Tilastoja ei pidä lukea kuin piru raamattua. Ne voivat kertoa jotakin kyseisen ilmiön sisäisistä kehitystrendeistä, mutta tilastot ovat niin kuin ne luetaan ja niin kuin ne on laadittu. Tilastollisten tunnuslukujen syntyyn vaikuttavat erilaiset rakenteelliset tekijät mutta niitä myös aktiivisesti synnytetään hallinnollisilla valinnoilla. Valaiseva esimerkki tästä ovat työllisyystilastot. Työllisyys-, tai oikeamminkin työttömyystilastoista nostetaan esiin kaksi tunnuslukua: työttömien työnhakijoiden määrä yhteensä ja työttömien prosentuaalinen osuus nk.työikäisistä.
Työikäisiin ollaan tavattu lukea kaikki 16-64 vuotiaat, eli työiän kattaa koko aika oppivelvollisuuden laskennallisesta päättymisiästä kansaneläkeiän kynnykselle saakka. Tästä ryhmästä vielä toisinaan erotetaan nuorisotyöttömät, joihin luetaan 16-24 –vuotiaat. Mielestäni työiän oikein ja kuvaavin määritelmä perustuisi työssäkäynnin mediaanilukuun; ihminen, jonka ikäluokasta yli puolet käy säännöllisessä (miten ihmeessä sitten määritelläänkään, saatikka pysyvässä?) ansiotyössä, on työikäinen. Virallisesti kannatettu elinikäisen oppimisen strategia kun näyttäytyy työikäisyyden käytännöissä siten että suurin osa nuorisotyöttömien ikäluokasta vielä kuluttaa oppilaitosten penkkejä.
Toiseen tilastolliseen tunnuslukuun, eli työttömien työnhakijoiden määrään, vaikuttaa paitsi vallitseva työmarkkinatilanne, vaikutetaan myös erilaisilla hallinnollisilla toimenpiteillä. Tapana on erilaisilla työllistämiskursseilla siivota tilastoja, ja tietenkin vielä kurssien piilo-opetussuunnitelmana on ostaa työvoimahallinnon johtavien virkamiesten ja Suomen hallituksen omatunto, ja olisikin mielenkiintoista tutkia, alkaako työllistämiskursseja erityisen paljon juuri ennen kausityöttömyyslukujen Virallisia Julkistamispäiviä. Aivan samaten menetellään esimerkiksi Kelan opintotukikontrollin pelottamina eräissä oppilaitoksissa; kasataan opiskelijoiden rekisteriin suuri määrä erilaisia pseudo-opintosuorituksia, jotta ensinnäkään, opiskelijoiden tukia ei perittäisi takaisin, ja toiseksi, jotta oman oppilaitoksen annettujen opetustuntien ja suoritettujen opintoviikkojen määrä näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Eli: oppilaitoksen panos-tuotos -suhde täyttäisi valtioneuvoston laatukriteereissä, jollei peräti huippuyksikön kriteerit, niin ainakin se miten kuten oikeuttaisi olemassaolonsa. Heti tsekkauspäivän jälkeenhän pseudo-opinnot voi taas poistaa, johon siihenkin menee tietenkin hallinnollista työaikaa hukkaan, aikaa, jota voisi käyttää jopa laadun kehittämiseen, prosessikuvausten laatimiseen tai itsearviointiin tai muuhun vastaavaan, josta edesmennyt isoäitini olisi oletettavasti sanonut, että ”kaikkea sitä nyt onkaan”. Onneksi itsearvioinnissa ja oman työajan seurannassa tämän puuhastelun voi kuitenkin siirtää eufemistisesti jonkin valtion virallisesti hyväksymän aktiviteetin alle.
Olen ollut parilla työllistämiskurssilla. On muutenkin niukkojen julkisten varojen vastuutonta tuhlausta käyttää hallinnollista työaikaa ja rahaa niiden pitkäaikaistyöttömien hyväksi, jotka kerta kaikkiaan eivät työllisty, eivätkä voi työllistyä. Heitä voitaisiin auttaa, ja pitäisikin, mutta ei näin. Jopa osa työvoimaviranomaisista tunnustaa, että työttömyyskortistoissa on kymmeniä tuhansia toivottomia tapauksia, toivottomista suurimman osan ollessa yli 50 –vuotiaita, mutta tätä ei tietenkään saa sanoa. Toivottomat pitäisi työllistää suoraan, ei kouluttaa, ja kaikkein toivottomimpia vain käsitellä passiivisina avunsaajina. Alle 50 –vuotiaista toivottomista tapauksista tavataankin sitten käyttää toista hallinnollista termiä, syrjäytynyt. Heitä näkee etenkin helsinkiläislähiöiden ostoskeskusten ja metroasemien lähistöllä notkumassa parvina. On mielenkiintoista seurata, millä toisella hallinnollisella termillä tämä termi taas tullaan aikanaan syrjäyttämään.
Omat kokemukseni rajoittuvat ns. akateemisille laatuhakijoille, työttömien eliitille suunnattuihin kursseihin, meille joiden sieluista työnantajat kuuleman mukaan suorastaan taistelevat. Kurssien sisällön – otsikosta riippumatta – voi yksinkertaistaen typistää kolmeen: 1) työhakemuksen ja ansioluettelon kirjoittaminen (missä jokainen akateeminen työnhakija taitaa olla jo aika harjaantunut, tunnen tapauksen joka on valmistumisensa jälkeen muistinsa mukaan jättänyt kolmatta tuhatta hakemusta) 2) työttömyyden kolhiman itsetunnon buustaaminen erilaisilla lippu-lappu –harjoituksilla ja rasti ruutuun -testeillä (olen aivan riittävän monta post it –lappusta liimaillut jo entisessä elämässäni, kiitos, silloin kun samaiset konsultit tulivat viemään työpaikkojeni kokousten kallista työaikaa ja kyykyttämään aikuisia ihmisiä, vieläpä omaan ajatteluun kykeneviä. Siksi kaikissa housuissani onkin polvipussit. Miten mahtaakaan olla niiden ihmisten housujen laita, joilla sentään on vakituinen työpaikka? Pesulakulujakaan ei korvata) 3) itse kurssin sisältö. Tässä tapauksessa ns.laatu -ja ympäristöjärjestelmät, joista opin yksinkertaistettuna, että laatu on yhtäkuin mahdollisimman tehokas hyötysuhde panoksen ja tuotoksen välillä. Tätä laatuajattelua voi soveltaa kaikkeen, siis jos työntekijöitä, ihmisiä siis, tahdotaan ajatella varaosiksi, kuten human resources -ajattelun taustalla näyttäisi huolestuttavasti väijyvän.
Minä ihan oikeasti haluaisin tietää, mitä on se lisäarvo, jota esimerkiksi niin sanotulla laatutyöllä ja missiotyöskentelyllä ajatellaan saavutettavan. Eettisesti ohjautuvana yksilönä en halua tietää ainoastaan miten, vaan myös miksi. Ilmeisesti ennen työn laatu oli sekundaa, sillä ei ollut tarkoitusta eikä varsinkaan minkäänlaista oikeutusta. Ja nyt kun kaikkeen, tuotteisiinkin, on sisäänrakennettuna palvelua, helpdeskejä, käyttötukia ja ulkoistettuja ratkaisukonsultteja, samalla käsite ”palvelu” on muuttanut merkitystään. Tätä merkitystä eivät enää tunnista omakseen ne sukupolvet, joille palvelu tarkoitti jotakin yksilöityä, heidän tarpeensa kokonaisina ihmisinä huomioivaa, sanalla sanoen, laadukasta. Valtion omistama ja kustantama tieteellinen virkamieshautomo on kouluttanut minua käyttämään omia aivojani, ja nyt tämän valtion kouluttaman kiittämättömän vastarannankiisken aivot haluaisivat tietää, miksi esimerkiksi strategiaprosessin jalkauttamisen implementoinnin auditointi on niin tärkeää. Te kaikki, jotka ette ymmärtäneet tätä viimeistä lausetta, siitäs saitte, hähhää! Luultavasti tämä kysymykseni koski juuri teitä, ja nimenomaan teitä. Prosessien sijasta mieluummin jalkauttaisin espoolaiset yksityisautoilijat, aloittaen niistä konsulteista, jotka Länsiväylän varrella sijaitsevasta konsulttitoimistostaan, palatessaan matkasaarnaus- ja/tai puoskarointimissioiltaan takaisin kotiin, yrittävät yksityisautoilijan illusorisella vapaudella madella kävelyvauhtia muiden kotterokohtalotovereidensa kanssa, harrastaakseen laatuaikaa työvoiman uusintamisyksikössään, eli perheessään.
Kirjoitus on luonnos vuodelta 2004, perustuen kokemuksiini työllistämiskursseilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti