Lapsena vihasin kaikkea johon liittyi pienikään vaara hikoilemisesta, paitsi koulunkäyntiä, minkä johdosta sain epäilyttävän epiteetin "hikari". Kun sitten keksin kuntoilemisen, menin nopeasti äärimmäisyydestä toiseen. Juoksin pahimmillani 200 kilometrin viikkoja ja itseni rikki. Uhosin ensimmäisen maratonini - jota äärimmäisen itsekritiikin takia siirsin monella vuodella - jälkeen suureen ääneen juoksevani vähintään yhden maratonin joka vuosi kunnes täytän 60. No, nyt olen jo 11 maratonia velkaa. Mutta ei se mitään.
Minulla ei ole juuri minkäänlaista kilpailuviettiä. Tai toki on, jos juoksukilpailussa edessäni siintää kilpailijan selkä. Vieroksun kuitenkin ajanottoa ja sykemittareita. Mulla on hölkkävauhti ja kilpavauhti yksi ja sama, enkä löydä sellaista juoksuhurmiota numerolappu rinnassa kun kerran juostessani lenkillä Töölönlahden ympäri 2150 metriä aikaan 7 minuuttia 10 sekuntia. Joskus voin lenkeilläni löytää runner's high'n, jolloin tunnen saavani siivet. Jalkapallossakin nautin eniten sosiaalisuudesta hyvien ystävien kanssa ja hetkittäisistä oivalluksista, jolloin melkein kuvittelen olevani köyhän miehen Didi tai Tigana.
Toki joskus mietin, että olisin saattanut päästä maratonilla aika lähelle kolmea tuntia jos olisin jatkanut hullutustani. Ja ehkä nytkin saattaisin juosta esimerkiksi kympin minuutin nopeammin ilman niitä muutamaa olutta vuosien varrella. Mutta ei se mitään. Hullutus on tuonut minulle niin hyvän peruskunnon, että nopeasti raaputtamalla karstat koneesta tunnen itseni aina taas huippukuntoiseksi. Siis, olevani omassa huippukunnossani.
Liikkuminen on suhteellista. Verkkaisemminkin ihminen joutuu. Ihminen on parhaassa mahdollisessa kunnossa silloin kun hän on omassa parhaassa kunnossaan. Ihmisen kuntoon pätee siis sama kuin skottiviskeihin, jotka ovat kaikki "finest", yksilöllisiä taideteoksia, toinen toistaan erilaisemmpia.
Uskon saavani samanlaisen runner's high'n viiden minuutin kilometrivauhdissa kuin toveri himojuoksija kolmessa ja puolessa minuutissa, koska paremmasta vauhdin huumasta en tiedä. Ja metsän linnut rääkkyvät minulle yhtä suloisesti kuin vaikka tuntemalleni entiselle kansallisen tason maratoonarille, johon viime sunnuntailenkillänikin jälleen törmäsin. Ja tunnen itseni varmaan vahvemmaksi nostaessani vinopenkiltä 70 kilolla kuin hormonihirviöt 170 kilolla. Heidän olemistaan määrittää jatkuva paremmaksi tulemisen pakko, ainaisesti pakenevat horisontit. Minulle taas riittää se, että pysyn suunnilleen nykyisessä kunnossani. Olen maailman vahvin, nopein, kimmoisin ja sitkein - minä.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vieroksun ajanottoja ja kuntosalilla ennätyspainoja. Kuntoilu yhdistyy minulla nyt nautintoon. Se on itseisarvo. Nautin nyt juoksemisesta silloin kun saan tuulettaa itseni kunnolla syksyisen raikkaassa Keskuspuistossa, vauhdista niin viis. Nostan mieluummin 20 kertaa 60 kiloa kuin yritän mahdollisimman suurta "ykköstä". Pidän itsestäni juuri tämän kokoisena ja muotoisena, ja jätin tyhjennysharjoitukset ja Kippari Kalle-voimailut sinne 90-luvulle. Olen ennemmin oman elämäni kumitarzan kuin maailman vahvin nalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti