A: Aurinko. Yleensä elämiseen riittää, että se on näkyvillä. Ei tarvitse välttämättä olla niin kuuma. Anarkia. Sääntöjä saa, ja pitää luovasti rikkoa joskus. Ilman anarkiaa ei synny mitään uutta.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
29.10.2010
28.10.2010
So muss es sein!
Otsikko on lainaus kapellimestari Wilhelm Furtwängleristä kertovasta kirjasta. Siinä Furttis ja pianisti Edwin Fischer levyttäessään Beethovenin Keisarikonserttoa näyttivät löytäneen yhteisen sävelen. Tästä yhteyden hetkestä kertovassa kuvassa, jossa miehet katsovat toisiaan silmiin ilmeisesti juuri sillä hetkellä kun he oivalsivat, että heidän välillään vallitsee syvä yhteisymmärrys, on kuvatekstinä "So muss es sein". Niin sen täytyy olla.
On olemassa ontologisesti kahta eri sarjaa olevia asioita: olioita ja asiantiloja. Asiantilojen syistä voi vielä sanoa jotakin, olioiden kanssa on vaikeampaa. On hyvin vähän sellaisia asioita, joiden täytyy olla niin, näin, noin tai jotenkin tai ylipäätään vain täytyy, jotka ovat vääjäämättömästä, joko niiden olemuksesta (ja syystä) tai niiden tahdosta (tai seurauksista) johtuen oikein tai väärin jollakin tavalla. Ne vain ovat, ja niihin on jokin syy ja niillä on jokin seuraus. Oleminen ja täytyminen ovat kaksi eri modaalista kategoriaa, samoin kuin esimerkiksi väri ja muoto ovat kaksi eri ontologista kategoriaa. Toki on houkutus suuri uskoa, että jalkapallon olemus on tulla potkaistuksi maaliin: kyseisen kappaleen luonteesta juontuva imperatiivi. Jalkapallon tarkoite on olla maalissa, ja tarkoittaja on pelaaja, joka potkaisee sen maaliin. Toki on heti samaan hengenvetoon kiirehdittävä miltei hengästyneenä lisäämään, että joskin jalkapallon tarkoite on olla maalissa, pelin tarkoite on - peli.
Aika monien asioiden syy voidaan selittää luonnontieteen laeilla tai sosiaalisilla faktoilla, kuten vakiintuneisiin toimintatapoihin, instituutioihin, normeihin ja uskomuksiin vetoamalla. Näistä mainittakoon vaikka kulttuuri, perhe, yhteiskunta, tiede tai uskonto, jotka ovat sosiaalisia instituutioita, "laitoksia", jotka selittävät tai joilla ainakin voi perustella erilaisia normeja, uskomuksia ja käyttäytymistä.
Moniin asioihin on ihan puhtaasti inhimillinen syy tai ainakin selitys: jotakin asiaa tehdään tai johonkin uskotaan, koska se tuntuu juuri minusta hyvältä ja oikealta. Aika usein me vain emme tiedä niiden seurausta tai ymmärrä niiden syytä. Usein tämä inhimillinen syy on ratkaiseva ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi, viis siitä, mitä suhteellisuus- tai suhteettomuusteoria sanoo! Vähimmilläänkin yleisemmät selittävät lait tarvitsevat tuekseen inhimillisen vahvistuksen. Niiden on tunnuttava mulle just oikeilta. Ja tällöin päästetään pelikentälle usko ja muut uskomukset.
Ihminen ei ole looginen kokonaisuus. Me teemme usein asioita, jotka voivat olla sosiaalisesti rationaalisia mutta vaikkapa lääketieteellisesti irrationaalisia, kuten tupakanpoltto. Se voi olla yksilötasolla järkeenkäypää: se antaa paitsi tauon, myös sosiaalisen viitekehyksen. Samaten omaisuuden tuhoaminen potlatch-juhlissa voi tuntua yksilötasolla täysin järjettömältä, mutta sen myös yksilötasolle redusoitavissa oleva järkeenkäypyys selittyy kyseisen toimituksen sosiaalisella funktiolla: se, kellä on varaa panna palamaan eniten, osoittaa olevansa varakkain. Järkeenkäypä ja järkevä eivät ole synonyymejä.
Kaikki lopulliset määritelmät ja totuudet aina pakenevat määrittelyjä ja määrittelijöitä, mutta siltikin niiden perässä kannattaa juosta, koska se on hauskaa ja sinänsä arvokasta. Ihmisen elämän tarkoitus lienee jatkuva sen tarkoituksen etsiminen. Ajoittain tämän matkan varrella saattaa näyttää siltä, että asioilla olisi tarkoitus. Tai että ainakin jokin asia olisi oikealla tolalla. Tai edes hyvin. Vähintäänkin toimivasti. Ainakin hetkittäin.
Voin syyttää itseäni siitä, että minulla on esimerkiksi toimiva takki: että se suojaa tai on hyvännäköinen, ihan sen mukaan, miten itse kukin rankkeeraa takkien funktioita ja ominaisuuksia. Olen itse sen ostanut. Siitä voi olla iloinen, mutta ei kiitollinen, paitsi itselleen, joka tuli ymmärtäneeksi ostaa toimivan takin. Varmaan kiitollinen tulisi oikeasti olla myös niille tuotantokoneiston pienille rattaille, kätösille, jotka käyttivät sitä ompelukonetta, joka ompeli sen takin, joka oli ommeltu niistä kangastilkuista, jotka jotkut toiset kätöset olivat leikanneet, mutta globaalissa tuotantokoneistossa, jossa kokkeja on yhtä monta kuin Haavikon runossa ruohoja, on inhimillisesti huomattavasti kätevämpää tyytyä rajoittamaan kiitollisuuden kohde omaan itseen.
Jos olen tavannut ihmisen, jonka kanssa tuntuu oikealta, en voi tätä onnellista sattumusta pitää kenenkään ansiona. Jotkut puhuvat sattumasta, toiset kohtalosta. Ne ovat sama asia kahdella eri nimellä. Tieteellisesti ajattelevat pitävät sattumasta enemmän kun taas uskonnolliset ihmiset taipuvat kohtalon puolelle. Ei ole kuitenkaan kiittäminen tämän henkilön vanhempia tai ylempiäkään luojia. Kannattaisi mieluummin keskittyä hänen itsensä kiittämiseen, ei siitä, että tämä on olemassa vaan siitä, että tämä henkilö on valinnut yrittää etsiä sitä elämän tarkoitusta juuri sinun kanssasi. Rakasta siis ihmisiä, älä ideoita tai abstraktioita.
Mikä sitten erottaa sattuman ja kohtalon? Ajatellaanpa taas palloa. Jos olettaa kohtalon, ikään kuin tulee piirtäneeksi pallon liikettä kuvaavia vauhtiviivoja. Pallon liike ei kuitenkaan edellytä vauhtiviivoja. Jos oletaan tarkoitus, tämä edellyttää tietoista subjektia. Joko tarkoitteen tai tarkoittajan - tarkoitteen lähettäjän - on oltava tietoinen. Tietoinen lähettäjä on tarkoittanut jotakin lähettäessään - ts. suunnitellessaan - jonkin asiantilan matkaan olemaan tähän maailmaan tai maailmankaikkeuteen, jolloin asiantila on tarkoite. Jos tämä asia on esimerkiksi taas mainittu pallo, se tarvitsee jonkun potkaisemaan tai heittämään sitä, jolloin tämä - yleensä tietoinen toimija - on pallon liikkeen (ja parhaassa tapauksessa jopa suunnan) syy ja pallon maalissa oleminen on tarkoite.
Jos tämä asia on abstraktio, kuten esteettinen tulkinta tai sosiaalinen fakta, sen "syy" on meidän kulttuurisidonnainen tulkintamme. Ja jos tämä asia on elävä olento, kuten ihminen, hän on itse oma syynsä, seurauksensa ja lähettäjänsä, ei hänen isänsä, äitinsä, Jumala tai koko yhteiskunta.
Mihin sosiaalisia laitoksia, kuten jumalia sitten tarvitaan? Sosiologian klassikko Emile Durkheimin mukaan yhteisöt tarvitsevat niitä pysyäkseen koossa, vaikka ne erottavat siinä missä yhdistävätkin. Jotta niiden funktio toteutuisi Durkheimin tarkoittavalla tavalla, ja yhteisöjä suurempi kokonaisuus - ihmiskunta - pysyisi koossa, on ymmärrettävä, että kaikki jumalat nimittäin palvelevat tismalleen samoja psykologisia, kulttuurisia ja yhteisöllisiä päämääriä, oli jumalan nimi sitten kirjoitettu isolla J:llä, isolla N:llä (Nokia) tai isolla K:lla (Kekkonen).
Joillakin jumalat vastaavat psykologiseen tarpeeseen, joka syntyy ontologisesta ja episteemisestä turvattomuuden tunteesta. Totuus pakenee aina totuuden etsijää, haettiin sitä vastausta sitten siihen, miksi kuu on juustoa tai onko a:n jälkeen välttämättä oltava b. Joillekin elämänmittainen matka tätä totuutta etsiessä tuntuu yksinäiseltä ja pelottavalta. Tällöin astuvat jumalat pelikentälle.
Jumalat sitovat yksilön itseä laajempaan: samanmielisten yhteisöön ja jumalaan, ihan tietynnimiseen, joka tavataan kirjoittaa isolla j:llä. Kuuluvuuden tunne lisää turvallisuuden tunnetta. Jumala on kätevä myös silloin, kun tarvitaan syy asioille, joita ei muuten ymmärrä. Jumala on ylin lähettäjä, hän on yleistarkoittaja kaikille asiantiloille eli tarkoitteille.
Jumalille on siis sekä psykologinen että sosiaalinen tilaus. Tämä sosiaalinen tilaus on jumalien olemassaolon syy, ja tämän sosiaalisen tilauksen eli funktionaalisuuden ymmärtäminen on avain toisella tavalla ajattelevien ihmisten suvaitsemiseen. Jumalat tarjoavat toimivia selityksiä ja syitä siinä missä muunkinlaiset sosiaaliset laitokset, ja toisenlaiset jumalat ovat ihan yhtä toimivia kuin omammekin ja toisenlaiset ihmiset ovat aivan yhtä rationaalisia olentoja kuin mekin.
On olemassa ontologisesti kahta eri sarjaa olevia asioita: olioita ja asiantiloja. Asiantilojen syistä voi vielä sanoa jotakin, olioiden kanssa on vaikeampaa. On hyvin vähän sellaisia asioita, joiden täytyy olla niin, näin, noin tai jotenkin tai ylipäätään vain täytyy, jotka ovat vääjäämättömästä, joko niiden olemuksesta (ja syystä) tai niiden tahdosta (tai seurauksista) johtuen oikein tai väärin jollakin tavalla. Ne vain ovat, ja niihin on jokin syy ja niillä on jokin seuraus. Oleminen ja täytyminen ovat kaksi eri modaalista kategoriaa, samoin kuin esimerkiksi väri ja muoto ovat kaksi eri ontologista kategoriaa. Toki on houkutus suuri uskoa, että jalkapallon olemus on tulla potkaistuksi maaliin: kyseisen kappaleen luonteesta juontuva imperatiivi. Jalkapallon tarkoite on olla maalissa, ja tarkoittaja on pelaaja, joka potkaisee sen maaliin. Toki on heti samaan hengenvetoon kiirehdittävä miltei hengästyneenä lisäämään, että joskin jalkapallon tarkoite on olla maalissa, pelin tarkoite on - peli.
Aika monien asioiden syy voidaan selittää luonnontieteen laeilla tai sosiaalisilla faktoilla, kuten vakiintuneisiin toimintatapoihin, instituutioihin, normeihin ja uskomuksiin vetoamalla. Näistä mainittakoon vaikka kulttuuri, perhe, yhteiskunta, tiede tai uskonto, jotka ovat sosiaalisia instituutioita, "laitoksia", jotka selittävät tai joilla ainakin voi perustella erilaisia normeja, uskomuksia ja käyttäytymistä.
Moniin asioihin on ihan puhtaasti inhimillinen syy tai ainakin selitys: jotakin asiaa tehdään tai johonkin uskotaan, koska se tuntuu juuri minusta hyvältä ja oikealta. Aika usein me vain emme tiedä niiden seurausta tai ymmärrä niiden syytä. Usein tämä inhimillinen syy on ratkaiseva ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi, viis siitä, mitä suhteellisuus- tai suhteettomuusteoria sanoo! Vähimmilläänkin yleisemmät selittävät lait tarvitsevat tuekseen inhimillisen vahvistuksen. Niiden on tunnuttava mulle just oikeilta. Ja tällöin päästetään pelikentälle usko ja muut uskomukset.
Ihminen ei ole looginen kokonaisuus. Me teemme usein asioita, jotka voivat olla sosiaalisesti rationaalisia mutta vaikkapa lääketieteellisesti irrationaalisia, kuten tupakanpoltto. Se voi olla yksilötasolla järkeenkäypää: se antaa paitsi tauon, myös sosiaalisen viitekehyksen. Samaten omaisuuden tuhoaminen potlatch-juhlissa voi tuntua yksilötasolla täysin järjettömältä, mutta sen myös yksilötasolle redusoitavissa oleva järkeenkäypyys selittyy kyseisen toimituksen sosiaalisella funktiolla: se, kellä on varaa panna palamaan eniten, osoittaa olevansa varakkain. Järkeenkäypä ja järkevä eivät ole synonyymejä.
Kaikki lopulliset määritelmät ja totuudet aina pakenevat määrittelyjä ja määrittelijöitä, mutta siltikin niiden perässä kannattaa juosta, koska se on hauskaa ja sinänsä arvokasta. Ihmisen elämän tarkoitus lienee jatkuva sen tarkoituksen etsiminen. Ajoittain tämän matkan varrella saattaa näyttää siltä, että asioilla olisi tarkoitus. Tai että ainakin jokin asia olisi oikealla tolalla. Tai edes hyvin. Vähintäänkin toimivasti. Ainakin hetkittäin.
Voin syyttää itseäni siitä, että minulla on esimerkiksi toimiva takki: että se suojaa tai on hyvännäköinen, ihan sen mukaan, miten itse kukin rankkeeraa takkien funktioita ja ominaisuuksia. Olen itse sen ostanut. Siitä voi olla iloinen, mutta ei kiitollinen, paitsi itselleen, joka tuli ymmärtäneeksi ostaa toimivan takin. Varmaan kiitollinen tulisi oikeasti olla myös niille tuotantokoneiston pienille rattaille, kätösille, jotka käyttivät sitä ompelukonetta, joka ompeli sen takin, joka oli ommeltu niistä kangastilkuista, jotka jotkut toiset kätöset olivat leikanneet, mutta globaalissa tuotantokoneistossa, jossa kokkeja on yhtä monta kuin Haavikon runossa ruohoja, on inhimillisesti huomattavasti kätevämpää tyytyä rajoittamaan kiitollisuuden kohde omaan itseen.
Jos olen tavannut ihmisen, jonka kanssa tuntuu oikealta, en voi tätä onnellista sattumusta pitää kenenkään ansiona. Jotkut puhuvat sattumasta, toiset kohtalosta. Ne ovat sama asia kahdella eri nimellä. Tieteellisesti ajattelevat pitävät sattumasta enemmän kun taas uskonnolliset ihmiset taipuvat kohtalon puolelle. Ei ole kuitenkaan kiittäminen tämän henkilön vanhempia tai ylempiäkään luojia. Kannattaisi mieluummin keskittyä hänen itsensä kiittämiseen, ei siitä, että tämä on olemassa vaan siitä, että tämä henkilö on valinnut yrittää etsiä sitä elämän tarkoitusta juuri sinun kanssasi. Rakasta siis ihmisiä, älä ideoita tai abstraktioita.
Mikä sitten erottaa sattuman ja kohtalon? Ajatellaanpa taas palloa. Jos olettaa kohtalon, ikään kuin tulee piirtäneeksi pallon liikettä kuvaavia vauhtiviivoja. Pallon liike ei kuitenkaan edellytä vauhtiviivoja. Jos oletaan tarkoitus, tämä edellyttää tietoista subjektia. Joko tarkoitteen tai tarkoittajan - tarkoitteen lähettäjän - on oltava tietoinen. Tietoinen lähettäjä on tarkoittanut jotakin lähettäessään - ts. suunnitellessaan - jonkin asiantilan matkaan olemaan tähän maailmaan tai maailmankaikkeuteen, jolloin asiantila on tarkoite. Jos tämä asia on esimerkiksi taas mainittu pallo, se tarvitsee jonkun potkaisemaan tai heittämään sitä, jolloin tämä - yleensä tietoinen toimija - on pallon liikkeen (ja parhaassa tapauksessa jopa suunnan) syy ja pallon maalissa oleminen on tarkoite.
Jos tämä asia on abstraktio, kuten esteettinen tulkinta tai sosiaalinen fakta, sen "syy" on meidän kulttuurisidonnainen tulkintamme. Ja jos tämä asia on elävä olento, kuten ihminen, hän on itse oma syynsä, seurauksensa ja lähettäjänsä, ei hänen isänsä, äitinsä, Jumala tai koko yhteiskunta.
Mihin sosiaalisia laitoksia, kuten jumalia sitten tarvitaan? Sosiologian klassikko Emile Durkheimin mukaan yhteisöt tarvitsevat niitä pysyäkseen koossa, vaikka ne erottavat siinä missä yhdistävätkin. Jotta niiden funktio toteutuisi Durkheimin tarkoittavalla tavalla, ja yhteisöjä suurempi kokonaisuus - ihmiskunta - pysyisi koossa, on ymmärrettävä, että kaikki jumalat nimittäin palvelevat tismalleen samoja psykologisia, kulttuurisia ja yhteisöllisiä päämääriä, oli jumalan nimi sitten kirjoitettu isolla J:llä, isolla N:llä (Nokia) tai isolla K:lla (Kekkonen).
Joillakin jumalat vastaavat psykologiseen tarpeeseen, joka syntyy ontologisesta ja episteemisestä turvattomuuden tunteesta. Totuus pakenee aina totuuden etsijää, haettiin sitä vastausta sitten siihen, miksi kuu on juustoa tai onko a:n jälkeen välttämättä oltava b. Joillekin elämänmittainen matka tätä totuutta etsiessä tuntuu yksinäiseltä ja pelottavalta. Tällöin astuvat jumalat pelikentälle.
Jumalat sitovat yksilön itseä laajempaan: samanmielisten yhteisöön ja jumalaan, ihan tietynnimiseen, joka tavataan kirjoittaa isolla j:llä. Kuuluvuuden tunne lisää turvallisuuden tunnetta. Jumala on kätevä myös silloin, kun tarvitaan syy asioille, joita ei muuten ymmärrä. Jumala on ylin lähettäjä, hän on yleistarkoittaja kaikille asiantiloille eli tarkoitteille.
Jumalille on siis sekä psykologinen että sosiaalinen tilaus. Tämä sosiaalinen tilaus on jumalien olemassaolon syy, ja tämän sosiaalisen tilauksen eli funktionaalisuuden ymmärtäminen on avain toisella tavalla ajattelevien ihmisten suvaitsemiseen. Jumalat tarjoavat toimivia selityksiä ja syitä siinä missä muunkinlaiset sosiaaliset laitokset, ja toisenlaiset jumalat ovat ihan yhtä toimivia kuin omammekin ja toisenlaiset ihmiset ovat aivan yhtä rationaalisia olentoja kuin mekin.
27.10.2010
Köyhyys syrjäyttää
Mannerheimin lastensuojeluliiton tekemän tuoreen kartoituksen mukaan köyhät nuoret syrjäytyvät monella tavalla. Mitä sitten on nuorten köyhyys? Taloudellisilla mittareilla köyhyys tietenkin tarkoittaa sitä, ettei ole käytettävissä riittävästi rahaa perustarpeiden tyydyttämiseksi; laajempi köyhyyden määritelmä lähtee siitä, ettei ole varaa normaaliksi katsottavan elämäntavan ylläpitämiseen.
Kaikilla nuorilla ei tietenkään ole omia - siis omalla työllä hankittuja - tuloja. Tai edes toissijaisia toimeentulemisen tapoja, koska asuvat pääsääntöisesti vielä kotona. MLL:n selvityksen nuoret olivat 13-18 -vuotiaita, joiden tulot ovat pääsääntöisesti toisenvaraisia. Siis toisenvaraisia, ei toissijaisia, koska toisenvaraisuus estää toissijaisuuden. Siis suomeksi: eivät saa etuuksia koska asuvat kotona. Ja eivät saa töitä, koska sellaisia töitä, joita noin nuoret voisivat tehdä, ei paljoa ole muita kuin mainostenjako. Sillä minäkin yhden vuoden lukiokirjani kustansin.
Jos siis oltaisiin ihan tarkkoja, kyse ei ole nuorten vaan heidän vanhempiensa köyhyydestä. Eli riippuvia vanhempien avokätisyydestä ja kukkaron paksuudesta. Eivät ne kuitenkaan ole synonyymejä: esimerkiksi oma työttömyyden, eläkehakemuksien, toimeentulotuen ja hanttihommien välillä taiteileva äitini katsoi tärkeäksi, että minulla on varaa ostaa äänilevyjä. Olimme yksimielisiä siitä, että se olkoon se rahankulu, joka on ihmisarvoiseksi itseni kokemisen kannalta tärkeä.
Köyhyys periytyy polvelta toiselle. Tämä tarkoittaa vanhempien elämäntapojen, arvostusten ja kulttuurien periytymistä: suhdetta työhön, toimeentuloon, ja jopa suoranaisia työvalmiuksia. Ammattitaitojen, oppimiskyvyn ja "asenteen" lisäksi sellaisista mainittakoon Basil Bernsteinin "kehittynyt" ja "rajoittunut" koodi. Niillä hän tarkoitti, että kodin kielenkäyttötapa ja lukemisen kulttuuri vaikuttavat menestymiseen opinnoissa ja tätä kautta kertautuen myös työelämässä.
MLL:n selvityksen mukaan perheellä ja köyhyydellä on vielä kolmas korrelaatiovaikutus: niukkuus kotona voi johtaa ilmapiirin kiristymiseen. Tämä ei ole mikään ihme. Osaan jo kuvitella, miten syrjäytyneiden perheiden arkitodellisuus nähdään, ja miten sitä hekumoiden stigmatisoidaan: isä jää työttömäksi ja alkaa dokaamaan, äiti nalkuttaa, isä hakkaa ja lapset itkevät.
Köyhät nuoret syrjäytyvät kuluttamisesta. Heillä ei ole varaa kuluttaa arvostettuja ja/tai suosittuja brändejä ja tätä kautta ilmaista kuuluvansa haluamaansa tyyliyhteisöön. Jos mihinkään. Heille jää valittavaksi oikeastaan yksi nuorisotyyli: sekenhan klos. Se on Vanuatulla puhuttavaa bislamaa, ja tarkoittaa käytettyjä vaatteita.
Niukkuus pitäisi opetella kääntämään hyveeksi. Sekenhan klos ei ole tyyli. Tai jos on, se on yhtä vähän tyyli kuin populaarimusiikki. Kirppiksiltä ja uffeista löytää ihan mitä hyvänsä, jos vaan vähän viitsii, ja vaatteita voi myös tuunata.
Paljon kauaskantoisemmin vakava syrjäytymisen laji on seuraus niukkuudesta lapsuudenkodissa: se, että opitaan jo pienestä pitäen siihen, että kun mihinkään ei kuitenkaan ole varaa, sitä ei kehtaa vanhemmiltaan pyytää. Kun oppii kieltäytymään ihan kaikesta ja jopa kehittämään tekosyitä kieltäytymiselle, kohtaloonsa alistuneen marttyyrin muotokuva on maalattu valmiiksi. Kun jo lapsena oppii tällä tavalla kantapään kautta, että kaikki maksaa, tietäen jopa äitinsä saaman elatusavun suuruuden, tottuu murehtimaan raha-asioista. Ja kuitenkin elämässä on paljon sellaisia paljon arvokkaampia asioita, joita ei voi mitenkään rahalla mitata.
Välttämättömyydestä voi oppia tekemään hyveen ja arvostamaan ilmaisia asioita, toisaalta se voi lyödä leimansa: elämän jatkuvassa pelossa siitä, että kun ei ole takaajia tai varastoa talven varalle, esimerkiksi kodinkoneen rikki meneminen on ylikäymätön juttu. Puhumattakaan ihmisen itsensä menemisestä rikki. Kumpi sitten on vakavampaa: ihmisen meneminen rikki vain pelko rikki menemisestä, taitaa olla muna-kana -kysymys.
Toinen vakavampi syrjäytymisen laji on syrjäytyminen sosiaalisuuden ja kaupunkielämän kuluttamisesta. Ihmisestä on todellakin tullut kuluttaja, jos kaikki, mitä ihmisten kanssa keksii tehdä, maksaa ja varsinkaan kaupungeista ei oikein tahdo löytyä paikkoja, joissa kärsisi Suomen ilmastossa olla ilmaiseksi. Se, että sun tiedetään olevan kroonisen p.a., johtaa siihen, että ei pyydetä koskaan mihinkään, ei pelaamaan biljardia, ei kaljalle, ei elokuviin, puhumattakaan Itävaltaan skimbaamaan, koska tietävät kuitenkin, ettei sulla kuitenkaan ole varaa.
Osoitin marksilaisuuteni ja marxilaisuuteni lähtiessäni Kokoomuksesta 21-vuotiaana: paitsi että olivat liian oikealla, en halunnut kuulua sellaiseen porukkaan, joka hyväksyi minut jäsenekseen. Ymmärsin, että ei olisi ollut pitemmän päälle taloudellisesti, inhimillisesti eikä ekologisesti kestävää elää sellaista elämäntyyliä, että olisi ollut mahdollista kuulua tähän porukkaan. Olisi jäänyt hiihtointerventio kertaluonteiseksi.
Kaikilla nuorilla ei tietenkään ole omia - siis omalla työllä hankittuja - tuloja. Tai edes toissijaisia toimeentulemisen tapoja, koska asuvat pääsääntöisesti vielä kotona. MLL:n selvityksen nuoret olivat 13-18 -vuotiaita, joiden tulot ovat pääsääntöisesti toisenvaraisia. Siis toisenvaraisia, ei toissijaisia, koska toisenvaraisuus estää toissijaisuuden. Siis suomeksi: eivät saa etuuksia koska asuvat kotona. Ja eivät saa töitä, koska sellaisia töitä, joita noin nuoret voisivat tehdä, ei paljoa ole muita kuin mainostenjako. Sillä minäkin yhden vuoden lukiokirjani kustansin.
Jos siis oltaisiin ihan tarkkoja, kyse ei ole nuorten vaan heidän vanhempiensa köyhyydestä. Eli riippuvia vanhempien avokätisyydestä ja kukkaron paksuudesta. Eivät ne kuitenkaan ole synonyymejä: esimerkiksi oma työttömyyden, eläkehakemuksien, toimeentulotuen ja hanttihommien välillä taiteileva äitini katsoi tärkeäksi, että minulla on varaa ostaa äänilevyjä. Olimme yksimielisiä siitä, että se olkoon se rahankulu, joka on ihmisarvoiseksi itseni kokemisen kannalta tärkeä.
Köyhyys periytyy polvelta toiselle. Tämä tarkoittaa vanhempien elämäntapojen, arvostusten ja kulttuurien periytymistä: suhdetta työhön, toimeentuloon, ja jopa suoranaisia työvalmiuksia. Ammattitaitojen, oppimiskyvyn ja "asenteen" lisäksi sellaisista mainittakoon Basil Bernsteinin "kehittynyt" ja "rajoittunut" koodi. Niillä hän tarkoitti, että kodin kielenkäyttötapa ja lukemisen kulttuuri vaikuttavat menestymiseen opinnoissa ja tätä kautta kertautuen myös työelämässä.
MLL:n selvityksen mukaan perheellä ja köyhyydellä on vielä kolmas korrelaatiovaikutus: niukkuus kotona voi johtaa ilmapiirin kiristymiseen. Tämä ei ole mikään ihme. Osaan jo kuvitella, miten syrjäytyneiden perheiden arkitodellisuus nähdään, ja miten sitä hekumoiden stigmatisoidaan: isä jää työttömäksi ja alkaa dokaamaan, äiti nalkuttaa, isä hakkaa ja lapset itkevät.
Köyhät nuoret syrjäytyvät kuluttamisesta. Heillä ei ole varaa kuluttaa arvostettuja ja/tai suosittuja brändejä ja tätä kautta ilmaista kuuluvansa haluamaansa tyyliyhteisöön. Jos mihinkään. Heille jää valittavaksi oikeastaan yksi nuorisotyyli: sekenhan klos. Se on Vanuatulla puhuttavaa bislamaa, ja tarkoittaa käytettyjä vaatteita.
Niukkuus pitäisi opetella kääntämään hyveeksi. Sekenhan klos ei ole tyyli. Tai jos on, se on yhtä vähän tyyli kuin populaarimusiikki. Kirppiksiltä ja uffeista löytää ihan mitä hyvänsä, jos vaan vähän viitsii, ja vaatteita voi myös tuunata.
Paljon kauaskantoisemmin vakava syrjäytymisen laji on seuraus niukkuudesta lapsuudenkodissa: se, että opitaan jo pienestä pitäen siihen, että kun mihinkään ei kuitenkaan ole varaa, sitä ei kehtaa vanhemmiltaan pyytää. Kun oppii kieltäytymään ihan kaikesta ja jopa kehittämään tekosyitä kieltäytymiselle, kohtaloonsa alistuneen marttyyrin muotokuva on maalattu valmiiksi. Kun jo lapsena oppii tällä tavalla kantapään kautta, että kaikki maksaa, tietäen jopa äitinsä saaman elatusavun suuruuden, tottuu murehtimaan raha-asioista. Ja kuitenkin elämässä on paljon sellaisia paljon arvokkaampia asioita, joita ei voi mitenkään rahalla mitata.
Välttämättömyydestä voi oppia tekemään hyveen ja arvostamaan ilmaisia asioita, toisaalta se voi lyödä leimansa: elämän jatkuvassa pelossa siitä, että kun ei ole takaajia tai varastoa talven varalle, esimerkiksi kodinkoneen rikki meneminen on ylikäymätön juttu. Puhumattakaan ihmisen itsensä menemisestä rikki. Kumpi sitten on vakavampaa: ihmisen meneminen rikki vain pelko rikki menemisestä, taitaa olla muna-kana -kysymys.
Toinen vakavampi syrjäytymisen laji on syrjäytyminen sosiaalisuuden ja kaupunkielämän kuluttamisesta. Ihmisestä on todellakin tullut kuluttaja, jos kaikki, mitä ihmisten kanssa keksii tehdä, maksaa ja varsinkaan kaupungeista ei oikein tahdo löytyä paikkoja, joissa kärsisi Suomen ilmastossa olla ilmaiseksi. Se, että sun tiedetään olevan kroonisen p.a., johtaa siihen, että ei pyydetä koskaan mihinkään, ei pelaamaan biljardia, ei kaljalle, ei elokuviin, puhumattakaan Itävaltaan skimbaamaan, koska tietävät kuitenkin, ettei sulla kuitenkaan ole varaa.
Osoitin marksilaisuuteni ja marxilaisuuteni lähtiessäni Kokoomuksesta 21-vuotiaana: paitsi että olivat liian oikealla, en halunnut kuulua sellaiseen porukkaan, joka hyväksyi minut jäsenekseen. Ymmärsin, että ei olisi ollut pitemmän päälle taloudellisesti, inhimillisesti eikä ekologisesti kestävää elää sellaista elämäntyyliä, että olisi ollut mahdollista kuulua tähän porukkaan. Olisi jäänyt hiihtointerventio kertaluonteiseksi.
24.10.2010
Kadonnutta kaupunkiutopiaa etsimässä
Niin oikeudenmukaisen kaupungin ideaa ajavat, pienimuotoisen, uuden naapuriyhteisöllisen urbanismin sanansaattajat kuin demokraattisen, osallistavan keskusteluprosessin kautta kehittyvää kaupunkia halajavat kaupunkiteoreetikotkin samastavat utooppisuuden vasemmiston yksinoikeudeksi. Tämä ei ole yllättävää, ovathan kaikki merkittävät kaupunkiteoreetikot – David Harvey etunenässä – vasemmistolaisia. Kuitenkin on porvarillistollakin utopiansa tavoiteltavasta kaupungista: siinä markkinasubjektit ajavat autoillaan, kukin omillaan, sukkuloiden Bermudan kolmiossa, jonka muodostavat työpaikka, ostoskeskus ja koti.
Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.
Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.
Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.
Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.
"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.
A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.
If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.
Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.
Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).
Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.
Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.
Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.
Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.
Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.
"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.
A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.
If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.
Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.
Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).
Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.
22.10.2010
Kannelmäki-Malminkartano: niin lähellä, niin kaukana
Julkaisen uudestaan blogikirjoitukseni lokakuulta 2008, koska asia on - taas - ajankohtainen, kaupunkisuunnittelulautakunnassa tällä viikolla hyväksytyn hevosmaneesikaavan myötä, joka laajentaa nyt Malminkartanossa olevaa ratsastusaluetta, jättäen myös option viereen tulevalle urheilupuistolle. Suunnitelma ottaa väkisinkin kantaa iänikuiseen kysymykseen liikenneyhteydestä Kannelmäestä Malminkartanoon. Kaikki vaihtoehdot tulevat menemään Mätiksen yli - tai poikki - ja uudet väylät, jotka mahdollistavat liikenteen, myös lisäävät sitä, mutta nyt välimatka on linnuntietä 300 metriä. Ja autotietä 6 kilometriä.
Sitten allaolevan kirjoituksen, Malminkartanon strateginen merkitys vain on korostunut uuden tulevan Kuninkaantammen asuinalueen myötä, sillä sinne vedettävä Jokeri II-bussilinja laajentaa Maltsun lähipalveluiden käyttäjäpohjaa. Ellei sitten Perhekunnantietä - ja bussi 43:a - jatketa Kuninkaantammeen, jolloin virta vie Kantsuun.
Alla alkuperäinen kirjoitus:
Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys ovat tehneet aloitteenkaupunginhallitukselle puuttuvan katuyhteyden (ja bussiyhteyden) rakentamiseksi Kannelmäen ja Malminkartanon välille. Siltarumpupekkaroijaksi leimautumisen uhallakin, nostan nyt tämän siltarumpukissan pöydälle.
Pieni annos paikallismaantietoa on tarpeen. Luoteis-Helsingissä sijaitsevaa Kannelmäkeä, Hakuninmaan ja Maununnevan omakotitaloalueita ja Malminkartanoa kutsuttiin yhteisnimellä Etelä-Kaarela (Pohjois-Kaarela jäi Vantaan kaupungin eli entisen Helsingin maalaiskunnan puolelle, siellä missä nyt on Kaivoksela ja Myyrmäki). 90-luvulla etuliite etelä poistettiin käytöstä, osin siksi että se sekoitettiin Etelä-Karjalaan, osin siksi, että Pohjois-Kaarela oli jäänyt käytöstä poistetuksi historialliseksi kuriositeetiksi toiselle puolelle kuntarajaa.
Kaarela-Seura on koko entisen Etelä-Kaarelan ja nykyisen Kaarelan asukasyhdistys, mutta tämän lisäksi alueella toimii muitakin asukasyhdistykseen verrattavia toimijoita, kuten ruotsinkielinen Kårböle Gille, Kaarelan omakotiyhdistys ja Malminkartanon asukasyhdistys.
Malminkartanoa alettiin rakentamaan vuosina 1978-1979. Sen ja vanhemman Kannelmäen erottaa toisistaan ainoastaan Mätäjoki, eli ne ovat vähän kuin suomalainen ja viina, jolloin näkökulmasta riippuu, kumpi on kumpi. Kun muutin Kannelmäkeen kesällä 1980, Malminkartano oli ikään kuin lännenelokuvan kulissi: toiselta puolelta peltoa näytti siltä, että ensimmäiset, Mätiksen puoleisen reunan talot olisivat kuin kulisseja, joiden takana ei todellista kylää olisikaan.
Koska Kannelmäki oli vanhempi ja isompi, oli luonnollista, että pellolle rakennetusta lähiöstä oli tarvetta asioida naapurilähiöissä, paitsi naapurin puolella Myyrmäessä, etenkin joen toisella puolella Kannelmäessä. Malminkartanossa pelätään toisinaan myös isommuuden merkitsevän pahuutta; pelätään mahdollisen tieyhteyden rakentamisen antavan perusteen Malminkartanon kurjistamiselle, jolloin se olisi vain kalpea varjo Heikki Kaiteran alkuperäisestä ideasta, itseriittoisesta taajamasta, jossa piti voida olla mahdollista asua, käydä ja töissä.
Tieyhteyden puute ja sen mahdollinen tarve on keskusteluttanut kaarelalaisia jo 1980-luvun alkupuolelta. Pitkään alueen asukasyhdistyksien tai ainakin asukkaiden vallitsevana kantana näytti olevan, tunnustetusta paikallispalveluiden saavutettavuustarpeesta huolimatta että katuyhteyttä ei pidä rakentaa, koska pelättiin läpiajoliikennettä, ns. korttelirallia; alueella on muun muassa paljon varsin rauhattomasti ajavia mopoilijoita, joiden kaahailuhaluja tosin ovat Kanneltien töyssyt hillinneet. Nyt ainoa liikenneyhteys ei-omin-jaloin-liikkuville on M-juna, mutta kattavaa liityntäliikennettä ei kaikista Kannelmäen ja Malminkartanon osista ole.
Tieyhteys ja sen puute on hyvin kaksipiippuinen asia. Yhtäältä kaikilla tieyhteyksillä on taipumus lisätä liikennettä, vaikka niiden julkilausuttu tavoite onkin helpottaa liikennettä. Jokainen, joka on lapsena kaivanut polkuja rantahiekkaan, tietää, mistä puhun. Toisaalta, Kantsun ja Maltsun väliä liikennöidään jo nyt de facto, ja lyhyempi tieyhteys merkitsisi pienempiä päästöjä, säästäen alueen luontoa ja liikkujien keuhkoja, vaikka tieyhteys katkaiseekin pahasti Mätäjoen.
Terveyskeskusten yhdistämiskeskustelu ja mahdollisesti joko Malminkartanon tai Kannelmäen terveysaseman lakkauttaminen taas on tehnyt kaupunginosien välisen liikenteen järjestämisestä entistäkin tärkeämmän kysymyksen. Nyt puuttuva tieyhteys Malminkartanon ja Kannelmäen välillä on luonut tilanteen, jossa malminkartanolaiset asioivat paljolti fillarilla (ne, jotka pystyvät), seutulipulla (ne, jotka raaskivat) tai ilman (ne, jotka uskaltavat) Myyrmäen puolella.
Nyt lyhin katuyhteys Kannelmäen ja Malminkartanon välillä on kiertäminen Kartanonkaarelta Ruosilankujan kautta Ruosilantielle, josta Vihdintien ja Kehä ykkösen kautta matka Malminkartanosta Kannelmäkeen on noin kuutisen kilometriä. Linnuntietä matka taas on lyhimmillään alle 300 metriä. Samassa yhteydessä Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys esittävät, että bussi 41:n linjaa jatkettaisiin. Sen päätepysäkki on nyt Kannelmäessä, Pelimannintien päässä, mutta jos Pelimannintietä jatkettaisiin noin 300-400 metriä, se voitaisiin yhdistää Ruosilankujalle, josta bussi voisi jatkaaMalminkartanoon.
Vaihtoehdot Malminkartanon ja Kannelmäen välisen katuyhteyden rakentamiseksi ovat nähdäkseni seuraavat (YVA ja "LIVA" á la Perukangas):
Vaihtoehto 0: ei rakenneta katuyhteyttä, eli status quo.
Hyödyt: kun uusia katuja ei rakenneta, ei tarvitse pirstoa viheralueita jakevyen liikenteen yhteyksiä.
Haitta: liikenteen pitää kiertää Kehä ykkösen ja Vihdintien kautta, jotka ruuhkautuvat entisestäänkin ja jokseenkin turhaan. Lisää ajokilometrejä=lisää päästöjä.
Vaihtoehto 1: kuten Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys esittävät eli jatkamalla Pelimannintietä Ruosilankujalle.
Hyödyt: joukkoliikenteen toimintaedellytykset paranevat, etäisyys katuyhteyksiä pitkin alueiden välillä lyhenee noin puoleen ja Mätäjoen laakson ulkoilualueen pirstomiselle koituvat haitat olisivat vähäisempiä kuin vaihtoehdoissa 2 ja 3(Pelimannintien jatko voisi kulkea aivan Kehä ykkösen vieressä)
Haitat: jollei Pelimannintien jatkoa rakenneta sillalle, yhtenäinen Mätäjoen ulkoilualue (jota käyttävät paljon ainakin työmatkapyöräiijät ja koiranulkoiluttajat sekä läheiselle puutarhapalsta-alueelle menevät) pirstoutuu. Lisäksi edelleenkin linnuntietä vain noin 300 metrin välimatka kaupunginosien välillä on teitse pari-kolme kilometriä.Tästä tulisi kulkemaan Pelimannintien jatko Kantsusta Konalaan. Kuvassa oleva kevyen liikenteen silta ylittää Mätäjoen.
Vaihtoehto 2: jatketaan Trumpettipolkua Mätiksen yli aina Konalaan, Ruosilantielle saakka.Hyödyt: hieman lyhyempi yhteys kuin Kaarela-Seuran ehdottama.Haitat: pirstoisi Mätäjoen virkistysalueen varsinkin Konalan puolelta, uusi tieyhteys tulisi rakentaa. Lisäisi huomattavasti Trumpettitien kuormitusta.Vaihtoehto 2 Mätäjoelta Kannelmäkeen. Kuvassa Trumpettipolkua.
Vaihtoehto 2 samasta paikasta Mätäjoen suuntaan. Kevyen liikenteen silta ylittää Mätäjoen.
Vaihtoehto 3: jatketaan Pasuunatietä 200-300 metriä Mätäjoen sillan ylitse Kartanonkaarelle.Hyödyt: lyhin mahdollinen yhteys, vaihtoehdoista eniten esillä ollut.Haitat: pirstoisi vielä vaihtoehto ykköstä pahemmin Mätäjoen viheralueen.Vaikutukset mahdolliselle läpiajoliikenteelle ja kevyen liikenteen yhteyksilleolisi arvioitava.Kuvassa vaihtoehto 3 Malminkartanosta Kannelmäen suuntaan.
Sama vaihtoehto Kannelmäen suunnasta. Oikealla Piijoen silta.
Vaihtoehto 3b: kuten edellä, mutta siltana nykyisen Piijoen (Mätäjoen) rautatiesillan vierestä.Hyödyt verrattuna vaihtoehtoon 3: minimoisi vaikutukset Mätäjoen viheralueeseen ja sen virkistyskäyttöön. Uutta kevyen liikenteen siltaakaan ei tarvitsisi rakentaa.Haitat verrattuna vaihtoehtoon 3: kalliimpi toteuttaa.
Vaihtoehto 4: jatketaan Fagottipolkua n.400 metriä Kartanonkaarelle.Hyödyt: Reitti on jo nytkin ajoittain huoltoliikenteen käytössä. Lyhentäisi huomattavasti välimatkaa kaupunginosien välillä.Haitat: Pirstoisi Mätäjoen suosituimman ulkoilualueen, Kartanonhaan käytännössä kahtia. Vaihtoehto 4 Mätikselta Kannelmäkeen. Kuvassa Fagottipolku.
Näkymä samasta paikasta Malminkartanon suuntaan.
Näkymä Malminkartanon suunnasta, Pakarituvantien ja Kartanonkaaren risteyksestä Kannelmäen suuntaan.
Vaihtoehto 5: jatketaan Urkupillinpolkua Mätäjoen ylitse aina Kartanonkaarelle saakka.Hyödyt: lyhyt yhteysHaitat: pirstoisi Mätäjoen varren sekä pienehkön virkistysmetsän Malminkartanon puolella. Toisi autoliikennettä Urkupillinpolun varren talojen edestä ja lisäisi huomattavasti liikennettä Urkupillintiellä.Vaihtoehto 5 Kannelmäen puolelta. Tie tulisi kulkemaan siltaa pitkin, metsän läpi sen toisella puolella kulkevalle Kartanonkaarelle.
Näkymä samasta paikasta Urkupillinpolulle. 
Vaihtoehto 5 Malminkartanosta, Kartanonkaarelta. 
Vaihtoehto 6: jatketaan Jouhipolkua 300 metriä Kartanonkaarelle. Hyödyt: Reittiä käytetään nytkin jo (luvatta) Kannelkylän sekä Mätäjoen varren uuden asuinalueen autoliikenteeseen. Tieyhteys lyhenisi huomattavasti nykyisestä.Haitat: Pirstoisi pahasti Kaarelan luontoarvoiltaan arvokkaimpia Mätäjoen viheralueita. Vaihtoehto 6 Malminkartanon suunnasta, Kartanonkaaren ja Tollintien risteyksestä.
Sama vaihtoehto Kannelmäen suunnasta tarkasteltuna.
Edellinen vaihtoehto Mätäjoen sillalta Kannelmäkeen päin. Kuvassa Jouhipolku.
Näkymä samasta paikasta Mätäjoen suuntaan.
Vaihtoehto 7: Otetaan uudelleen käyttöön Runonlaulajantien jatkoyhteys Sorolantielle (70-luvulle asti tie oli yhtenäinen, nimellä Kalannintie, jona se jatkui nykyisen Nurmijärven-/Hämeenlinnantien toiselle puolelle)Hyödyt: Uutta tieyhteyttä ei tarvitsisi rakentaa, joten lähes ilmainen toteuttaa, ja tieyhteyksien vaatima maa-ala ei lisääntyisi. Ainoa vaihtoehto, joka ei aiheuttaisi haittaa Mätäjoelle.Haitat: Lisäisi huomattavasti läpikulkuliikennettä Hakuninmaan omakotialueella, ollen riski kahdelle koululle, mennen niiden ohitse. Tieyhteys Kannelmäestä Malminkartanoon lyhenisi kyllä mutta huomattavasti vähemmän kuin muissa vaihtoehdoissa.Näkymä Sorolantien päästä itään.
Näkymä Runonlaulajantien päästä länteen.
Jos tieyhteys päätetään rakentaa, ja jos jommasta kummasta kaupunginosasta lakkautetaan terveyskeskus (Kannelmäki on remontissa ja Malminkartano on saanut kunniasanan terkkarin pysymisestä vuoteen 2017), niin silloin tulee toteuttaa kattava Kaarelan palvelulinja. Vähiten haittoja ja eniten hyötyä olisi toteuttaa edellä käydyistä vaihtoehdoista 3b.
Sitten allaolevan kirjoituksen, Malminkartanon strateginen merkitys vain on korostunut uuden tulevan Kuninkaantammen asuinalueen myötä, sillä sinne vedettävä Jokeri II-bussilinja laajentaa Maltsun lähipalveluiden käyttäjäpohjaa. Ellei sitten Perhekunnantietä - ja bussi 43:a - jatketa Kuninkaantammeen, jolloin virta vie Kantsuun.
Alla alkuperäinen kirjoitus:
Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys ovat tehneet aloitteenkaupunginhallitukselle puuttuvan katuyhteyden (ja bussiyhteyden) rakentamiseksi Kannelmäen ja Malminkartanon välille. Siltarumpupekkaroijaksi leimautumisen uhallakin, nostan nyt tämän siltarumpukissan pöydälle.
Pieni annos paikallismaantietoa on tarpeen. Luoteis-Helsingissä sijaitsevaa Kannelmäkeä, Hakuninmaan ja Maununnevan omakotitaloalueita ja Malminkartanoa kutsuttiin yhteisnimellä Etelä-Kaarela (Pohjois-Kaarela jäi Vantaan kaupungin eli entisen Helsingin maalaiskunnan puolelle, siellä missä nyt on Kaivoksela ja Myyrmäki). 90-luvulla etuliite etelä poistettiin käytöstä, osin siksi että se sekoitettiin Etelä-Karjalaan, osin siksi, että Pohjois-Kaarela oli jäänyt käytöstä poistetuksi historialliseksi kuriositeetiksi toiselle puolelle kuntarajaa.
Kaarela-Seura on koko entisen Etelä-Kaarelan ja nykyisen Kaarelan asukasyhdistys, mutta tämän lisäksi alueella toimii muitakin asukasyhdistykseen verrattavia toimijoita, kuten ruotsinkielinen Kårböle Gille, Kaarelan omakotiyhdistys ja Malminkartanon asukasyhdistys.
Malminkartanoa alettiin rakentamaan vuosina 1978-1979. Sen ja vanhemman Kannelmäen erottaa toisistaan ainoastaan Mätäjoki, eli ne ovat vähän kuin suomalainen ja viina, jolloin näkökulmasta riippuu, kumpi on kumpi. Kun muutin Kannelmäkeen kesällä 1980, Malminkartano oli ikään kuin lännenelokuvan kulissi: toiselta puolelta peltoa näytti siltä, että ensimmäiset, Mätiksen puoleisen reunan talot olisivat kuin kulisseja, joiden takana ei todellista kylää olisikaan.
Koska Kannelmäki oli vanhempi ja isompi, oli luonnollista, että pellolle rakennetusta lähiöstä oli tarvetta asioida naapurilähiöissä, paitsi naapurin puolella Myyrmäessä, etenkin joen toisella puolella Kannelmäessä. Malminkartanossa pelätään toisinaan myös isommuuden merkitsevän pahuutta; pelätään mahdollisen tieyhteyden rakentamisen antavan perusteen Malminkartanon kurjistamiselle, jolloin se olisi vain kalpea varjo Heikki Kaiteran alkuperäisestä ideasta, itseriittoisesta taajamasta, jossa piti voida olla mahdollista asua, käydä ja töissä.
Tieyhteyden puute ja sen mahdollinen tarve on keskusteluttanut kaarelalaisia jo 1980-luvun alkupuolelta. Pitkään alueen asukasyhdistyksien tai ainakin asukkaiden vallitsevana kantana näytti olevan, tunnustetusta paikallispalveluiden saavutettavuustarpeesta huolimatta että katuyhteyttä ei pidä rakentaa, koska pelättiin läpiajoliikennettä, ns. korttelirallia; alueella on muun muassa paljon varsin rauhattomasti ajavia mopoilijoita, joiden kaahailuhaluja tosin ovat Kanneltien töyssyt hillinneet. Nyt ainoa liikenneyhteys ei-omin-jaloin-liikkuville on M-juna, mutta kattavaa liityntäliikennettä ei kaikista Kannelmäen ja Malminkartanon osista ole.
Tieyhteys ja sen puute on hyvin kaksipiippuinen asia. Yhtäältä kaikilla tieyhteyksillä on taipumus lisätä liikennettä, vaikka niiden julkilausuttu tavoite onkin helpottaa liikennettä. Jokainen, joka on lapsena kaivanut polkuja rantahiekkaan, tietää, mistä puhun. Toisaalta, Kantsun ja Maltsun väliä liikennöidään jo nyt de facto, ja lyhyempi tieyhteys merkitsisi pienempiä päästöjä, säästäen alueen luontoa ja liikkujien keuhkoja, vaikka tieyhteys katkaiseekin pahasti Mätäjoen.
Terveyskeskusten yhdistämiskeskustelu ja mahdollisesti joko Malminkartanon tai Kannelmäen terveysaseman lakkauttaminen taas on tehnyt kaupunginosien välisen liikenteen järjestämisestä entistäkin tärkeämmän kysymyksen. Nyt puuttuva tieyhteys Malminkartanon ja Kannelmäen välillä on luonut tilanteen, jossa malminkartanolaiset asioivat paljolti fillarilla (ne, jotka pystyvät), seutulipulla (ne, jotka raaskivat) tai ilman (ne, jotka uskaltavat) Myyrmäen puolella.
Nyt lyhin katuyhteys Kannelmäen ja Malminkartanon välillä on kiertäminen Kartanonkaarelta Ruosilankujan kautta Ruosilantielle, josta Vihdintien ja Kehä ykkösen kautta matka Malminkartanosta Kannelmäkeen on noin kuutisen kilometriä. Linnuntietä matka taas on lyhimmillään alle 300 metriä. Samassa yhteydessä Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys esittävät, että bussi 41:n linjaa jatkettaisiin. Sen päätepysäkki on nyt Kannelmäessä, Pelimannintien päässä, mutta jos Pelimannintietä jatkettaisiin noin 300-400 metriä, se voitaisiin yhdistää Ruosilankujalle, josta bussi voisi jatkaaMalminkartanoon.
Vaihtoehdot Malminkartanon ja Kannelmäen välisen katuyhteyden rakentamiseksi ovat nähdäkseni seuraavat (YVA ja "LIVA" á la Perukangas):
Vaihtoehto 0: ei rakenneta katuyhteyttä, eli status quo.
Hyödyt: kun uusia katuja ei rakenneta, ei tarvitse pirstoa viheralueita jakevyen liikenteen yhteyksiä.
Haitta: liikenteen pitää kiertää Kehä ykkösen ja Vihdintien kautta, jotka ruuhkautuvat entisestäänkin ja jokseenkin turhaan. Lisää ajokilometrejä=lisää päästöjä.
Vaihtoehto 1: kuten Kaarela-Seura ja Malminkartanon asukasyhdistys esittävät eli jatkamalla Pelimannintietä Ruosilankujalle.
Hyödyt: joukkoliikenteen toimintaedellytykset paranevat, etäisyys katuyhteyksiä pitkin alueiden välillä lyhenee noin puoleen ja Mätäjoen laakson ulkoilualueen pirstomiselle koituvat haitat olisivat vähäisempiä kuin vaihtoehdoissa 2 ja 3(Pelimannintien jatko voisi kulkea aivan Kehä ykkösen vieressä)
Haitat: jollei Pelimannintien jatkoa rakenneta sillalle, yhtenäinen Mätäjoen ulkoilualue (jota käyttävät paljon ainakin työmatkapyöräiijät ja koiranulkoiluttajat sekä läheiselle puutarhapalsta-alueelle menevät) pirstoutuu. Lisäksi edelleenkin linnuntietä vain noin 300 metrin välimatka kaupunginosien välillä on teitse pari-kolme kilometriä.Tästä tulisi kulkemaan Pelimannintien jatko Kantsusta Konalaan. Kuvassa oleva kevyen liikenteen silta ylittää Mätäjoen.
Vaihtoehto 2: jatketaan Trumpettipolkua Mätiksen yli aina Konalaan, Ruosilantielle saakka.Hyödyt: hieman lyhyempi yhteys kuin Kaarela-Seuran ehdottama.Haitat: pirstoisi Mätäjoen virkistysalueen varsinkin Konalan puolelta, uusi tieyhteys tulisi rakentaa. Lisäisi huomattavasti Trumpettitien kuormitusta.Vaihtoehto 2 Mätäjoelta Kannelmäkeen. Kuvassa Trumpettipolkua.
Vaihtoehto 2 samasta paikasta Mätäjoen suuntaan. Kevyen liikenteen silta ylittää Mätäjoen.
Vaihtoehto 3: jatketaan Pasuunatietä 200-300 metriä Mätäjoen sillan ylitse Kartanonkaarelle.Hyödyt: lyhin mahdollinen yhteys, vaihtoehdoista eniten esillä ollut.Haitat: pirstoisi vielä vaihtoehto ykköstä pahemmin Mätäjoen viheralueen.Vaikutukset mahdolliselle läpiajoliikenteelle ja kevyen liikenteen yhteyksilleolisi arvioitava.Kuvassa vaihtoehto 3 Malminkartanosta Kannelmäen suuntaan.
Sama vaihtoehto Kannelmäen suunnasta. Oikealla Piijoen silta.
Vaihtoehto 3b: kuten edellä, mutta siltana nykyisen Piijoen (Mätäjoen) rautatiesillan vierestä.Hyödyt verrattuna vaihtoehtoon 3: minimoisi vaikutukset Mätäjoen viheralueeseen ja sen virkistyskäyttöön. Uutta kevyen liikenteen siltaakaan ei tarvitsisi rakentaa.Haitat verrattuna vaihtoehtoon 3: kalliimpi toteuttaa.
Vaihtoehto 4: jatketaan Fagottipolkua n.400 metriä Kartanonkaarelle.Hyödyt: Reitti on jo nytkin ajoittain huoltoliikenteen käytössä. Lyhentäisi huomattavasti välimatkaa kaupunginosien välillä.Haitat: Pirstoisi Mätäjoen suosituimman ulkoilualueen, Kartanonhaan käytännössä kahtia. Vaihtoehto 4 Mätikselta Kannelmäkeen. Kuvassa Fagottipolku.
Näkymä samasta paikasta Malminkartanon suuntaan.
Näkymä Malminkartanon suunnasta, Pakarituvantien ja Kartanonkaaren risteyksestä Kannelmäen suuntaan.
Vaihtoehto 5: jatketaan Urkupillinpolkua Mätäjoen ylitse aina Kartanonkaarelle saakka.Hyödyt: lyhyt yhteysHaitat: pirstoisi Mätäjoen varren sekä pienehkön virkistysmetsän Malminkartanon puolella. Toisi autoliikennettä Urkupillinpolun varren talojen edestä ja lisäisi huomattavasti liikennettä Urkupillintiellä.Vaihtoehto 5 Kannelmäen puolelta. Tie tulisi kulkemaan siltaa pitkin, metsän läpi sen toisella puolella kulkevalle Kartanonkaarelle.
Näkymä samasta paikasta Urkupillinpolulle. 
Vaihtoehto 5 Malminkartanosta, Kartanonkaarelta. 
Vaihtoehto 6: jatketaan Jouhipolkua 300 metriä Kartanonkaarelle. Hyödyt: Reittiä käytetään nytkin jo (luvatta) Kannelkylän sekä Mätäjoen varren uuden asuinalueen autoliikenteeseen. Tieyhteys lyhenisi huomattavasti nykyisestä.Haitat: Pirstoisi pahasti Kaarelan luontoarvoiltaan arvokkaimpia Mätäjoen viheralueita. Vaihtoehto 6 Malminkartanon suunnasta, Kartanonkaaren ja Tollintien risteyksestä.
Sama vaihtoehto Kannelmäen suunnasta tarkasteltuna.
Edellinen vaihtoehto Mätäjoen sillalta Kannelmäkeen päin. Kuvassa Jouhipolku.
Näkymä samasta paikasta Mätäjoen suuntaan.
Vaihtoehto 7: Otetaan uudelleen käyttöön Runonlaulajantien jatkoyhteys Sorolantielle (70-luvulle asti tie oli yhtenäinen, nimellä Kalannintie, jona se jatkui nykyisen Nurmijärven-/Hämeenlinnantien toiselle puolelle)Hyödyt: Uutta tieyhteyttä ei tarvitsisi rakentaa, joten lähes ilmainen toteuttaa, ja tieyhteyksien vaatima maa-ala ei lisääntyisi. Ainoa vaihtoehto, joka ei aiheuttaisi haittaa Mätäjoelle.Haitat: Lisäisi huomattavasti läpikulkuliikennettä Hakuninmaan omakotialueella, ollen riski kahdelle koululle, mennen niiden ohitse. Tieyhteys Kannelmäestä Malminkartanoon lyhenisi kyllä mutta huomattavasti vähemmän kuin muissa vaihtoehdoissa.Näkymä Sorolantien päästä itään.
Näkymä Runonlaulajantien päästä länteen.
Jos tieyhteys päätetään rakentaa, ja jos jommasta kummasta kaupunginosasta lakkautetaan terveyskeskus (Kannelmäki on remontissa ja Malminkartano on saanut kunniasanan terkkarin pysymisestä vuoteen 2017), niin silloin tulee toteuttaa kattava Kaarelan palvelulinja. Vähiten haittoja ja eniten hyötyä olisi toteuttaa edellä käydyistä vaihtoehdoista 3b.
21.10.2010
ESR lyö EU:n tavoitteita korville
EU:n yksi keskeisiä peruspilareita on tukea pääomien ja ihmisten liikkuvuutta. Yhtenä keskeisenä syynä tähän on pyrkimys taloudellisesti mahdollisimman homogeeniseen ja poliittisesti mahdollisimman vakaaseen sisämarkkina-alueeseen, jossa ainakin periaatteessa EU-kansalaiset voisivat valita oman asuinpaikkansa ja työpaikkansa mahdollisimman vapaasti markkinatalouden periaatteiden mukaisesti. Tämän pitäisi hyödyttää sekä keskustoja että periferioita: kaikkien ei tarvitse asua metropoleissa tai EU:n keskusvaltioissa ja periferiatkin pysyisivät asuinkelpoisina paikkoina, joissa voi tehdä työtä.
Ei se kuitenkaan ihan näin mene, kiitos EU:n rakennerahastojen, joiden nimenomaan pitäisi taata kehitysalueiden ja periferioiden asuinkelpoisuus. Moni ESR-projekti toteutuu alueellisesti varsin laajalla alueella tai on jopa usean maan yhteisprojekti. Siltikin, ESR-projektien työntekijät eivät voi huomioida työmatkoihin käytettävää aikaa omana työaikanaan, mikä tekee käytännössä EU:n aluepolitiikan keskeisen tavoitteen tyhjäksi. Tämä epäkohta, joka on unionin harvaanasutuilla reuna-alueilla, sellaisilla kuin Suomi erityisen polttava kysymys pitkien välimatkojemme vuoksi, tulisikin korjata jos EU ihan oikeasti väittää toimivansa vapaan liikkuvuuden edistäjänä. Suomessa esimerkiksi junamatka Helsingistä Rovaniemelle ottaa yöjunalla suunnilleen yhden kokopäivärahan vaatiman ajan verran, ja aikaa verrattomasti säästävän lentomatkan käyttäminen tulee kyseeseen ainoastaan jos se on kokonaistaloudellisesti kannattavaa; ts. se ei ole käytännössä päivärahaa kalliimpi kuin "halvin mahdollinen" matkustustapa eli juna. Mikä sekään ei ole Suomessa ollenkaan halpaa.
Ei se kuitenkaan ihan näin mene, kiitos EU:n rakennerahastojen, joiden nimenomaan pitäisi taata kehitysalueiden ja periferioiden asuinkelpoisuus. Moni ESR-projekti toteutuu alueellisesti varsin laajalla alueella tai on jopa usean maan yhteisprojekti. Siltikin, ESR-projektien työntekijät eivät voi huomioida työmatkoihin käytettävää aikaa omana työaikanaan, mikä tekee käytännössä EU:n aluepolitiikan keskeisen tavoitteen tyhjäksi. Tämä epäkohta, joka on unionin harvaanasutuilla reuna-alueilla, sellaisilla kuin Suomi erityisen polttava kysymys pitkien välimatkojemme vuoksi, tulisikin korjata jos EU ihan oikeasti väittää toimivansa vapaan liikkuvuuden edistäjänä. Suomessa esimerkiksi junamatka Helsingistä Rovaniemelle ottaa yöjunalla suunnilleen yhden kokopäivärahan vaatiman ajan verran, ja aikaa verrattomasti säästävän lentomatkan käyttäminen tulee kyseeseen ainoastaan jos se on kokonaistaloudellisesti kannattavaa; ts. se ei ole käytännössä päivärahaa kalliimpi kuin "halvin mahdollinen" matkustustapa eli juna. Mikä sekään ei ole Suomessa ollenkaan halpaa.
19.10.2010
Hapanta, sanoi uskonnoton maidosta
Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo sanoi kommentiksi jollekin, joka oli epäillyt, millä hauiksella Sepi oikein kritisoi kun hän ei edes ollut ammattimuusikko, että ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen maitoa. Hänellä oli kuitenkin korvat ja kynä.
Viime viikon ns. tv:n homokeskustelu, joka taitaa olla yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yksi Suomen tv-historian merkittävimmistä lähetyksistä, on poikinut lumivyöryn tyyppisen joukkopaon evankelisluterilaisesta kirkosta ja keskustelun – tai pikemminkin kilpamonologin - kirkon, valtion, yhteiskunnan, kulttuurin ja seksuaalisuuden suhteesta. Kirkosta eivät eroa vain homoseksuaalit, vaan myös muut homo sapiensit, joita luonnehtii heidän lajinimensä molemmat osat. Viisaat ihmiset.
Minulla ei kai pitäisi olla täydellisenä maallikkona ja muka ei-asianosaisena mitään oikeutta osallistua keskusteluun. Olen kuitenkin yhteiskunnan jäsen ja ihminen, ja minulla on omatuntoni, joka pakottaa minut ottamaan osaa. Pakko on rauhanomaisen, maailmankatsomuksellisia keskusteluja nimenomaisesti välttävän heteroseksuaalin, kirkosta jo 20 vuotta sitten eronneen televisiottamankin kantaa kortensa kekoon. Jos toimisin kuten tieteellisen koulutuksen saaneen pitää, minun pitäisi tarkistaa netistä, millä argumenteilla kyseisessä ohjelmassa oikein liikuttiin. Mutta en kerta kaikkiaan viitsi. Minulla on parempaa tekemistä kuin pilata vapaa-aikani myrkyttämällä mieleni toisten matalamielisyyden tirkistelyllä.
Kirkko saisi ihan rauhassa määritellä sen, millaisila kriteereillä siellä toimitaan, kuten mikä tahansa yhteisö niin kauan kuin kyseinen yhteisö noudattaa voimassaolevia lakeja. On vain yksi mutta, eikä ihan pieni: erikoisasemasta seuraa vastuu. Kristinusko on niin syvään juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, että valtio on myöntänyt sille erikoisaseman; mahdollisia muita syitä kirkon erityisasemaan en lähde arvailemaan.
Jos kirkko katsoo voivansa toimia täysin piittaamatta yhteiskuntamme yleisestä kehityksestä, jossa seksuaalivähemmistöt pikku hiljaa saavat täysiveroiset ihmisoikeudet, silloin kirkon lienee syytä erota valtiosta.
Keskustelussa kirkon suulla puhuvat ihmisyyden viholliset eivät edusta kirkkoa leimatessaan lähimmäisemme saastaisiksi ja kieroutuneiksi, samastaessaan heidät rikollisiksi pedofiileiksi, jotka rekrytoivat avuttomia lapsia haureuden tielle niin kutsuttujen kristittyjen kiusattaviksi. Nyt sopisi toivoa piispoilta voimallista ulostuloa yleispätevien ihmisoikeuksien puolesta ja kaikilta lähimmäistään rakastavilta kristityiltä aktivoitumista tulevissa kirkollisvaaleissa.
Jos kyse on yhteiskunnalta virallisesti tunnustetun aseman saaneesta organisaatiosta, joka on tärkeä linjanmäärittäjä moraalisissa ja kulttuurisissa kysymyksissä ja merkittävä linjaaja vähemmistöihin suhtautumisessa, kaikkien tulisi saada äänestää kirkollisvaaleissa, riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan he kuuluvat tai ovat kuulumatta, samaan tapaan kuin jo -94 Demareiden sisäisessä esivaaleissa kaikki saivat ottaa kantaa siihen, kenestä tulisi heidän presidenttiehdokkaansa ja todennäköinen presidentti. Jos presidentinkin valinta kuuluu koko kansalle, koko kansalle kuuluu myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia moraalisia kannanottoja koko valtiota edustava elin voi tehdä.
Paitsi hiljaisen enemmistön - toivottavasti - aktivoitumista, toivoisin keskustelun molemmilta tähän astisilta osapuolilta - myös uskonnottomilta - edes pientä yritystä käydä keskustelua ja aitoa halua olla leimaamatta ja demonisoimatta vastapuolta, unohtamatta sitä hiljaista enemmistöä, joka on keskustelussa hiljaa osin varmaan myös kauhun lamaamina. Habermasilaisesta paras argumentti voittakoon -dialektiikasta ei ole jälkeäkään. Rationaalinen keskustelija ei lyö toisia halolla päähän, ja tässä keskustelussa halon nimi on Raamattu. Sitä halkoa käyttävät molemmat osapuolet.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu käyttäen inspiroivana taustamusiikkina homokapellimestari Leonard Bernsteinin levytystä homosäveltäjä Tsaikovskin Pateettisesta sinfoniasta
Viime viikon ns. tv:n homokeskustelu, joka taitaa olla yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yksi Suomen tv-historian merkittävimmistä lähetyksistä, on poikinut lumivyöryn tyyppisen joukkopaon evankelisluterilaisesta kirkosta ja keskustelun – tai pikemminkin kilpamonologin - kirkon, valtion, yhteiskunnan, kulttuurin ja seksuaalisuuden suhteesta. Kirkosta eivät eroa vain homoseksuaalit, vaan myös muut homo sapiensit, joita luonnehtii heidän lajinimensä molemmat osat. Viisaat ihmiset.
Minulla ei kai pitäisi olla täydellisenä maallikkona ja muka ei-asianosaisena mitään oikeutta osallistua keskusteluun. Olen kuitenkin yhteiskunnan jäsen ja ihminen, ja minulla on omatuntoni, joka pakottaa minut ottamaan osaa. Pakko on rauhanomaisen, maailmankatsomuksellisia keskusteluja nimenomaisesti välttävän heteroseksuaalin, kirkosta jo 20 vuotta sitten eronneen televisiottamankin kantaa kortensa kekoon. Jos toimisin kuten tieteellisen koulutuksen saaneen pitää, minun pitäisi tarkistaa netistä, millä argumenteilla kyseisessä ohjelmassa oikein liikuttiin. Mutta en kerta kaikkiaan viitsi. Minulla on parempaa tekemistä kuin pilata vapaa-aikani myrkyttämällä mieleni toisten matalamielisyyden tirkistelyllä.
Kirkko saisi ihan rauhassa määritellä sen, millaisila kriteereillä siellä toimitaan, kuten mikä tahansa yhteisö niin kauan kuin kyseinen yhteisö noudattaa voimassaolevia lakeja. On vain yksi mutta, eikä ihan pieni: erikoisasemasta seuraa vastuu. Kristinusko on niin syvään juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, että valtio on myöntänyt sille erikoisaseman; mahdollisia muita syitä kirkon erityisasemaan en lähde arvailemaan.
Jos kirkko katsoo voivansa toimia täysin piittaamatta yhteiskuntamme yleisestä kehityksestä, jossa seksuaalivähemmistöt pikku hiljaa saavat täysiveroiset ihmisoikeudet, silloin kirkon lienee syytä erota valtiosta.
Keskustelussa kirkon suulla puhuvat ihmisyyden viholliset eivät edusta kirkkoa leimatessaan lähimmäisemme saastaisiksi ja kieroutuneiksi, samastaessaan heidät rikollisiksi pedofiileiksi, jotka rekrytoivat avuttomia lapsia haureuden tielle niin kutsuttujen kristittyjen kiusattaviksi. Nyt sopisi toivoa piispoilta voimallista ulostuloa yleispätevien ihmisoikeuksien puolesta ja kaikilta lähimmäistään rakastavilta kristityiltä aktivoitumista tulevissa kirkollisvaaleissa.
Jos kyse on yhteiskunnalta virallisesti tunnustetun aseman saaneesta organisaatiosta, joka on tärkeä linjanmäärittäjä moraalisissa ja kulttuurisissa kysymyksissä ja merkittävä linjaaja vähemmistöihin suhtautumisessa, kaikkien tulisi saada äänestää kirkollisvaaleissa, riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan he kuuluvat tai ovat kuulumatta, samaan tapaan kuin jo -94 Demareiden sisäisessä esivaaleissa kaikki saivat ottaa kantaa siihen, kenestä tulisi heidän presidenttiehdokkaansa ja todennäköinen presidentti. Jos presidentinkin valinta kuuluu koko kansalle, koko kansalle kuuluu myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia moraalisia kannanottoja koko valtiota edustava elin voi tehdä.
Paitsi hiljaisen enemmistön - toivottavasti - aktivoitumista, toivoisin keskustelun molemmilta tähän astisilta osapuolilta - myös uskonnottomilta - edes pientä yritystä käydä keskustelua ja aitoa halua olla leimaamatta ja demonisoimatta vastapuolta, unohtamatta sitä hiljaista enemmistöä, joka on keskustelussa hiljaa osin varmaan myös kauhun lamaamina. Habermasilaisesta paras argumentti voittakoon -dialektiikasta ei ole jälkeäkään. Rationaalinen keskustelija ei lyö toisia halolla päähän, ja tässä keskustelussa halon nimi on Raamattu. Sitä halkoa käyttävät molemmat osapuolet.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu käyttäen inspiroivana taustamusiikkina homokapellimestari Leonard Bernsteinin levytystä homosäveltäjä Tsaikovskin Pateettisesta sinfoniasta
16.10.2010
Demokratia johtaa kansanvallan vastaisuuteen
Jokaisen vastuullisen, poliittisessa puolueessa toimivan ihmisen tulisi ymmärtää, että se, mikä näyttää omalle itselle parhaalta mahdolliselta, ei välttämättä ole taktisesti järkevää, jos omia etuja aiotaan oikeasti ajaa. Ja tällöin ei kerta kaikkiaan ole järkevää juntata kaikkia kavereitaan vastuullisiin tehtäviin, ainakaan puolueen sisäisessä työnjaossa.
Otetaan esimerkki omasta puolueestani, Vihreistä. Vaikka kuinka äänestäjissä painottuvat korkeakoulutetut, eteläsuomalaisessa kaupungeissa asuvat n.20-40-vuotiaat naiset, niin puolueen kannattaisi ottaa ehdokkaiksi ja valita myös luottamustehtäviin miehiä, ja muunlaisia naisia kuin edellämainittuun ryhmään kuuluvia. Vaikka listan täyttäminen suurenmoisilla naisehdokkailla saattaakin vastata äänestäjien enemmistön sosioekonomista ja kulttuurista viitekehystä, nämä kaikki suurenmoiset naiset syövät toisiltaan ääniä. Mun olisi esimerkiksi hyvin vaikeaa ratkaista, äänestääkö Mari Puoskaria, Johanna Sumuvuorta, Elina Moisiota, Anni Sinnemäkeä, Sanna Vesikansaa vaiko Outi Alanko-Kahiluotoa.
Sille ei tietysti voi mitään, jos ehdolle ei ole tarjolla muita kuin ”tyypillisiä” vihreitä, vaikka jos haluaa olla reilu, niin kyllä edellämainituissa loistavissa vihreissä naispoliitikoissa on toki eroja. Kuitenkin ehdokaslistojen pitäisi kurkistaa mahdollisimman moniin suuntiin: siellä pitäisi olla miehiä, heteroita ja homoja, kristittyjä, ateisteja, agnostikkoja, muslimeita ja mahdollisimman monenlaisten katsomussuuntien edustajia, lihansyöjiä ja kasvissyöjiä, suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä.
On inhimillisesti ymmärrettävää, että ihminen haluaa nähdä oman kuvansa ehdokaslistoilla ja luottamustehtävissä, koska itseä muistuttaviin luottamushenkilöihin on helppo samastua. Ja sellaisiin henkilöihin, jotka tuntee, on helppo luottaa. Luulisi kuitenkin, että politiikassa toimivilla henkilöillä olisi edes sen verran kehittynyttä alkeellista pragmatisimia, että heidän sopisi ymmärtää se, että jos ihan oikeasti haluaa ajaa omia etujaan, silloin oman ryhmittymän kannatus tulee maksimoida. Ja se voidaan maksimoida vain ajattelemalla strategisesti: valitsemalla ehdokaslistat ja luottamushenkilöt siten, että ne kattavat mahdollisimman monta elämäntapalokeroa, mahdollisimman monta ikäluokkaa, mahdollisimman monta perhemallia. Ja niin edelleen. Jos me nimittäin ihan oikeasti aiomme väittää edustavamme moniarvoisuutta.
Jos Vihreät aikovat olla oikeasti valtakunnallinen puolue, silloin esimerkiksi varapuheenjohtajistossa – meillä on kolme varapuheenjohtajaa - tulisi aina olla vähintään yksi, mieluummin kaksi ei-helsinkiläistä. Ja jos tarjolla on yksi edes jotenkin täysijärkinen ehdokas, kannattaisi valita yksi suomenruotsalainen. Ja jos Vihreät toivovat saavansa edes osan niiden äänistä, jotka luulevat kokoomuslaista järkivihreyttä oikeasti yhtenä vihreän sävynä, silloin tarjolla pitää olla myös ainakin yksi mies.
Jollei ymmärrä, että henkilökohtainen peili on politiikassa riittämätön mittari, silloin on väärässä paikassa. Omien sidosryhmien etua ei ajeta mielistämällä heitä, täyttämällä ehdokaslistat vain omien viiteryhmien edustajilla vaan sellaisilla edustajilla, jotka maksimoivat oman puolueen - siis jäsenryhmän - kannatuksen. Silloin on mahdollista saada myös omien viiteryhmien kannattamille asioille mahdollisimman suuri kannatus. Ei kannata toimia politiikassa jollei tätä ymmärrä, sillä muuten lopulta syyllistyy mielistellessään omia viiteryhmiään heidän pettämiseen.
Tärkein henkilökohtaisen elämäni läksy on ollut oppia pääsemään oman itseni ulkopuolelle ja oppia arvioimaan, milloin joku asia on toiselle enemmän periaatteellisesti tärkeä kuin itselle. Ja päinvastoin. Ja näistä seuraa erottelukyky: kyky ymmärtää ero niiden asioiden välillä, joihin oikeasti kannattaa laittaa paukkuja ja missä kannattaa antaa periksi. Suosittelen elämänkoulun käymistä muillekin. Sitä kutsutaan suhteellisuudentajuksi.
Ehkä jatkossa ehdokkaat vaaleihin ja näkyvimpiin vihreisiin luottamustehtäviin kannattaisikin valita valistuneella diktatuurilla. Jos johonkin poliittiseen luottamustehtävään aion lähiaikoina tarjoutua, niin tähän.
Otetaan esimerkki omasta puolueestani, Vihreistä. Vaikka kuinka äänestäjissä painottuvat korkeakoulutetut, eteläsuomalaisessa kaupungeissa asuvat n.20-40-vuotiaat naiset, niin puolueen kannattaisi ottaa ehdokkaiksi ja valita myös luottamustehtäviin miehiä, ja muunlaisia naisia kuin edellämainittuun ryhmään kuuluvia. Vaikka listan täyttäminen suurenmoisilla naisehdokkailla saattaakin vastata äänestäjien enemmistön sosioekonomista ja kulttuurista viitekehystä, nämä kaikki suurenmoiset naiset syövät toisiltaan ääniä. Mun olisi esimerkiksi hyvin vaikeaa ratkaista, äänestääkö Mari Puoskaria, Johanna Sumuvuorta, Elina Moisiota, Anni Sinnemäkeä, Sanna Vesikansaa vaiko Outi Alanko-Kahiluotoa.
Sille ei tietysti voi mitään, jos ehdolle ei ole tarjolla muita kuin ”tyypillisiä” vihreitä, vaikka jos haluaa olla reilu, niin kyllä edellämainituissa loistavissa vihreissä naispoliitikoissa on toki eroja. Kuitenkin ehdokaslistojen pitäisi kurkistaa mahdollisimman moniin suuntiin: siellä pitäisi olla miehiä, heteroita ja homoja, kristittyjä, ateisteja, agnostikkoja, muslimeita ja mahdollisimman monenlaisten katsomussuuntien edustajia, lihansyöjiä ja kasvissyöjiä, suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä.
On inhimillisesti ymmärrettävää, että ihminen haluaa nähdä oman kuvansa ehdokaslistoilla ja luottamustehtävissä, koska itseä muistuttaviin luottamushenkilöihin on helppo samastua. Ja sellaisiin henkilöihin, jotka tuntee, on helppo luottaa. Luulisi kuitenkin, että politiikassa toimivilla henkilöillä olisi edes sen verran kehittynyttä alkeellista pragmatisimia, että heidän sopisi ymmärtää se, että jos ihan oikeasti haluaa ajaa omia etujaan, silloin oman ryhmittymän kannatus tulee maksimoida. Ja se voidaan maksimoida vain ajattelemalla strategisesti: valitsemalla ehdokaslistat ja luottamushenkilöt siten, että ne kattavat mahdollisimman monta elämäntapalokeroa, mahdollisimman monta ikäluokkaa, mahdollisimman monta perhemallia. Ja niin edelleen. Jos me nimittäin ihan oikeasti aiomme väittää edustavamme moniarvoisuutta.
Jos Vihreät aikovat olla oikeasti valtakunnallinen puolue, silloin esimerkiksi varapuheenjohtajistossa – meillä on kolme varapuheenjohtajaa - tulisi aina olla vähintään yksi, mieluummin kaksi ei-helsinkiläistä. Ja jos tarjolla on yksi edes jotenkin täysijärkinen ehdokas, kannattaisi valita yksi suomenruotsalainen. Ja jos Vihreät toivovat saavansa edes osan niiden äänistä, jotka luulevat kokoomuslaista järkivihreyttä oikeasti yhtenä vihreän sävynä, silloin tarjolla pitää olla myös ainakin yksi mies.
Jollei ymmärrä, että henkilökohtainen peili on politiikassa riittämätön mittari, silloin on väärässä paikassa. Omien sidosryhmien etua ei ajeta mielistämällä heitä, täyttämällä ehdokaslistat vain omien viiteryhmien edustajilla vaan sellaisilla edustajilla, jotka maksimoivat oman puolueen - siis jäsenryhmän - kannatuksen. Silloin on mahdollista saada myös omien viiteryhmien kannattamille asioille mahdollisimman suuri kannatus. Ei kannata toimia politiikassa jollei tätä ymmärrä, sillä muuten lopulta syyllistyy mielistellessään omia viiteryhmiään heidän pettämiseen.
Tärkein henkilökohtaisen elämäni läksy on ollut oppia pääsemään oman itseni ulkopuolelle ja oppia arvioimaan, milloin joku asia on toiselle enemmän periaatteellisesti tärkeä kuin itselle. Ja päinvastoin. Ja näistä seuraa erottelukyky: kyky ymmärtää ero niiden asioiden välillä, joihin oikeasti kannattaa laittaa paukkuja ja missä kannattaa antaa periksi. Suosittelen elämänkoulun käymistä muillekin. Sitä kutsutaan suhteellisuudentajuksi.
Ehkä jatkossa ehdokkaat vaaleihin ja näkyvimpiin vihreisiin luottamustehtäviin kannattaisikin valita valistuneella diktatuurilla. Jos johonkin poliittiseen luottamustehtävään aion lähiaikoina tarjoutua, niin tähän.
14.10.2010
Interin hipsterit, ryynimakkara sipulikastikkeessa ja Sherwoodin metsä
Blogien kävijälaskuri on ihmeellinen asia! Tiedän sen avulla esimerkiksi, että kun kerran olin laittanut sähköpostia eräälle kansanedustajalle (ent.), tämän jälkeen välittömästi blogissani oltiin käyty Eduskunnan domainilta, googlaten sitä asiaa, josta olin hänelle kirjoittanutkin. Samaten googlaamalla Pääkaupunkijuoksua, erilaisia lastenvaunuihin liittyviä asioita, postmodernismia taiteissa, autenttisuutta musiikissa, Keskuspuistoa, rekrytointikonsultteja tai jalkapallon siirtoikkunaa, viaton googlaaja voi päätyä satunnaiseksi matkailijaksi blogistaniini. Samaten aika usein blogistaniini päädytään jos halutaan valokuvia esimerkiksi eräästä Vihreästä poliitikosta, tietoa eräästä metsäprofessorista tai tietoa norjalaisista nimistä.
Nyt aivan viime aikoina sylttytehtaaseen on johtanut esimerkiksi seuraavia jälkiä:
- Lothar Matthäus (ent. saksalainen jalkapalloilija, nyk. Bulgarian valmentaja)
- Vladimir Horowitz soittaa Chopiniä
- Kruunuvuoren silta
- Malminkartano Piikapuisto
- Maailman merkittävimmät kirjailijat (en tiennytkään olevani kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuusarvostelijanakin lienen kyseenalainen. Puhumattakaan siitä, että itse lukeutuisin em. kategoriaan)
- Inträdesförhör till medi
- Uutelantie Vuosaari
- Da Silva Chievo Verona
- Bussi Perhekunnantie
- Mikä on arvo - tasa-arvo
- Helsinki kaupunginvaltuusto kaupunginhallitus yleiskaavan laatiminen 1996
- vedenpuhdistamon lampi
- Norjalaiset miesten nimet (olen julkaissut kieliopin, jolla kuka tahansa voi itse keksiä norjalaiselta kuulostavia nimiä, sekä miesten että naisten)
- Norjalaisia nimiä
- Stoltenberg hiihto (oletan, että googlaaja halusi tietää, kuuluuko hiihtäminen Norjan pääministerin harrastuksiin. No, oletettavasti se kuuluu. Mikä ei olisi yllättävää. Hiihtihän Kekkonenkin.)
- Sosiaalinen tilinpito
- Kuusmiehentie Jokeri II
- Eduskunnan palkankorotus vastustus
- Norja
- töitä Oslossa (olen lähinnä asiantuntija siinä, miten Oslossa EI saa töitä)
- Sherwoodin metsä Helsinki
- Lenkkireitit Helsinki
- Haltiapolku Helsinki
- ryynimakkara sipulikastike
- Stansvikin kartanoravintola
- Laakso Helsinki
- Interin hipsterit (tämä lienee villein kaikista Googlen assosiaatioista. Olenhan mä kirjoittanut siitä, etten ymmärrä hipsteriyttä. Ja Inter on vilahtanut jalkapallon siirtoikkunapäivityksissäni. Muuten vältän kyseistä joukkuetta)
- Sareskoski (firma)
- yksi Vihreissä toimiva yksityishenkilö
- yksi kaupunkitutkija
- You tub cchopanin pianokonsertti
Olen siis nähtävästi jonkin sorttinen auktoriteetti ainakin edellämainituissa asioissa!
Nyt aivan viime aikoina sylttytehtaaseen on johtanut esimerkiksi seuraavia jälkiä:
- Lothar Matthäus (ent. saksalainen jalkapalloilija, nyk. Bulgarian valmentaja)
- Vladimir Horowitz soittaa Chopiniä
- Kruunuvuoren silta
- Malminkartano Piikapuisto
- Maailman merkittävimmät kirjailijat (en tiennytkään olevani kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuusarvostelijanakin lienen kyseenalainen. Puhumattakaan siitä, että itse lukeutuisin em. kategoriaan)
- Inträdesförhör till medi
- Uutelantie Vuosaari
- Da Silva Chievo Verona
- Bussi Perhekunnantie
- Mikä on arvo - tasa-arvo
- Helsinki kaupunginvaltuusto kaupunginhallitus yleiskaavan laatiminen 1996
- vedenpuhdistamon lampi
- Norjalaiset miesten nimet (olen julkaissut kieliopin, jolla kuka tahansa voi itse keksiä norjalaiselta kuulostavia nimiä, sekä miesten että naisten)
- Norjalaisia nimiä
- Stoltenberg hiihto (oletan, että googlaaja halusi tietää, kuuluuko hiihtäminen Norjan pääministerin harrastuksiin. No, oletettavasti se kuuluu. Mikä ei olisi yllättävää. Hiihtihän Kekkonenkin.)
- Sosiaalinen tilinpito
- Kuusmiehentie Jokeri II
- Eduskunnan palkankorotus vastustus
- Norja
- töitä Oslossa (olen lähinnä asiantuntija siinä, miten Oslossa EI saa töitä)
- Sherwoodin metsä Helsinki
- Lenkkireitit Helsinki
- Haltiapolku Helsinki
- ryynimakkara sipulikastike
- Stansvikin kartanoravintola
- Laakso Helsinki
- Interin hipsterit (tämä lienee villein kaikista Googlen assosiaatioista. Olenhan mä kirjoittanut siitä, etten ymmärrä hipsteriyttä. Ja Inter on vilahtanut jalkapallon siirtoikkunapäivityksissäni. Muuten vältän kyseistä joukkuetta)
- Sareskoski (firma)
- yksi Vihreissä toimiva yksityishenkilö
- yksi kaupunkitutkija
- You tub cchopanin pianokonsertti
Olen siis nähtävästi jonkin sorttinen auktoriteetti ainakin edellämainituissa asioissa!
13.10.2010
Politiikan kurjuus ja elämän ihanuus
Olen osallistumissaurus, joka jo kouluaikana tapasi johtaa erityyppisiä karvalakkilähetystöjä valittamassa milloin mistäkin rehtorille. Lisäksi olin luokkani sihteeri, oppilaskunnan hallituksessa ja koulun lehden päätoimittaja. Varuskuntapalvelukseni - tai siis siviilipalvelukseni - hoidin varusmiestoimikunnassa varuskuntalehden toimittajana, ja samalla rapautin itsenäisen Suomen puolustuskykyä jakamalla kopioita siviilipalveluslaista. Olin yksi Suomen EU-jäsenhakemuksen aloitteentekijöistä, ja samalla varmaan myös itsenäisyytemme menettämisen takuumiehistä ja -naisista. Olen ollut ehdolla kahden puolueen riveissä kuntavaaleissa, kerran HYY:n edustajistovaaleissa ja mukana useissa tukiryhmissä niin eduskunta- kuin presidentinvaaleissakin ja lukuisia kertoja vaalitoimikunnissa. Olen ollut opiskelijajärjestöissä ja poliittisissa paikallisjärjestöissä sun seitsemässä tehtävässä, joista kaikkiin en edes muista tulleeni valituksi. Olen edistänyt paikallista asukastoimintaa sekä palkallisesti että ollut perustamassa kansalaisliikkeitä sellaisiinkiin paikkoihin, joissa en itse edes asu. Olen vastustanut milloin rakentamista, milloin autoja, milloin demareita ja milloin asuntokohtaisia saunoja. Nyt olen saanut tarpeekseni vastustamisesta. Ajattelin ryhtyä tästä eteenpäin ja seuraavaksi vastustamaan vastustamista.
En vaihda elämästäni mitään pois, enkä kaikkein heikkoimpinakaan matkani varrelle osuneina hetkinä olisi vaihtanut osaani kenenkään toisen kanssa, mutta jos jotakin vastustamisesta olen oppinut, niin ainakin sen, mitä kannatan, mitä kannattaa kannattaa ja miksi kannattaa kannattaa eikä vastustaa. Ja tästä eteenpäin aion keskittyä kannattamaan asioita, joita pidän kannattamisen arvoisina. Tiedän tosin itseni sen verran hyvin, että en pysty pesemään tiikerinjuoviani edes räjäyttämällä, ja teen elämässäni varmaan useita projektiluontoisia comebakkeja kansalaistoimintaan sen eri muodoissaan. Nyt kuitenkin aion tehdä vain kivoja asioita omassa elämässäni omana aikanani, itseni valitsemista syistä ja itseni valitsemina aikoina. Vapaa-aikanani juoksen mieluummin Keskuspuistossa kuin homehdun kabineteissa tai palellun fläbäreitä feissatessa.
Puoluepolitiikassa vastustetaan aivan liikaa asioita ja keskitytään löytämään kaveria esittävistä kuvista virheitä sen sijaan että yritettäisiin löytää niistä kuvista yhdistäviä tekijöitä ja edes yritettäisiin tehdä niiden kanssa yhteistyötä. Siihen olen syyllistynyt minäkin, enkä pidä siitä peilikuvasta, jonka näen kun katson mitä vaikuttamisenhalu tekee ihmiselle. Se tekee ihmisen luulemaan itseään kaikkivoipaksi: kaiken se jaksaa, kaiken se kärsii, kaiken se ehtii. Ei ihme, että moni muukin kuin kaltaiseni osallisuussaurus vierastaa sitä.
Sama tosin pätee muuhunkin kansalaistoimintaan: valitettavan usein ainoastaan pelko oman ympäristön muuttumisesta laukaisee toiminnan kun oma ympäristönsä kannattaisi ottaa haltuun, nauttimalla siitä joka päivä. Ja taloyhtiöissä keskustellaan ihan liikaa parveketupakoinnista, koirien kakkaamisista, hoitovastikkeen kohottamisesta parilla eurolla, siitä, saako lastenvaunuja sijoittaa rappukäytävään vai eikö ja siitä, ylittääkö naapurin pihan roskakatos meidän pihamme rajan kymmenellä sentillä, vaikka mieluummin soisi keskusteltavan siitä, miten kehittää yhteistä ympäristöämme vieläkin viihtyisämmäksi niin että sitä haluaa käyttää. Lisää kukkia, lisää tilaa leikkiä, nauttia eväitä, mitä hyvänsä!
Maailmani ei koostu vihollisista, vaan ihmisistä. En välitä vihata ketään tai olla katkera kellekään, sillä sellainen myrkyttää mielen, sekä niiden toisten että omani. Aion keskittyä itseni ja lähimmäisteni rakastamiseen. Kun elämänpolitiikka ja biovalta tarkoittavat sitä, että kaikki alistetaan kontrollille, hallinnalle ja rationaalisuudelle, teen elämänpoliittisen valinnan, poistaen elämästäni toistaiseksi politiikan ja vallan, jättäen elämän ja bion jäljelle. Ääneni, jolla täten delegoin oman vaikuttajuuteni, saa sitten kyllä käyttää. Tulen sen kyllä aikanani ilmoittamaan, kuka sen saa. Ei tarvitsisi ilmoittaa kun meillä on äänisalaisuus, mutta katson olevani sen velkaa niille, jotka toivovat minusta niiden kuuluisien fläbäreiden jakajaa tai jotka odottavat minulta edelleenkin voimauttavaa aloitetta puolueiden ulkopuolisessa kansalaistoiminnassa. Hän, kuka sitten onkaan, toivottavasti osoittautuu luottamukseni arvoiseksi, vaikkei olekaan kaikessa ihan tarkasti samoilla linjoilla kuin minä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole minä.
Sitäpaitsi oma sauna olisi loppujen lopuksi ihan kiva.
En vaihda elämästäni mitään pois, enkä kaikkein heikkoimpinakaan matkani varrelle osuneina hetkinä olisi vaihtanut osaani kenenkään toisen kanssa, mutta jos jotakin vastustamisesta olen oppinut, niin ainakin sen, mitä kannatan, mitä kannattaa kannattaa ja miksi kannattaa kannattaa eikä vastustaa. Ja tästä eteenpäin aion keskittyä kannattamaan asioita, joita pidän kannattamisen arvoisina. Tiedän tosin itseni sen verran hyvin, että en pysty pesemään tiikerinjuoviani edes räjäyttämällä, ja teen elämässäni varmaan useita projektiluontoisia comebakkeja kansalaistoimintaan sen eri muodoissaan. Nyt kuitenkin aion tehdä vain kivoja asioita omassa elämässäni omana aikanani, itseni valitsemista syistä ja itseni valitsemina aikoina. Vapaa-aikanani juoksen mieluummin Keskuspuistossa kuin homehdun kabineteissa tai palellun fläbäreitä feissatessa.
Puoluepolitiikassa vastustetaan aivan liikaa asioita ja keskitytään löytämään kaveria esittävistä kuvista virheitä sen sijaan että yritettäisiin löytää niistä kuvista yhdistäviä tekijöitä ja edes yritettäisiin tehdä niiden kanssa yhteistyötä. Siihen olen syyllistynyt minäkin, enkä pidä siitä peilikuvasta, jonka näen kun katson mitä vaikuttamisenhalu tekee ihmiselle. Se tekee ihmisen luulemaan itseään kaikkivoipaksi: kaiken se jaksaa, kaiken se kärsii, kaiken se ehtii. Ei ihme, että moni muukin kuin kaltaiseni osallisuussaurus vierastaa sitä.
Sama tosin pätee muuhunkin kansalaistoimintaan: valitettavan usein ainoastaan pelko oman ympäristön muuttumisesta laukaisee toiminnan kun oma ympäristönsä kannattaisi ottaa haltuun, nauttimalla siitä joka päivä. Ja taloyhtiöissä keskustellaan ihan liikaa parveketupakoinnista, koirien kakkaamisista, hoitovastikkeen kohottamisesta parilla eurolla, siitä, saako lastenvaunuja sijoittaa rappukäytävään vai eikö ja siitä, ylittääkö naapurin pihan roskakatos meidän pihamme rajan kymmenellä sentillä, vaikka mieluummin soisi keskusteltavan siitä, miten kehittää yhteistä ympäristöämme vieläkin viihtyisämmäksi niin että sitä haluaa käyttää. Lisää kukkia, lisää tilaa leikkiä, nauttia eväitä, mitä hyvänsä!
Maailmani ei koostu vihollisista, vaan ihmisistä. En välitä vihata ketään tai olla katkera kellekään, sillä sellainen myrkyttää mielen, sekä niiden toisten että omani. Aion keskittyä itseni ja lähimmäisteni rakastamiseen. Kun elämänpolitiikka ja biovalta tarkoittavat sitä, että kaikki alistetaan kontrollille, hallinnalle ja rationaalisuudelle, teen elämänpoliittisen valinnan, poistaen elämästäni toistaiseksi politiikan ja vallan, jättäen elämän ja bion jäljelle. Ääneni, jolla täten delegoin oman vaikuttajuuteni, saa sitten kyllä käyttää. Tulen sen kyllä aikanani ilmoittamaan, kuka sen saa. Ei tarvitsisi ilmoittaa kun meillä on äänisalaisuus, mutta katson olevani sen velkaa niille, jotka toivovat minusta niiden kuuluisien fläbäreiden jakajaa tai jotka odottavat minulta edelleenkin voimauttavaa aloitetta puolueiden ulkopuolisessa kansalaistoiminnassa. Hän, kuka sitten onkaan, toivottavasti osoittautuu luottamukseni arvoiseksi, vaikkei olekaan kaikessa ihan tarkasti samoilla linjoilla kuin minä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ole minä.
Sitäpaitsi oma sauna olisi loppujen lopuksi ihan kiva.
7.10.2010
Kansanedustajien palkankorotuksen vastustaminen on änkyräpopulismia
Nyt nähdään, mihin nk. sosiaalinen media todella pystyy ja samalla määritellään uudestaan se, millaisia "syötteitä" nk. virtuaalitodellisuudesta voi tulla ihmisten "oikeaan" todellisuuteen. Facebookissa on masinoitu protestilakkoa vastalauseeksi kansanedustajien aikeille nostaa palkkojaan. Tällaisen vaatimuksen esittäjät eivät joko ymmärrä kansanedustajan työstä mitään tai sitten he vain koettavat kalastella niillä samoilla vesillä, joista Veikkokin kerran onnistui saamaan Vennamon kalansaaliin. Yhden kerran.
Siitä periaatteesta voi toki olla vain yhtä mieltä, että ammattikunta, joka voi itse määritellä oman palkkatasonsa, on etuoikeutettu. Missään muussa mielessä kansanedustajat eivät etuoikeutettuja olekaan. He saavat kuunnella kansansa haukkuja, väistellä paparazzikuvaajia, kierrellä karvalakkilähetystöjä, mädäntyä valiokunnissa ja muissa elimissä ja koettaa pitäytyä asiallisina roskasankojournalistillekin. Minä en sellaista kauaa jaksaisi. Arvostan elämääni siksi verran paljon.
Tunnen aika monta kansanedustajaa, en kuitenkaan niin hyvin, että minulla olisi heidän elämänsä kokonaisuuden järjestämisestä kuin kalpea aavistus. Kenenkään kansanedustajan google-kalenteri ei ole minulle avoin saatikka makuuhuone, saatikka lakanat. Jos olisin työskennellyt esimerkiksi jonkun sellaisen eduskunta-avustajana, käsitykseni kansanedustajan työ(elämä)stä olisi luultavasti vielä paljon realistisempi. Sen, mitä tiedän kansanedustajista, viittaa siihen, ettei heillä ole paljon muuta elämää kuin työelämää, ja kinkkuna sohvan päälle vielä edellämainitut julkisuuden kylkiäiset ja kansansa rakkaudenosoitukset. Jos laskisi kansanedustajalle tosiasiallisen tuntipalkan, ei se nyt niin paljoa olisi.
Saatte minulta synninpäästön: nostakaa vaan palkkojanne. Jos haluatte. Ja jos uskallatte. Mutta sen teette kyllä omalla vastuullanne. Politiikan arvostus on jo nytkin niin alhaalla, ettei se tästä enää paljon pahemmas voi mennä. Ja se on teidän ansiotanne, poliitikot.
Siitä periaatteesta voi toki olla vain yhtä mieltä, että ammattikunta, joka voi itse määritellä oman palkkatasonsa, on etuoikeutettu. Missään muussa mielessä kansanedustajat eivät etuoikeutettuja olekaan. He saavat kuunnella kansansa haukkuja, väistellä paparazzikuvaajia, kierrellä karvalakkilähetystöjä, mädäntyä valiokunnissa ja muissa elimissä ja koettaa pitäytyä asiallisina roskasankojournalistillekin. Minä en sellaista kauaa jaksaisi. Arvostan elämääni siksi verran paljon.
Tunnen aika monta kansanedustajaa, en kuitenkaan niin hyvin, että minulla olisi heidän elämänsä kokonaisuuden järjestämisestä kuin kalpea aavistus. Kenenkään kansanedustajan google-kalenteri ei ole minulle avoin saatikka makuuhuone, saatikka lakanat. Jos olisin työskennellyt esimerkiksi jonkun sellaisen eduskunta-avustajana, käsitykseni kansanedustajan työ(elämä)stä olisi luultavasti vielä paljon realistisempi. Sen, mitä tiedän kansanedustajista, viittaa siihen, ettei heillä ole paljon muuta elämää kuin työelämää, ja kinkkuna sohvan päälle vielä edellämainitut julkisuuden kylkiäiset ja kansansa rakkaudenosoitukset. Jos laskisi kansanedustajalle tosiasiallisen tuntipalkan, ei se nyt niin paljoa olisi.
Saatte minulta synninpäästön: nostakaa vaan palkkojanne. Jos haluatte. Ja jos uskallatte. Mutta sen teette kyllä omalla vastuullanne. Politiikan arvostus on jo nytkin niin alhaalla, ettei se tästä enää paljon pahemmas voi mennä. Ja se on teidän ansiotanne, poliitikot.
1.10.2010
Vastuullisuuden logiikkaa
Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Laura Räty tulee keksineeksi aivan uudentyyppisen logiikan, kommentoidessaan blogissaan Helsingin nuorisolautakunnan vastuullista päätöstä olla sulkematta Vapaa katto ry:n romanileiriä. Leirissä, joka sijaitsee ei aivan Kalasatamassa kuten Hesari ehdottaa vaan pikemminkin Hermannissa, on majoittunut Bulgariasta ja Romaniasta vainoa paenneita romaneita hyvin alkeellisiin oloihin, joissa ei ole mitään kadehtimista.
Räty kirjoittaa: "Euroopan laajuista romaniongelmaa ei ratkaista yhdellä kerjäläisleirillä Helsingissä. Ongelma ei valitettavasti ratkea myöskään leirin sulkemisella. Leirin sulkeminen on kuitenkin ainoa vastuullinen toimintatapa."
Räty tulee myöntäneeksi Euroopan laajuisen romaniongelman (sic!) olemassaolon. Helsinki on EU-maan pääkaupunkina osa sekä Euroopan laajuisia ongelmia että niiden ratkaisuja. Tulisiko Suomen kenties erota EU:sta, jotta voisimme uskotella itsellemme olevamme osa ainoastaan ratkaisua - Hermannin hökkelimajoitus kun on niin ilmiselvä kansainvälinen vetovoimatekijä - jos sitäkään?
Rädyn logiikassa vastuun välttely on vastuullisuutta. Siis: vastuuttomuus on vastuullisuutta. Ilmeisesti myös valkoinen on mustaa, pyöreä kulmikasta ja niin edelleen. Mene nyt hyvä ihminen logiikan peruskurssille! Ei kyllä etiikankaan peruskurssi tekisi pahaa. Vähän voisi ottaa myös kansainvälisen politiikan ja kansainvälisen oikeuden opintoja. Vastuullisen luottamushenkilön ei sovi sekoilla.
Jos joku ymmärtää minua paremmin, mitä Laura oikein yritti tarkoittaa, kertokoon sen minulle. Tulkintaa voi yrittää tehdä alkulähteiden äärellä; valtuutettu Rädyn blogiin pääsee klikkaamalla otsikkoa.
Räty kirjoittaa: "Euroopan laajuista romaniongelmaa ei ratkaista yhdellä kerjäläisleirillä Helsingissä. Ongelma ei valitettavasti ratkea myöskään leirin sulkemisella. Leirin sulkeminen on kuitenkin ainoa vastuullinen toimintatapa."
Räty tulee myöntäneeksi Euroopan laajuisen romaniongelman (sic!) olemassaolon. Helsinki on EU-maan pääkaupunkina osa sekä Euroopan laajuisia ongelmia että niiden ratkaisuja. Tulisiko Suomen kenties erota EU:sta, jotta voisimme uskotella itsellemme olevamme osa ainoastaan ratkaisua - Hermannin hökkelimajoitus kun on niin ilmiselvä kansainvälinen vetovoimatekijä - jos sitäkään?
Rädyn logiikassa vastuun välttely on vastuullisuutta. Siis: vastuuttomuus on vastuullisuutta. Ilmeisesti myös valkoinen on mustaa, pyöreä kulmikasta ja niin edelleen. Mene nyt hyvä ihminen logiikan peruskurssille! Ei kyllä etiikankaan peruskurssi tekisi pahaa. Vähän voisi ottaa myös kansainvälisen politiikan ja kansainvälisen oikeuden opintoja. Vastuullisen luottamushenkilön ei sovi sekoilla.
Jos joku ymmärtää minua paremmin, mitä Laura oikein yritti tarkoittaa, kertokoon sen minulle. Tulkintaa voi yrittää tehdä alkulähteiden äärellä; valtuutettu Rädyn blogiin pääsee klikkaamalla otsikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)