Haluatko olla kirja?

Elävä kirjasto etsii mukaan uusia ja vanhoja eläviä kirjoja. Elävän kirjaston kirjat ovat sellaisia ihmisryhmiä edustavia ihmisiä, jotka ovat yhteiskunnassa usein ennakkoluulojen, stereotypioiden tai rasismin kohteena. Kirjat voivat olla esimerkiksi eri vähemmistöjen edustajia; kulttuurin, uskonnon, aatteen, ideologian, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen, sukupuolen tai ulkonäön takia. Sen lisäksi kirjat voivat olla esimerkiksi ennakkoluuloja kohtaavien ammattikuntien tai harrastusten edustajia,
tai jostakin muusta syystä ennakkoluuloja kohtaavia ihmisiä.

Uusille ja vanhoille eläville kirjoille järjestetään koulutus 8.5.2013 klo 17.30-19 Porvoon pääkirjastolla

Jos kiinnostuit tai tiedät kiinnostavan henkilön kirjaksi, niin ota yhteyttä! Voit laittaa yhteydenottopyynnön tämän blogin kommenttikenttään.

Vihreät vaativat Porvoon joukkoliikennettä kuntoon

Lisää pyöriä, busseja ja kävelijöitä Porvooseen (tai: Porvoon joukko- ja kevytliikenne kuntoon)
Vihreät vaativat jopa raideyhteyttä Porvooseen.

Joukkoliikenne ja kevyen liikenteen väylät eivät toimi Porvoossa. Porvoon Seudun Vihreät vaativat kannanotossaan parannuksia, myös raideliikenteen Kaakkoisrata Sipoon kautta Porvooseen ja vielä itäänpäin Kymenlaaksoon. Myös yleisemmässä liikennesuunnittelussa on Porvoolla parantamisen varaa, Vihreät esittävät.

Ehdotukset:

1. Porvoon kaupunkistrategiassa otetaan tavoitteeksi lisätä kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen osuutta selvästi nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
2. Kaupungin liikennejärjestelmän kokonaisuuden parantamiseksi voidaan perustaa liikennelautakunta, joka pyrkii erityisesti kuulemaan kuntalaisia ja lisäämään liikennejärjestelmän turvallisuutta, taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä. Mikäli tämä ei ole mahdollista, tulee kaupunginjohdon ohjata kaupunkikehityslautakunnalle lisää resursseja liikennesuunnittelun parantamiseksi.
3. Myös Porvoon junarata huomioidaan kaupunkistrategiassa kaupungin tulevan menestyksen kulmakivenä. Porvoon on jatkettava aiempaa aktiivisemmin määrätietoista vaikuttamistyötä raideyhteyden avaamiseksi Porvoosta Söderkullan kautta Helsinkiin sekä toisaalta Porvoosta Loviisan kautta Kotkan ja Haminan suuntaan. Raideyhteys on mahdollistettava kaavoituksessa.
4. Liityntäpysäköinnin mahdollisuuksia ja kapasiteettia lisätään joukkoliikennejärjestelmän tulevaisuuden turvaamiseksi. Haja-asutus-alueilla kehitetään tietotekniikkaan pohjautuva kutsuliikennejärjestelmä. Turvallisen pyöräilyn mahdollisuuksia kehitetään koko kaupungissa.
5. Liikennejärjestelmää kehittäessä tulee huomioida erilaiset liikkujaprofiilit. Niin asioinnissa, koulu- ja työmatkoilla, ostoksilla käydessä kuin turistimatkoillakin tulee olla nykyistä useammin mahdollista käyttää joukkoliikennettä.
6. Mahdolliset tulevat kuntaliitokset tulee huomioida myös palveluiden joukkoliikennevälineillä saavutettavuuden kannalta. Tällöin Porvoon mahdollisen HSL:een liittymisen edut, erityisesti mikäli Porvoon ja Sipoon kuntaraja poistuu, on otettava huomioon joukkoliikennettä kehitettäessä.


Perustelut:

1. Porvoon kaupunkistrategiassa otetaan tavoitteeksi lisätä kävelyn, pyöräilyn ja joukkoliikenteen osuutta selvästi nykyiseen tilanteeseen verrattuna.

Porvoon liikennejärjestelmää on parannettava huomattavasti verrattuna nykyiseen tilaan. Esitämme, että kaupunki asettaa strategiassaan tietoiseksi tavoitteeksi lisätä niin kävelyn, pyöräilyn kuin joukkoliikenteen osuutta Porvoon liikenteestä. Sitoutuminen tavoitteeseen strategiassa auttaa viranomaisia ja lautakuntia ottamaan linjauksen huomioon yksittäisissä päätöksissä.

Muiden liikennemuotojen kuin yksityisautoilun tukeminen kaupungin toiminnassa on tärkeää, sillä Porvoon kasvaessa tämän hetkinen liikennesuunnittelu eikä tieverkoston käytettävyys tule enää kyseeseen. Porvoossa on kokoisekseen kaupungiksi ruuhkautunut keskustaliikenne. Väestön kasvaessa ruuhkien määrä tulee kasvamaan ja asiointi- ja matka-ajat erityisesti pääkaupunkiseudulle pitenevät entisestään. Tällä on negatiivisia vaikutuksia niin yksilöiden hyvinvointiin kuin ympäristön ja ilmaston tilaan. Ruuhkien ja keskusta-alueen autoilun vähentäminen parantaisi myös ilmanlaatua erityisesti kevätaikaan.

Porvoon kaupunkikin on tähän asti aivan oikein huomioinut ilmastonmuutoksen strategiassaan. Erityisesti vähäpäästöisen joukkoliikenteen kuten raideliikenteen sekä kävelyn ja pyöräilyn edellytysten parantaminen on otettava huomioon, jotta liikenteen päästöjen kasvaminen kaupungin kasvaessa ei vaikeuta ilmastonmuutoksen vastaista työtä.

2. Kaupungin liikennejärjestelmän kokonaisuuden parantamiseksi voidaan perustaa liikennelautakunta, joka pyrkii erityisesti kuulemaan kuntalaisia ja lisäämään liikennejärjestelmän turvallisuutta, taloudellisuutta ja ympäristöystävällisyyttä. Mikäli tämä ei ole mahdollista, tulee kaupunginjohdon ohjata kaupunkikehityslautakunnalle lisää resursseja liikennesuunnittelun parantamiseksi.

Porvoon kaupungin liikennejärjestelmä on nykyisin valitettavan huonosti suunniteltu. Erityisesti tämä on näkynyt liikennevalojen ohjauksessa. Liian tiheään istutetut liikennevalot lisäävät ruuhkia ja ilmansaasteita keskusta-alueella. Myös ikävät liikenneonnettomuudet kuten kuolemaan johtanut jalankulkijan yliajo vastikään johtuvat osaltaan huonosta liikennesuunnittelusta. Liikennevalo-ohjauksella voitaisiin myös raskasta liikennettä ohjata keskustan ulkopuolelle. Liikennesuunnittelulautakunnan tehtävänantona voisikin olla turvallisen, kustannustehokkaan ja ympäristöystävällisen liikennejärjestelmän suunnitteleminen Porvooseen. Vähintään nykyisen kaupunkikehityslautakunnan resursseja liikennesuunnitteluun tulee lisätä.

Liikenneasioista vastaavan lautakunnan tulisi aktiivisesti kuulla kaupunkilaisia liikennejärjestelmän puutteista sekä kehittää liikennejärjestelmän kokonaisuutta. Lautakunnalle tulee antaa riittävät resurssit suunnitelmien toteuttamiseen. Lautakunnan olisi hyvä myös jalkautua paikan päälle selvittämään asioita.

Eräänä erityisenä kehittämiskohteena tulee olla joukkoliikenneverkoston kattavuuden parantaminen. Nykyaikainen kutsuliikennejärjestelmä voi tehdä hajaseutualueiden joukkoliikenteestä halvempaa ja sujuvampaa. Tämä vaatii kuitenkin liikkumistarpeiden ja mahdollisuuksien selvittämistä. Tämän vuoksi liikuntalautakunnan perustaminen olisi mielekästä.



3. Myös Porvoon junarata huomioidaan kaupunkistrategiassa kaupungin tulevan menestyksen kulmakivenä. Porvoon on jatkettava aiempaa aktiivisemmin määrätietoista vaikuttamistyötä raideyhteyden avaamiseksi Porvoosta Söderkullan kautta Helsinkiin sekä toisaalta Porvoosta Loviisan kautta Kotkan ja Haminan suuntaan. Raideyhteys on mahdollistettava kaavoituksessa.

Yksittäisistä liikenneinvestoinneista tärkeimpänä esiin nousee Porvoon junarata. Raideyhteys Helsinkiin ja edelleen itään Kotkan ja Haminan suuntaan tukisi kaikkia Porvoon vahvuuksia. Siksi Porvoon on huomioitava raideyhteys kaikessa vaikuttamistyössä.

Porvoon talouden ja työllisyyden kehittymisen kannalta raideyhteys on kullanarvoinen. Porvoo on ihanteellinen muuttokohde monille korkeasti koulutetuille ammattilaisille. Matkailijoiden määrän voidaan odottaa kasvavan. Myös Kilpilahden alueen vetovoimaisuuden työntekijöiden silmissä, erityisesti seisokkityön aikaan, voidaan olettaa paranevan raideyhteyden myötä.

Ennusteiden mukaan Helsingin seudun liikenne tulee tulevaisuudessa ruuhkautumaan huomattavasti asukas- ja liikennemäärien kasvaessa, lisäksi käyttöön saatetaan ottaa ruuhkamaksut. Tämä vaatii porvoolaisten Helsingissä työssäkäyvien näkökulmasta toimivampia, välityskyvyltään parempia liikenneyhteyksiä. Käytännössä ainoastaan raideyhteys tuo todellisen uuden liikenneväylän käyttöön. Huomioitavaa on, että raideyhteys nopeuttaa ruuhkia vähentäessään myös autoilijoiden matkantekoa, kuten Helsingin seudun liikenne on selvityksessään 20.12.2010: ”Raideliikenteen hyödyt” tuonut esiin.

Asumisen kalleus Helsingin alueella tarkoittaa sitä, ettei pendelöijien määrä Porvoosta Helsinkiin ole vähenemässä. Nykyinen Porvoon väestönkasvu painottuu Helsingistä Porvooseen muuttaviin mutta edelleen Helsingissä työskenteleviin henkilöihin. Nykyinen kasvuvauhti voi tarkoittaa sitä, että vuosikymmenen kuluessa pendelöijiä on nykytilanteeseen verrattuna lähes tuhat enemmän. Yksin bussikaluston määrän lisääminen ei voi enää vastata lisääntyneeseen liikkumisen tarpeeseen.

Kaupungin talouselämän kannalta tärkeää olisi, että erityisesti yöpyvien matkailijoiden määrä kasvaisi. Tähän olisi hyvät mahdollisuudet, jos raideyhteys kulkisi Helsingistä Porvoon kautta Haminaan ja rajalle asti. Yhteistyössä eteläisen Kymenlaakson kaupunkien kanssa toteutettava raideyhteys voisi helpottaa valtion tukipäätöksiä, ottaen huomioon Kymenlaakson tarvitseman aluetuen.


4. Liityntäpysäköinnin mahdollisuuksia ja kapasiteettia lisätään joukkoliikennejärjestelmän tulevaisuuden turvaamiseksi. Haja-asutus-alueilla kehitetään tietotekniikkaan pohjautuva kutsuliikennejärjestelmä. Turvallisen pyöräilyn mahdollisuuksia kehitetään koko kaupungissa.

Kaikissa Porvoon tulevissa tie- ja liikennöintihankkeissa tulisikin ottaa huomioon ratayhteys sekä se, miten saadaan liityntäpysäköinti hoidettua fiksusti. Bussi- ja kutsuliikenteen lisäksi tarvitaan myös turvallisia, hyväkuntoisia tieyhteyksiä kyliltä liityntäpysäkeille. Tällöin on myös huomioitava mahdollisuudet käyttää maanteitä kävelyyn ja pyöräilyyn. Tämä vaatii investointeja mieluiten pyöräteihin tai vähintäänkin leveiden penkereiden kunnostamiseen.

Porvoon pyöräteitä on yleisesti parannettava, jotta lyhyemmät työ- ja koulumatkat voi taittaa turvallisesti pyörällä. Kaikilta merkittävimmiltä asuinalueilta pitää olla hyväkuntoiset, turvalliset ja selkeästi merkityt sekä nettiin kartoitetut pyörätiet liityntäpysäkeille sekä mahdollisuuksien mukaan myös kaupungin keskustaan.

Pyöräilyn terveysedut ovat kiistattomat: HSL:n edustajat ovat jopa arvioineet, että pyöräilyyn tehty euron investointi tuo yhteiskunnalle seitsemän euron hyödyt aika- ja terveyssäästöinä. Varsinkin lasten mahdollisuuksia taittaa koulumatkat turvallisesti pyörällä on tuettava, jotta terveelliset ja ympäristöystävälliset elämäntavat juurtuvat jo lapsena. Lasten luontaisia liikkumistarpeisiin voidaan vastata myös arkiliikuntaa helpottamalla.

Lähimmälle pysäkille netin kautta tilattava kutsuliikenne helpottaisi harvemmin asuttujen alueiden asukkaiden elämää. Älykäs järjestelmä voinee tulevaisuudessa laskea parhaita reittejä matkustajien puolesta. Kutsulinjat järkevästi tietotekniikan avulla toteutettuina toisivat uusia kylien asukkaita joukkoliikenteen piiriin. Tämä voisi osaltaan jopa lisätä kaupungin verotuloja, kun työmatkavähennyksiä tehtäisiin nykyistä vähemmän. Toisaalta kutsuliikenne voisi tukea ikääntyvän väestön itsenäistä kotona asumista.


5. Liikennejärjestelmää kehittäessä tulee huomioida erilaiset liikkujaprofiilit. Niin asioinnissa, koulu- ja työmatkoilla, ostoksilla käydessä kuin turistimatkoillakin tulee olla nykyistä useammin mahdollista käyttää joukkoliikennettä.

Liikennesuunnittelussa otetaan nykyisin liian harvoin huomioon muiden kuin yksityisautoilijoiden tarpeet. Voidaan jopa sanoa, että liikennejärjestelmää suunnitellaan autoilun eikä esimerkiksi asumisen tai liikkumisen tarpeiden ehdoilla. Tällaiset painotukset aiheuttavat lisää tarpeita autoilulle ja mm. kustannuksia kaupunkiasutukselle, kun kaavoituksessa on varattava kallista kaupunkitilaa pysäköinnille.

Liikennesuunnittelussa tulisi ottaa tasa-arvoisina ryhminä huomioon niin työmatkalaiset, ikäihmiset, lapsiperheet, koululaiset kuin matkailijat ja asioijatkin. Kaikille ryhmille tulisi olla mahdollista nykyistä useammin käyttää joukkoliikennevälineitä.

Keskusta-alueella tiivis kaavoittaminen ja lyhyet korttelit, joita Porvoossa onneksi on historiallisen kaupunkirakenteen ansiosta, tukevat myös kävelymahdollisuuksia. Koska olemme kaikki jossakin vaiheessa jalankulkijoita, on toimivan kävelykaupungin piirteet otettava huomioon tulevassakin keskustan tiiviiksi kaavoittamisessa. Esimerkiksi joukkoliikennevälineillä saapuvat, Porvoossa jalan kulkevat turistit todennäköisemmin yöpyvät kaupungissa kuin autoillen piipahtavat. Jalan kulkeminen houkuttelee pistäytymään kaupoissa, joita ei autoilessa välttämättä huomaakaan. Tällä on positiivisia vaikutuksia monien pienten liikkeiden liikevaihtoon.

Arjessa tehtävistä matkoista vajaa puolet liittyy asiointiin, minkä vuoksi erityisesti asioinnin helppouteen tulee kiinnittää huomiota nykyistä enemmän. Toimiva joukkoliikennejärjestelmä on näin myös demokratia-kysymys: myös köyhien ja kipeiden tulee päästä asioimaan ilman omaa autoa.

6. Mahdolliset tulevat kuntaliitokset tulee huomioida myös palveluiden joukkoliikennevälineillä saavutettavuuden kannalta. Tällöin Porvoon mahdollisen HSL:een liittymisen edut, erityisesti mikäli Porvoon ja Sipoon kuntaraja poistuu, on otettava huomioon joukkoliikennettä kehitettäessä.


Katse on suunnattava myös tulevaan. Mikäli Porvoo, Sipoo, Askola ja Loviisa sijaitsevat tulevaisuudessa samojen kuntarajojen sisällä, on sujuva asiointi, myös joukkoliikennettä käyttäen taattava kaikille uuden Itä-Uudenmaan kunnan asukkaille. Niinpä ainakin Porvoon sairaalan, Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden ja työvoimatoimiston pitää olla bussimatkan päässä kaikista kunnan osista. Kaupunkilaisten yhdenvertainen palveluiden saavutettavuus vaatii toimivia joukkoliikenneyhteyksiä tarpeellisen säännöllisin väliajoin. Näiltä osin kuntaliitoksen yhteydessä esimerkiksi Askolan joukkoliikennetilanne saattaisi jopa huomattavasti parantua.

Palveluiden säilyminen helposti saavutettavissa on kaikkien Itä-Uudenmaan asukkaiden intressissä. Suurin pelko ei välttämättä ole lähimmän terveysaseman vaan lähimmän sairaalan katoaminen alueelta. Hyvät joukkoliikenneyhteydet ja selkeästi ilmaistu tahto pitää niitä yllä voivat osaltaan hälventää pelkoja huononevasta palveluiden saavutettavuudesta. Itä-Uudenmaan mahdollisen uuden kunnan vahvuutena voisikin olla helposti saavutettavat sairaalapalvelut. Tämä vaatii panostuksia myös sairaalan palveluiden laatuun. Hyvät joukkoliikenneyhteydet voisivat lujittaa myös alueen yhtenäisyyttä.

Porvoon on myös harkittava vakavasti liittymistä HSL-järjestelmään. Mikäli Sipoo ja Porvoo kuuluvat jatkossa samaan kuntaan, tämä lienee välttämätöntäkin, onhan sipoolaisilla jo nyt mahdollisuus nauttia HSL:n laajemmasta joukkoliikenteen palvelutasosta.


Esityksiin liittyvää lukemista


“Kaupunki lukuina :: Tilastotietoja Porvoosta :: Porvoo.” Luettu 16. lokakuuta, 2012. http://www.porvoo.fi/fi/porvoo-tietoa/kaupunki_lukuina.

Särelä, Mikko. “Käveltävä kaupunki.” Luettu 10. huhtikuuta, 2013. http://www.sarela.fi/kaveltava-kaupunki/.

“Tolkku: Moottoriajoneuvoliikenne ei ole luonnonvoima.” Luettu 10. huhtikuuta, 2013. http://tolkku.blogspot.fi/2013/04/moottoriajoneuvoliikenne-ei-ole.html.

Terviö, Marko. “Hölmöläisten ohitustie « Akateeminen talousblogi.” Luettu 15. huhtikuuta, 2013. http://blog.hse-econ.fi/?p=3379.

“Uudenmaan liitto :: 2. vaihemaakuntakaava: maakuntakaavan uudistaminen.” Luettu 15. huhtikuuta, 2013. http://www.uudenmaanliitto.fi/suunnittelu_ja_rahoitus/maakuntakaava/2._vaihemaakuntakaava_maakuntakaavan_uudistaminen.

Valli, Raisa, Bianca Byring, Seppo Laakso, Teuvo Leskinen, ja Henna Teerihalme. Raideliikenteen Hyödyt. HSL Helsingin seudun liikenne, Joulukuun 20, 2010.

Valtiovarainministeriö. “Metropoli meille kaikille. Metropolialueen esiselvitys - selvityshenkilöiden suositus ja ehdotukset,” Maaliskuun 5, 2013. http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/03_muut_asiakirjat/20130305Metrop/name.jsp.

Rööki ja viina ovat kapinaa

Kirjoitin muutama viikko sitten (löytyy klikkaamalla tämän tekstin otsikkoa) siitä, että lääkärit ovat medikalisoineet moraalin ja moralisoineet lääketieteen, heidän muistuttaessaan usein useammankin kerran potilaan käyntitiedoissa tämän tupakoinnista, alkoholinkäytöstä ja ylipainosta. Tämä ylipainokin on usein lähinnä laskennallista, ja ehkä niuhotus tappaa varmemmin kuin absolutismi, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Alkoholinkäyttö, tupakan käyttö (niin se sanotaan diagnostiikassa) ja ylipaino ovat medikalisoituja. Niille on omat diagnoosinsa, eli niitä pidetään sairauksina. Ne eroavat tavanomaisesti ymmärretyistä sairauksista kuitenkin siinä, että ne aiheuttavat muita sairauksia tai ainakin lisäävät huomattavasti riskejä esimerkiksi sepelvaltimotautiin tai keuhkoahtaumatautiin. Voi sanoa, että tupakointi aiheuttaa keuhkoahtaumatautia, muttei niin, että esimerkiksi keuhkoahtaumatauti aiheuttaisi tupakointia.

Mikä näitä patologisia elämäntavallisia riskitekijöitä sitten aiheuttaa? Aiheuttaako esimerkiksi syntyminen työväenluokkaiseen kotiin tupakointia, viinanjuontia tai lihavuutta? Lisääkö eroperheessä kasvaminen riskejä tai itäsuomalaisuus? Tai vähentääkö suomenruotsalaisuus tai yliopistotutkinto alttiutta näille patologioille?

Jokainen tietenkin tietää nykyään, että em. elämäntavat ovat vaarallisia. Ja esimerkiksi tupakointi alkaakin olemaan pikku hiljaa passé paitsi amistoissa.

James Dean ruumillistamat nuoret kapinalliset ja sukupuolirooleja koettelevat sufragetit tietenkin polttivat tupakkaa, jos eivät muuten niin jo näyttääkseen pitkää nenää yhteiskunnalle ja rooliodotuksille. Ehkä tupakointi, viinanjuonti ja piittaamattomuus painoindekseistä ovat keinoja olla yksilö, yksilö, joka luo itse omat norminsa, ei piittaa auktoriteeteista eikä suostu alistumaan todennäköisyyksiin ja alttiuksiin. Ja semmoisena toimintana ne ovatkin perin inhimillisiä ja jotenkin aikaa, trendejä ja suosituksia seuraamattomuutena jopa sympaattistakin. Jos nyt jonkun mielestä oikeus juoda viinaa, polttaa tupakkaa ja olla sen muotoinen kuin nyt sattuu olemaan, ovat hänen yksilönvapautensa tärkeimpiä ilmaisumuotoja, niin sallittakoon ne tälle. Dorkaahan tuommoinen toki on, mutta yksilöllisiä valintoja kuitenkin.

Päivähoito on lähipalvelu

Asuin Oslossa muutamia vuosia sitten. Oslossa 27 suunnikkaan muotoista kaupunginosaa huolehtii peruspalveluista, ja jos esimerkiksi päiväkotipaikkaa ei omasta kotikaupunginosasta löydy, sitten semmoinen pitää pystyä järjestämään naapurikaupunginosasta. Tämä voi käytännössä tarkoittaa päivähoitopaikkaa suunnikkaan etäisimmästä kulmasta, linnuntietä 10 kilometrin päästä. Tällöin päivähoitomatkoihin kuluu helposti neljäkin tuntia päivässä, jolloin päivähoitoon vieminen on käytännössä puolipäivätyötä. Puolipäivätyötä kuskaaminen voi olla myös Helsingissä; olen kuullut Töölössä asuvasta perheestä, joka sai päivähoitopaikan Landbosta.

Helsingissä ja Oslossa sentään päivähoitologistiikka periaatteessa onnistuu, koska niissä on varsin kattava joukkoliikenne, vaikka kahden vanhemman kokopäivätyötä päivähoito ei välttämättä mahdollistakaan. Sen sijaan Porvoossa homeisen Näsin päiväkodin toiminnan siirtäminen Veckjärvelle home-evakkoon voi merkitä autottomille vanhemmille ja autottomille varhaiskasvattajille palkatonta pakkolomaa, jos ei kimppakyytien sopiminenkaan ole logistisesti realistinen vaihtoehto.

Tietenkin lapset ja varhaiskasvattajat tulee suojella homealtistukselta, jolloin paras ratkaisu olisi, että Porvoo järjestäisi pikkubussikuljetuksen Näsistä Veckjärvelle evakon ajaksi.

Päivähoito on ehkä paras indikaattori lähipalveluista: saatavilla olevan, päivittäistä työssäkäyntiä ja asiointia tukevan lähipalvelun on oltava myös saavutettavissa. Näsin päiväkoti on tässä mielessä hyvä testi. Jos lähipalvelun järjestäminen on näin vaikeaa jo nykyisen kokoisessa Porvoossa, on kiinnostavaa nähdä, miten päivähoito tullaan järjestämään sellaisessa kunnassa, joka mahdollisesti ulottuu Boxista Lapinjärvelle.

Miksi kannatan Kristian von Esseniä varapuheenjohtajaksi?

Olen äänestänyt Kristiania varapuheenjohtajaksi aiemminkin, vaikka tarjolla on ollut erinomaisia ehdokkaita omasta kotipiiristäni. Kerran esimerkiksi Helsingistä oli tarjolla kaksi aivan erinomaista naista: Mari Puoskari, Johanna Sumuvuori, jotka molemmat tunnen ja joita molempia arvostan erittäin paljon. Tuolloin päädyin laittamaan lappuuni kolme nimeä: Kristian, Tuomas Viskari ja en nyt paha kyllä muista, kumpaa helsinkiläisnaisista äänestin.

Minulle on turha esittää äänestyssuosituksia. Yleensäkin äänestyksissä pitäisi malttaa nostaa katse sieltä peilistä ja äänestää jotakin muuta kuin oman viiteryhmien edustajia, koska omille arvostuksilleen ja tavoilleen ihminen on yleensä sokea. Toiseksikin, jos haluamme puolueen kasvavan, silloin on maltettava toimia strategisesti ja nähtävä, että paras keino tähän on laajentaa kannattajakuntaa eikä vain pitää kiinni niistä uskollisimmista.

Meillä on nytkin tarjolla lukuisia noin kolme-nelikymppisiä koulutettuja kaupunkilaisnaisia. Nyt olisi tarjolla vähän vielä kokeneempi maakuntien mies, joka on vieläpä ruotsinkielinen. Jos me otamme vakavasti puolueemme kaksikielisyyden, silloin kannattaa ottaa vakavasti myös se mahdollisuus, että tämä kaksikielisyys näkyy paitsi ohjelmatyössämme, se olisi myös edustettuna puolueessamme näkyvillä paikoilla. Puolueen pitää siis tarjota samastumispintoja mahdollisimman laajalti ja näkyvästi.

Ja koska haluan arvottaa ihmisiä - ja ehdokkaita - heidän henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella, niin juuri tästä syystä suosittelenkin lämpimästi Kristianin äänestämistä. Kristian on Uudenmaan Vihreiden ja viimevuotisen puoluekokouksen puheenjohtajana ollut erittäin taitava: kuunteleva mutta erittäin tehokas.

Kristian on yrittäjä, ja etenkin pienyrittäjien maailman ymmärtäminen on tulevaisuudessa väistämättä nykyistäkin tärkeämpää, sillä yhä useampi joutuu jatkossa luomaan työpaikkansa itse. Sitäpaitsi pienet yritykset luovat myös paikallisia palveluita.

Äänestän edellämainituista syistä Kristiania Vihreän puolueen varapuheenjohtajaksi. Hän on mies paikallaan, järkevä mutta huumorintajuinen ihminen, tehokas mutta keskusteleva.

Aiempaa pohdintaani siitä, miksi on fiksua ajatella vähän omaa nokkaansa pidemmälle, voi lukea klikkaamalla tämän tekstin otsikkoa.

Miksi Sallamaari Muhonen on minun puoluesihteerini?

Vihreissä on nyt noin 8000 jäsentä, joiden vahvuutena on se, että useimmilla heistä on paljon yhteyksiä myös ei-puoluepoliittiseen kansalaistoimintaan. Vihreissä on erittäin fiksua porukkaa ja vihreistä arvoista on paljolti tullut mainstreamia: kaikki puolueet ovat ottaneet omiin ohjelmiinsa paljon Vihreiden tai ainakin vihreitä ajatuksia. Kuitenkin kannatuksemme on polkenut jonkin aikaa paikallaan. Miten se saataisiin sitten nousuun?

Pekka Haaviston suurenmoinen vaalikampanja teki monille mahdollisiksi edes harkita Vihreiden äänestämistä. Toki Pekka on monien mielestä parempi kuin puolueensa, eikä Pekan ääniä olekaan suoraan siirrettävissä Vihreälle puolueelle. Pekan kampanjasta kuitenkin olisi ainesta pysyväksi vihreän politiikanteon oppikurssiksi, sillä siinä ylitettiin monia kynnyksiä, joihin me usein kompastumme. Pekka antoi minulle lentävän lähdön ja mahtavasti vetoapua aloittaessani Porvoon Vihreiden puheenjohtajana.

Mitä ne kynnykset sitten ovat? Monien silmissä me olemme kaupunkilaisten, korkeakoulutettujen besserwissereiden porukkaa, joilla on oikeat vastaukset jo valmiina. Pekan opetus meille on: kuunnella enemmän kuin puhua, mitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa tuuliviirinä jokaisen vireen mukana hötkymiseen.

Vihreät rakastavat ohjelmatyötä, mutta osa siitä innosta pitäisi kanavoida aktiiviseen talkootyöhön, siellä, missä muutkin ihmiset tekevät. Meidän tulee päästä pois kaikesta itseriittoisuudesta ja sisäsiittoisuudesta, sillä usein raikkaimmat ideat tulevat toiminnan sivutuotteina ja ihan toisenlaisten ihmisten kanssa kuin mitä tavallisesti ja mieluiten tapaamme.

Raikkaita, uusia ideoita ja selkeyttä tarvitaan myös siihen, miten me Vihreät haluamme viestiä tavoitteistamme. Me olemme usein aika monisanaisia, sillä emme millään malttaisi luopua kaikista rakkaimmista ideoistamme. Siksi meidän vaalimainoksiamme ei aina jaksakaan pysähtyä lukemaan. Vanhemman tutkijakollegani ohje minulle "Kill your darlings" sopisi myös meidän motoksemme.

Meillä on nyt kolme keskenään hyvin erilaista puoluesihteeriehdokasta. Kaikilla heillä on erittäin hyvät eväät vetää vihreää järjestökenttää ja edustaa puoluettamme tiukoissakin väännöissä.

Lasse Miettinen tuntee läpikotaisin vihreän järjestökentän, Timo Juurikkalalla on katu-uskottavuutta niin talosta kuin puutarhasta ja Sallamaarilla on näyttöä menestyksekkäästä viestinnän- ja muutosjohtamisesta. Juuri näitä Vihreät tarvitsevat: sekä ymmärrystä ytimekkäästä, strategisesta viestinnästä että siitä, miten meillä olisi malttia kasvaa suureksi puolueeksi. Me tarvitsemme sekä viestinnän että muutoksen strategista ja tavoitteellista johtamista, ja tästä Sallamaarilla on näyttöä.

Me olemme olleet ihan riittävän kauan erinomaisia keskenämme, ja siksi uskonkin, että ei vain vihreän järjestökentän tuntemus riitä. Vihreän politiikan ulkopuolisen maailman tunteminen on suorastaan edellytys puoluesihteerin toimen menestykselliselle hoitamiselle.

Vihreille on kohtalonkysymyksenä nyt se, missä määrin me pääsemme ulos omista kammioistamme, sekä ideamme että ihmisemme. Koska ei ole myöskään yhtään haitaksi, jos puoluesihteerin persoona säteilee posiitivista energiaa, minun ehdokkaani Vihreiden puoluesihteeriksi on Sallamaari Muhonen. Joka tapauksessa annan kaiken tukeni sille henkilölle, joka puoluekokouksessa tehtävään valitaan.

Miten mitata asukkaiden kokema häiriö?

Yritin tässä muutama viikko sitten miettiä nimby-ilmiön luonnetta, sitä, onko se syy vai seuraus että ihmiset tapaavat niin usein vastustaa erilaisia hankkeita, jotka sijoittuvat heidän välittömään läheisyyteensä. Minulle jäi alusta alkaen tunne, että tavoitin ilmiön vain osittain.

Toki Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevassa osallisuustulkinnassa on osasyynsä siihen, että ihmiset "typistyvät" asukkaiksi, joille taas ei jää mitää muuta vaihtoehtoa kuin kaikkea vastustavan nimbyn rooli, mutta edelleenkään tämä ei kerro mitään siitä, miksi jotakin vastustetaan.

Otetaan esimerkiksi jonkun liikenneväylän suunnitteleminen. Liikenneväylien kannattajat perustelevat niiden tarpeen siksi, että liikenteen määrä joko kasvaa kokonaisuutena tai sitten se on ylittänyt paikallisen saturaatiopisteen, jolloin se pitää ohjata toisaalle.

Aina kuitenkin silloin kun liikenne ohjataan toisaalle eikä se siis täten tule "tänne", se menee "sinne", jolloin liikenteen määrä lisääntyy jossakin muualla. Sama pätee mihin tahansa kaavoittamiseen, oli kyse sitten asuintaloista, liikehuoneistoista tai yleishyödyllisistä hankkeista (koulu), joitakin suoraan mutta kaikkia välillisesti hyödyttävistä hankkeista (turvakoti) tai vain harvalukuista, valikoitua joukkua hyödyttävistä hankkeista (jäähalli). Jos ne eivät tule jonnekin, ne menevät sitten jonnekin toisaalle. Ellei niiden tarpeellisuutta aseteta kyseenalaiseksi.

Mitkä sitten ovat liikenneväylien tai muiden hankkeiden vastustamisen perusteet? Niiden aiheuttama häiriö: melu, saasteet, turvattomuus tai liikenne itsessään. Melua ja saasteita voi mitata, mutta turvattomuutta ja yleistä epämukavuuden tunnetta ei voi. Ne kun ovat suhteellisia kahdella tavalla.

Suhteellisia haitat ovat ensinnäkin aika-akselilla. Jos näkymä huonontuu tai melu lisääntyy, silloin muutosta vastustetaan, koska asiat ovat ennen olleet paremmin. Toiseksi haitat ovat suhteellisia jos niitä rinnastetaan esimerkiksi samankokoisiin kaupunkeihin: esimerkiksi viheralueiden suhteellista osuutta tai liikenteen määrää voidaan verrata vastaavanlaisiin kaupunkeihin.

Se on tosin oma problematiikkansa, miten mitata kaupunkien kokoa. Ei esimerkiksi suuri Kouvolan alueliitos nostanut sitä Keravan luokasta Lahden luokkaan kertaheitolla, vaikka asukasluku miltei kolminkertaistui. Ja on Porvoo edelleenkin aika paljon pienempi kuin vaikka Vaasa tai Lappeenranta.

Jos siis vaikka Porvoossa koetaan, että liikenne ruuhkautuu liiallisesti ja aiheetta, on ehkä kyseenalaista puhua ruuhkista. Liiallisuudesta toki voidaan puhua ja aiheettomuudesta. Ei tietenkään Porvoon ruuhkista voi sanoa oikein mitään verrattuna vaikka Helsinkiin tai Moskovaan, mutta toki jo onnistuneemmalla liikennevalo-ohjauksella voisi suuren osan niistä vähäisistäkin turhista ruuhkista poistaa.

Miksi Helsinki on pilattu?

Muutettuani Porvooseen vajaat kaksi vuotta sitten, olen alkanut katsomaan Helsinkiä ulkopuolisen silmin. Kaupunkia, josta en koskaan ajatellut pääseväni pois ennen kahta Oslon harharetkeä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Helsinki on muuttunut minulle tunnistamattomaksi, siis sen keskusta. Minun Helsinkini on Laaksossa, Munkkivuoressa tai Kannelmäessä, ei keskustassa.

Romantiikan ja muutosvastarinnan välinen raja on varmaankin hiuksenhieno, mutta kyllä sen muutoksen huomaa jo tullessa Vironniemelle. Kaikki viimeisen 50 vuoden arkkitehtuuri ei ole absoluuttisesti kelvotonta, mutta kaupunkia ei olla rakennettu itse asiassa toisen maailmansodan jälkeen. Näyttää siltä, että Helsinki on tullut valmiiksi ja kaikki myöhempien aikojen kerrostumat ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita yrityksiä täyttää kartan valkoisiksi läiskiksi jääneitä tyhjiä tontteja.

Helsingin ydinkeskustan lisäksi strategisesti tärkeitä kaupunkimme kasvoja ovat sen käyntikortit eli sen horisontti ja sisääntuloväylät. Kun Helsinkiä lähestyy Porvoosta bussilla, ensimmäisenä tervehtii Kalasatama.



Ei kai tästä ollut varaa tehdä ihan Wau-arkkitehtuuria, ovat muutenkin keskituloisten ulottumattomissa. Mutta kyllä näin keskeisen paikan suunnittelussa pitää asettaa muitakin vaatimuksia kuin kerrosneliömetrimassa ja parkkipaikkanormi. Toivottavasti Kalasataman kasvot kohentuvat alueen valmistuessa, ettei se jää menetetyksi mahdollisuudeksi.

En käytä juurikaan nykyisellään junaa sattuneista syistä: jää nähtäväksi, pääseekö minun elinaikanani täältä Porvoosta Helsinkiin raiteilla. Mutta kaikista muista ilmansuunnista luodetta, Porin suuntaa lukuunottamatta pääsee. Ja silloin ei ole aivan yhdentekevää, millaisen kuvan Helsinki antaa itsestään saapuvaiselle.



Kaikkein pienin kuvassa näkyvä rakennus on Eduskuntatalo. Löydätkö sen kuvasta? On oltava reilu Eduskuntataloa kohtaan, sillä tästä aikaisemmin kaupunkikuvamme yhdestä keskeisimmistä monumenteistamme näkyy tässä vain pieni kulma. Ei se oikeasti ole näin mitätön.



Tällainen talorivi toivottaa tervemenoa pois Helsingistä. Tämä talorivi myös poisti aikaisemmin suoran näkymän keskustasta Kallioon.

Kysymys kaupunkisuunnittelulautakunnalle: miksi olette antaneet tapahtua tällaista? Jos kerran Helsinki halutaan pilata, oltaisiin tehty se edes monumentaalisesti. Nyt Helsingin ydinkeskustasta on tehty yhtä kauhea kuin Oslosta.

On tapahtunut se mitä olen pelännyt jo siitä asti kun kiinnostuin kaupunkisuunnittelusta, 9-vuotiaasta. Silloin otin Hesarista talteen laajan raportin Helsingin keskustasuunnittelun jo siihen mennessä monipolvisesta historiasta, ja aloin ottamaan haltuun kaupunkiani keväällä 1980 heti kun tiesin joutuvani muuttamaan vaaralliseksi monien, myös minun luulemaan Kannelmäen lähiöön 2.7.1980.

Noilla 9-vuotiaana tekemilläni kävelyretkillä tallensin Helsingin liikemuistiini ikuisiksi ajoiksi koska pelkäsin että se minulta viedään, muuttaessani Kantsuun. Oikeamminkin tuolloin minut vietiin Helsingiltä. Nyt on Helsinki viety minulta. Sen ovat vieneet postimerkkikaavoitus, päättäjien päättämättömyys ja rohkeuden puute suunnitella kokonaisuutena, kaupunkikuvaa kunnioittaen. Alvar Aallon monumentaalinen Terassitorikin olisi ollut parempi vaihtoehto. Kyllä Alvari nyt kääntyy haudassaan.

Se, miltä pääkaupunkimme näyttää, kuuluu kaikille.

Elisa Viihde lopetti tv:n katseluni.

Muutettuani muutama viikko sitten, olen viettänyt lukuisia tunteja ainakin kolmeen tai neljään otteeseen Elisa Viihteen etätuen puhelinpalvelunumerossa kun digi-tv ei uudessa osoitteessa toimi. Kuitenkin sen pitäisi toimia, sillä nettikin toimii ja täällä on se sama - oliko se antenni vai kaapeli - verkko kuin vanhemmassakin osoitteessa. Kai. Ja olen toiminut koko ajan asennusoppaiden mukaan. Tähän oma ymmärrykseni loppuu.

Edellisellä kerralla etätuesta suositeltiin antenninvahvistin -nimisen laitteen tilaamista Verkkokauppa piste comista ja sanoivat, että sen voi vähentää seuraavassa laskussa. No, nyt se härpäke sitten saatiin ja haettiin. Sitten kun asenneltiin ja resetoitiin puhelimessa puolitoista tuntia, tuloksena oli, että tv, josta ennen pystyi sentään katsomaan televisiota vaikka ei nauhoittamaan ohjelmia tai katsomaan nauhoitteita, on nyt mustana eli sitä ei voi katsoa.

Kun mainitsin puhelimessa tälle etätukihenkilölle, joka ehdotti digiboksin vaihtamista, että nythän tuo kanttiininvahvike, jonka käskivät tilaamaan, on turha ja haluaisin palauttaa sen, tämä kaveri kehtasi sanoa, että ei, ei tuollaisesta palvelulupauksesta näy mitään mainintaa, että pitää tehdä reklamaatio ja/tai selvittää Verkkokaupasta, voiko laitteen palauttaa. Kukahan ne palautuskulut sitten maksaa, kysyn minä, ja millä ajalla tämmöisiä selvitellään, ja kuka ne selvittelystä aiheutuvat ansionmenetykset ja puhelinkulut maksaa.

Minä en jaksa. En selvittele mitään. Reklamaation teen, ja sitä odottaessa käyköön tämä julkisesta reklamaatiosta. Taisi tv:n katsomiseni loppua tähän. Ajattelin mainita sen tähän, jotta tiedätte, miksen enää kommentoi tv:n erilaisia puheiltoja blogissani ja Facebookissa. Jo aikaisemmin olen ollut pihalla kaikesta muusta, ja kun ottaa huomioon sen mielipidesaastan, jota muutenkin levitän, niin lieneekö tuo nyt niin suuri menetys. Jos tulisi ehkä vähän enemmän luettuakin, mitä tein sen kaksi vuotta kun opin olemaan ensimmäistä kertaa ilman teeveetä, 9-11 -vuotiaana.

Mikä yhdistää Pekka Himasta ja Antti Korhosta?

Alppilassa oppilaan tönäisyn takia irtisanottu opettaja Antti Korhonen ja valtionfilosofi Pekka Himanen ovat aikamme kasvot. Molemmat ovat herättäneet julkisen sanan, sosiaalisen median, keskustelupalstojen ja jopa addresseiksi masinoituneen julkisen vihan.

Filosofi Pekka Himasen akateemisiin ansioihin en ota tässä kantaa, sillä siihen vaaditaan vertaisarviota. Uskoisin kuitenkin voivani olla oman ryhmäni: omasta mielestään ei nyt niin hohdokkaan ammatillisen uran tehneiden humanisti-yhteiskuntatieteilijöiden edustajana aika vakuuttunut siitä, että kyse on omassa brändäyksessään katkeroituneiden, yleisviisaiksi wannabe-puolioloneuvoksiksi halunneiden ammatillisesti pettyneiden prekaarien ammatillisesta kateudesta.

Vielä vähemmän uskallan ottaa kantaa tähän opettaja-asiaan. Tuohtuneita ovat olleet ainakin omasta ammatillisesta onnistumisestaan epävarmat opettajat ja oman kotikasvatustehtävänsä onnistumisesta epävarmat vanhemmat. Lisäksi tuohtuneita ovat olleet kaikki ne muutkin, jotka ovat olleet epävarmoja siitä, kuuluvatko kumpaankaan näistä edellämainituista ryhmistä.

Ajan henkenä on siis projisoida oma epäonnistuminen moraaliseen paheksuntaan, ja yhtyä kivienheittelijöihin varmoina siitä, että oikeassa nuo muutkin ovat. Tai sitten haluavat vain osallistua johonkin, kokea voivansa muka olla osallisina vaikuttamassa johonkin. Saavatpa sitten olla jotakin mieltä jostakin, sivuseikka, tietävätkö siitä mitään, kiitos sosiaalisen median tai pikemminkin, kiitos kuuluu ihanteelle median sosiaalisuudesta, ja tämän maksiimin mukaan jokainen laulu todellakin on laulamisen arvoinen.

Ei se kuitenkaan ole. Nämä mylvijät sortuvat juuri siihen samaan josta Himasta kivittävät: että sillä ei ole mitään sanottavaa. Ei ole useimmilla näillä kivittäjistäkään. Kunhan kimittävät.

Keskusta on pettänyt vanhemmat

Perjantain Uusimaassa nähtiin pettyneitä askolalaisvanhempia. Heillä onkin oikeus olla pettyneitä.

Edesmennyt isoisäni Niilo sanoi, että Kepu pettää aina. Askolassa Keskusta on ensin ajanut kunnan konkurssiin verokeinottelulla ja sitten vielä heittävät mullat kunnan päälle yksimielisesti. Moni keskustalainen oli Askolassa luvannut puolustaa kyläkouluja, joten he syyllistyvät äänestäjien pettämiseen. Keskustan petos on kaksinkertainen, sillä heikäläisethän ovat aina kunnostautuneet kylien ja maakuntien Suomen puolustajina. Äänestäjien kuluttajasuojan lisäksi mennä saa siis myös logiikka. Niilo oli oikeassa.

No, yhdistyneessä Porvoossa Keskusta on onneksi pikkutekijä, eikä askolalaisten tarvitse olla huolissaan siitä että he jäisivät suur-Porvoossa sen pahemmin periferiaksi kuin nytkään.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä.

Mikseivät Vihreät ole Jeesuksen kavereita?

Vihreistä elää varsin yleisesti käsitys uskontovastaisena puolueena, tai ainakin puolueena, jonka suhde kristinuskoon on ongelmallinen. Kuitenkin me olemme lähes kaikki ainakin kulttuurisia kristittyjä, ja joululoma kelpaa niillekin, jotka toivottavat "season's greetings". Onko näissä huhuissa sitten perää?

Kyllä niissä on totuutta siteeksi. Miksi? Ymmärsin tämän matkatessani bussilla Uudenmaan Vihreiden kevätkokoukseen. Melkein heti ylitettyäni Helsingin rajan tien varressa seissyt kyltti sen kertoi: "Valitse Jeesus. Valitse ikuinen elämä".

Miksi kukaan haluaisi ikuista elämää? Olisiko se nyt kivaa kun joka paikkaa kremppaisi ja olisi koko ajan enemmän jäljessä trendejä, oikeastaan pihalla niistä. Kun 80-vuotiaskin on nimittäin jo varsin iäkäs, niin arvio, jonka mukaan jo nyt syntyvistä tytöistä joka toinen tulee elämään vähintään satavuotiaaksi, on aika pelottava skenaario. Mistä näille ihmisille saadaan hoitopaikat, omais-, koti-, tai kotisairaanhoito?

Sitäpaitsi ajatus ikuisesta elämästä on aika epävihreä. Me sentään vielä joten kuten mahdumme tälle pallolle, mutta entäs jälkikasvumme? Työnnetäänkö heidät hautapaikkojen sijasta kaatopaikalle?

Mitä sitten on ikuinen elämä? Jos minusta jäisi muisto, toivottavasti enimmäkseen lämmin, jälkipolville, se olisi minulle ihan riittävä palanen kuolemattomuutta. Lähipiirini toivottavasti muistaa minua sitten joskus lämmöllä, mutta ihmiskunnan ja planeetan kannalta kaikkein parasta taitaisi kuitenkin olla, että jos minua jostakin muistettaisiin, olisin toivottavasti voinut olla innostamassa jota kuta tekemään tästä planeetasta vähän paremman paikan. Tai että olisin ollut istuttamassa jossakin vaikka puita. Jos en tähän ole pystynyt, toivottavasti osaan edes maatua säädyllisesti.

Kanat tarvitsevat kukon

Aivan ensimmäiseksi minun on pakko pyytää naisilta anteeksi. Naiset ovat ihania, elämäni kerta kaikkinen "suola" (vaikka käytänkin suolaa hyvin hillitysti). Olen yksinhuoltajaäidin poika, joka jäi pian opiskelunsa aloitettuaan käytännössä ainoaksi heteromieheksi 34 naisen keskelle ja joka on aina työskennellyt naisvaltaisissa työpaikoissa. Parhaimmillaan minulla oli neljä Leenaa samassa työyhteisössä.

Naiset ovat siis parhautta. Erotukseksi naisvaltaisista työpaikoista ja naisvaltaisista aloista, joista minulla on yksinomaan kokemusta, sitten on vielä naisten töitä. Sellaisia kuten sihteeri, konekirjoittaja tai sairaanhoitaja. Mies kykenee suoriutumaan niistä töistä vallan hyvin, minä esimerkiksi suoritan nykyisessä työpaikassani konekirjoittamossa enemmän kuin yksikään nainen omassa työyksikössäni.

Kun aloitin naisten työpaikassa, minua haastatellut tuleva lähiesimieheni, kookas ja rämäkkä-ääninen mies, oli selkeästi huolissaan puolestani. Vakuutin että kyllä se siitä, olinhan työskennellyt aina naisvaltaisissa työyhteisöissä sekä naisvaltaisilla aloilla.

Olin väärässä. Kansalaisjärjestöjen ja korkeakoulujen sivistyneen, tasa-arvon ihannetta lähentelevän emansipaation asemesta naistyöpaikat ovat kanatarhoja. En voi suositella naisten työpaikkoja miehille. Paitsi jos he toimivat näiden naisten esimiehinä tai sellaisessa asemassa, jota naiset voivat ihailla. Ei tarvitse olla kovinkaan ihmeellinen kaksilahkeinen niin ennen kuin omaa erinomaista poikamiestyttöyttään (sic!) suitsuttanut suttura on ehtinyt liimailla mieslääkärin lokeron täyteen kiiltokuvia, hän ei ole ehtinyt edes pyörähtää oman perseensä ympäri muodostuvan akselin ympäri.

Naisten työpaikoissa on hierarkkinen kulttuuri. Niihin hakeutuu etupäässä naisia, joilla on autoritaarinen persoonallisuus. He edelleen vakaasti uskovat, että naisen tehtävä on palvella miehiä. Siksi naistyöpaikoissa ainoan miehen yleensä tunnistaakin siitä, että tämä on esimies.

Kyllä, edelläkuvattu asetelma on perverssi ja sinänsä kaiken tasa-arvon vastainen. Mutta minulle yksi tämmöisen naistyöpaikan naispuolinen kollega on sanonut, että he ovat kanoja ja että he tarvitsisivat miehen pitämään kanatarhan kurissa. Nainen ei tähän tehtävään kelpaa, koska jos naisten työpaikan naisesimies (sic, mikä sana tuokin!) on humaani, siellä käyttäydytään kuin pellossa. Ja jos hän käyttäytyy kuin esimies, häntä pidetään bitchinä. Miksi kanatarhat sitten pitää pitää kurissa?

Kanatarhoissa liimaillaan, leikataan ja leikitään. Työnteon ohella niissä vertaillaan lasten valokuvia, tulevien wannabe-eksien profiilikuvia ja myydään sen seitsemää tuotetta, jotta lapsi pääsisi leirille kun oma palkka on niin pieni ja jotta itse pääsisi Thaikkuun kun se oma palkka on niin pieni. Jos työ ei kiinnosta, tämä toki on inhimillisten resurssien tuhlausta ja siis sinänsä tragedia.

Ja ei siinä mitään jos tekee kaikkea muuta kuin työtä, paitsi että semmoinen on työnantajan ajan ja rahan tuhlausta. Mutta silloin kun tuhlataan veronmaksajien varoja ja keikistellään julkishallinnossa eläkevirassa, tuo on anteeksiantamatonta. Anteeksiantamatonta tämä perseily on myös silloin kun häiritään kollegoitten työntekoa kaikella työn ulkopuolisella kaakatuksella, ja erityisen surkeata tuommoinen on silloin kun käytössä on tulospalkkaus.

Miehenä varoittaisin muita miehiä: älkää menkö naistyöpaikkoihin. Suosittaisin myös tulospalkkauksen laajamittaista käyttöönottoa naistyöpaikkoihin. Sittenpä nähtäisiin, kuinka paljon sitä kujerrettaisiin. Se kun olisi tulos tai ulos. Varoittaisin myös naisia hakeutumasta sellaisille aloille, joita ovat tehneet aikaisemmin ei voittopuolisesti vaan ainoastaan naiset, koska tämä 100-0 -sukupuolijakauma on oire jostakin. Se on oire heikosta palkkauksesta ja 1950-luvulle jääneestä työkulttuurista.

Miehet, joita ei kiinnosta tekniikka

Autot ovat kuulemma miesten jatkeita. No, kun tulen töihin, jok'ikinen työpäiväni alkaa kollegoitteni (jotka ovat kaikki naisia) ihmettelyllä, taivastelulla ja voivottelulla, että voi voi, kun liikenne on sieltä, kiertää sieltä ja kuinka ähä kutti hänkin ohitti sen miehen ja näytti sille, 60 alueella 100. Niin niitä onnettomuuksia tehdään. Kas kun ei ole vielä yhtään mainittavaa rallikuskia tullut.

Olen peruslaskutoimituksissa aika haka, itse asiassa en tunne parempaa ynnääjää ynnä muuta. Ja kun löysin joskus 6-vuotiaana kotini roskiksesta piirilevyn, tavallaan se kiehtoi. Legojen rakentaminen kiehtoi ja kiehtoo minua edelleen suuresti, ja toinen lempileikkini oli Matchbox-autojen luettelointi. Niin että kyllä kai se päristely ja rakentaminen ovat geeneissä, tai ainakin minun geeneissäni. Jopa minun.

Parhaat koulukaverini olivat Suomen ensimmäisen polven nörttejä ennen kuin sanaa oli edes keksitty. Olen minä joskus miettinyt, että jos minäkin olisin alkanut suuntautumaan tietotekniikkaan, kai minustakin olisi saattanut tulla pettynyt linustorvalds, josta ei ihan tullutkaan.

Autossa istuessani katson aina maisemia enkä hallintalaitteita. Niin ei ainakaan niitä mikähäkkisiä tehdä. Ylipäätään suhteeni tekniikkaan on minimalistinen, tarveperustainen ja miltei vastahakoinen: omaksun yleensä kaikki innovaatiot pankkikorteista kännyköihin viimeisen kuudenneksen joukossa. Minulle tekniikka on aina väline, ei koskaan päämäärä itsessään. Ja sittenkin kun otan jonkun elämääni helpottavan tai peräti laajentavan innovaation käyttöön, opettelen käyttämään sitä periaatteella, että en opettele mitään ylimääräistä. Olen kuitenkin kunnon käännynnäinen: minusta tapaa tulla kaikkein kiihkeimpiä uuden teknologian matkasaarnaajia.

Olen mies, joka kun meni kännykkäkauppaan, sai myyjän sanattomaksi ja kanssa-asiakkaani tirskumaan kun vaadin saada ostaa matkapuhelimen, jossa ei ole lainkaan toimintoja saati ominaisuuksia. Teoreettisesti toimivana mutta käytännöllisesti ajattelevana ihmisenä olen tavannut hankkiutua suhteeseen naisten kanssa, jotka ovat sanan kaikissa mielissä humanisteja, siinä määrin, että ovat sietäneet epäteknisyyttäni ja asentaneet pesukoneen itse. Olisi kannattanut kyllä korjata se fillarikin itse eikä antaa sosiologille...

Kyllä täytyy kuitenkin myöntää, että en minä täydellinen ole kaikessa avuttomuudessani. Suvussani aloin säätämään digitaalikelloja kesäaikaan kun ei se muilta onnistunut ja stereotkin osaan kytkeä.

Kun oma jälkikasvu kasvaa, sitä osaa suhteuttaa omaan itseensä aina vain osuvammin. Jossakin se on ihan erilaista kuin itse, mutta seuratessani ystäväperheeni pojan sujuvaa Angry Birds-pelaamista Applen tappletilla, tajusin, että oma poikani on tullut isäänsä. Minun poikani. Hän ei myöskään välitä käyttää tekniikkaa yhtään sen enempää kuin kokee sen välttämättömäksi. Jos hän haluaisi etsiä itse ne televisiovideot juutuubista, hän kyllä tekisi sen. On tietenkin häviävän pieni mahdollisuus, että hänestä tulisi uusi Bill Gates, mutta luultavasti on kuitenkin siunauksellista että hänestä tulee oma itsensä.

Nimby ja ammattivalittaja ovat seurauksia, eivät syyllisiä

Usein asukkaiden mahdollisuus ottaa kantaa kaavoihin näyttäytyy nimbyilynä, omalle takapihalle tai etuovelle kohdistuvien rakennushankkeiden vastustamisena tai oman kotikadun liikenteen lisääntymisen vastustamisena. Erityisen äänekästä vastustus on etenkin erilaisiin sosiaalisiin laitoksiin liittyen, kuten esimerkiksi asuntoloihin tai turvakoteihin. Vastustajat pelkäävät yleensä epäsuorasti oman kiinteistön tai kodin arvonlaskua näistä sosiaalisista laitoksista lähtevän ajatellun järjestys- tai liikennehäiriön takia tai sitten kyse on ihan siitä, että näiden häiriöiden ajatellaan olevan naapurustosaniteetillinen ongelma.

Kaavoittaminen on erilaisten intressien yhteensovittamista. Kaavoittaja puolustautuu "nimbyjä" vastaan sillä, että hän huolehtisi kokonaisuudesta kun taas asukasaktivistit puolustautuvat tätä kokonaisuutta vastaan, joka kuitenkin käytännössä on useimmiten postimerkkikaavoitusta. Joskus vaihtoehtoina ovat lisääntyvä liikenne jonkun kadun varrella ja koko kaupungin mittakaavassa ainutlaatuinen viheralue.

Olen ollut perustamassa Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen lausuntoa Maankäyttö- ja rakennuslaista ja opiskellut kaupunkimaantiedettä Oslossa, jossa osallistuin lisäksi paikallisagendatoimintaan. Suomessa olen tehnyt asukastoimintaa palkkatyönä, ja voi tietysti olla, että tämä suhteellisen laaja-alainen perspektiivini kaavoitukseen ja asukasaktivismiin yleensäkin sekä tutkimuksen että vaikuttamisen kohteena vaikuttaa omaan näkökulmaani osallisuudesta.

Sen minä ymmärrän, että kaavasuunnitelmista tiedotetaan proaktiivisesti vain kaavan välittömässä läheisyydessä asuville, mutta sitä minä en hyväksy, että kaava-alueesta kauempana asuvan sudeettiaktivistin vaikuttamisenhalua yritetään torpata. Kyllä ympäristöstään on oikeus olla kiinnostunut vaikka kyse ei olisikaan omasta takapihasta. Ja tulen vaikuttamaan Helsingin Keskuspuistossa tai Kaarelassa vielä hautani takaakin.

Miksi sitten asukkaiden vaikuttaminen on niin kovin usein nimbyilyä? Paljolti kyse on vakiintuneesta Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuden ja osallistumisen tulkintatavoista, jotka aiheuttavat näköharhoja ja vääristävät näkökulmia. Jos asukkaat otettaisiin mukaan omaksi kokemansa ympäristön suunnitteluun, heillä olisi mahdollisuus olla aktiivisia ja rakentavia suhteessa kaavoitukseen. Kun heille tuodaan kaavasuunnitelmia kommentoitaviksi, oikeastaan ainoa vaihtoehto on vastustaa niitä: sekä niiden sisältöä että kaavoitusprosessia. Ja kun kaavasuunnitelmista tiedotetaan vain niiden välittömässä läheisyydessä asuville, tällöin luonnollisena seurauksena on nimbyily. Ja silloin kun elinympäristöstään kiinnostunut ihminen ottaa kantaa kaavaan, joka ei nyt ole ihan hänen omalla takapihallaan, hänet leimataan ammattivalittajaksi.

Kun ei anneta vaikuttaa rakentavalla tavalla ennen, ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaikuttaa ei-niin konstruktiivisesti jälkeen. Nimbyt ja ammattivalittajat eivät ole syy kaavoituksen hitauteen, vaan seuraus Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevasta tulkintatraditiosta.

Kokousvauvat

Olisihan se ihanaa, jos yhteiskuntamme olisi suunniteltu pienimpiä, heikoimpia ja hitaimpia varten. Sellaisia, jotka yleensä eivät saa sanansijaa yhteiskunnallisessa elämässä. Kuten esimerkiksi työttömät, mielenterveyskuntoutujat, vanhukset, vammaiset ja lapset. Uskon vakaasti, että jos lapset saisivat olla suunnittelemassa esimerkiksi puistoja, ne olisivat paljon kivempia.

Moni suuresti arvostamani ystäväni ja tuttavani tuo pieniä lapsiaan kokouksiin. Sympatiseeraan suuresti heidän pyrkimyksiään: he haluavat, kuten minäkin, ensimmäisessä kappaleessa kuvaamani kaltaista yhteiskuntaa, ja lisäksi sellaista yhteiskuntaa, joka ei rajoita lapsiperheitä sisätiloihin ja ulos yhteiskunnallisesta elämästä. Etenkin naisten tasaveroiselle osallistumiselle yhteiskuntaan tämä on ollut tärkeä juttu: etteivät lapset rajoita osallistumista yhteiskunnalliseen elämään.

Mutta, mutta. Minullakin on lapsi, joka ei aivan vielä niin pitkä aika sitten oli vauva. En olisi suurin surminkaan tuonut häntä kokouksiin, koska hänellä olisi ollut siellä tylsää (tästä olen kirjoittanut lisää, löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Mutta en olisi tuonut häntä kokouksiin siksikään, että hän olisi häirinnyt kokousta.

Politiikassa suunnilleen samanmieliset ajavat tärkeiksi katsomiaan asioita, ja niiden samanmielisten kanssa saattaisi viihtyä myös vapaa-ajallaan tekemässä niitä tärkeiksi katsomiaan asioita. Muistakaamme kuitenkin sosiologi Ferdinand Tönniesiä: kokoukset ovat Gesellschaft-tyyppisiä asiayhteisöjä.

Ojen sujuvan kokoustelun ystävä. Yhteiskunnalliseen elämään osallistuvilla on muutakin elämää kuin kokoukset. Heidän pitää esimerkiksi päästä kotiin perheensä luokse. Siellä, kokouksen ulkopuolella on se Gemeinschaft, yhdessäolo- ja viihtymisyhteisö. Siellä on lastenkin paljon mukavampi olla.

Lapsien tekeminen on valinta, ja kaikkea ei voi eikä tarvitse saada samalla kertaa. Minua kaduttaa kun juoksin sen seitsemässä kaavoitustilaisuudessa ja täytin vaalikoneita kun minulla olisi ollut ainutkertainen mahdollisuus seurata poikani ensimmäistä elinvuotta. No, onneksi otin sen vahingon takaisin seuraavana vuonna. Mutta ei se politiikka nyt niin tärkeää ole etteivätkö kestäisi olla ilman minua sen yhden vuoden, tai sinua. Sinne pääsee kyllä takaisin. Mutta sitä lapsen ekaa vuotta ei saa koskaan eletyksi takaisin.

Lääkärit - humanisteja vai misantrooppeja?

Kirjoitettuani työkseni viimeisen kahden vuoden aikana aika paljon lääkäreiden saneluita, en voi välttyä vaikutelmalta, että lääkärit ovat aikamoisia moralisteja. He eivät muistuta potilaan tupakoinnista vain kerran vaan jopa kahdestikin saman käyntitekstin aikana. Samaten he ovat aikamoisia painofasisteja, joista moni tuijottelee sokeasti painoindeksiin, jonka mukaan minäkin olen lievän ylipainon alarajoilla (180 cm ja viimeksi n. 82-83 kg), puhuttamaan esimerkiksi jääkiekkoleijonista, jotka ovat varmaan läskejä jätkiä kaikki.

Kolikon toisena puolena on, että lähes kaikki julkisen terveydenhuollon potilaat tupakoivat ja ovat ylipainoisia. Yksityisestä en tiedä, mutta toki yksityisten terveyspalveluiden käyttäjät ovat keskimäärin koulutetumpia ja määritelmän mukaan myös parempituloisia kuin julkisten terveydenhoitopalveluiden käyttäjät, ja korkea koulutus ja korkeat tulot korreloivat positiivisesti terveyden kanssa. Se, kumpi on syy ja kumpi seuraus, on sitten ihan toinen juttu.

Olen saanut ihan riittävästi näyttöä, että tupakointi ja ylipaino eivät ole vain terveydellisiä riskitekijöitä vaan ne aiheuttavat sairauksia ja lisäävät yleistä sairastavuutta. Työssäni saamani näyttö on ihan riittävä syy koettaa välttää edellämainittuja terveysriskejä. Ihmisellä, jolla on yksi sairaus, on todennäköisemmin myös toinen, kolmas ja neljäs sairaus. Vaikka jokainen tietää nykyään, että tupakka tappaa ja että ylipaino altistaa monille sairauksille, eivät siltikään tupakoivat ja ylipainoiset ihmiset aiheuta sairauksiaan.

Uskon lääkäreistä hyvää. Uskon, että alalle hakeutuu lähtökohtaisesti sellaisia ihmisiä, joilla on myönteinen, ihmiseen uskova ihmiskäsitys. Sitten kun lääkäriksi opiskeleva törmää työelämään, alalla työskentely varmaankin on oppimista Siperiassa: varmaankin ihmisusko ja humanismi ovat toisinaan koetuksella viimeistään erikoistumisvaiheessa.

Liian suuret asunnot ovat turmioksi

Kohtuuttomiksi nousseista asumiskustannuksista syytetään esimerkiksi autokohtaisia parkkipaikkoja ja -halleja (ne vasta kalliita ovatkin). Säännönmukaisesti jokaiseen viimeisen 20 vuoden aikana rakennettuun asuntoon, yksiöönkin, on rakennettu sauna, ja jos sinkulla ei ole yksiössä muuten tarpeeksi tilaa, tulee täten varastolle ja sienikuivaamolle hintaa.

Jotkut pitävät osasyynä kalleuteen esteettömyysvaatimuksia, joissa jokaiseen uuteen asuntoon on päästävä pyörätuolilla, syyllistäen samalla liikuntavammaiset ja vanhukset ja samalla unohtaen sen, että jokaisesta meistä tulee melko varmasti joskus vanhus ja mahdollisesti joskus esimerkiksi lonkkaleikkaustoipilas. Vammaiset eivät ole mikään laadullisesti "terveistä" ihmisistä eroava ihmislaji, vaan toiset meistä liikkuvat paremmin, toiset tarvitsevat enemmän tilaa ja aikaa.

Ihmisten elämäntilanteet ja tarpeet myös muuttuvat, ja olisikin sekä järjetöntä että kohtuutonta edellyttää esimerkiksi vaikeasta leikkauksesta toipuvaa myymään asuntonsa toipilasajaksi. Ihmisellä on oikeus kotiinsa, myös vanhana tai äkillisesti vammautuvana.

Yksi unohdettu syytekijä asuntojen kalleuteen on niiden koko. Asunnoille on käynyt kuten autoillekin: ne ovat lapsuudestani siirtyneet yhden kokoluokan ylöspäin. Ennen pieni perheauto, vaikka Ford Escort, on nyt samankokoinen kuin seuraavan luokan perheauto Ford Taunus 70-luvulla.

En vaadi, että jokaisen yksinasujan pitäisi mahduttaa kirjallisuutensa ja musiikkinsa, puhumattakaan kaikista kyseenalaisista muistoista, vanhoista koulukirjoista, piirustuksista ja luentomuistiinpanoistaan, 17 neliöön kuten minä tein. Viihdyin mainiosti kompaktissa töölöläisyksiössäni, joka oli varustettu parvella, keittolevyllä, järjettömän isolla kylppärillä (jossa mahtui mainiosti tekemään kotiviiniä) ja eteisellä, jonne olisi mahtunut perustamaan keilaradan. Se ainoa huone oli nimittäin aika pieni. Mutta koko oma maailmani oli siinä.

Helsingin 75 neliömetrin keskivaatimus on järjetön. Sieltä ei nimittäin puutu vain suuria perheasuntoja vaan nimenomaan sinkkuyksiöitä. Mutta kai tämmöisiin asuntoihin sitten mahtuu vaikka flyygeli, biljardipöytä, poreamme ja kulmasohva, jonne mahtuu kokonainen miesurheilijan ego. Se ego on ainakin 275 cm leveä ja 2 metriä syvä.

Ihmisillä on subjektiivinen oikeus viihtyisään ja omien tarpeidensa mukaiseen asumiseen. Mutta jotain rajaa niillä tarpeilla. Tolkuton asumisväljyys vie myös niukaksi sanottua tonttimaata ja jokaisen neliömetrin lämmittämiseen vaadittava energiakin pitää tuottaa jollakin. Ehkä jokaisen asunnon vakiovarusteeksi tulisikin laitattaa generaattoriin kytketty kuntopyörä ja jokaisen talon katolle aurinkopaneelit. Se olisi vähintä, jota voitaisiin tehdä tämän kerskaväljyyden hyvittämiseksi.

Liian suuret asunnot ovat sekä asunnontarvitsijan taloudellisen ja maapallon ekologisen kantokyvyn kannalta turmiollisia. Jos tavaraa on liikaa nykyiseen asuntoosi, anna sinua enemmän tarvitseville.

Kumpi ompi pahempi, homo vai mamu?

Kun seuraa niinkutsuttua maahanmuuttokriittistä argumentaatiota, antijihadistit pelkäävät, että maamme islamisoituu ja että tämä merkitsisi uhkaa kulttuurillemme. Yksi suurimpia uhkia heidän mielestään on se, että huomattava osa näiden maahanmuuttajien aktiivisista jäsenistä on aktivoitu arvokonservatiiveiksi, ja tämä arvokonservatismi uhkaisi meidän vapaamielistä, liberalismin läpitunkemaa kulttuuriamme. Eikä tämä logiikka esitä minkään harrastelijabloggarin ajatuskulkua, vaan Jussi Halla-Ahon.

Säännönmukaisesti nämä antijihadistit pelkäävät monia muitakin asioita, kuten esimerkiksi homoseksuaaleja, tai tarkemmin sanoen, sitä, että homoseksuaalisuus soluttautuu osaksi mainstreamia siinä määrin, että se katsotaan "normaaliksi" ja tämän normalisoinnin kanssa rinnakkain sitä vastaan rakennettu normisto puretaan.

Maahanmuuttokriitikot ovat itse konservatiiveja, peläten kaikkien heille tuttujen instituutioiden koskemattomuuden puolesta, kuten he myös väittävät muslimimaahanmuuttajien olevan. Heidän kannattaisi ihan taktisessa mielessä valita puolensa, kumpi on pienempi paha: homoseksuaalisuus vai maahanmuutto, ja liittoutua sen vihollisensa kanssa, joka edustaa pienempää pahaa ja toimii vastavoimana suuremmalle pahalle. Vihollisen vihollinen on ystävä, vai kuinka se nyt menikään.

Onko siis konservatismi vai ulkomaalaisuus pahempi vihollinen? Vastaan tähän itse. Kaikki heille vieras muodostaa heille uhan, oli sitten seksuaalista tai uskonnollista. On helppoa mutta kovin tökeröä esiintyä valistuksen ja liberalismin airuina pimeyden voimiksi leimattuja maahanmuuttajia vastaan jos kuitenkin itse kammotaan mitä tahansa muutoksia perinteistä kulttuuria kohtaan.

Kannattaisi vähän perehtyä omaan kulttuuriimme. Silloin saattaisi tietää, että kansamme identiteetti on rakennettu ulkomaanopissa, Luther ja Sibelius opiskelivat Saksassa ja Mannerheim on venäläinen upseeri, sitäpaitsi homo- tai ainakin biseksuaali. Kuitenkin esimerkiksi Sibelius on useimmille arvokonservatiiveille oman kulttuurimme mädättämistä pelkääville aivan liian korkealentoista ja sitäpaitsi vierasta, puhumattakaan Saariahosta. Ylipäätään siihen omaan kulttuuriin kannattaisi tutustua ennen kuin laskettelee suustaan lapsuksia.

Syrjäyttääkö sosiaaliapu?

Kun sosiaaliturvan asiantuntija, diakoniajohtaja Heikki Hiilamo lausahti pääsiäisenä että hänen mielestään alle 25-vuotiaiden ei pitäisi saada ollenkaan toimeentulotukea, tämä tulkittiin heti valikoivasti siten, että Hiilamo olisi rabillisempi kuin Schubak itse, ja tarjoamassa pashan sijasta pääsiäisestä vain kärsimysnäytelmää.

Tehtäväni ei ole toimia Hiilamon tulkkina, mutta hänen esille nostamansa asia on niin tärkeä että lehdistön vääristelemä sanoma kannattaa korjata. Hän nimittäin tarkoitti sitä, että toimeentulotukea parempi sosiaaliturvan muoto olisi työmarkkinatuki, sillä edellytyksellä että se mahdollistaisi nykyistä paremmin keikkatyön tekemisen. Siihen tarvittaneen sitten perustulo, mitä Hiilamokin ymmärtääkseni kannattaa.

Hiilamo ei siis yrittänyt ohittaa kokoomusnuoria oikealta ja tarjota nuorisotyöttömille porkkanan sijasta keppiä. Ketään ei saa jättää heitteille. Joskus auttaminen voi kuitenkin johtaa heitteillejättöön, ja näin käy valitettavan usein tilanteessa jossa keikkatyö ei kannata (tästäkin olen blogannut täällä omien kokemuksieni pohjalta toukokuussa 2011). Sosiaaliapu voi syrjäyttää, mutta tähän suurempi syy on se, että keikkatyö ei kannata kuin se, että joku voi keksiä tulla laskeneeksi sen, että keikkatyö ei kannata. Eikä tästä voi ketään yksittäistä työtöntä syyttää, koska ei ole heidän vikansa se, että keikkatyö ei kannata. Ai niin, jos en vielä ole sitä sanonut, niin keikkatyö ei kannata.

Suurempi ongelma kuin huoltosuhdettamme sisältä päin kovertava muutama pussikaljaelämäntaiteilija onkin siis on se, että työnteko ei läheskään aina kannata. Siksi näihin kannusteloukkuihin onkin puututtava ennen kuin aletaan purkamaan universaalia sosiaaliturvaa syyperusteiseksi.

Sen, mitä Heikki Hiilamo oikein tarkoitti, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.