Asuminen on tärkein kaupunkilaisen perustarve. Olet sitten sinkku, perheellinen tai leski, nuori taikka vanha, Suomen ilmasto-olosuhteissa sinulla on oltava katto pääsi päällä. Maallisen tomumajasi lisäksi, myös maallinen irtaimistosi tarvitsee säilyttämön. Vaikka olisikin valinnut sellaisen linjan, jossa mitään tarpeetonta ei tarvitse säilyttää, ihminen kuitenkin tarvitsee objektiivisesti ottaen ainakin jääkaapin, astiakaapin ja hyllyn, jonne laittaa mapin, jossa säilyttää pankin tiliotteet, työtodistukset ja ansioluettelonsa.
Asuit sitten omassa – tai siis pankin omassa – tai vuokra-asunnossa, asuminen yleensä muodostaa suurimman menoerän. Jos Helsingissä alle 600 eurolla kuukaudessa ei käytännössä saa muuta kuin koirankoppeja, tämä merkitsee sitä, että matalapalkka-aloilla työskentelevät yksineläjät ovat tuomittuja koirankoppeihin, elleivät he onnistu saamaan kaupunginasuntoa. Wuh!
Miten sitten määritellä kohtuulliset asumiskustannukset? Yksi tapa on sen määrittely, kuinka suuren osan asuminen saa muodostaa palkkatuloista, siis nettotuloista. Tällöin yksi tapa määritellä kohtuus on esimerkiksi asettaa tavoite, jossa asuminen saisi muodostaa korkeintaan tietyn prosenttiosuuden verotuksen jälkeen käteen jäävistä nettotuloista, esimerkiksi kolmanneksen.
Nettotulot ovat askeleen oikeudenmukaisempi ja kehittyneempi tapa määritellä oikeudenmukaiset asumiskustannukset kuin jos mittarina pidetään bruttotuloja. Se saattaa olla oikeudenmukainen tapa, jos oletamme, että tämä yksi kolmannes nettotuloista asumiskuluihin on yleisinhimillinen standardi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että se, jolla jää 3000 verojen jälkeen käteen kuussa, on "oikeutettu" asumaan asunnossa, jossa on tonnin vuokra (ja asumisen jälkeen hänelle jäisi vielä 2000), ja se, jolla jää verojen jälkeen 1500, maksaa asumisesta 500 (vapailta markkinoilta tällä saa hädin tuskin koirankopin, kaupungilta ehkä jotakin), minkä jälkeen hänelle jää tonni kuussa muuhun kuin asumiseen.
Yleisinhimillinen standardi tarkoittaa sitä, että katsotaan, että asumisen täytyy täyttää tietyt minimivaatimukset (esimerkiksi suihku ja yksi huone per asukas). Samalla tulee määritellä, mitkä ovat kaupunkilaisen yleisinhimilliset standarditarpeet – sellaiset jotka maksavat jotakin - asumisen lisäksi. Itse määrittelen näihin liikkumisen paikasta toiseen, sanomalehden/netin (mieluummin molemmat) ja sähkön.
Asumisessa sentään on vaihtoehtoja, ei niinkään tarpeiden vaan asukkaan tulojen mukaan. On kalliita ja vielä kalliimpia asuntoja. Toki ainakin sinkku voi valita, haluaako hän mieluummin 20 neliötä Töölöstä vaiko 35 neliötä Havukoskelta. Sen sijaan esimerkiksi netti, sähkö ja sanomalehti eivät tunne pienpalkka-alennusta; julkisessa liikenteessäkin alennusta saavat vain opiskelijat ja eläkeläiset, eivät esimerkiksi siivoojat.
Suurempi nettopalkka antaa enemmän valinnanvaraa, ja tämän valinnan mahdollisuuden voi myös olla käyttämättä. Kukaan ei pakota 3000 nettona tienaavaa maksamaan tonnia kuussa asumisesta; sen sijaan se, että he hullut siihen suostuvat, mahdollistaa vuokratason pysymisen näin järjettömän korkealla. Mikään - eikä kukaan - ei pakota asumaan (ja elämään) oman luokkastatuksensa (tai kulutusodotuksiensa ja kulttuurisesti opittujen tarpeiden ja preferenssien) mukaisesti, mutta niillä, joilla on isommat tulot, on varaa valita, elävätkö he statuksensa mukaan vai eivät. Pienituloisilla ei ole tätä valinnanvaraa. Siksi onkin niin tärkeää, että yhteiskunta tuottaa säädeltyjä vuokra-asuntoja, olivat sitten kaupungin tai ilman.
Koska yksityisomaisuuden hintataso määräytyy markkinoilla, vapaiden markkinoiden jo olemassa olevien asuntojen hintoihin ei voi paljoakaan vaikuttaa valtiovallan säätelyllä. Sen sijaan niihin voi vaikuttaa rakentamalla ainoastaan, ja vain kohtuuhintaista asuntotuotantoa, ja tällä tarkoitan kohtuuhintaista. Esimerkiksi Eiranrannan asuntojen kohderyhmälle hintatasolla ei joka tapauksessa ole mitään merkitystä; tällöin kaupungin pitää tuottaa nimen omaan kohtuuhintaisia asuntoja. Kohtuuhintainen ei tarkoita 70 neliön kolmiota 200 000 euron myyntihinnalla tai 1000 euron kuukausivuokralla, vaan esimerkiksi 150 000 euron myyntihinnalla tai 700 euron kuukausivuokralla. Ja Eiranrannan asuntojen hinnat eivät sanottavammin vaikuta Mellunmäen tai Myllypuron tai edes Pikku-Huopalahden hintatasoon, koska niillä on eri markkinat. Se, jolla on varaa muuttaa Eiranrantaan, tekee niin, eikä esimerkiksi muuta Jakomäkeen, vaikka Jakomäessä asuminen vapauttaisi hänen nettopalkkaansa muihinkin asioihin, kuten esimerkiksi kuluttamiseen tai säästämiseen. Tosin, vuorineuvoksen palkoilla on varaa asua Eiranrannassa ja ylläpitää sitä purjevenettä rannassa ja ajaa Lexuksella; ei tarvitse jäädä Jakikseen jossa ei ole sitä venerantaa.
On ihmisoikeus, että ihminen pystyy elämään palkallaan. Helsingissä tämä tarkoittaa yksineläjälle mielestäni 2500 euron kuukausituloja; koska tämän määritteleminen säädellyksi minimitasoksi tarkoittaisi esimerkiksi siivoojilla tonninkin palkankorotusta kuussa, mikä ei liene kertarytkäytyksellä mahdollista, asetettakoon tavoitteeksi ainakin 2000 euroa. Kaupunkien tulee aloittaa nämä talkoot itse; kukaan kaupungin työntekijä Helsingissä, Espoossa, Vantaalla tai Kauniaisissa ei saa ansaita alle 2000 euroa brutto. Samalla julistankin lakon: kaikki, jotka ansaitsevat pääkaupunkiseudulla alle 2000 euroa bruttona kuussa, menkää lakkoon!
Tietenkin aika pienelläkin palkalla voi tulla toimeen, jos huushollissa on kaksi tienaavaa aikuista. Mutta entä jos ei ole? Ei voi olla niin, että yhteiskunta käytännössä pakottaa siivoojat ja lähihoitajat pariutumaan vain siksi, että heillä ei ole varaa elää pääkaupunkiseudulla. Ihminen kuitenkin saa perustuslain mukaan vapaasti valita asuinpaikkansa – siis esimerkiksi Helsingin, Eirassa eläminen ei ole ihmisoikeus – ja sitäpaitsi, Helsinki tai mikä tahansa kaupunki tarvitsee siivoojia, lastentarhanhoitajia, ympäristöneuvojia ja lähihoitajia.
Kohtuullinen tapa taas määritellä kohtuus voisi olla se, että kaikilla jäisi nettotulojen, asumisen ja inhimillisten perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen sama summa käteen. Tämän summan pitäisi mielestäni olla 1000 euroa kuukaudessa, jos esimerkiksi oletetaan, että itse pitäisi oma eläkekin säästää tai että olisi lupa tukea kannattamaansa asiaa, esimerkiksi hankkia kummilapsi tai jopa harrastaa jotakin kohtuuhintaista asiaa, kuten valokuvausta tai konserteissa käyntiä. Sitten rahaa jää vielä ruokailla terveellisesti, oman makunsa mukaan, ja mahdolliset vielä käteen jäävät parisataa kuussa kukin voisi käyttää mielensä mukaan, ja joillekin tämä mieli tahtoo esimerkiksi Thaimaahan naimaahan kerran vuodessa, mikä ei tietenkään ole perusihmisoikeus, kuten ei purjevene tai golfosakekaan.
Toki asuntojen hintaankin voi vaikuttaa, ja paljon. Aloitetaan vaikka karsimalla varustetasoa. Irrottamalla lämmitetyn parkkipaikan/autohallin kulut (voi olla 20 -30 tuhatta per asunto) asunnon myyntihinnasta ja jättämällä ne asuntokohtaiset saunat rakentamatta, säästetään jo paljon. Ne, jotka katsovat tarvitsevansa näitä, maksakoot niistä. Tätä kutsutaan asiakkuudeksi markkinoilla. Samaten rakentamisessa pitäisi käyttää kierrätysmateriaaleja mahdollisuuksien mukaan, hyödyntää lämmityksessä maalämpöä ja panostaa – toisin kuin Kokoomus Pajusen palveluverkkostrategiaehdotuksessa – seiniin. Tämä tarkoittaa sitä, että ei tingitä huoneiden määrästä vaan neliömäärästä. Esimerkiksi Käpylässä löytyy noin 40 neliön kolmioita; kolmion ei ole pakko olla 80 neliötä. Valitettavasti vain nyt ei löydy poliittista tahtoa toteuttaa niitä toimenpiteitä, joilla oikeasti voitaisiin tiputtaa asuntojen hintoja, koska kaupunkilaiset ovat oppineet odottamaan lisäneliöitä, koska heille on kerrottu päättäjien taholta että he asuvat liian ahtaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti