Kamarimusiikki on aikuisille

Säveltäjä-pianisti Franz Lisztin mielestä "Kammermusik ist Jammermusik", eli se kuulostaisi samalta kuin astuttaisiin kissan hännän päälle. No, eikä kuulosta.

Kamarimusiikki ei käy taustahälyksi, sillä siitä nimenomaisesti ja määritelmän mukaan puuttuu häly. Toki, jos haluaa taustamusiikkinsa olevan häiritsemäti, silloin se usein on oikeuksissaan; tosin, ei kamarimusiikistakaan puutu dissonansseja ja dynaamisia kontrasteja.

Kamarimusiikki ansaitsee paneutuvan kuulijan; sellaisen, joka kykenee irrottautumaan maallisen maailman hälystä, ja antautumaan musiikin vietäväksi. Kamarimusiikkia tulisi kuunnella täydellisessä hiljaisuudessa, mieluiten pimeässä ja yksin.

Yksinolo omien ajatuksien (tai niiden puutteen) kanssa on kuitenkin monelle ahdistava kokemus. Yksinolon sietoa voi oppia, ja joillakin yksinolosta tykkääminen on myötäsyntyistä.

Tosin, ei kamarimusiikkia ole pakko yksin kuunnella. Konsertissa - kunhan ei ole bronkiittinen konserttiyleisö, kuten Suomessa ja muissa Itä-Euroopan maissa on, kiitos puuttuvan kamarimusiikkikulttuurin meillä Kuhmon ulkopuolella ja kiitos mahorkan Varsovan liiton maissa - keskittynyt yleisö vain tihentää ja paksuntaa musiikkikokemusta.

Itselleni korvat kamarimusiikkiin avasi vasta reilu kaksikymppisenä Yehudi Menuhinin ja Wilhelm Kempffin levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista. En väitä, että olisin silloin ollut kovinkaan pitkällä aikuistumisprosessissani, mutta silloin alkoi maaperän kyntäminen myöhemmässä elämässäni tapahtuneelle sadonkorjuulle. Orkesterimusiikki jotenkin ulospäinkääntyneempänä ja aggressiivisempana oli ollut aikaisemmassa elämässäni helpommin lähestyttävää.

Tosin, en vieläkään hyväksy sitä kamarimusiikin vakiintunutta notaatiota, jossa esimerkiksi sonaattia viululle ja pianolle kutsutaan "viulusonaatiksi". Kyse on sonaatista viululle ja pianolle, ei piano ole mikään oletusarvoinen ja itsestäänselvä säestin, vaan tasaveroinen partneri, siis jos musiikki on sävelletty ja soitettu oikein, ei siten kuin kerran konserttijulisteessa, jossa mainostettiin viulisti Pinchas Zukermanin soittavan Beethovenin viulusonaatteja. Pianistiraukka vaiettiin kuoliaaksi. Tämä vakiintunut notaatio oikeastaan ruumiillisti minulle sen usein elitistiseksi ymmärretyn käytännön, että nk. "klassisessa musiikissa" oli paljon sellaista omaa diskurssiaan, joka piti itsestäänselvästi hallita ennen kuin oli kelpo tarttumaan musiikkiin.

Näin ei kuitenkaan ole. Kamarimusiikki voi nostattaa karjakon tai autokuskinkin arkipäivää, kiitos Seppo Kimasen suurtyön Kuhmossa.

Mitä sitten kannattaa kuunnella? Alla joitakin kamarimusiikin suurteoksia ja -sarjoja, suositeltavine levytyksineen.

Beethoven: Jousikvartetot (16 kpl). Kaikki kuulemani Talich-kvartetin levytykset ovat täysin vertaansa vailla, mutta myös Unkarilaisen kvartetin kokonaislevytys on ansiokas. Kannattaa kuunnella erityisesti nk. Suuri Fuuga, josta he löytävät aivan eri syvyyksiä kuin ketkään toiset.

Beethoven: Kreutzer- ja Kevätsonaatti (Yehudi Menuhin, viulu ja Wilhelm Kempp, piano). Musisoinnin iloa, kiiretöntä dialogia.

Sostakovits: Jousikvartetot. Näitä on, kuten Sostalla sinfonioitakin, tasan 15. Borodin-kvartetin kokonaissarja tulee pysymään ylittämättömänä referenssinä.

Bartok: Jousikvartetot (1-6)

Brahms: Klarinettisonaatit, viulusonaatit ja sellosonaatit

Debussy ja Ravel: Jousikvartetot. Nämä usein soitetaan ja levytetään parina. Erityisesti Ravelin tunnelmallinen mutta jännittävä kvartetto oli itselleni ensimmäinen kvartetto, joka oikeutti jousikvartettomuodon olemassaolon.