Moninkertainen arvokisavoittaja Saksan Astrid Kumbernuss.
Kuvalähde:
http://delivery.viewimages.com/xv/52872306.jpg?v=1&c=ViewImages&k=2&d=7429C8CDE11A5C7AA86898E0758F8D2350D2095C4A55D32B
Suurin osa elämäni yhteisöistä on ollut naisvaltaisia. Yksinhuoltajaäidin poikana kasvaneena, useimmat työpaikoistani ovat olleet eivät ainoastaan naisvaltaisia vaan vieläpä monet niistä ovat olleet perinteisiä "naisaloja". Useimmat lähiesimieheni (tai pitäisikö sanoa -naiseni) ovat olleet naisia. Aloittaessani sosiologian opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä -92, neljästäkymmenestä opiskelijasta oli kuusi miehiä, joista minä olin ainoa fuksikauden jälkeen vapaalla jalalla oleva hetero. Suuri ellei suurin osa Vihreässä puoluetoiminnassa tapaamistani puoluetovereista on naisia.
Olen valkoinen, heteroseksuaalinen eurooppalainen mies, mitä en suostu häpeämään, koska en voi sille mitään, tosin mitään ylpeilemisenkään aihetta siinä ei ole, koska en edelleenkään voi lähtökohdilleni mitään.
Japanin Osakassa on käynnissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut, ja aikaisemmin tänään suoritettiin naisten kuulantyönnön karsinta. Taustani on opettanut minut varsin sensitiiviseksi tasa-arvo- ja vähemmistöasioissa; niinpä olenkin hieman hankalan paikan edessä koettaessani kuvailla suhdettani naisten kuulantyöntöön. Huippu-urheilun maailmassa on monia jopa sairaita lieveilmiöitä, jotka liittyvät kaupallisuuteen, ruumiillisuuteen ja sallittuihin keinoihin tavoitella menestystä. Dopingtesteissä kiinnijääneet ovat vain jäävuoren huippu; urheilijat ovat lääketieteellisessä kilpavarustelussa aina askeleen edellä testaajia. Lääketieteellinen tosiasia on, että mieshormoni auttaa urheilusuorituksissa, etenkin räjähtävää maksimaalista voimaa vaativissa lajeissa, ja niinpä erityisesti juuri heittolajeissa käry on käynyt.
Suomalaiset naiskuulantyöntäjät eivät yleensä ole selviytyneet edes b-karsintarajalla arvokilpailuihin; mikäli naiskuulantyöntäjillä olisi lajivalmentaja, hänen olisi syytä lukea Paasikivensä; lääketieteelle me emme voi mitään.
Kuulantyönnössä vaaditaan paljon lihasvoimaa, ja lihas on vain jalostettua lihaa, samoin kuin joukkue on jalostettu joukko. Esteettiset kysymykset sikseen; suuren liha(s)massan kantaminen on epäterveellistä siinä missä ruumiin kuihduttaminen miltei näkymättömiin osin kauneudenpalvonnallisista ja osin suorituksellisista syistä. Kilpavoimistelu ja kaunoluistelu ovat yhtä lailla liikunnallisia patologioita siinä missä kuulantyöntökin.
Jos väittäisin naisten kuulantyöntöä suosikkilajikseni, tämä voitaisiin tulkita perversioksi tai ainakin fetissiksi; ehkä halajaisin saada suuren, voimakkaan ja määrätietoisen naisen kädestä? Jos taas sanoisin, että naisten kuulantyöntö on inhokkini, tämä taas olisi poliittisesti epäkorrektia. Minäkö en muka haluaisi sallia naisille kaikkia samoja (etu)oikeuksia kuin miehille, kuten kasvattaa itsensä lääketieteellisillä apukeinoilla karjuvaksi ja kuolaavaksi siaksi? (Kuulantyönnön nimi pitäisi vaihtaa kuolantyönnöksi!) Tai haluaisinko kenties alistaa naiset silkkojen esteettisesti suloisten, sirojen ja katseltavien kaunoluisteluobjektien asemaan?
Onkin siis parempi, että tyydyn vain toteamaan, että naisten kuulantyöntö ei kuulu suosikkilajeihini (niinkuin sanalla sanoen ei myöskään miesten kuulantyöntö). Jotten saisi selkääni, jolloin sietäisinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti