen - Hyypiän ja ehkä Litmasen - jalat saattavat kestää vielä yhdet karsinnat. Sitten on jo nuorennusleikkauksen aika; tosin uusia hyypiöitä ja litmasia emme saa mistään. Tosin niissä peleissä, joissa olemme olleet ilman Litmasta, koko joukkue on joutunut kasvamaan, koska kun pelillinen johtaja on poissa, kaikkien on tehtävä enemmän töitä. Jääskeläinen pelannee vielä yhdet karsinnat, sitten lienee Jukka Lehtovaaran tai Otto Fredrikssonin vuoro. Keskikentän pelaajatilanteemme on varsin hyvä; Tainio ja Väyrynen ovat kohtuullisia kahden suunnan "box-to-box" -pelaajia, ja heillä on vielä lukuisia pelivuosia edessään, kunhan vain Temen paikat kestävät ja Väykkä pääsee pelaamaan seuraan, jossa hän saa vastuuta, oli tämä seura sitten Real Betis tai real fetissi, Derby tai rugby. Hyökkääjätilanteemme sen sijaan on huolestuttava. Jo kymmenisen vuotta luonnollinen lahjakkuus, Mikael Forssell, on odottanut todellista puhkeamista kukkaan jatkuvien loukkaantumisten hidastettua tahtia. Shefki ja Tintti ovat korkeintaan vaihtoehtoja. Ehkä voisimme kokeilla Hermanni Vuorista ja Jukka Santalaa jo seuraavissa karsinnoissa? Puolustuksessa Tihinen pelaa jälleen kerran elämänsä pelejä, Pasasella on vielä paljon pelivuosia jäljellä, ja Kallio oli karsintojen suurin yllättäjämme. Sen sijaan jälkikasvun tilanne näyttää huolestuttavalta. Markus Halstin kehitys on pysähtynyt, ja Ari Nymanin muutamat flirttailut maajoukkuepaidan kanssa ovat olleet katastrofaalisia.
Suomalainen jalkapallon ystävä voi nyt aloittaa rauhassa ensi kesän EM-kisojen odottelun, ja MM-kisojen karsintalohkojen arvontojen odottelun. Sitä ennen, kauniita unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti