Kun Englanti, tuo itseään jalkapallon keksijänä pitävä suurvalta voitti edelleenkin ainoan jalkapallon mm-kultansa -66, yhdestä Geoff Hurstin maalista keskustellaan vieläkin, ei vain Englannissa tai Saksassa vaan kaikkialla. Ylittikö pallo maaliviivan? Kameran kuva ei kerro.
Kun Suomi hävisi vuoden -86 mm-kisojen karsinnan vieraspelissä Pohjois-Irlannille, siltä hylättiin kaksi selvää maalia paitsioina. Jos nämä maalit oltaisiin hyväksytty, Suomi olisi selvinnyt kisoihin.
Vuoden 2002 kisoissa Etelä-Korea selvisi pronssiotteluun saakka raivattuaan matkalla tieltään Espanjan ja Italian, joilta hylättiin maaleja väärillä linjatuomioilla.
Pitäisikö jalkapallossa oikeuden tapahtua? Pitäisi kai. Mutta niin pitäisi siviilioikeudessakin. Niin kauan kuin siviilioikeuksien tuomareja ja lautahenkilöstöjä ei korvata jyrylllisellä robotteja, joihin on syötetty kaikki maailman lakitieto, en näe mitään syytä miksi jalkapallossa pitäisi menetellä toisin. Joka toisin väittää, väittää että maailma on osa jalkapalloa eli että peli eii enää olisi peliä.
Romantikko vastustaisi videotuomioita, koska hän pelkäisi koneiden ylivallan tekevän meistä kyyborgeja. En käytä sykemittaria juostessani, vaikka en ole varsinkaan ilman sitä mitenkään maailman rytmikkäin mies. En tee tätä siitä syystä, että pelkäisin tieten tahtoen muuntuvani terminaattoriksi vaan syystä, jolla legendan kiinalainen viljelijä oli kieltäytynyt hänelle ehdotetusta kastelujärjestelmästä. Hän totesi, että viljeleminen on inhimillinen aktiviteetti, ja haki taas pari sangollista lisää. Ja tästä syystä en myöskään käytä vedettäviä matkalaukkuja käydessäni kuvitteellisilla baarikaapin täydennysmatkoilla Tallinnassa: jos ei mies viinojaan jaksa kantaa, hän on silloin niin huonossa kunnossa ettei siihen pöytään tule tarjoileman enää yhtään lisää.
Elämään kuuluu epävarmuus ja riskit. Emme voi varmuudella tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos elämä muutenkin otetaan säännönmukaisesti aivan liian usein aivan liian vakavasti, juuri pelin pitäisi tarjota vapaa vyöhyke elämäämme muuten rajoittavista säännöistä ja rooleista. Se on pelin olemassaolon tarkoitus.
Peliin kuuluu spekulaation mahdollisuus. Se, että edelleenkin niin baarijakkaroilla kuin kotisohvilla kiistellään siitä Hurstin yhdestä maalista, antaa meille ihmisille kirjoitettavaa ja puhuttavaa. Se, että peli yhdistää ihmisiä - joskin myös erottaa - on pelin toinen tarkoitus. Pysykööt siis tuomarit, kaikkine virheineenkin. Ihmisiähän hekin ovat. Aivan samoin kuin katsojat ja pelaajat.
16.6.2010
Kuninkaantammen kaavaehdotus hyväksyttiin
Valtuusto hyväksyi tänään Kuninkaantammen alueen kaavaehdotuksen, joka luo Keskuspuiston luoteisreunalle kokonaan uuden asuinalueen. Ei siinä vielä mitään, vaikka metsää meneekin, sillä Kuninkaantammen alue on virallisen Keskuspuiston ulkopuolella, joskin samaa, yhtenäistä metsävyöhykettä, mutta asuinalueen itäreunalle tuleva urheilukenttä ulottuu virallisen Keskuspuiston alueelle. Valtuustossa torpattiin lisäksi - jälleen kerran - aloite kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta, jonka ydinalue olisi Keskuspuisto. Lisäksi valtuusto hyväksyi ponnen ns. matalan hoitoluokituksen liikuntakenttien rakentamisesta Keskuspuistoon.
En vastusta liikuntalaitoksia, sillä oman kunnon hoitaminen on hyödyllistä. Oli Tahko Pihkalasta sitten muuten mitä mieltä hyvänsä, niin kaupunkimetsien virkistyskäyttöä tulisi ohjata pihkalalainen periaate, jonka mukaan sellainen liikunta, jota voi harrastaa omalta kotiovelta - hiihtoa, juoksua, kävelyä, sauvakävelyä, pyöräilyä - kuuluu kaupunkimetsiin, eikä mikään muu. Toki jo olemassaolevia yleishyödyllisiä liikuntalaitoksia ei tarvitse purkaa, kuten Pirkkolan uima- ja jäähallia. Ne jääköön.
En ole yllättynyt siitä, että SDP ja Kokoomus hyväksyivät Keskuspuiston nakertamisen, mutta olen erityisen pettynyt Vasemmistoliittoon ja Keskustaan, jotka myivät periaatteensa ja maansa. Tai siis, ei se tietenkään ollut heidän maansa, vaan englantilaisen commons-periaatteiden mukaan, kaikkien yhteistä maata. Ne unohtivat edellisellä valtuustokaudella hyväksymänsä ponnen - Arhinmäen ponnen - ja Keskustan ryhmäpäätöksen, joiden mukaan he sitoutuvat Keskuspuiston jatkosuunnittelussa siihen, etteivät he hyväksy mitään sellaisia hankkeita, jotka pienentävät Keskuspuiston pinta-alaa. Samalla ne unohtivat periaatteen, jossa Keskuspuisto on kaikkien yhteinen virkistysmetsä, kaikkien kaupunkilaisten yhteisomaisuutta, mikä on erityisesti Vasemmistoliitolta kummallinen takinkäännös.
Vasemmistoliiton jos minkä olettaisi luulla rakentavan politiikkansa sille periaatteelle, että ei-kaupallinen, yleishyödyllinen, koko kansaa hyödyttävä virkistysalue on tärkeämpi tapa käyttää yhteistä omaisuutta kuin varata se yhden urheilumuodon harrastajien tarpeisiin, samalla unohtaen sen, että he edustavat tätä mainittua kansaa, ja etenkin sen vähäosaisia, joille erityisesti yleishyödyllisen arkiliikunnan tukeminen on elinehto. Vihreisiin liittyivät Keskuspuiston nakertamisen vastustajina ainoastaan yksi rkp:läinen ja SKP:n Yrjö Hakanen.
En vastusta liikuntalaitoksia, sillä oman kunnon hoitaminen on hyödyllistä. Oli Tahko Pihkalasta sitten muuten mitä mieltä hyvänsä, niin kaupunkimetsien virkistyskäyttöä tulisi ohjata pihkalalainen periaate, jonka mukaan sellainen liikunta, jota voi harrastaa omalta kotiovelta - hiihtoa, juoksua, kävelyä, sauvakävelyä, pyöräilyä - kuuluu kaupunkimetsiin, eikä mikään muu. Toki jo olemassaolevia yleishyödyllisiä liikuntalaitoksia ei tarvitse purkaa, kuten Pirkkolan uima- ja jäähallia. Ne jääköön.
En ole yllättynyt siitä, että SDP ja Kokoomus hyväksyivät Keskuspuiston nakertamisen, mutta olen erityisen pettynyt Vasemmistoliittoon ja Keskustaan, jotka myivät periaatteensa ja maansa. Tai siis, ei se tietenkään ollut heidän maansa, vaan englantilaisen commons-periaatteiden mukaan, kaikkien yhteistä maata. Ne unohtivat edellisellä valtuustokaudella hyväksymänsä ponnen - Arhinmäen ponnen - ja Keskustan ryhmäpäätöksen, joiden mukaan he sitoutuvat Keskuspuiston jatkosuunnittelussa siihen, etteivät he hyväksy mitään sellaisia hankkeita, jotka pienentävät Keskuspuiston pinta-alaa. Samalla ne unohtivat periaatteen, jossa Keskuspuisto on kaikkien yhteinen virkistysmetsä, kaikkien kaupunkilaisten yhteisomaisuutta, mikä on erityisesti Vasemmistoliitolta kummallinen takinkäännös.
Vasemmistoliiton jos minkä olettaisi luulla rakentavan politiikkansa sille periaatteelle, että ei-kaupallinen, yleishyödyllinen, koko kansaa hyödyttävä virkistysalue on tärkeämpi tapa käyttää yhteistä omaisuutta kuin varata se yhden urheilumuodon harrastajien tarpeisiin, samalla unohtaen sen, että he edustavat tätä mainittua kansaa, ja etenkin sen vähäosaisia, joille erityisesti yleishyödyllisen arkiliikunnan tukeminen on elinehto. Vihreisiin liittyivät Keskuspuiston nakertamisen vastustajina ainoastaan yksi rkp:läinen ja SKP:n Yrjö Hakanen.
15.6.2010
Yksi puhuu kalsareista, toinen polkupyöristä
En ole koskaan seurannut aikani kulttuuritrendejä mitenkään intohimoisesti. Vaikka en kuuntele radiota, katso käytännössä televisiota tai lue edes lehtiä, valitsemani radiohiljaisuuden on onnistunut läpäisemään harvinaisen sinnikäs syöte ulkopuolisesta maailmasta viimeisten viikkojen aikana. Tämä alien on sellainen sana kuin hipster. Minä tiedä mitä sellainen tarkoittaa. Olen kuitenkin utelias toiselta nimeltäni, ja päätin ottaa selvää. Otan pakenevienkin käsitteiden kiinniottoyrityksen vakavasti. Heitin verkot vesille internettiin, ainoaan mediaan, jossa olen osallinen. Siis verkot verkkoon.
Tuhoontuomittu oli se yritys. Kun heittää verkon verkkoon, siitä tulee hämähäkinseitti. Eli sotkuun menee; osoittautui etteivät vain käsitteet vaan myös niiden tarkoitteet pakenevat. Opin, että enemmän ihminen oppii ajattelemalla ihan itse kuin kuuntelemalla itseään viisaampia. Luultavasti itse prosessin tavoitetta tärkeämpänä sivutuotteena opin myös, että olen tietämättäni "hipsteri", kuitenkaan itse sisäistämättä, mitä hipsteri tarkoittaa. Hipsteriyteen taitaakin siis päteä sama kuin pullamössösukupolveen: ne, joita termi kuvaa, eivät välttämättä edes ymmärrä, mitä sana tarkoittaa.
Onko hipsterin käsite siis ulkoapäin heitetty pilkkakirves, vai kuvaako se kyseisen leiman kantajien itseymmärrettyä identiteettiä? Vai onko kyse pikemminkin marxilaisesta (siis, ei se parrakas kommunistisetä vaan se viiksekäs, hassu ukkeli. Jos kyse olisi Karlista, silloin tää pitäisi kirjoittaa ks:llä) ryhmäjäsenyydestä.
Sivistymättömille tiedoksi, että marxilainen ryhmä on sellainen, johon eivät halua kuulua sellaiset, jotka hyväksyttäisiin kyseisen ryhmän jäseniksi. Miksi? No varmaankin siksi, että oman peilikuvan näkeminen, vielä monistettuna kuin Linnanmäellä ikään, voi olla aika sietämätöntä.
No, onneksi on internet. Sieltä saa vastauksen kaikkeen. Tai siis erotukseksi perinteiseen tietosanakirjaan, vastauksia. Internetin todellisuuskäsitys on yhtä pluralistinen kuin taitaa olla hipsteriyskin. Esimerkiksi internetin interaktiivisen (ties kuinka monta interiä tähän tarvitaan!) Wikipedia-sanakirjan mukaan hipster voi olla mm. 40-luvun tyyli, jossa diggailtiin beboppia, tai uus(vanha) tyyli, joka kuvaa nuorehkoja, ironisesti massakulttuuriin etäisyyttä ottavia kaupunkilaisia. Se voi myöskin viitata sellaisiin housuihin, jotka eivät pysy päällä. Olisi tosi megahipsteri sellainen nuori kaupunkilainen, joka kuuntelisi beboppia ja pukeutuisi - tai siis olisi pikemminkin pukeutumatta - housuihin, jotka eivät peitä. Kaikki tämä toimitettaisiin ironisesti, tietenkin.
Halusin kuitenkin vastauksen, en vastauksia. Ratkaisun mieltäni askarruttaneeseen ongelmaan. Laitoin seuraavaksi verkot Facebookiin. Kävi kuten arvelinkin: sain muistutuksen jo paljon nuorempana, paljon vielä nykyistäkin ylimielisempänä, hipsterikäisenä oivaltamastani asiasta: siitä, että jos jotakin asiaa joutuu kysymään, ei tule ymmärtämään vastausta.
Olen kuitenkin tiedon käsittelemisen ja ajattelemisen ammattilainen, joten pystyin näistä erilaisista ja miltei keskenään ristiriitaisista palasista luonnostelemaan ilmiön ääriviivat: hipsteriys on haukkumasana ihmisille, jotka ylimielisesti ajattelevat olevansa edelläkävijöitä ja tiedostavia, trendien ylä-, ulko- ja etupuolella. Hipsteriys elää luulotellulla distinktiotajulla, luulottelulla että kaikki muut syyllistyvät arvon väärintunnistamiseen.
Jos näin on, silloin minä olin esihipsteri. Diggailin musiikkiorkestereita nimiltä U2ja Simple Minds (suomeksi: yksinkertaiset mielet) noin 11-12 -vuotiaana. Pian sen jälkeen kun olin ne keksinyt, ne menettivät tuoreutensa ja populaarimusiikillisen kapinan. Niistä tuli stadionyhtyeitä, eivätkä sellaiset voi olla kovinkaan indie.
80-luvulla ei kuitenkaan vielä - tai taas - ollut hipstereitä, tai ainakaan termi ei ollut vielä tuolloin kokenut reinkarnaatiota sieltä 50-luvun alun Birth of the cool -ajoilta. Tuolloin ei ollut vielä myöskään internettiä eikä bebop-levyjä oltu alettu vielä julkistamaan uudelleen cd-formaatissa.
Tässä termissä taitaa asenne - siis kaiken sellaisen ylimielisen halveksiminen, johon ei suostu koskemaan edes niin pitkällä tikulla että saisi siitä mitään havaintoja - olla tärkeämpää kuin mikään fiksattu sisältö. Tätä epäryhmää siis luonnehtii esimerkiksi inho jotakin kansan suosimaa artistia kohtaan, artistia, jota koetetaan systemaattisesti välttää. Ja tämä julkilausuttu ylimielinen erottautumistarve määrittää identiteettiä oleellisemmin kuin esimerkiksi yhteiset tykkäämiset, ja kollektiivinen inho yhteistä vihollista kohtaan, vaikka tämä vihollinen olisikin vain kuulopuhe, yhdistää vahvemmin kuin mikään yhteisesti jaettu indie-maku.
Välttely on kuitenkin haasteellista. Jos harrastaa mediaa, on vaikeaa olla indie. Kun kuuntelee radiota, katsoo televisiota tai lukee lehtiä, on vaikeaa välttyä asioilta kansain harrastamain, ainakin niistä jää jälkiä omiin puhtaisiin lakanoihin, jotka media likaa käärinliinoiksi.
En kuuntele radiota, katso telkkaria paitsi jalkapalloa enkä lue edes lehtiä. Koska minun ei tarvitse yrittää vältellä itseni kannalta epämiellyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vaan olen autenttisesti syrjäytynyt omaan todellisuuteeni, jonne on Dingon ajoista alkaen kuulunut vain ulkomaailman kaikuja, olen siis todella cool.
Tuhoontuomittu oli se yritys. Kun heittää verkon verkkoon, siitä tulee hämähäkinseitti. Eli sotkuun menee; osoittautui etteivät vain käsitteet vaan myös niiden tarkoitteet pakenevat. Opin, että enemmän ihminen oppii ajattelemalla ihan itse kuin kuuntelemalla itseään viisaampia. Luultavasti itse prosessin tavoitetta tärkeämpänä sivutuotteena opin myös, että olen tietämättäni "hipsteri", kuitenkaan itse sisäistämättä, mitä hipsteri tarkoittaa. Hipsteriyteen taitaakin siis päteä sama kuin pullamössösukupolveen: ne, joita termi kuvaa, eivät välttämättä edes ymmärrä, mitä sana tarkoittaa.
Onko hipsterin käsite siis ulkoapäin heitetty pilkkakirves, vai kuvaako se kyseisen leiman kantajien itseymmärrettyä identiteettiä? Vai onko kyse pikemminkin marxilaisesta (siis, ei se parrakas kommunistisetä vaan se viiksekäs, hassu ukkeli. Jos kyse olisi Karlista, silloin tää pitäisi kirjoittaa ks:llä) ryhmäjäsenyydestä.
Sivistymättömille tiedoksi, että marxilainen ryhmä on sellainen, johon eivät halua kuulua sellaiset, jotka hyväksyttäisiin kyseisen ryhmän jäseniksi. Miksi? No varmaankin siksi, että oman peilikuvan näkeminen, vielä monistettuna kuin Linnanmäellä ikään, voi olla aika sietämätöntä.
No, onneksi on internet. Sieltä saa vastauksen kaikkeen. Tai siis erotukseksi perinteiseen tietosanakirjaan, vastauksia. Internetin todellisuuskäsitys on yhtä pluralistinen kuin taitaa olla hipsteriyskin. Esimerkiksi internetin interaktiivisen (ties kuinka monta interiä tähän tarvitaan!) Wikipedia-sanakirjan mukaan hipster voi olla mm. 40-luvun tyyli, jossa diggailtiin beboppia, tai uus(vanha) tyyli, joka kuvaa nuorehkoja, ironisesti massakulttuuriin etäisyyttä ottavia kaupunkilaisia. Se voi myöskin viitata sellaisiin housuihin, jotka eivät pysy päällä. Olisi tosi megahipsteri sellainen nuori kaupunkilainen, joka kuuntelisi beboppia ja pukeutuisi - tai siis olisi pikemminkin pukeutumatta - housuihin, jotka eivät peitä. Kaikki tämä toimitettaisiin ironisesti, tietenkin.
Halusin kuitenkin vastauksen, en vastauksia. Ratkaisun mieltäni askarruttaneeseen ongelmaan. Laitoin seuraavaksi verkot Facebookiin. Kävi kuten arvelinkin: sain muistutuksen jo paljon nuorempana, paljon vielä nykyistäkin ylimielisempänä, hipsterikäisenä oivaltamastani asiasta: siitä, että jos jotakin asiaa joutuu kysymään, ei tule ymmärtämään vastausta.
Olen kuitenkin tiedon käsittelemisen ja ajattelemisen ammattilainen, joten pystyin näistä erilaisista ja miltei keskenään ristiriitaisista palasista luonnostelemaan ilmiön ääriviivat: hipsteriys on haukkumasana ihmisille, jotka ylimielisesti ajattelevat olevansa edelläkävijöitä ja tiedostavia, trendien ylä-, ulko- ja etupuolella. Hipsteriys elää luulotellulla distinktiotajulla, luulottelulla että kaikki muut syyllistyvät arvon väärintunnistamiseen.
Jos näin on, silloin minä olin esihipsteri. Diggailin musiikkiorkestereita nimiltä U2ja Simple Minds (suomeksi: yksinkertaiset mielet) noin 11-12 -vuotiaana. Pian sen jälkeen kun olin ne keksinyt, ne menettivät tuoreutensa ja populaarimusiikillisen kapinan. Niistä tuli stadionyhtyeitä, eivätkä sellaiset voi olla kovinkaan indie.
80-luvulla ei kuitenkaan vielä - tai taas - ollut hipstereitä, tai ainakaan termi ei ollut vielä tuolloin kokenut reinkarnaatiota sieltä 50-luvun alun Birth of the cool -ajoilta. Tuolloin ei ollut vielä myöskään internettiä eikä bebop-levyjä oltu alettu vielä julkistamaan uudelleen cd-formaatissa.
Tässä termissä taitaa asenne - siis kaiken sellaisen ylimielisen halveksiminen, johon ei suostu koskemaan edes niin pitkällä tikulla että saisi siitä mitään havaintoja - olla tärkeämpää kuin mikään fiksattu sisältö. Tätä epäryhmää siis luonnehtii esimerkiksi inho jotakin kansan suosimaa artistia kohtaan, artistia, jota koetetaan systemaattisesti välttää. Ja tämä julkilausuttu ylimielinen erottautumistarve määrittää identiteettiä oleellisemmin kuin esimerkiksi yhteiset tykkäämiset, ja kollektiivinen inho yhteistä vihollista kohtaan, vaikka tämä vihollinen olisikin vain kuulopuhe, yhdistää vahvemmin kuin mikään yhteisesti jaettu indie-maku.
Välttely on kuitenkin haasteellista. Jos harrastaa mediaa, on vaikeaa olla indie. Kun kuuntelee radiota, katsoo televisiota tai lukee lehtiä, on vaikeaa välttyä asioilta kansain harrastamain, ainakin niistä jää jälkiä omiin puhtaisiin lakanoihin, jotka media likaa käärinliinoiksi.
En kuuntele radiota, katso telkkaria paitsi jalkapalloa enkä lue edes lehtiä. Koska minun ei tarvitse yrittää vältellä itseni kannalta epämiellyttäviä kulttuuri-ilmiöitä vaan olen autenttisesti syrjäytynyt omaan todellisuuteeni, jonne on Dingon ajoista alkaen kuulunut vain ulkomaailman kaikuja, olen siis todella cool.
14.6.2010
Varför jag är stolt över att vara finländare
Varför kan man faktiskt vara stolt över att vara finländare? Finland förekommer mycket sällan i internationella rubriker, men nästan enbart i positiva sammanhang.
Finland har alltid haft massor av framgångsrika konstnärer, kända idrottare och betydande statsmän. På grund av deras viktiga arbete är nu sådana som Mika Waltari, Jari Kurri och Urho Kekkonen ytterst uppskattade. Finland har egentligen överraskande många skapande och kunniga människor som har förbättrat vår offentliga bild.
Finland är också känd för dess fredsbyggande roll i världens konflikter. Vi har varit aktiva inom många världsvida organisationer t.ex. i FN. Vi har ofta varit förmedlare i besvärliga situationer och har arrangerat internationella konferenser. Vi tar inte ställning till ärenden om de inte är av någon intresse för oss. Därmed utgör vi mycket klokt utrikespolitik.
Och hurudana är finländarna själva? Vi är flitiga, pålitliga och lugna. Vi försvarar vårt land mycket patriotiskt och vi är det trogna. Vi har en unik förmåga att kämpa såväl i livet som i kriget. Och det bevisats av våra idrottsmän och soldater. Vi är skapande såsom antalet betydande konstnärer bevisar. De är alla sådana egenskaper som vi faktiskt kan vara stolta över.
Michael Perukangas, 01.01.1990
Finland har alltid haft massor av framgångsrika konstnärer, kända idrottare och betydande statsmän. På grund av deras viktiga arbete är nu sådana som Mika Waltari, Jari Kurri och Urho Kekkonen ytterst uppskattade. Finland har egentligen överraskande många skapande och kunniga människor som har förbättrat vår offentliga bild.
Finland är också känd för dess fredsbyggande roll i världens konflikter. Vi har varit aktiva inom många världsvida organisationer t.ex. i FN. Vi har ofta varit förmedlare i besvärliga situationer och har arrangerat internationella konferenser. Vi tar inte ställning till ärenden om de inte är av någon intresse för oss. Därmed utgör vi mycket klokt utrikespolitik.
Och hurudana är finländarna själva? Vi är flitiga, pålitliga och lugna. Vi försvarar vårt land mycket patriotiskt och vi är det trogna. Vi har en unik förmåga att kämpa såväl i livet som i kriget. Och det bevisats av våra idrottsmän och soldater. Vi är skapande såsom antalet betydande konstnärer bevisar. De är alla sådana egenskaper som vi faktiskt kan vara stolta över.
Michael Perukangas, 01.01.1990
11.6.2010
Yhteiskunta ulkoistaa vastuunsa liikelaitoksille
Sain eilen elämäni ensimmäisen julkisen liikenteen tarkastusmaksun, koska erehdyin nousemaan Oulunkylässä junan kyytiin siinä kohdassa, jossa laiturille oli merkattu "lähiliikenteen junan lipunmyyntivaunun pysähtymispaikka". Laitoin tietenkin saamastani tiketistä - siis ei matkalipusta vaan sakosta joka oli elämäni ensimmäinen - oikaisupyynnön. Tämä on saman kohtalon kokeneiden ystävieni mukaan turhaa, sillä VR ei edes vaivaudu vastaamaan oikaisupyyntöihin.
Viime kesänä ostin - tai siis aikomuksenani oli ostaa - suklaapatukka uimahallin tiloissa olevasta automaatista. Kun automaatti nielaisi kolikkoni ilman että olisin saanut rahoilleni vastinetta, lippukassa tyytyi kuittaamaan tapahtuneen sillä, että "tuollaista nyt sattuu". Tähän päivään mennessä en ole saanut korvausta sen paremmin Helsingin kaupungilta tai suklaayrittäjältä.
Mitä yhteistä edelläkuvatuilla tapahtumilla on, paitsi olematon palvelu? Se, että molemmissa tapauksissa yhteiskunta on ulkoistanut toimintonsa tai vuokrannut tilansa yksityiseen kaupankäyntiin. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja liikelaitostaminen ovat käteviä tapoja laistaa perustuslain periaatetta, jonka mukaan kansalaisilla on oikeus tulla kuulluiksi ja heidän mielipiteillään huomioonotetuiksi.
Nyt kun melkein kaikki saavat elantonsa "palveluista", tämä termi ei enää tarkoita mitään. Kyllä palveluakin vielä saa, joistakin harvoista paikoista. Esimerkiksi parturista, kauppahalleista ja levyliike Fugasta. Ne ovat historiallisia jäänteitä ajalta, jolloin palvelu vielä tarkoitti asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin vastaamista.
Kun kansalaisista on tehty kuluttajia, kuluttamisen luulisi edellyttävän sitä että tarjolla on vaihtoehtoja. Ei kuitenkaan ole. Kansalaismatkustaja ei voi valita, minkä firman junaan hän hyppää. Kuluttajamatkustavaisen ei auta muuta kuin luopua junan käytöstä ja siirtyä omaan autoon, ja jos sellaista ei ole, apostolinkyytiin tai polkupyörään. Näennäiskapitalismin sijaan olisi parempi siirtyä kunnolliseen kapitalismiin, avata rautatieliikenne avoimelle kilpailulle, koska tämä loisi paitsi niitä kuuluisia vaihtoehtoja mutta myös pakottaisi palvelujen tarjoajat laaduntarkkailuun.
Kun kansalaispalautteen periaate on kierretty nimeämällä se näennäisesti kuluttajanvalinnaksi, silloinkin kun vaihtoehtoja ei ole, yhteiskunta kiertää vastuunsa. Ehdotankin kaikkia niitä, jotka vielä luulevat olevansa kansalaisia, haastamaan Suomen EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen perustuslakinsa rikkomisesta.
Viime kesänä ostin - tai siis aikomuksenani oli ostaa - suklaapatukka uimahallin tiloissa olevasta automaatista. Kun automaatti nielaisi kolikkoni ilman että olisin saanut rahoilleni vastinetta, lippukassa tyytyi kuittaamaan tapahtuneen sillä, että "tuollaista nyt sattuu". Tähän päivään mennessä en ole saanut korvausta sen paremmin Helsingin kaupungilta tai suklaayrittäjältä.
Mitä yhteistä edelläkuvatuilla tapahtumilla on, paitsi olematon palvelu? Se, että molemmissa tapauksissa yhteiskunta on ulkoistanut toimintonsa tai vuokrannut tilansa yksityiseen kaupankäyntiin. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja liikelaitostaminen ovat käteviä tapoja laistaa perustuslain periaatetta, jonka mukaan kansalaisilla on oikeus tulla kuulluiksi ja heidän mielipiteillään huomioonotetuiksi.
Nyt kun melkein kaikki saavat elantonsa "palveluista", tämä termi ei enää tarkoita mitään. Kyllä palveluakin vielä saa, joistakin harvoista paikoista. Esimerkiksi parturista, kauppahalleista ja levyliike Fugasta. Ne ovat historiallisia jäänteitä ajalta, jolloin palvelu vielä tarkoitti asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin vastaamista.
Kun kansalaisista on tehty kuluttajia, kuluttamisen luulisi edellyttävän sitä että tarjolla on vaihtoehtoja. Ei kuitenkaan ole. Kansalaismatkustaja ei voi valita, minkä firman junaan hän hyppää. Kuluttajamatkustavaisen ei auta muuta kuin luopua junan käytöstä ja siirtyä omaan autoon, ja jos sellaista ei ole, apostolinkyytiin tai polkupyörään. Näennäiskapitalismin sijaan olisi parempi siirtyä kunnolliseen kapitalismiin, avata rautatieliikenne avoimelle kilpailulle, koska tämä loisi paitsi niitä kuuluisia vaihtoehtoja mutta myös pakottaisi palvelujen tarjoajat laaduntarkkailuun.
Kun kansalaispalautteen periaate on kierretty nimeämällä se näennäisesti kuluttajanvalinnaksi, silloinkin kun vaihtoehtoja ei ole, yhteiskunta kiertää vastuunsa. Ehdotankin kaikkia niitä, jotka vielä luulevat olevansa kansalaisia, haastamaan Suomen EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen perustuslakinsa rikkomisesta.
8.6.2010
Nobelin rauhanpalkinto Daniel Barenboimille!
Vaikka ihmishengen arvo on vakio, olen täysin turta Lähi-Idän tapahtumiin. Lähi-Idän tilannetta kuvaamaan sopii vanha satu pojasta, joka antoi niin monta kertaa väärän hälytyksen "susi, susi", että kun lopulta tuli oikea susi, kukaan ei enää viitsinyt kuunnella. Ja susi söi pojan. Lurps.
En usko, että Israel-Palestiina –sotkuun löytyy poliittista ratkaisua. Jos toivoa on, panen sen kansalaisyhteiskuntaan. Ainoa tapa lopettaa keskinäinen vihanpito ja kyräily on oppia näkemään vastapuoli ihmisinä, yksilöinä. Olen varovaisen optimistinen lisääntyvien kontaktien ja hyvien käytänteiden levittämisen suhteen ja ehdottoman kyyninen ja negatiivinen sen suhteen, että poliitikot kykenisivät saamaan aikaan alueella yhtään mitään.
Alue, jota sekä israelilaiset että palestiinalaiset vaativat, pitäisi antaa kroonisesti impotenteilta poliitikoilta YK:n hallintaan ja samanaikaisesti myöntää seuraava Nobelin rauhanpalkinto israelilaisargentiinalaiselle muusikolle Daniel Barenboimille, joka nostettaisiin valtion seremonialliseksi johtajaksi. Barenboimin tehtävänä olisi omalla ammatillisella toiminnallaan lisätä dialogisuutta ja välittää humanismia.
Vuonna 1942 syntynyt Daniel Barenboim on aikamme merkittävimpiä muusikoita ja humanisti, joka on systemaattisesti omassa ammatillisessa toiminnassaan ottanut kantaa. Barenboimin viesti on se, että on olemassa asioita, jotka ylittävät kansallisuuksien, kulttuurien ja uskontojen väliset rajat. Yksi tällainen asia on luonnollisesti musiikki. Musiikki ei vain ylitä rajoja, mutta se voi myös rakentaa siltoja näiden rajojen yli. Tällaisessa sillanrakennustyössä Barenboim on onnistunut itsepäisyytensä ja idealisminsa ansiosta, ja tästä tunnustuksena hänelle on ensimmäisenä Israelin kansalaisena myönnetty Palestiinan kunniakansalaisuus.
Israelissa ei toisen maailmansodan jälkeen oltu esitetty lainkaan Wagnerin musiikkia, koska siihen liitetään vahvoja natsikonnotaatioita. Ei kuitenkaan ole Wagnerin vika, että Hitler diggaili hänen tuotantoaan. Näin ajatteli myös Barenboim, kun hän äänekkäistä protesteista huolimatta mursi tabun ja esitti konserttinsa ylimääräisenä Wagneria. Wagnerin aikana noin 50 poistui konsertista, mutta jäljelle jäänyt tuhatpäinen yleisö juhli äänekkäästi.
Barenboim ajattelee aivan oikein, että kanssakäyminen vähentää ennakkoluuloja. Näitä alueella syvälle pesiytyneitä ennakkoluuloja hälventämään hän perusti 1999 West-Eastern Divan Orchestran, jossa soittaa muusikoita eri Lähi-Idän maista, kriteerinä musikaalisuus, ei uskonto, kieli, kansallisuus, ihonväri tai kulttuuri. Kun Barenboim ei itse pidä orkesteria ekspliittisesti poliittisena kannanottona, se on kansalaistoimintaa ja sellaisena todellista elämänpolitiikkaa. Hän itse luonnehtii orkesteriaan ihmislaboratorioksi, jonka opetuksia voi soveltaa minne tahansa. West-Eastern Divan opettaa, että ihmisyyden ja musiikin yhdistävä voima on suurempi kuin kulttuurin, kielen, uskonnon tai rodun erottava voima.
En ole sionisti tai antisionisti. Kannatan rauhaa.
En usko, että Israel-Palestiina –sotkuun löytyy poliittista ratkaisua. Jos toivoa on, panen sen kansalaisyhteiskuntaan. Ainoa tapa lopettaa keskinäinen vihanpito ja kyräily on oppia näkemään vastapuoli ihmisinä, yksilöinä. Olen varovaisen optimistinen lisääntyvien kontaktien ja hyvien käytänteiden levittämisen suhteen ja ehdottoman kyyninen ja negatiivinen sen suhteen, että poliitikot kykenisivät saamaan aikaan alueella yhtään mitään.
Alue, jota sekä israelilaiset että palestiinalaiset vaativat, pitäisi antaa kroonisesti impotenteilta poliitikoilta YK:n hallintaan ja samanaikaisesti myöntää seuraava Nobelin rauhanpalkinto israelilaisargentiinalaiselle muusikolle Daniel Barenboimille, joka nostettaisiin valtion seremonialliseksi johtajaksi. Barenboimin tehtävänä olisi omalla ammatillisella toiminnallaan lisätä dialogisuutta ja välittää humanismia.
Vuonna 1942 syntynyt Daniel Barenboim on aikamme merkittävimpiä muusikoita ja humanisti, joka on systemaattisesti omassa ammatillisessa toiminnassaan ottanut kantaa. Barenboimin viesti on se, että on olemassa asioita, jotka ylittävät kansallisuuksien, kulttuurien ja uskontojen väliset rajat. Yksi tällainen asia on luonnollisesti musiikki. Musiikki ei vain ylitä rajoja, mutta se voi myös rakentaa siltoja näiden rajojen yli. Tällaisessa sillanrakennustyössä Barenboim on onnistunut itsepäisyytensä ja idealisminsa ansiosta, ja tästä tunnustuksena hänelle on ensimmäisenä Israelin kansalaisena myönnetty Palestiinan kunniakansalaisuus.
Israelissa ei toisen maailmansodan jälkeen oltu esitetty lainkaan Wagnerin musiikkia, koska siihen liitetään vahvoja natsikonnotaatioita. Ei kuitenkaan ole Wagnerin vika, että Hitler diggaili hänen tuotantoaan. Näin ajatteli myös Barenboim, kun hän äänekkäistä protesteista huolimatta mursi tabun ja esitti konserttinsa ylimääräisenä Wagneria. Wagnerin aikana noin 50 poistui konsertista, mutta jäljelle jäänyt tuhatpäinen yleisö juhli äänekkäästi.
Barenboim ajattelee aivan oikein, että kanssakäyminen vähentää ennakkoluuloja. Näitä alueella syvälle pesiytyneitä ennakkoluuloja hälventämään hän perusti 1999 West-Eastern Divan Orchestran, jossa soittaa muusikoita eri Lähi-Idän maista, kriteerinä musikaalisuus, ei uskonto, kieli, kansallisuus, ihonväri tai kulttuuri. Kun Barenboim ei itse pidä orkesteria ekspliittisesti poliittisena kannanottona, se on kansalaistoimintaa ja sellaisena todellista elämänpolitiikkaa. Hän itse luonnehtii orkesteriaan ihmislaboratorioksi, jonka opetuksia voi soveltaa minne tahansa. West-Eastern Divan opettaa, että ihmisyyden ja musiikin yhdistävä voima on suurempi kuin kulttuurin, kielen, uskonnon tai rodun erottava voima.
En ole sionisti tai antisionisti. Kannatan rauhaa.
3.6.2010
Helsinki, No Smoking City
,
Kuva ei ole lavastettu. Minä se siinä poltan sikaaria.
Kun JyP HT (suomeksi: Jyväskylän Pallo Hockey Team) nousi jääkiekon sm-liigaan 80-luvun puolivälissä, ainakaan Moskovan Luzhniki-hallista ei vielä ollut tainnut haihtua tupakansavu, ja Englannin liigaotteluita mustavalkoaikana seuranneiden auditiiviseen muistiin Aulis Virtasen tulitikkujen raapimisääni kuuluu yhtä oleellisesti kuin hänen ohjeistuksensa mustavalkotelevision katsojille, joiden perusteella toinen joukkue saatettiin tunnistaa siitä, että sen pelipaidassa raidat menivät pystysuoraan ja toinen joukkue siitä, että sen pelihousut olivat hieman tummemmanharmaan sävyiset.
Maailma on noista ajoista muuttunut. Jos televisio lainehtiikin kaikissa korkeamäärittelyn värikartan spektrin sävyissä, maailma on nyt mustavalkoisempi paikka. Aulis, sinua tulee ikävä; onneksi ääntäsi saavat vielä kuulla turkulaiset jääkiekkokatsojat, tosin ilman tulitikkujen raapimisääntä, sillä Turun jäähalli on savuton paikka. Mikä on oikein hyvä se.
Jypin julistautuminen savuttomaksi tiimiksi, mistä toimenpiteestä se kantoi joitakin vuosia ainakin sopivissa markkinointiyhteyksissä nimeensä liitettyä perälautaa "JyP Hockey Team No Smoking Team", oli vallankumouksellista. Se aloitti urheilussa terveen ajan, jossa laillisen tupakan korvasi laiton doping. Jyväskylässä julistuksen tarpeellisuuden ymmärsikin, pelasihan siellä muun muassa sellainenkin boheemiatleetti kuin Arto Jokinen.
Brasilian ja Hollannin jalkapallo-otteluissa 70-ja 80-luvuilla ei vaihtopenkkiä tahtonut näkyä, siellä kun penkkisankarit piiloutuivat savuverhon alle. Jos Cruyff, Socrates, Gerson ja Rivelino pääsevät taivaaseen, heidän osastolleen on varattava riittävästi sytykkeitä. Muuten he vain pummaisivat toisiltaan tulta.
Valmentajista ainakin Marcelo Lippi ja Hector Cuper muistetaan sikaareistaan ja savukkeistaan vielä tämän vuosituhannen alkuvuosilta. He olivat kuitenkin johtajia, ei heidän vitaalikapasiteetistaan tarvinnut huolehtia. Ja urheilussahan on kaikkein stressaavinta se, ettei pääse itse kentälle vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, joten ymmärtäähän tuon, jos he kaipasivat hermosavuja. Sama taitaa päteä politiikkaan. Kun kansan terveydestä ja moraalista ollaan huolissaan, itse poltetaan salaa, kansalta, omilta vanhemmilta, jopa omalta itseltä. Aikuiset ihmiset.
Kun Helsinki nyt julistettiin savuttomaksi työpaikaksi, päätös koettaa olla ennakkotapaus: aloitetaan haitallisen kulttuurimuodon kitkeminen yksilöistä, kun tupakan myyntiä ei olla vielä onnistuttu länsimaissakaan kitkemään. Sen ostaminen on sallittua, kuten ampuma-aseidenkin.
Tupakointi on kiistatta venäläistä rulettia terveydellä, ja eroksi ampumiseen, se on kulttuurimuotona niin massamuotoisesti levinnyt, että tämä venäläinen ruletti tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Se on kiistatta vaarallista. Minä sen tiedän, jos kuka: äitini, pääsemätön nikotinisti kuoli keuhkosyöpään.
Tupakassa on kuitenkin yksi ero ampumiseen: ampuma-aseella suoritettu venäläinen ruletti ei ole kielletty. Tupakkakiellon tarkoitus onkin kitkeä yhteiskuntataloudellisesti kallis kulttuurimuoto moraalisen paheksunnan varjolla.
Ymmärtäähän sen. Esimerkiksi terveydenhoitoalan henkilöstö, opettajat ja liikuntapaikkojen hoitajat ja lippukassat toimivat sellaisissa sosiaalisissa ympäristöissä, joissa he levittävät tupakoinnillaan ympärilleen vääriä signaaleja. Heidän pitäisi toimia moraalisina esimerkkeinä, sillä heidän luulisi jo ammattinsa tai ainakin ammatillisen toiminnan harjoittamisympäristönsä ilmapiirin ja kulttuurin puolesta olevan keskivertoryttyläisiä paremmin perillä tupakoinnin haitoista.
Helsingin kaupungin työntekijöille työaikana asetetulle tupakointikiellolle tulee ainakin yksi ammattiryhmä osoittamaan kipupisteen: bussinkuljettajat. Toki jo viulunkieltä kireämmäksi asetetut aikataulut tekevät heidän yksilöllisen paheensa harjoittamisesta lähes mahdotonta; näin siis Helsingin sisäisessä liikenteessä. Bussikuskit, sekä sosiaalisen taustansa että työarkensa sosiaalisen maailman takia, polttavat lähes järjestään. He tulevat panemaan piut palttua tällaisille kielloille, eikä vähiten siksi, että moni heistä on työoloihinsa jo valmiiksi muutenkin ihan tarpeeksi vittuuntuneita.
Näistä työolosuhteista mainittakoon taukojen ja taukopaikkojen välinen miltei epäsymmetrisen systemaattiselta näyttävä epäsuhta. Silloin kun bussikuskien työaikataulu antaisi myöten sen mittaiselle tauolle, että sen aikana ehtisi tekemään jotakin hyödyllistä ja hyväksyttävää - kuten maksamaan laskuja, harrastamaan sosiaalista mediaa tai kuntoilemaan - nämä tauot joudutaan pitämään jossakin työmaaparakissa, bussin kääntöpaikalla, keskellä melkein ei mitään. Sellaisiakin paikkoja Helsingistä löytyy, uskokaa tai älkää. Siis paikkoja, joissa ei voi maksaa laskuja, kuntoilla tai harrastaa sosiaalista mediaa, ellei sitten ota mukaan Bullworkeria tai mokkulallista läppäriä, joita HKL muuten ei sponssaa kuskeille. Ja sitten kun nämä kaupunkilaisten logistointimestarit sattuvat kerrankin ihmisten ilmoille vuorojen välillä, ehtivät he ottamaan korkeintaan tupakan mittaisen tauon. Siis sellaisen normipaperossin, korkeintaan, ei sellaista mahtifallosta, jonka U.Turhapuro nautti valtion aseellisessa palveluksessa.
Tietenkin he voisivat savuamisen sijasta vaikka aloittamaan jokaisella tauolla kriittisen työntutkimuksen väitöskirjansa yhtä lausetta. Lopettamaan he eivät ehtisi. Mutta tämä ei ole realistinen optio alan ammattilaisten sosiaalisessa maailmassa.
Tupakkakielto laittaa myös äänestäjän pään entistä enemmän pyörälle. Ei päätös ainakaan vaaliaktiivisuutta - josta ollaan niin huolissaan että perustetaan erilaisia politiikkaohjelmia, projekteja ja työryhmiä - nosta. Eivät puolueet ole samanlaisia, vaikka niin väitetään. Tupakattomassa Helsingissä kissa on koira ja hiiri on kissa.
Kun Vasemmistoliitto, tuo ainoan isolla peellä kirjoitetun Puolueen yhtä luonnollinen seuraaja kuin Venäjä Neuvostoliiton - ilmoittautuu ainoaksi yksilönvapauden puolustajaksi vastustaessaan tupakkakieltoa, ja väärinymmärretystä yksilönvapaudesta uskontonsa tehnyt Kokoomus on etunenässä kieltämässä yksilöä tappamasta itseään hitaasti mutta epävarmasti, mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Sitä, että Vasemmistoliitto naamioi retorisesti vaalitaktisen kohderyhmäajattelun - eli oletettujen sisäisäänestäjiensa kovaan ja tiukkaan ytimeen kuuluvien bussikuskien pahat tottumukset yksilönvapaudeksi ja Kokoomus, joka on julkiseksi salaisuudeksi asti jopa hallitustasolle asti pesiytyneiden tupakkatuotteiden käyttäjien kansoittama, ei kansalainen todellakaan tiedä, mitä tästä ajatella, oli hän sitten työläinen tai kuluttaja.
Olen vähintään yhtä vakuuttunut siitä, että tupakkatuotteiden myynti onnistutaan tupakkatehtaiden vaikutusvaltaisesta vastaanharomisesta huolimatta kriminalisoimaan länsimaista kokonaan noin 20 vuodessa kuin olen ollut 20 vuotta vakuuttunut siitä, että Suomen Nato-jäsenyyttä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Tai neulaa langansilmään. Joskus sen sokeakin sinne saa.
Kun yleensä olen sitä mieltä, että politiikan ei tule olla vain kansan tuntojen heijastelua, mikä muuttuu vaalien alla nuoleskeluksi, vaan siinä tulee näyttää suuntaa, annos realismia olisi paikallaan. Tapaus ei nosta uskoa edustuksellisen demokratian edustuksellisuuteen.
Niin kauan kuin käärmeen saatavilla on kielletyn puun tupakkahedelmiä, tupakan käytön kieltäminen on kuin kannettaisiin tupakansavua pois ikkunattomasta tuvasta hyvin hengittävillä juuttisäkeillä. Ja vaikka ihminen voikin kiittää eloonjäämiskykyään ennen kaikkea sopeutuvaisuudestaan, osaten tehdä välttämyyksistä hyveitä, niin tämä kielto tulee pystyttämään sellaisia valvonnan mekanismeja, joista edes Michel Foucault ja George Orwell eivät osanneet nähdä edes painajaisia. Minun ei tarvinne muistuttaa arvon valtuutettuja siitä, keitä Foucault ja Orwell olivat ja minkä puolesta he seisoivat, sillä valtuutetut lienevät lukeneet edustamiansa kuntalaisia keskimäärin paremmin Foucaultinsa ja Orwellinsa.
Kuva ei ole lavastettu. Minä se siinä poltan sikaaria.
Kun JyP HT (suomeksi: Jyväskylän Pallo Hockey Team) nousi jääkiekon sm-liigaan 80-luvun puolivälissä, ainakaan Moskovan Luzhniki-hallista ei vielä ollut tainnut haihtua tupakansavu, ja Englannin liigaotteluita mustavalkoaikana seuranneiden auditiiviseen muistiin Aulis Virtasen tulitikkujen raapimisääni kuuluu yhtä oleellisesti kuin hänen ohjeistuksensa mustavalkotelevision katsojille, joiden perusteella toinen joukkue saatettiin tunnistaa siitä, että sen pelipaidassa raidat menivät pystysuoraan ja toinen joukkue siitä, että sen pelihousut olivat hieman tummemmanharmaan sävyiset.
Maailma on noista ajoista muuttunut. Jos televisio lainehtiikin kaikissa korkeamäärittelyn värikartan spektrin sävyissä, maailma on nyt mustavalkoisempi paikka. Aulis, sinua tulee ikävä; onneksi ääntäsi saavat vielä kuulla turkulaiset jääkiekkokatsojat, tosin ilman tulitikkujen raapimisääntä, sillä Turun jäähalli on savuton paikka. Mikä on oikein hyvä se.
Jypin julistautuminen savuttomaksi tiimiksi, mistä toimenpiteestä se kantoi joitakin vuosia ainakin sopivissa markkinointiyhteyksissä nimeensä liitettyä perälautaa "JyP Hockey Team No Smoking Team", oli vallankumouksellista. Se aloitti urheilussa terveen ajan, jossa laillisen tupakan korvasi laiton doping. Jyväskylässä julistuksen tarpeellisuuden ymmärsikin, pelasihan siellä muun muassa sellainenkin boheemiatleetti kuin Arto Jokinen.
Brasilian ja Hollannin jalkapallo-otteluissa 70-ja 80-luvuilla ei vaihtopenkkiä tahtonut näkyä, siellä kun penkkisankarit piiloutuivat savuverhon alle. Jos Cruyff, Socrates, Gerson ja Rivelino pääsevät taivaaseen, heidän osastolleen on varattava riittävästi sytykkeitä. Muuten he vain pummaisivat toisiltaan tulta.
Valmentajista ainakin Marcelo Lippi ja Hector Cuper muistetaan sikaareistaan ja savukkeistaan vielä tämän vuosituhannen alkuvuosilta. He olivat kuitenkin johtajia, ei heidän vitaalikapasiteetistaan tarvinnut huolehtia. Ja urheilussahan on kaikkein stressaavinta se, ettei pääse itse kentälle vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, joten ymmärtäähän tuon, jos he kaipasivat hermosavuja. Sama taitaa päteä politiikkaan. Kun kansan terveydestä ja moraalista ollaan huolissaan, itse poltetaan salaa, kansalta, omilta vanhemmilta, jopa omalta itseltä. Aikuiset ihmiset.
Kun Helsinki nyt julistettiin savuttomaksi työpaikaksi, päätös koettaa olla ennakkotapaus: aloitetaan haitallisen kulttuurimuodon kitkeminen yksilöistä, kun tupakan myyntiä ei olla vielä onnistuttu länsimaissakaan kitkemään. Sen ostaminen on sallittua, kuten ampuma-aseidenkin.
Tupakointi on kiistatta venäläistä rulettia terveydellä, ja eroksi ampumiseen, se on kulttuurimuotona niin massamuotoisesti levinnyt, että tämä venäläinen ruletti tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Se on kiistatta vaarallista. Minä sen tiedän, jos kuka: äitini, pääsemätön nikotinisti kuoli keuhkosyöpään.
Tupakassa on kuitenkin yksi ero ampumiseen: ampuma-aseella suoritettu venäläinen ruletti ei ole kielletty. Tupakkakiellon tarkoitus onkin kitkeä yhteiskuntataloudellisesti kallis kulttuurimuoto moraalisen paheksunnan varjolla.
Ymmärtäähän sen. Esimerkiksi terveydenhoitoalan henkilöstö, opettajat ja liikuntapaikkojen hoitajat ja lippukassat toimivat sellaisissa sosiaalisissa ympäristöissä, joissa he levittävät tupakoinnillaan ympärilleen vääriä signaaleja. Heidän pitäisi toimia moraalisina esimerkkeinä, sillä heidän luulisi jo ammattinsa tai ainakin ammatillisen toiminnan harjoittamisympäristönsä ilmapiirin ja kulttuurin puolesta olevan keskivertoryttyläisiä paremmin perillä tupakoinnin haitoista.
Helsingin kaupungin työntekijöille työaikana asetetulle tupakointikiellolle tulee ainakin yksi ammattiryhmä osoittamaan kipupisteen: bussinkuljettajat. Toki jo viulunkieltä kireämmäksi asetetut aikataulut tekevät heidän yksilöllisen paheensa harjoittamisesta lähes mahdotonta; näin siis Helsingin sisäisessä liikenteessä. Bussikuskit, sekä sosiaalisen taustansa että työarkensa sosiaalisen maailman takia, polttavat lähes järjestään. He tulevat panemaan piut palttua tällaisille kielloille, eikä vähiten siksi, että moni heistä on työoloihinsa jo valmiiksi muutenkin ihan tarpeeksi vittuuntuneita.
Näistä työolosuhteista mainittakoon taukojen ja taukopaikkojen välinen miltei epäsymmetrisen systemaattiselta näyttävä epäsuhta. Silloin kun bussikuskien työaikataulu antaisi myöten sen mittaiselle tauolle, että sen aikana ehtisi tekemään jotakin hyödyllistä ja hyväksyttävää - kuten maksamaan laskuja, harrastamaan sosiaalista mediaa tai kuntoilemaan - nämä tauot joudutaan pitämään jossakin työmaaparakissa, bussin kääntöpaikalla, keskellä melkein ei mitään. Sellaisiakin paikkoja Helsingistä löytyy, uskokaa tai älkää. Siis paikkoja, joissa ei voi maksaa laskuja, kuntoilla tai harrastaa sosiaalista mediaa, ellei sitten ota mukaan Bullworkeria tai mokkulallista läppäriä, joita HKL muuten ei sponssaa kuskeille. Ja sitten kun nämä kaupunkilaisten logistointimestarit sattuvat kerrankin ihmisten ilmoille vuorojen välillä, ehtivät he ottamaan korkeintaan tupakan mittaisen tauon. Siis sellaisen normipaperossin, korkeintaan, ei sellaista mahtifallosta, jonka U.Turhapuro nautti valtion aseellisessa palveluksessa.
Tietenkin he voisivat savuamisen sijasta vaikka aloittamaan jokaisella tauolla kriittisen työntutkimuksen väitöskirjansa yhtä lausetta. Lopettamaan he eivät ehtisi. Mutta tämä ei ole realistinen optio alan ammattilaisten sosiaalisessa maailmassa.
Tupakkakielto laittaa myös äänestäjän pään entistä enemmän pyörälle. Ei päätös ainakaan vaaliaktiivisuutta - josta ollaan niin huolissaan että perustetaan erilaisia politiikkaohjelmia, projekteja ja työryhmiä - nosta. Eivät puolueet ole samanlaisia, vaikka niin väitetään. Tupakattomassa Helsingissä kissa on koira ja hiiri on kissa.
Kun Vasemmistoliitto, tuo ainoan isolla peellä kirjoitetun Puolueen yhtä luonnollinen seuraaja kuin Venäjä Neuvostoliiton - ilmoittautuu ainoaksi yksilönvapauden puolustajaksi vastustaessaan tupakkakieltoa, ja väärinymmärretystä yksilönvapaudesta uskontonsa tehnyt Kokoomus on etunenässä kieltämässä yksilöä tappamasta itseään hitaasti mutta epävarmasti, mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Sitä, että Vasemmistoliitto naamioi retorisesti vaalitaktisen kohderyhmäajattelun - eli oletettujen sisäisäänestäjiensa kovaan ja tiukkaan ytimeen kuuluvien bussikuskien pahat tottumukset yksilönvapaudeksi ja Kokoomus, joka on julkiseksi salaisuudeksi asti jopa hallitustasolle asti pesiytyneiden tupakkatuotteiden käyttäjien kansoittama, ei kansalainen todellakaan tiedä, mitä tästä ajatella, oli hän sitten työläinen tai kuluttaja.
Olen vähintään yhtä vakuuttunut siitä, että tupakkatuotteiden myynti onnistutaan tupakkatehtaiden vaikutusvaltaisesta vastaanharomisesta huolimatta kriminalisoimaan länsimaista kokonaan noin 20 vuodessa kuin olen ollut 20 vuotta vakuuttunut siitä, että Suomen Nato-jäsenyyttä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Tai neulaa langansilmään. Joskus sen sokeakin sinne saa.
Kun yleensä olen sitä mieltä, että politiikan ei tule olla vain kansan tuntojen heijastelua, mikä muuttuu vaalien alla nuoleskeluksi, vaan siinä tulee näyttää suuntaa, annos realismia olisi paikallaan. Tapaus ei nosta uskoa edustuksellisen demokratian edustuksellisuuteen.
Niin kauan kuin käärmeen saatavilla on kielletyn puun tupakkahedelmiä, tupakan käytön kieltäminen on kuin kannettaisiin tupakansavua pois ikkunattomasta tuvasta hyvin hengittävillä juuttisäkeillä. Ja vaikka ihminen voikin kiittää eloonjäämiskykyään ennen kaikkea sopeutuvaisuudestaan, osaten tehdä välttämyyksistä hyveitä, niin tämä kielto tulee pystyttämään sellaisia valvonnan mekanismeja, joista edes Michel Foucault ja George Orwell eivät osanneet nähdä edes painajaisia. Minun ei tarvinne muistuttaa arvon valtuutettuja siitä, keitä Foucault ja Orwell olivat ja minkä puolesta he seisoivat, sillä valtuutetut lienevät lukeneet edustamiansa kuntalaisia keskimäärin paremmin Foucaultinsa ja Orwellinsa.
Irons Grant-ed
West Ham vahvisti julkisen salaisuuden, nimittäen tänään virallisesti israelilaisen Avram Grantin managerikseen. Grant on toiminut israelilaisseurojen lisäksi Israelin maajoukkueen valmentajana vuosina 2002-2006, minkä jälkeen hänen ystävänsä, Chelsean pääomistaja Roman Abramovitsh nimitti hänet yllättäen Jose Mourinhon seuraajaksi Chelsean managerina. Puolen kautensa aikana hän johti Chelsean Mestareiden Liigan finaaliin ja Valioliigan kakkoseksi. Talouskurimukseen joutuneen ja putoamaan tuomitun Portsmouthin hän johti toisella yrittämällä Englannissa FA-cupin loppuotteluun, jossa se urhean taistelun jälkeen hävisi, ironista kyllä, Grantin entiselle seuralle Chelsealle 0-1. Portsmouth pelasi loppukauden muutenkin urhoollisesti Grantin alaisuudessa, vaikka sillä oli vaikeuksia saada koolle 11 tervettä miestä tai maksaa heille palkkaa.
Grantin nimitys haluttiin varmistaa jo nyt, jotta hän ehtisi valita omat miehensä apulaisikseen ja hankkia joukkueeseen haluamiansa pelaajia.
Kuvalähde: http://crabfootball.files.wordpress.com/2009/11/avram-grant1.jpg
2.6.2010
Isät, boikotoikaa Saarioista!
Ja äidit, tulkaa mukaan tukiboikottiin! Ette kai te halua 2010-luvulla typistyä mikroaaltouunin jatkeiksi, kun feministit ovat jo taistelleet teille 80-prosenttisen miesten palkan?
En jaksa olla kovinkaan usein ns. tiedostava kuluttaja. Kuitenkin, poikani pysyy minun keitoksillani hengissä ja kasvaa siinä missä äitinsäkin kokkauksilla.
Toisin oli lapsuudessani, jolloin omakin äitini norminmukaisesti oli kotona, isäni tuodessa ainakin osan palkkapussistaan kotiin. Kyllä isänikin ruokaa osaa laittaa, itse asiassa erittäin hyvää kalakeittoa, sienikastiketta ja makkarastroganoffia. Vanhempieni järjestely 70-luvulla vain oli sen ajan normi. Nyt ajat ovat kuitenkin toiset.
Saarioisen mainos viittaakin 50-lukuun, aikaan äitini vanhempien perheen sisäisen työnjaon. Kun äidinäitini menehtyi syöpään v.-82, hänen leskensä eli äidinisäni ei osannut edes perunoita keittää. Mutta kyllä hän oppi. Mieskin nimittäin on oppivainen eläin. Kun hänen oma aikansa tuli täyteen noin 2 1/2 vuotta vaimonsa jälkeen, kuolinsyynä ei ollut aliravitsemus.
En aio ostaa mitään Saarioisilta niin kauan kunnes he vetävät pois tämän mainoksen, jossa kaivetaan naftaliinista jo unohtuneeksi suotuja käytänteitä, joka typistää sekä miehen että naisen roolit. Tämä tarkoittaa sitä, ettei maksalaatikkoa minulle. Kehotan kaikkia, isejä, äitejä ja myös niitä sinkkuja, joilla ei ole käytössään ehtymätöntä vanhempiensa jääkaapin runsaudensarvea, liittymään boikottiin!
En jaksa olla kovinkaan usein ns. tiedostava kuluttaja. Kuitenkin, poikani pysyy minun keitoksillani hengissä ja kasvaa siinä missä äitinsäkin kokkauksilla.
Toisin oli lapsuudessani, jolloin omakin äitini norminmukaisesti oli kotona, isäni tuodessa ainakin osan palkkapussistaan kotiin. Kyllä isänikin ruokaa osaa laittaa, itse asiassa erittäin hyvää kalakeittoa, sienikastiketta ja makkarastroganoffia. Vanhempieni järjestely 70-luvulla vain oli sen ajan normi. Nyt ajat ovat kuitenkin toiset.
Saarioisen mainos viittaakin 50-lukuun, aikaan äitini vanhempien perheen sisäisen työnjaon. Kun äidinäitini menehtyi syöpään v.-82, hänen leskensä eli äidinisäni ei osannut edes perunoita keittää. Mutta kyllä hän oppi. Mieskin nimittäin on oppivainen eläin. Kun hänen oma aikansa tuli täyteen noin 2 1/2 vuotta vaimonsa jälkeen, kuolinsyynä ei ollut aliravitsemus.
En aio ostaa mitään Saarioisilta niin kauan kunnes he vetävät pois tämän mainoksen, jossa kaivetaan naftaliinista jo unohtuneeksi suotuja käytänteitä, joka typistää sekä miehen että naisen roolit. Tämä tarkoittaa sitä, ettei maksalaatikkoa minulle. Kehotan kaikkia, isejä, äitejä ja myös niitä sinkkuja, joilla ei ole käytössään ehtymätöntä vanhempiensa jääkaapin runsaudensarvea, liittymään boikottiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)