Ruokaa mätänee metsiimme

Metsissämme mätänee miljoonia kiloja ravitsevaa ja herkullista ruokaa. Tarkoitan tietenkin sieniämme. Suurin osa suomalaisista - tai norjalaisista - ei poimi sieniä, tunnista niitä tai edes syö sieniä. Sienestys on itäinen traditio; esimerkiksi Venäjällä ja vielä itäisessä Suomessa sienestys on kansankulttuuria. Sienientunnistuksen pikakurssin pitäisi kuulua kansalaistaitoihin (kansalaistaitoon) liikennesääntöjen alkeiden ja uimataidon ohella.

Jos menet metsään, kannattaa poimia vain niitä sieniä, jotka varmasti tunnistat. Tämän vuoksi suurin osa sienestäjistäkin ottaa vain rouskut, kantarellit ja ehkä suppilovahverot. Suomen muutama myrkkysieni - valkoinen kärpässieni, suippulakkinen kärpässieni ja kavala kärpässieni - kannattaa jättää rauhaan, samaten varmuuden vuoksi kaikki muutkin seitikit ja kärpässienet. Rouskujen ja vahveroiden lisäksi, haperoiden ja tattien laajasta suvusta on turvallista poimia mitä tahansa, sillä mikään niistä ei myrkyllinen, ja suurin osa ovat herkullisia, joskin usein toukkaisia. Ainoastaan äikätatti, sappitatti ja kirpeä punahapero kannattaa jättää rauhaan, karvaan maun takia.

Itse avasin sienikauteni Sognsvannilla, Oslon Nordmarkassa noin litralla sinivalmuskoita, parilla litralla sekalaisia haperoita ja tatteja ja noin kolmella litralla kangasrouskuja (seassa muutama mustarousku ja karvalaukku).

Populisteja ei pidä ruokkia

Norjassa on syyskuussa parlamenttivaalit. Seuraamalla valtamedioita, ainakin Aftenpostenia, saa sellaisen käsityksen, että vaaleissa ei ole asetelmana hallitus vastaan oppositio, kuten vaaleissa yleensä, vaan Fremskrittspartiet vastaan muut.
Erona suomalaiseen puoluesisareensa Perussuomalaisiin, Fremskrittspartiet on saavuttanut Norjassa populistiseksi protestipuolueeksi hämmästyttävän vakiintuneen ja vahvan jalansijan.

Fremskrittspartietin ohjelmalistaan kuuluu mm.seuraavaa:
- kulttuurielinkeinoille ei kuulu mitään erikoiskohtelua, vaan ne ovat liikkeenharjoittamista. Kulttuuria ei tulekaan rahoittaa valtion kassasta, tai ainakin sitä tulee rahoittaa huomattavasti nykyistä vähemmän. Kansa päättää itse, millaista kulttuuria se haluaa, ja maksava yleisö rahoittaa lipputuloista kulttuurin. Miljoona kärpästä on välttämättä oikeassa!
- vallitseva ilmastopolitiikka on hysteriaa ja ihmisiä syyllistävää. Ihminen ei ole syypää ilmastonmuutokseen.
- kansalle halpaa bensaa ja enemmän autoteitä. Julkisen liikenteen määrärahoja on leikattava.
- aktiivinen kuolinapu on sallittava. Mutta: kenen hartioille kuuluu vastuu napin painamisesta?
- alkoholiverotusta on alennettava ja viini saatava maitokauppoihin, viis kansanterveydellisistä kustannusvaikutuksista.
- verotusta ylipäätään on alennettava, viis kansantaloudellisista kustannusvaikutuksista
- julkista turvallisuutta on lisättävä. Lisää poliiseja, jotka on kaikki aseistettava Ameriikan malliin!
- turvapaikkapolitiikkaa on kiristettävä, jottei Norja ”salaislamisoidu”

Koska FRP on protestipuolue, sitä on vaikea kuvitella hallitusvastuuseen. FRP:n vaatimukset verotuksen keventämisestä mutta kuitenkin kulujen nostamisesta esimerkiksi poliisille ovatkin ristiriitaisia. Mistä rahat?

Vaikka FRP:n politiikalle onkin helppo pudistella päätä, ei kannata syyllistyä siihen virheeseen, jonka valtamediat ovat tehneet: rakentamalla muut vastaan FRP –asetelman, saadaan FRP:lle pedattua Don Quijoten asema, jossa se saadaan näyttämään sankarilliselta vastarannankiiskeltä, ainoalta, jolla on rohkeutta ja visionäärisyyttä nähdä ja sanoa totuus.

Norjassa taiteilijat ovat yhtenä rintamana puolustautuakseen FRP:n kulttuuripolitiikkaa vastaan julistaneet ”kulttuuritaistelun”, jonka maalina on FRP. Tämä on osoitus taiteilijoiden naiiviudesta ja heikosta poliittisesta pelisilmästä. Parhaiten vihollinen voitetaan liittymällä sen vastustajien riveihin, eli toimimalla muissa puolueissa ja ajamalla sellaista politiikkaa, joka tarjoaa oikeita, positiivisia vaihtoehtoja. Sponsoreiden metsästämisessä tarvitaan retoriikkaa ja markkinataktista silmää: kykyä perustella, miksi juuri minun taiteeni on arvokasta. Jos taiteilijoiden retorinen osaaminen on todellakin näin kehnoa, FRP:läisessä valtiossa he itse tulisivat sinetöineeksi Norjan kuoleman kulttuurimaana.

Politiikassa melkein mikä tahansa julkisuus on hyvää julkisuutta. Jos todella halutaan taistella FRP:tä ja muita populistivoimia vastaan, näille ei pidä antaa ilmaista julkisuutta julistamalla nämä medioissa yksituumaisesti kaiken kahjouden ruumiillistumiksi.

Yksityistäminen on yksilön oikeuksien vastaista

Vasemmiston ja porvariston – siis ei-vasemmiston – välisen jakoviivan ajatellaan menevän siinä, miten omistamiseen suhtaudutaan. Toinen jakoviiva määrittelee yksilön ja yhteisön välisen suhteen.

Kuten tunnettua, porvaristo kannattaa yksityistä omistusta, ja samalla yhteiskunnan roolin pienentämistä. Yhteiskunnan roolin pienentämisen esimerkiksi palvelujen tuottajana ymmärretään yleensä merkitsevän yksityistämistä.

Kuitenkaan, ei porvaristo yksityistämistä aja. Jos ajaisi, silloin se ajaisi sellaista yhteiskuntaa, jossa mahdollisimman monella yksilöllä olisi mahdollisimman paljon oikeuksia ja mahdollisuuksia ja jossa mahdollisimman moni yksilö omistaisi mahdollisimman paljon. Siis mahdollisimman. Tämä mahdollisuus tuotetaan markkinoilla, jossa paitsi kysyntä määrää tarjonnan, myös tarjonta määrittelee kysynnän. Ne markkinatoimijat (siis kansalaiskuluttajat), joilla on eniten mahdollisuuksia (siis kysynnän välineitä, eli rahaa), saavat toteutettua omat yksilölliset mahdollisuutensa parhaiten. Mitä enemmän sinulla on siis pelinappulaa, sitä enemmän yksilö olet. Oikein ymmärretty yksityistäminen olisi yksilöllistämistä: tuettaisiin kaupunkilaisten itsetoteutusmahdollisuuksia ja kaupunkikansalaisuutta.

Jos yhteiskunnalliset palvelut ja yleisemminkin hyvinvointi avataan vapaalle markkinakilpailulle, tästä ei kuitenkaan seuraa yksilöllisten oikeuksien ja mahdollisuuksien maksimointi. Vapaat markkinat eivät nimittäin ole kiinnostuneita yksilöiden hyvinvoinnista tai mahdollisuuksista, vaan voiton maksimoinnista. Jos ne nimittäin ovat kiinnostuneita mistään; markkinoiden näkymätön käsi on henkilötön.

Jos markkinat avataan vapaalle kilpailulle, tällöin kilpailussa voittaa se toimija, joka tuottaa kyseessä olevaa tuotetta tai palvelua mahdollisimman hyvällä hinta-laatusuhteella. Tällöin on mahdollista, että tuo toimija saattaa olla iso, kansainvälinen konglomeraatti: kaikkea muuta kuin yksityinen toimija. Eivät esimerkiksi suuret autotehtaat ole mitään yksityisyrityksiä, vaan pikemminkin ameeboita, jotka liukuvat sujuvasti, tilanteen mukaan paikasta toiseen maantieteellisistä rajoista tai yhteisöistä piittaamatta.

Jos siis porvaristo haluaa avata kilpailun kaikille toimijoille, ja tämä yleensä merkitsee yksityistämistä tai ainakin ”yksityisten” toimijoiden osuuden kasvamista, tällöin samalla yhteiskunta luovuttaa valtansa markkinoille. Ja yhteiskunta sentään on demokraattisessa kontrollissa, jossa jokaisella yksilöllä on yksi ääni. Liikeyrityksissä taas äänioikeus on vain osakkeenomistajilla, ja heilläkin epätasa-arvoisessa suhteessa.

Yksityistämisintoilijoiden on syytä muistaa, että yksilöllä on muitakin oikeuksia kuin omistaminen. Esimerkiksi kaupunkitilan käyttöoikeus ei palaudu omistamiseen; kaupunkilaisen yksilöyden toteuttaminen voi olla riippuvaisempi jostakin resurssista esimerkiksi sen käyttäjänä kuin sen omistajana. Ei esimerkiksi Helsingin kaupunki ole riippuvainen Keskuspuistosta, mutta sen käyttäjät saattavat hyvinkin olla.

Feministit sahaavat itseään jalkaan

Ensimmäisen sukupolven feministeillä oli paljon tehtävää, alkaen naisten äänioikeudesta ja mahdollisuudesta käydä töissä. Maailma ei tietenkään ole edelleenkään valmis, ja monin paikoin naiset edelleenkin kärsivät ikiaikaisen rakenteellisen sorron pystyttämistä esteistä, jotka tietenkin ovat miesten aikaansaannoksia.

Uudemman sukupolven feministien tavoitteet on helppo useimpien miestenkin jakaa, ja ensimmäisen sukupolven feministien aikaansaannokset hyödyttävät miehiäkin. Näitä ovat esimerkiksi päivähoito ja samapalkkaisuuden tavoite. Nämä, sukupuolten tasa-arvoa hyödyttävät saavutukset ovat toisen sukupolven feministien lähtökohtia, jo saavutettuja etuja, joista kannattaa pitää kiinni, myös miesten edun nimissä. Ylipäätään tasa-arvo- ja sukupuolinäkökulman huomioiminen on feminismin ansiota.

Miehet ovat naisia ”heikompi” sukupolvi esimerkiksi sosiaali- ja lastenhoitopalveluiden asiakkaina; samaten heidät yleensä katsotaan toisen luokan huoltajiksi. Ilman naisliikettä ei olisi miesasialiikettäkään, joka pyrkii kiinnittämään huomiota näihin epäkohtiin.

Toisen sukupolven feministit käyttävät kuitenkin edelleenkin ensimmäisen polven feministeiltä perittyä käsitteistöä: silloin, kun heidän pitäisi puhua tasa-arvosta, he edelleenkin puhuvat feminismistä. Vaikka päivitetty feminismi, versio 2.0 ajaisikin sukupuolten tasa-arvoa ensisijaisesti, niin tällöin pitäisi myös käyttää termiä tasa-arvo feminismin sijaan.

Feministit tietävät, että maailma ei ole valmis, vaan paljon on vielä tehtävää sekä rakenteiden, tietoisuuden että asenteiden uudistamisessa. Suurin osa ihmisistä ei olekaan feministien kanssa samalla käsitteellisellä aaltopituudella; tämän vuoksi olisikin selkeämpää ajaa tasa-arvoa kuin ”sukupuolinäkökulman huomioimista”. Jos feministit olisivat valmiita kommunikoimaan sellaisella terminologialla, jonka useimmat ymmärtäisivät, niin heidän tavoitteidensa edistäminenkin olisi paljon helpompaa. Lisäksi feministeiltä toivoisi osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun, ei vain keskinäistä kädenvääntöä siitä, millä sytytysaineella rintaliivit tulisi polttaa, tai tulisiko niitä ylipäätään käyttää. Keskinäiseen riitelyyn ei kannata tuhlata paukkuja.

Feministien on helppo lytätä tämäkin puheenvuoro sillä, että helppohan minun on miehenä vähätellä tytöttelemällä naisliikettä ja rummuttaa miehistä hyväveliverkosto-kulttuuria. Kuitenkaan enemmän tai vähemmän valistumattomien miesten lyttääminen ei vie mitään eteenpäin. Meidän kanssa kannattaisi käydä dialogia. Siis suomeksi, jutella, jos emme ymmärrä, mitä dialogi tarkoittaa.

Eväspaketit ylläpitävät luokkayhteiskuntaa Norjassa

Norja on niin tasa-arvoinen, että sillä on varaa ylläpitää jäänteenä luokkayhteiskunnasta ”matpakkekulttuuria”, jossa lämmin lounas työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa ei ole ihmisoikeus. Matpakken ideana on, että jokainen voi koostaa mieleisensä kylmän lounaan mukaansa; koska kuitenkin ruokailutottumukset ja sosioekonominen tausta korreloivat positiivisesti, samalla ylläpidetään luokkayhteiskuntaa, jossa hyväksytään lähtökohta, jossa kunnolliseen ruokakulttuurin kasvaneet ovat terveempiä ja elävät pidempään. Samalla pönkitetään kateutta; kuvittelisin, että ainakin kouluissa ja päiväkodeissa katsellaan vesi kielellä, kun vieruskaveri ahmii samosaa.

Matpakkekulttuurin sisäistäminen onkin yksi norjalaistumistesti; norjalaiset kyllä jaksanevat pakata mukaansa brunostilla ja lohisiivuilla terästettyjä hiivalimppuja.

Mitähän sitten soisi kuuluvan suomalaiseen matpakkeen? Karjalanpiirakoita? Ai niin, ne pitää valmistaa itse, niitä ei saa Rema tuhannesta. Entäs sitten ne muutamat harvalukuiset venäläiset? Julienneja ja pelmeneitä? Ai mutta kun hiivatti, kaupoista ei saa smetanaakaan. Ei kai muuta auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen - ai niin, lusikkaa ei tarvita matpakken sisällön syömiseen - ja integroitua, ja ostaa sitä brunostia ja niitä kelvottomia norjalaisia limppuja, reissumiehiä kun ei ole kaupan.

Päivähoito – autollisten vanhempien subjektiivinen etuajo-oikeus

,
Kuvan esittämällä lapsidumppaamolla ei ole mitään tekemistä oman subjektiivisen todellisuuteni kanssa, vaan se on puhdas retorinen sattuma.

Päivähoito on paitsi lapsien subjektiivinen oikeus, se on sitä myös vanhemmille. Kun nyt Suomen laissakin on todettu lapsien subjektiivinen päivähoito-oikeus, tämä mössö peittää alleen sen, että alun perin päivähoito kehitettiin naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi. Suomessa tilanne on edelleenkin paljolti tämä, kiitos kelvottoman vanhempainvapaajärjestelmämme. Toisin on Islannissa ja Norjassa, jossa isät voivat viettää lastensa kanssa jopa puolikin vuotta. Suomalaisten isien, työtilanteesta ja työstä riippumatta, kannattaisikin mennä lakkoon, sillä omaan lapseen tutustuminen on perusihmisoikeus, ainakin jos suomalaisten edelleenkin halutaan lisääntyvän, ja etenkin jos heitä on tarkoitus siihen kannustaa.

Useimmilla on subjektiivinen oman kodin ulkopuolisen elämän tarve, ja koti-isyys tai kotiäitiys onkin parhaimmillaan määräaikainen ”projekti”, joka on varmasti oikea aika lopettaa viimeistään silloin kun molemmat osapuolet – siis vanhempi ja lapsi – alkavat tylsistymään.

Suomen päivähoitolaissa vuodelta 1974 korvattiin sana ”lastentarha” termillä ”päiväkoti.” Tämä kaiketikin siksi, että sana ”tarha” johtaa Suomessa ajatukset eläintarhaan; Norjassa sen sijaan termiä ”Barnehage” kehdataan edelleenkin käyttää, koska täällä se johtaa ajatukset puutarhaan. Opiksi siis suomalaisille: lastentarha ei ole leimaava termi, koska tarhaaminen ei ole negatiivinen proseduuri. Lapsien vapautta ei siis viedä samalla tapaa kuin häkkieläimien eläintarhassa, vaan lastentarhassa lapsia vaalitaan ja kasvatetaan, aivan kuten puutarhassa kasveja.

Tarhan kutsuminen kodiksi ja subjektiivista oikeuksista puhuminen voivat olla käsitemössöä, joiden tarkoitus on retorinen harhautus, mutta tietenkään päivähoito ei palaudu pelkäksi lapsien säilyttämiseksi. Jotkut puolustavat vakaumustaan uskonnollisella kiihkeydellä siitä, että lapsien paras hoitaja on oma vanhempi, ja että muita kontakteja lapsi ei sitten tarvitsekaan. Vastakkaisen näkemyksen puolustajilta en ole havainnut vastaavaa paatosta; ehkä tämä johtuukin siitä, että lapsien kotihoidon puolustajat taitavat usein olla vanhoillisuskonnollisia, tai ainakin heidän arvomaailmassaan on paljon yhteneväisiä piirteitä vanhoillisuskonnollisten kanssa, uskonnosta riippumatta. Tässä tapauksessa uskonkappaleena on lapsen paras.

On kuitenkin lapsen paras, että hänen vanhemmallaan on kodin ulkopuolista elämää, että hän voi harrastaa, käydä töissä, tavata muita aikuisia. Muuten aikuinen taantuu sisäänpäinkääntyneeksi kränkyksi, joka ei lopulta osaa enää edes puhua. Jos vanhempi on lapsensa kanssa kotona, lähtökohtaisesti sosiaaliset kontaktit puuttuvat molemmilta, niin lapselta kuin vanhemmaltakin. Päiväkotiryhmässä lapsi voi saada ystäviä, ja ystävien vanhemmista voi tulla myös vanhempien ystäviä. Näin päiväkoti voi integroida paikallisyhteisöön koko perheen, jos siis hyvin käy. Tämä integraatiotarve kasvaa yleensä suoraan verrannollisesti paikkakunnalla (ja alueella ja maassa) asumisajan lyhyyden mukaan. Toisin sanoen, mitä kauempaa perhe on kotoisin, sitä vähemmän heillä keskimäärin on kontakteja paikallisväestöön ja sitä vähemmän he ovat juurtuneita paikallisyhteisöön. Tai kehen hyvänsä. Tosin, ovat joidenkin maahanmuuttajaryhmien ghettoutuneet kontaktit sosiaalisia verkostoja nekin.

Onkin hullua, että yhtäältä kaikki kaupungit nykyään vannovat kestävän – niin inhimillisesti kuin ympäristöllisesti – kehityksen nimiin, mutta kuitenkin tarjoavat päivähoitopaikkoja sellaisista paikoista, että pelkästään päivähoitopaikan, kodin ja/tai työpaikan välin kulkemiseen menee perheeltä päivittäin neljä tuntia, jos heillä ei ole autoa. Ja tämä kaupungissa, jossa kuitenkin on varsin kattava joukkoliikenne. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa. Jos Helsingin mittakaavassa oma päivähoitojärjestelyni vertautuisi tilanteeseen, jossa Kannelmäestä veisin lapseni päivähoitoon vaikkapa Taliin, niin mahdollista olisi myös joutua viemään hänet vaikkapa Tammisaloon. Näin päiväkodissa mahdollisesti hankittujen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen käy kohtuuttoman työlääksi.

Mitä vähemmän perhe on asunut alueella, sitä suurempi tarve tällä on kiinnittyä paikallisyhteisöön, eli integroitua. Julkinen päivähoito Norjassa ei ainakaan tue integraatiotavoitteita.

Ehdotuksia joukkoliikenteen houkuttelevuuden lisäämiseksi

Moni autoilija kavahtaa ajatusta vaihtaa omissa liemissään marinoidussa, yksityisessä sillipurkissa matkustamista joukkoliikenteeseen. Se paitsi pirulainen kulkee aikataulujen mukaan – aikataulut ovat belsebuubista – mutta siellä voi myös altistua valkosipulipieruille ja Marita Taavitsaisen musiikille.

Joukkoliikennematkustamisen kokemusta onkin syytä hieman apgreidata. Alla joitakin ehdotuksia, jotka toteuttamalla matkustamisesta tulisi elämys.

Ensinnäkin, joukkoliikennevälineitä tulisi päivittää. Ne tulee brändätä; nythän joukkoliikenteen ongelmana on nimenomaan brändin puute. Bussien tulee pysähtyä kaikkien oville, koska kaikkihan haluavat mukaan. Siis ihan kaikkien. Junien ja muiden raideliikennevälineiden kohdalla voimme tehdä poikkeuksen. Riittää, että ne stoppaavat sellaisissa espoolaisissa paikoissa, joiden nimenä on pelto, jotka sijaitsevat pelloilla ja joissa ei asu varmaankaan kutaan. Bussien istumajärjestystä tulee myös muuttaa. Ikävät penkkiryhmät, joissa ventovieraat joutuvat toistensa kanssa kasvotuksen, tulee korvata pyöreillä pöydillä, joihin jokainen voi koota oman kaveriporukkansa. Kaikkihan ovat toistensa kanssa ystäviä, joten tämä ei tuottane ongelmia. On itsestäänselvää, että liikennevälineiden seinien alaosa on muotoiltu siten, että seinässä ikään kuin kulkisi vaakasuoria putkia. Liikennevälineissä nyt suosittu sinisyys vaihtuu keltaiseksi, koska keltainen piristää. Matkustajien erityistarpeiden ja –ominaisuuksien huomioimiseksi, maahanmuuttajilla on oma sisäänkäyntinsä. Kaikki todellakin haluavat mukaan uusiin, uljaisiin joukkoliikennevälineisiin, yhdellä poikkeuksella: pyöreitä, ilmavaivoista kärsiviä haahuilijoita ei oteta mukaan. Näitä liikennevälineitä, jotka tulisivat korvaamaan bussit, ratikat, lähijunat ja metrot, kutsutaan nimellä ”Ninkki Nonkki”.

Perinteisen maaliikenteen ohella, myös ilmalaivat otettaisiin käyttöön. Ilmalaivoista kuuluu piereskelevän kaltainen käyntiääni, ja niissä on paljon iloisia, vilkkuvia valoja. Matkustamo niissä on suunniteltu samaan tapaan kuin maajoukkoliikennevälineissä. Näitä joukkoliikennevälineitä kutsuttaisiin nimellä ”Plinkki Plonkki”.

Miten sitten matkustamiskokemuksesta saataisiin mieleenpainuvampi? Juhlallisuuden tuntu lisää matkustajien tunnetta siitä, että juuri heidät halutaan mukaan; matkustajan noustessa sisään, soitetaan kaksi pianoakordia maestoso, eli juhlallisesti. Jotta joukkoliikennevälineessä matkustaminen todellakin voitaisiin ymmärtää yksilölliseksi kokemukseksi, jokaisen matkustajan on sisäänastuessaan laulettava tanssien oma tunnuslaulunsa. Jos sellaista ei ole, sävellä. Kaikille matkustajille tarjotaan lasi maitoa heidän istuttuaan pyöreisiin pöytiin. Brändin puute ei siis tarkkaan ottaen uusissakaan liikennevälineissä korjaudu; ne on pikemminkin maidotettu.

Ideat saa ottaa vapaasti käyttöön, mutta tekijänoikeussyistä on syytä huomauttaa, että ne ovat peräisin BBC:n lastensarjasta ”In the Night Garden”, jota näytetään kaikissa sivistysmaissa, esimerkiksi sellaisissa kuin Norja.

Tyypit uusista liikennevälineistä voi tsekata klikkaamalla otsikon linkkiä.