Reijolan aluesuunnitelma

Reijolan aluesuunnitelman luonnoksesta pidettiin yleisötilaisuus keskiviikkona Allergiatalolla. Työhön on liittynyt asukaskysely, joka on lähetetty 1000 asukkaalle Niemenmäessä, Ruskeasuolla, Pikku Huopalahdessa, Meilahdessa ja Laaksossa. Aluesuunnitelma on ohjeellinen Yleisten töiden lautakunnalle, priorisoiden alueen viheralueiden ja katujen kunnossapito-, käyttö- ja kehittämistarpeet.

Käyttäjäkyselyssä nousi selvästi esille muutamia viheralueita, joita asukkaat arvostavat ylitse muiden. Viheralueita arvotettiin useilla eri ulottuvuuksilla: luontoarvojen, historiallisten arvojen ja käytön osalta. Arvostetuimpia viheralueita Reijolan alueella ovat asukaskyselyn mukaan Lääkärinkadun alue, jota aluesuunnitelmassa kutsuttiin Tullinpuomin puistoksi sekä Pikku Huopalahden länsirannan puisto.

Luontoarvoja alueen puistoista eniten on edellämainituilla Tullinpuomin puistolla ja Pikku Huopalahden puistolla. Historiallisesti arvokkaimmiksi todettiin edellämainittujen lisäksi Ruskeasuon siirtolapuutarha. Eniten käytettyjä viheralueita ovat edellämainitun kolmen lisäksi Tilkanniitty.

Tullinpuomin puistosta todettiin, että sen metsät liittyvät Keskuspuistoon ja että se on lähipuisto, unohtaen kuitenkin sen, että sitä käyttävät lähiseudun asukkaiden lisäksi myös laajemmankin alueen ulkoilijat, joille se on – kuten aluesuunnittelija Kaisu Ilonen totesi – portti Keskuspuistoon. Alueen mtsä kuuluu hoitoluokitukseen C5, ja se todettiin arvometsäksi, jonka arvokas tervaleppäkorpi sijaitsee kuitenkin kaavamuutosalueella. Lisäksi Laakson sairaalan kalliot todettiin kasvillisuudeltaan erittäin rikkaiksi.

Suunnitteluinsinööri Toni Haapakosken mukaan alueen jatkosuunnittelussa lähdetään liikkeelle nykytilanteesta, jossa alue on puistona.

Aluesuunnitelmaa voi kommentoida osoitteessa http://feasy.net/hkihkr/1, jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa.

Lost in the t(h)ickets and undergrowth

Voin jakaa tähänastisen elämäni noin 14 vuoden jaksoihin sen mukaan, mikä on ollut ensisijainen intohimoni ja pysyvän kiinnostukseni kohde, joka on antanut minulle kaikkein eniten elämänsisältöä. Jos ensimmäistä 14 vuottani luonnehti intohimoinen lukeminen ja seuraavaa 14 vuottani musiikki - joku ystäväni joskus ihmetellen kommentoi soittaessaan minulle, ettei kai vain herättänyt minua kun taustalla ei soinut musiikkia - niin tätä päivää luonnehtii jalkapallo, tai siis tämänhetkinen elämäni on osa jalkapalloa, eikä siis esimerkiksi päinvastoin.

Kävin 90-luvulla, etenkin opiskeluaikoinani aika paljon konserteissa ja kävin yösiivoamassa, jotta kykenin kustantamaan itselleni töölöläisyyden lisäksi musiikkiharrastukseni. Vaikka Finlandia-talo onkin musiikillisessa katsannossa lato, ei talo, niin joka tapauksessa kävin siellä paremman puutteessa lähes viikoittain. Ikimuistoisia elämyksiä minulle tarjoilivat esimerkiksi Kurt Sanderling, Svjatoslav Richter, Ilja Musin, Witold Lutoslavski, Vladimir Ashkenazy ja Murray Perahia, puhumattakaan Sakari Oramosta, jonka kapellimestaridebyytissä olin paikalla. Kaikkein täyteläisin muisto, joka liittyy konserttien henkeen, on kuitenkin lähes satavuotiaana muutamia vuosia sitten kuolleesta kulttuuripersoona Totti Carlanderista, jonka kanssa joskus juttelin siitä, kun hän nuorena miehenä kävi kirjeenvaihtoa Richard Straussin kanssa.

Minulle annettiin tehtäväksi hankkia tänään kolme konserttilippua norjalaisen jazzpianisti Jon Balken konserttiin Gloriassa. Koska valehtelematta joka ainut tähän saakka itse ostamani Suomessa kuulemani konsertin lippu on ostettu Stockmannilta, menin sinne tälläkin kertaa, sillä ilman muuta oletin, että Stockmann on paikka, josta saa konserttilippuja, eikä siis vain lippuja, vaan liput. Siis kaikki.

Jon Balke ei kuitenkaan saavuttanut vastakaikua Stockalla. Minulta tivattiin tarkennuksia, miten artistin nimi kirjoitetaan, mihin aikaan konsertti alkaisi ja oliko lipuista vastuussa lippupalvelu vaiko lippupiste. Minä sitten siihen, että eivätkö ne olekaan sama asia, ja jos eivät, niin onko jompikumpi osa jompaakumpaa. Sain molempiin kysymyksiini kieltävät vastaukset, ja asiakaspalveluhenkilö soitti näihin molempiin tai sitten siihen toiseen, jonka osana se toinenkin joko on tai ei ole, saaden lopulta tiedon, että lippuja saa Tiketti-nimisestä paikasta. Minä kun olen luullut, että tiketti on helsingin kielellä se paikka, josta saa lippuja, eli lippupalvelu ja/tai -piste. Olin eksynyt tikettiviidakkoon, eikun pöheikköön (thicket).

Oikeus puistosetiin!

Puistotädit ovat palvelu, joka mahdollistaa lapsien jättämisen leikkimään valvotusti ilman vanhempien läsnäoloa, samalla vapauttaen kotonaolevan vanhemman vähäksi aikaa lapsenhoidosta. Periaatteessa palvelun idea on hyvä, mutta toteutuksessa on kitkaa, kuten viime aikoina ollaan havaittu. Joissakin helsinkiläisissä leikkipuistoissa puistotädit häätävät paikalle saapuvat ulkopuoliset, koska heidän mielestään muut lapset vaikeuttavat heidän järjestyksenpitoaan.

Puistotädit, kuten päiväkoditkin, ovat tehty ensisijaisesti vanhempien pienten lepohetkien takaamiseksi, sillä lastenhoito on intensiivistä puuhaa. Kyse on useimmiten siis vanhempien subjektiivisesta oikeudesta; lapsien subjektiivisesta oikeudesta voidaan puhua ainoastaan silloin jos kotona oleva vanhempi on niin rasittunut tai kotiolot ovat niin rauhattomat, että lapsen ei enää ole turvallista olla kotonaan. Tietysti muiden lapsien näkeminen on kotona hoidettaville lapsille myös lähtökohtaisesti hyvä asia.

Käytännössä edelleenkin useimmissa tapauksissa se vanhemmista, joka jää kotiin hoitamaan lastaan imetyskaudenkin päätyttyä, on äiti. Leikkipuistot ja päiväkodit ovat siis palvelu naisille, jotka pääsevät harrastamaan tai töihin. Koska naisten euro on edelleenkin keskimäärin alle 80 senttiä ja koska etenkin puistotätien ja lastentarhanopettajien 80 senttiä taitaa olla noin 50 senttiä, niin yhteiskunta tulee ylläpitäneeksi tällä järjestelyllä ryysyproletariaattia, jotta naiset pääsisivät tienaamaan sitä 80 senttiänsä euron asemesta. Hoitoalojen palkkoja tuleekin nostaa työn vaativuuden edellyttämälle tasolle.

Jotkut leikkipuistot ovat saaneet joitakin vuosia sitten ”ylennyksen” asukaspuistoiksi, vaikka niiitä käyttävät vain lapset. Asukasaktiviteetit, joita asukaspuistoissa järjestetään, yleensä on suunniteltu lapsiperheille, ja tämä syrjii lapsettomia asukkaita. Tätäkin paremmalla syyllä puistojen – jotka Helsingissä ovat kaikki julkisia ja kaupungin eli siis kaikkien kaupunkilaisten omistamia – tulisi olla kaikille vapaita.

Jos puistotädeillä on vaikeuksia laumansa paimentamisessa,kyse on heidän ammattinsa sisäisestä ongelmasta. Puistoihin tuleekin saada järjestyksen takaamiseksi lisää puistosetiä ja "puistotätilapsien" erottamiseksi "mustista lampaista" eli niiden lapsista, jotka eivät maksa puistotätien palveluista, huomioliivit. Miten ihmeessä muuten näin poliittisesti epäkorrektia nimitystä kuin puistotäti on nykyaikana mahdollista käyttää? Miksi kutsuttaisiin sitä yhtä teoreettista puistosetää? Puistosedäksi, miespuistotädiksi, puistotätisedäksi vai puistotätimieheksi?

Kaupunkitutkimuksen klassikko Henri Lefevbre puhuu oikeuksista kaupunkiin. David Harveylle tämä merkitsee kaikkien tasa-arvoisia kaupunkioikeuksia, ei vain niiden, joilla on varaa maksaa kaupunkitilan käyttöoikeuksista. Helsingin puistot kuuluvat kaikille. Niitä ei pidä karsinoida golfkentiksi, rugbykentiksi tai maksavien asiakkaiden leikkikehiksi!

Sodanjulistus rakennusvirastolle

Talvi on sitten tullut Helsinkiin. Lumi pehmentää ja tuo valoa marraskuun harmauteen. Samaten se pehmentää jalkakäytävät kulkukelvottomiksi, koska ensimmäinen toimi, joka lumesta seuraa, on katujen auraaminen jalkakäytäville.

Ymmärrän, että ihmisten on päästävä liikkumaan päivittäisiin askareisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan. Ymmärrän myös sen, että niillä samoilla kaduilla, jotka aurataan lexuksia ja fiatteja varten, ajaa myös HKL:n busseja, jotka jäisivät pilttuisiinsa ilman aurausta.

Kuitenkin, Helsingin ulkoalueiden hoidossa tulisi aina olla lähtökohtana ihminen ja hänen tarpeensa. Tämän lisäksi Helsingin ulkoalueiden hoidosta vastaavaa Rakennusvirastoa ohjaavan Yleisten töiden lautakunnan tulisi huolehtia siitä, että jalankulku olisi aina ensisijainen kulkemismuoto Helsingissä, sillä tosiasiallisesti se on sitä: lähikauppaankin on mahdotonta päästä esimerkiksi lastenvaunuilla, rollaattorilla tai pyörätuolilla, jos kaduilta on lakaistu noin 20-30 sentin tiiviiksi pakkautunut lumikuorma jalkakäytäville.

Kerrostaloalueilla pärjää miten kuten, jos omalta kotiovelta pääsee suoraan bussilla kauppaan tai muille asioille. Voin kuitenkin kuvitella, että viereisillä Maununnevalla ja Hakuninmaalla kulku ilman omaa autoa on nyt mahdotonta.

Vetoankin siis Yleisten töiden lautakuntaan: kadut ja jalkakäytävät tulee aurata samaan aikaan!

Martin Heideggerista George Steinerin mukaan

Ota se kirja, joka on sinua lähinnä tätä viestiä lukiessasi, avaa sivu 56 ja kirjoita tähän kommentiksi 5.virke:

Kysymyksemme filosofian luonteesta ei siis vaadi vastausta oppikirjamaisen määritelmän muodossa, oli se sitten platonilainen, kartesiolainen tai lockelainen, vaan se vaatii reaktiota, Entsprechung, elävää kaikua, "vuorolaulua" sanan liturgisessa, osallistumista tarkoittavassa mielessä.

Rakkaudentunnustus Helsingille

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamaani luonnokseen.

Helsingin keskustasuunnittelu on ikuinen, päättymätön projekti; kaupunki elää. Vuonna -79 tai -80 Hesarissa esiteltiin Saarisen ja Aallon klassisia suunnitelmia, sitten silloisten, ja vielä nykyistenkin kaupunkisuunnitteluvaikuttajien (Mikael Sundman etc) visioita. Yllättävän ajankohtaisia useimmat näistä 25 vuoden takaisista ongelmanmuotoiluista ovat edelleenkin, ja useimmat edelleenkin jääneet visiointitasolle. Ja sitten kaupunki upotti huomattavan rahasumman kansainväliseen arkkitehtikilpailuun keskustasuunnitelmasta 80 -luvun loppupuolella. Kilpailu sai kansainvälistäkin huomiota ja osallistujia, ja suunnittelun pohjaksi valittiin kompromissi kahdesta parhaasta ehdotuksesta, joiden pohjalta ei ymmärtääkseni ole tehty mitään. Olisi varmasti valaisevaa haastatella Pekka Korpista, joka on ollut ylin kaupunkisuunnittelusta vastaava virkamies jo vuosikymmenten ajan (toim.huom. oli, kunnes hänet vaihdettiin Hannu Penttilään).

Itse asiassa aloin kiinnostumaan kaupungistamme toden teolla 8-9 -vuotiaana, kun tuli selväksi, että asun äitini kanssa ns. jatkoajalla isäni työsuhdeasunnossa Vuorimiehenkadulla. Muutimme sitten Kannelmäkeen 2.7.1980, ja edeltävänä keväänä kävelin melkein koko keskustan läpi, Kallioon ja Meilahteen saakka, ikäänkuin taltioidakseni kaupunkini omaan liikemuistiini, siltä varalta jos se vaikka häviäisi, tai ainakin subjektiivisena elinympäristönäni se olikin häviävä, sillä ei 9 -vuotias ihan samalla tavalla uskalla eikä näe syytä liikkua lähiöstä keskustaan kuin isompana. Halusin tuntea ja muistaa kaupunkini, ja näistä kävelyistä vien muiston mukanani hautaan asti. Siihen asti kaupunkini oli loppunut suunnilleen Eläinmuseon kohdille, ja ehdoton ulkoreuna oli idässä Hakaniemen torin kohdalla ja lännessä Olympiastadionin tietämillä. Rakastan kaupunkiani; olen enemmän helsinkiläinen kuin suomalainen. Meren ja kalan tuoksu ja lokkien kirkuna Kauppatorilla, jäätelö Kaivopuistossa, auringon lämmittämät kadut Eirassa, divarit Viiskulmassa, joihin usein karkasin yliopiston ranskantunneilta... maailma on oikeastaan aika ihana paikka, aamukasteen tuoksu, auringonnousu ja linnunlaulu ovat kaikkialla samat ja kaikille yhteisiä, kaikesta huolimatta, mutta riippumatta siitä, kenen kanssa olen, mitä teen ja missä vietän tämän minulle suodun aikani, haluaisin silti sitten joskus kun ummistan silmäni, kuolla Helsingissä. Rakastan Helsinkiä, Vallilan puutaloja, musiikkia, kissoja, merta, metsää ja ystäviäni. Samoin rakastan kevättä, koska silloin kaikki herää henkiin, ikäänkuin elämä saisi uuden mahdollisuuden alkaa alusta.

Helsinki - Suomen kehityksen veturi vai ongelmien likasanko?

Allaoleva perustuu Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 tekemääni kirjaluonnokseen.

Aluepolitiikan virallisen statuksen paalutukseksi viime hallituskaudella perustettiin alue-ja kuntaministeriö. Posti onkin haasteellinen, kiitos jatkuvan ja edestakaisin poukkoilevan lääni- ja maakuntahallinnon ja EU:n aluepolitiikan. Puolustus -, oikeus- ja sisäministeriö (lisää tähän kauppa -ja teollisuusministeri ja ulkomaankauppaministeri) eivät ole mitenkään mediaseksikkäitä hommia, mutta kuitenkin valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa niillä nähdään kuitenkin jotakin substanssia, toisin kuin pehmoministeriöillä, jotka ovat olemassa vain siksi, jotta voidaan perustella kansalaisille, että valtiovalta ylipäätään noteeraa (taide)kulttuurin ja ympäristön olemassaolon; eri asia sitten, onko niillä mitään arvoa.

Sisäministeriö taas hoitaa aluepolitiikassa sellaisen sektorin kuin lääninhallinnon, ja sinänsä kiitettävä pyrkimys vähentää väliportaan byrokratiaa taannoisen lääninuudistuksen avulla jäi keskitiehen. Läänit oltaisiin voitu saman tien lakkauttaa kokonaan, sillä suuri osa niiden tehtävistä voitaisiin delegoida sektorihallintoihin, ja loput tehtävät hoitavatkin sitten TE -keskukset. On myös sangen kyseenalaista, millaista yhteistä identiteettiä esimerkiksi Uukuniemi ja Tammisaari voivat kehittää, puhumattakaan esimerkiksi Konginkankaasta ja Nauvosta. Liikenneministeriö taitaa olla samassa hieman epäilyttävässä puolipehmokategoriassa Valtioneuvoston sisäisellä rankinglistalla, ja liikenneministerille kuuluvat myös viestintäasiat, mikä asia sentään todetaan jo nimikkeessäkin. Oikeastaan liikenne- ja viestintäministeriön nimi voitaisiin korvata logistiikkaministeriöllä, mitä sanaa kuitenkin varotaan koska muuten saattavat luulla, siis kansalaiset, että kyse onkin logiikasta. Ympäristö -ja kulttuuriministeriö ovat valtioneuvoston sisäisessä rankkauksessa kaikkein vähäpätöisimmät hallintosektorit, mistä osoituksena ympäristö- ja kulttuuriministerin vakanssit yleensä jaetaan viimeisinä, sitten kun jo tiedetään, millaisia tasa-arvo- ja aluepoliittisia toimia tarvitaan, jotta valtioneuvoston koostumus olisi sukupuoli- ja ikärakenteeltaan edes suurin piirtein kattava, ja vieläpä alueellisesti tasa-arvoinen.

Suomelle sotakorvaukset olivat kai loppujen lopuksi siunaus; Suomi oli pakko teollistaa, ja nopeasti, mistä tosin yhtenä seurannaisilmiönä väestö keskittyi suuriin kaupunkeihin, ja keskittyy edelleen, tosin nyt tässä väestön keskittymisessä on jälkiteollisena aikana päästy toiseen vaiheeseen: meillä on kurjistuvia suuria kaupunkeja (Joensuu, Pori, Kotka), niitä joilla menee suhteellisen ok (Kuopio, Turku) ja voittajia (Helsinki, Espoo, Vantaa (?), Jyväskylä ja Oulu). Nämä voittajat ovat ensinnäkin kaikki sellaisia kaupunkeja, joissa on yliopisto tai sitten sellainen on ihan vieressä, ja siksipä Porikin haluaisi itselleen omansa, ja korvikkeeksi se onkin saanut ”yliopistokeskuksen”. Vielä tarttis tietää, mikä on yliopistokeskus. Toiseksikin, kaikki nämä kaupungit ovat satsanneet tietoteollisuuteen ja niihin on asettunut paljon it -alan elinkeinoelämää; Jyväskylässäkin (ja Oulussa) on oma vastineensa Piilaaksosta, samoin Espoolla. Ja Salonhan on nostanut jaloilleen, paitsi kori-ja lentopallo, myös Nokia omalta vaatimattomalta osaltaan.

Kurjilla ja uuskurjistuneilla alueilla tehdään provinsiaalista imagonkohotustyötä tosin muuallakin kuin Suomessa; esimerkiksi Liverpool Englannissa on kuuleman mukaan muutenkin esittelykelpoinen kulttuurikaupunki kuin että sieltä on lähtenyt Beatles ja eräs suosittu, punaisiin pukeutunut jalkapallojoukkue. Suomessakin on joitain jo pitkään taantuneita teollisuuskaupunkeja, kuten Pori, Kotka ja Lahti, jotka eivät muotoiluinstituuteilla, museoilla, meripäivillä ja jazzeilla yksin nouse, vaan oletuksena on, että tarvitaan nuoria “osaajia”, jotka parveilevat kuin haaskalinnut yliopistojen etäispäätteiden liepeillä. Oletuksena sitten että nuoret osaajat toisivat kaupunkiin paitsi veromarkkoja (mitä ihmeen veromarkkoja, tai siis euroja, akateemiset mukamas tuovat?), ehkä imagohyötyä ja tietenkin kasvattaisivat siinä sivussa tulevaisuuden veronmaksajia (mitä lapsia akateemiset mukamas tekevät?) Hyvä metafora näiden alueiden taantumiselle on, kuinka on käynytkään kaupunkien urheilujoukkeille Porin “Jazzille” ja melkein Ässillekin, samaten Kiekko-Hockey-Reipas-Lahdelle, tuolle Business Cityn joukkueelle.

Aluepolitiikan oikeutus helsinkiläiselle on, että edes osa maajusseista saataisiin pysymään kotiseudullaan. Helsingissä sijaitsee monia valtakunnallisia ja sellaisina ainutlaatuisia laitoksia, eikä tätä huomioida valtionosuuksissa riittävästi. Me olemme muun Suomen maksumiehiä ja -naisia. Aluepolitiikan nimissä joka maakunnan pääkaupungin on ollut saatava oma korkeakoulunsa, ja tämä eettisesti ylevä (kansalle koulutusta) ja käytännöllisesti viisas (jotta kaikki eivät muuttaisi pääkaupunkiimme) päämäärä on osin johtanut siihen, että korkeakoulutus on kärsinyt inflaation. Oman maakuntaopinahjon olemassaolon oikeutuksen puolustamiseksi, maakuntayliopistoissa ollaan oivallettu erikoistua. Tuloksena tästä meillä on yliopistoissa sellaisia aineita, joiden akateeminen status on kyseenalainen, tieteellisyydestä puhumattakaan. Kärjistäen, mistä tahansa saa hovikelpoisen oppiaineen kun perään lisätään sana tiede. Niinpä meillä onkin lastentarhan-, käsityön- ja kotitalouden opettajia aina maisteritasolla, ja samaten matkailun ja terveydenhuollon teoreetikkoja, puhumattakaan esimerkiksi metsänhoitotieteilijöistä, vaikka kaikki kunnia heille.

Köyhyys pitäisi suhteuttaa elinkustannuksiin, se ei Suomessakaan, jossa sentään taloudellinen luokkajako ei ole yhtä räikeää kuin monissa muissa maissa, voi olla absoluuttinen suure. Köyhyyskin on osittain suhteellinen ja kokemusperäinen kategoria; kyse on tavoitellun elintason saavuttamattomuudesta ja ehkä rikkaus pitäisikin ainakin osittain määritellä onnellisuutena, ainakin tyytyväisyytenä. Helsingissä kaikki merkittävä, kuten esimerkiksi asuminen, on pohjois-Suomea kalliimpaa, joten Helsingissä asuminen on merkittävä taloudellinen riskisijoitus. Autoverokin voisi tätä logiikkaa noudatellen olla progresssiivinen, asuinpaikkaan sidottu. Mitä tiheämpään asutulla seudulla autoa käytetään (tähän on keksitty paikannusjärjestelmät, oliko se nyt GPRS vai GRPS. Ei voi humanisti tietää), sitä korkeampaa veroa pitäisi tästä lystistä maksaa. Tällä tuettaisiin myös ihmisten jäämistä syrjäisille kotiseuduilleen, ja lyötäisiin kaksi aluepoliittista kärpästä samalla iskulla. Sitten vielä voitaisiin lisätä autoveroon yleisterveysmaksu (saastuttavana haittana sekä hengenvaarallisena käyttöesineenä) ja kollektiiviprogressio (ts. jos ajat autoa vain yksin, silloin maksat enemmän kuin ne joilla on esim. 2-4 tyyppiä kyydissä). Esitämmekin tätä liikenneministeriölle vakavastiotettavaksi ehdotukseksi.

Autojen vai ihmisten kaupunki?

Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.

Jos pääkaupunkiseudun kaupungit eivät tule lähitulevaisuudessa yhdistymään, ja Espoohan tunnetusti ei tarvitse ketään (niinkuin Sveitsikään), vesittäen kaiken YTV -tason seutuyhteistyön, mistä monivuosikymmeninen taistelu tuulimyllyjä vastaan länsimetron rakentamiseksi on mainiona osoituksena, niin ainakin joukkoliikenteessä pitäisi veloittaa kuljettujen matkakilometrien mukaan, ja nyt matkakorttiaikakaudella tämä ei olisi temppu eikä mikään, eikä myöskään rahojen jako Espoon, Vantaan ja Helsingin kesken olisi vaikeaa, koska nythän matkakorttien lukulaitteista saadaan ainakin periaatteessa yksityiskohtaista matkainformaatiota.

Tai sitten voitaisiin tehdä niinkuin ainakin Lontoossa (ja kai monissa muissakin suurkaupungeissa on tehty); jaettaisiin kaupunkialue tariffivyöhykkeisiin. Kuulemma kukaan ei oikeastaan huomannut seutulipun hinnankorotusta ja ne jotka tiesivät, eivät tajunneet sen olevan niin suuri - vanhassa rahassa 2mk 40p. Perusteena on sanottu, että seutubussien vuorot eivät kannata - kiitos kilpailun ja näiden uusien matkakorttivimpaimien.

Lopultakin HKL ja YTV taitavat ottaa persnettoa kiitos näiden uusien matkakorttivipstaakkeleiden, koska nehän mahdollistavat täsmämatkailun, laskelmoinnin, jossa voidaan todellakin maksaa vain niistä matkoista, joita tehdään. On liikennepoliittisesti täysin väärä signaali lakkauttaa linjoja ja nostaa lippujen hintoja: vaikkakin strategiapuheissa joukkoliikenteestä haluttaisiinkin mukamas tehdä houkuttelevampi vaihtoehto, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta bussilinjaa voitaisiin perustaa niillä rahoilla, joita nyt käytetään esimerkiksi Hakamäentien leventämiseen.

Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu nimittää Harry Bogomoloff liikenne- tai työministeriksi, tuo henkisen espoolaisuuden helsinkiläissoluttautuja, huippuosaamisen ja kilpailukyvyn kävelevä – anteeksi, siis autoileva - ruumiillistuma, kaikkien niiden äänitorvi, jotka ajavat omalla autollaan tietotöihin Keilaniemeen. Muut ihmiset, siis ne, jotka eivät ole yhtä kilpailukykyisiä, kelpaavat sitten pesemään autojen ikkunoita.

Kepulaiset ovat anteeksi antavaista porukkaa, nähtiinhän se Jäätteenmäenkin kohdalla eurovaaleissa. Tai sitten suunnattoman typeriä. Mutta joka tapauksessa, sellaisen edustajan saa eri laitoksiin jonka sinne äänestää. Kaken “kunniaksi” on kuitenkin sanottava, että kuulopuheiden mukaan, hän on todellakin oman kotiseutunsa asialle, ajaen Kankaanpäälle siltarumpuja henkeen ja vereen. Kake on siis junttiversio Bogosta. Juuri luin, että helsinkiläiset kansanedustajat ajavat oman kotiseutunsa asioita kaikkein passiivisimmin; ehkä he kokevat pääkaupungin vastuun painavan, olevan koko maan asialla. Ja sitten helsinkiläisiä sanotaan sisäänpäinlämpiäviksi..

Toinen seutuyhteistyön malliesimerkki, HUS, taas osoittaa sen, kuinka komiteatyönä tehty hevonen näyttää likimain lohikäärmeeltä ja polttaa persukset kaikilta.

Jumbohallisuuntausta on vastustettava, ensinnäkin liikennepoliittisista syistä: niihin ei oikeastaan pääse ilman omaa autoa, eli käytännössä toisella puolella Tuusulantietä sijaitsevaan jumbohalliin on joko ajettava autolla ensin Kehä kolmoselle ja sitten takaisin, tai sitten odotettava ehkä noin joka puolestoista tunti liikennöivää bussia, joka ei edes tule. Toiseksikin, megahallit tekevät hallaa pienyrittäjyydelle, jota valtiovalta juhlapuheissaan sanoo kannattavansa.

Kaikki megahallit vastapäätä Pitäjän kirkonkylää voisi räjäyttää, ja kaivaa koko Etelä-Espoon kokoinen, aina Turun moottoritiehen asti ulottuva (Kauniainen mukaanlukien) kuoppa, jonne sitten nämä rakennusjätteet voitaisiin kärrätä. Vantaalla ja Espoossa ei pahemmin kiinnitetä huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin kuin kulttuurimaisema tai ympäristöviihtyisyys. Raha ratkaisee - nopeasti halpoja asuntoja veronmaksajille, mieluusti etenkin ns. ”hyville” veronmaksajille.

Espoolaiset asuntoalueet, koska ne sijaitsevat Espoossa, ovat kalliita, eli arvostettuja alueita, vaikkeivät ne olisikaan yhtään ympäristöllisesti tai arkkitehtonisesti sen hääppöisempiä kuin vantaalaislähiöt; lisäksi vantaalaislähiöihin pääsee sentään oikein kätevästi junalla tai metrolla, kun taas Espoossa ei pääse edes lähikauppaan ilman Mercedestä. Valitettavasti kuitenkin nyt myös Vantaalla on yksityisautoilua edistävä suuntaus saanut jalansijaa viime aikoina, jolloin sitten pitää rakentaa kehä kakkosta, kehä nelosta ja kehä nollaa, jotta saadaan baanaa vantaalaisten ladoille ja toyotoille.

Helsinki ja Vantaa voisivat pistää hynttyyt yhteen ja toivottaa espoolaiset tervetulleiksi 25 euron, tai kenties 250 euron viikkotullilla, sillä onhan espoolaisilla siihen varaa, lisäksi rajalle tulisi rakentaa 14 m leveä muuri vallihautoineen. Espoo kyykyttää koko Suomea, sillä armollisella oikeutuksella että Keilaniemessä sijaitsee Nokia, tuo Suomen veturi, ja muutakin arvokasta tietoteollisuutta ja tietoteollisuuden työntekijöitä tuottava TKK. Sinne pitää siis tietenkin päästä suhauttamaan Lexuksella tai Mersulla kaikista ilmansuunnista, myös ja etenkin sieltä, jonka Kekkonen söi.

Länsimetron sijasta espoolaiset kunnallispoliitikot koettavat väkisin kaupata vantaalaisille ja helsinkiläisille kehä kakkosta, koska täytyyhän niiden muutamien helsinkiläisten ja vantaalaistenkin, jotka on armosta kelpuutettu työskentelemään Suomen tietoteollisuuden Mekassa, päästä omilla Ladoillaan ja Corolloillaan Keilaniemeen, ja mahdollisimman nopeasti sieltä takaisin Vantaalle ja Helsinkiin kantamaan kotiin Tapiolasta ostamansa tuotteet ja viemään basillinsa takaisin kotikuntiinsa.

Yhtään valtatietä ei pidä rakentaa pääkaupunkiseudulle lisää, koska se on vääränlainen liikennepoliittinen signaali. Yksityisautoilun tukeminen elämäntapana perustuu väärinymmärretyn vapauden illuusioon; vapauteen madella kävelyvauhtia neljän iltapäiväruuhkassa ja katsella ulos auton ikkunasta, kuinka onnellinen ja vapaa elämäntapapyöräilijä hymyillen suhauttaa DBS:llä koko jonon ohi. Ja tämä elämäntapa lopulta surkastuttaa jalat, ja tuhoaa maapallon keuhkot eli metsät. Mennään vessaankin tai roskia viemään autolla. Myös jätehuollon ollessa YTV:n vastuulla, tässä olisikin YTV:llä todellinen haaste: kestävään kehitykseen tai vastuulliseen kuluttamiseen perustuvan kaupunkilaisen elämäntavan propagoiminen.

Yksityisautoilu on vanhempien ikäluokkien, etenkin miesten asia, falloksenjatke, ja tietenkin kaikkien tavallisten Markkujen. Uusi satama oltaisiin voitu sijoittaa Vuosaaren ainutlaatuisten lintuvesien sijasta Westendiin, sillä pitäisihän Espoonkin kantaa edes oma osansa YTV -yhteisvastuusta ja kaipaahan toki "kaupungin" logistiikka parantamista. Parasta aluepolitiikkaa olisi laittaa suhteellisen ruhtinaalliset tietullit Helsingin rajoille, ja varsinkin tämä koskee omalla autollaan Helsinkiin körötteleviä espoolaisia.

Yhteisvastuullisuudesta Espoossa onkin huutava pula, sillä kuten esimerkiksi elokuvassa ”Nousukausi” annettiin ymmärtää, westendiläisten naapurisolidaarisuus jättää tietyssä määrin toivomisen varaa verrattuna esimerkiksi jakomäkeläisiin. Seuraavan yhteisvastuukeräyksen tuotto voitaisiinkin lahjoittaa tapiolalaisten, westendiläisten ja haukilahtelaisten köyhälistöperheiden tukemiseen, eräänlaiseksi "catch up" -rahaksi, jotta he voisivat tavoittaa alueen yleisen elintason, hankkimalla peruselintasoon kuuluvat nelimastoveneen, city -maasturin ja oman golf -osakkeen.

Aitohelsinkiläiselle geografinen lokaatio on merkittävä faktori jopa deittailussa. Eli landeilla ei ole mitään tsargaa ja Espoo/Vantaa -linjaa voidaan harkita poikkeustapauksissa, sitä kauemmaksi menevät on raakattava ihan logistis-finanssipoliittisista syistä. Tai mikäs siinä, jos deittikumppanilla sattuisi olemaan auto, ja erityisen suuri hinku yksisuuntaisesti autoilla suoraan töistä ja vielä toimia kuskinakin aina kun sellaista keksisi tulla tarvitsemaan.

Matkustelu Suomessa silloin joskus harvoin kun on kertakaikkinen pakko poistua YTV -alueelta, onneksi harvoin, on kallista. Esimerkkitapauksena tästä pieni vertaileva tutkimus siitä, miten pääsisi halvimmalla Joensuuhun, ja helsinkiläiselle tällaisia pakollisia maakuntamatkoja koituu lähinnä sosiaalisesta pakosta sukujuhliin. Tulos oli häkellyttävä - kallein kolmesta vaihtoehdosta oli lentäminen Finnairilla - paras lentoaikatauluvaihtoehto olisi maksanut yli 300 euroa per nenä!! Toiseksi kallein oli juna, melkein 50 euroa toisen luokan lippu per suunta. "Halvin" oli bussi, ja kun ottaa huomioon että istumista olisi kertynyt suuntaansa 7-8.5 tuntia, se ei kuulostanut liki 80 euron väärtiltä (ottaen huomioon senkin, että tässä vaihtoehdossa edestakaisin reissaamista olisi kertynyt jotakuinkin 24h). Joten valitettavasti työttömän tai opiskelijan ekonominen tilanne ei anna periksi osallistua tuollaisilla hinnoilla *kahden tunnin* häävastaanottoihin maaseudulla.

Nyt pääsee halpalentoyhtiöiden lennoilla halvemmalla manner-Eurooppaankin, eikä ihme, että monelle helsinkiläiselle ovatkin Lontoo ja Pariisi tutumpia kuin Espoo tai Vantaa, puhumattakaan sitten Kuopiosta tai Oulusta. Ja sitten kuitenkin meillä on hallituksessa Suomen keskusta, jonka pitäisi tukea maakuntien elinkeinoelämää ja turismia, ja toisaalta, tukea ihmisiä jäämään kotiseudulleen. Tässä siis haaste Suomen Keskustalle; millaista tekohengitystä aiotte antaa, hups, siis alue-ja liikennepoliittisia toimia aiotte tehdä kuihtuvien seutu-ja maakuntien hyväksi? Oletteko kenties heittäneet pyyhkeet kehään?

Musiikkitaloja ja sirkushuveja

Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.

Monien mittavien julkisten hankkeiden tarpeellisuutta ei perinpohjaisesti aina olla vaivauduttu selvittämään, jos ja kun niistä vihdoinkin on joskus köydenvedon ja lehmänkauppojen tuloksena saavutettu poliittinen konsensus. Hyvänä esimerkkinä tästä on, paitsi Vuosaaren satamahanke, myös Helsinkiin puuhattu musiikkitalo. Paras teko Helsingin musiikkielämälle voisi lopultakin olla Finlandia -talon alle yöllä laitettu keskiraskas räjäyte, mutta musiikkitalohankkeen välttämättömyyden kyseenalaistamiseksi voidaan esittää mm.seuraavia kyseenalaistuksia:
a) Kulttuuritalon akustiikka on ihan ok (vaikka tästä on esitetty toisenkinlaisia mielipiteitä), se vaan on kuulemma minkkiturkkisille kausikorttitädeille liian kaukana Mannerheimintiestä. Se vain on Kalliossa asti, härregyyd, ja entinen *kommarimaja* - jösses, eihän sinne Hildegard ja Siv ja Birgitte voi mennä näyttäytymään, edes turkissa. Sieltä saisi varmaan satiaisia, tai ainakin maalia päin turkkia. Nej nej nej.
b) Tapiola -talossa on kuulemma hyvä akustiikka, ja sinnehän menisi julkisilla kulkuvälineillä, jos pääkaupunkiseudun kaupungit saataisiin yhdistymään
c) Oopperatalossa on ihan hyvä akustiikka, ja konserttikalentereita järkeistämällä orkesterit (joilla on noin kaksi konserttia per viikko) ja ooppera mahtuisivat mainiosti saman katon alle, mutta koska oopperaväki yleensä ei osaa mahduttaa itseään samalle hiekkalaatikolle kenenkään kanssa, tämä ei onnistune. Ja jos oopperan väki ei jaa taloaan muiden kanssa, niiden rahoituksesta tulee 95% valtiolta, eiköhän tämä olisi omiaan kannustamaan yhteistyöhön.

Saa nähdä, mikä lopulta tulee olemaan musiikkitalon hinta, sillä aikanaan oopperatalonkin hinta nousi moneen otteeseen, puhumattakaan metrosta. Nelonen oli joskus laskenut, että jokainen kansalainen maksaa Musatalosta valtion kautta 9 euroa. Jos vielä maksaa Ylelle telkkarilupaa, niin kustannus on 22 euroa. Laskusta puuttui Helsingin osuus - joten jos olet hesalainen, itse Ylen telkkarilupaa maksava suomalainen, todennäköisesti maksat Musatalosta rapiat 30 euroa tässä vaiheessa. Ja nämäkin kustannuslaskelmat taitavat perustua jo useita vuosia vanhoihin lukuihin.

Näiden laskelmien legitimiteetti perustetaan siihen, että suomalaisten sanotaan olevan, paitsi musikaalista kansaa, eritoten oopperakansaa, mistä on marssitettu demonstraationa Savonlinnan oopperajuhlien vapaaehtoistyöntekijöitä kameroiden eteen. Näyttävimpänä osoituksena suomalaisesta kulttuuritahdosta on ehkä Joonas Kokkosen 70 -luvulla Paavo Ruotsalaisesta kertova ooppera Viimeiset kiusaukset, jonka sanotaan viimeistään osoittaneen, että ooppera voi olla elinvoimainen kulttuurimuoto, jopa nykyooppera, ja vieläpä suomenkielinen. Ehkä Seppo Rätyynkin voisi upota. Näin meillä Suomessa, jossa on oltava aina yksi kansallisarkkitehti, kansalliskirjailija ja kansallissäveltäjä, ja jos kukaan ei kykene täyttämään näitä mantteleita, ne pienennetään kyseisille herroille sopiviksi.

Pääkaupunkiseudulla konserttikäyttöön käypiä muita tiloja ovat ainakin Ritarihuone pienehköille kokoonpanoille, Kanneltalossakin sanotaan olevan ihan ok akustiikka (se vasta onkin kausikorttitädeille aivan liian kaukana, lähiössä eli miltei provinssissa), Ruoholahdessa sijaitsevassa Helsingin Konservatoriossa on akustisesti hyvä sali, jonne mahtuu kohtuullisen kokoinen orkesterikin, sitten on Martinus -sali Martinlaaksossa (Vantaalla siis) ja Tapiola -talo (Espoon puolella). Joten pienellä järkeistämisellä, ja musiikinkuluttajien kulttuuritahdolla, saleja riittäisi. Ei kai kaiken ole pakko sijaita keskustassa; eikö tämäkin olisi keskustalaisen hajasijoittamispolitiikan mukaista? Entisen Finlandia -talon kulmilta voisi lähteä erikoisbusseja, “Concert Express” näihin konserttipaikkoihin, puhumattakaan Järvenpää -talosta, jonka akustiikka on niin erinomainen että pääkaupunkiseudun orkesterit käyttävät sitä levytyssessioihin.

Musiikkitalon tarpeellisuutta ei olla poliittisessa keskustelussa nostettu kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun päätös on tehty, se on lopullinen, jumalansanaa, josta ei voida valittaa, tässä tapauksessa jumaluuden ollessa suomalaisen musiikkielämän eliitille suotu mandaatti edustaa ja demonstroida suomalaisen koululaitoksen, etenkin kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen kattavan musiikkioppilaitosverkoston huipputuloksia, ja siten olla suomalaisen kilpailukyvyn mannekiineja. Virallisissa juhlapuheissahan kulttuurielämän suora vaikutus maamme kansainväliseen maineeseen ja epäsuora työllistävä vaikutus on tyydytty kuittaamaan sillä että poliittinen eliitti ja jopa todellinen eliittimme, eli liike-elämän eliitti, muistaa näyttäytyä Savonlinnan oopperajuhlilla. Koululaitostamme muistetaan kuitenkin kehaista kilpailukyvyn takaajana. Vaikeasti mitattava mainehyöty ja taloudellisin tunnusluvuin mitattava työllistämisvaikutus ovat kuitenkin juuri sitä kuuluisaa Kilpailukykyä.

Yksituumaisen yksisuuntaisissa kulttuuripoliittisissa keskusteluissa ei myöskään olla riittävästi nostettu esiin musiikkitalon mahdollisia vaihtoehtoisia sijaintipaikkoja. Nyt Finlandia -talon takana on erinomaista maata Suomen ehkä näyttävimmällä paikalla hukkakäytössä, parkkipaikkana ja noin kaksi metriä korkeana miltei läpitunkemattomana pöheikkönä, ja eikö vanhana pakkomielteisenä visiona jo ammoisista Eliel Saarisen ajoista olekin ollut täyttää Töölönlahden ranta kulttuuripalatseilla? Myös Kisahallin (ex. Messuhalli, jossa myös ollaan pidetty konsertteja, jopa edesmennyt Herbert von Karajan vaivautui sinne) takana olevalla parkkipaikkana hukkakäytössä olevalle alueelle mahtuisi mainiosti vaikka minkälainen hörskä, kunhan vaan ei vie liiaksi huomiota Olympiastadionilta ja peitä sitä näkyvistä. Toinen vaihtoehto olisi muuttaa eduskunta Finlandia -taloon, ja tehdä eduskuntatalosta konserttitalo. Eduskuntatalon akustiikka hirveänäkään ei ole ainakaan mainittavasti huonompi kuin Finlandia -talonkaan. Nyt vain tämän vaihtoehdon synergiaedut ovat käyneet jokseenkin kyseenalaiseksi, sen jälkeen kun Eduskunnan lisäsiiveke valmistui.

Finlandia -talo ei välttämättä sellaisenaan ole ruma, mutta ensisijaiseen käyttötarkoitukseensa se on kelvoton. Sen sijaan Enso Gutzeitin (tai mikähän SEN nimi nykyään onkaan?) konttori Uspenskin katedraalin edessä on ympäristörikos, ja hyvä osoitus siitä, että Aalto kulki omia teitään. Jos Aalto saisi oman muistomerkkinsä (vaikka hänen suunnittelemansa rakennukset ovat muistomerkkejä jo itsessään), se voisi olla jättikokoinen Camel -bootsi, miehelle, joka kulki omia polkujaan. Finlandia -talon suunnittelussa hän ei ottanut akustikkojen näkemyksiä kuuleviin korviinsa, mistä nyttemmin kuulevat korvat saavat kärsiä ja Enson talossa ei huomioitu paikallista ympäristöä, johon kyseinen talo sopii suunnilleen yhtä hyvin kuin vesipiippu lapsen suuhun. Merihaassa kyseinen huussi voisi olla ihan ok. Kyllä todella hyvä arkkitehti on muutakin kuin yhteiskunnasta itsensä irralliseksi näkevä Taiteilija; hänen pitäisi miettiä sitä, mikä on hänen talonsa käyttötarkoitus ja miten se niveltyy siihen ympäristöön, mihin se sijoitetaan. Suorittaessaan messiaanista pelastustehtäväänsä, arkkitehdeiltä on päässyt unohtumaan sellainen käytännön haittatekija kuin ihminen, joka joutuu elämään heidän luomuksiensa kanssa, mahdollisesti jopa heidän luomuksissaan.

Ilman Täältä tullaan elämää -elokuvaa Makkaratalo ei olisi jättänyt minkäänlaisia kulttuurisia muistijälkiä, vaikkakin siihen oman sukupolvemme silmät ovatkin jo tottuneet. Vanhaa Helsinkiä on onneksi ikuistettu valokuvin kiitettävässä määrin, vaikka alle 40 -vuotiaat ovatkin henkilökohtaisesti liian nuoria muistamaan esimerkiksi Maitokeskusta, joka oli sinänsä rumahkon Hotelli Presidentin tilalla, ja Presidentin tontti hyvän aikaa lapsuudestamme yhtä isoa, aidattua rakennustyömaata, mitä Helsingin ydinkeskusta on ollut oikeastaan niin kauan kuin sukupolvemme muisti ulottuu.

Lopulta kyse on poliittisista priorisoinneista, rakennetaanko kulttuuripalatseja vai esimerkiksi vuokra-asuntoja, ja vaikka olisi kuinka intohimoinen musiikki-ihminen, tämä vaihtoehdottomuus ja keskustelukulttuurin vähäisyys päätöksentekokulttuurissa aiheuttavat vähintäänkin skeptisyyttä sellaista hanketta kohtaan, jonka tarkoitus voisi kuitenkin olla paitsi ylevä (Helsinki merkittävänä kulttuurikaupunkina), myös sosiaalisesti hyväksyttävä (lisää harjoittelu- ja esiintymisfoorumeita suomalaisille muusikoille, opiskelijoillekin). Kaikkea vanhaa ei aina tarvitse säilyttää, mutta vaikkei VR:n makasiineihin olisikaan omakohtaista tunnesidettä, ne ovat nyt miltei ainoa inhimillinen henkireikä Töölönlahden alueella, joka jo nyt on rakennettu klaustrofobiaa aiheuttavaksi Kiasmoineen ja uusine hotelleineen, jotka nekin ovat valistuneelta näppituntumalta puolityhjinä n.50 viikkoa vuodessa.

Ja kaiken kruununa vielä sanomatalo, tuo epäorgaaninen jätös Töölönlahden perukalla, erotukseksi esimerkiksi ulosteesta, jonka kunniaksi sentään on sanottava, että se edes on orgaaninen tuote. Mediatyöläiset nököttävät kuin akvaariossa, eivätkä saa rauhassa edes nenää kaivaa. Kyllä ainakin ajattelevan työn tekijöille pitäisi taata edes mahdollisuus omaan työhuoneeseen, jos ei muuten, niin edes niin korkeilla seinäkkeillä, ettei pomo näe kurkkia yli. Nenänkaivuu on ihmisyyteen perustamattomasti ja luonnollisesti kuuluva ominaispiirre, josta pitäisi tehdä perustuslaillinen oikeus, mikä taas tekisi tendenssimäisen lasirakentamisen mahdottomaksi.

Poliittisten priorisointien takana on lopultakin arvovalintoja; yhtäällä tausta-ajatuksena on elitistinen ajatus paraatikulttuurista, jolloin Helsinki nähdään kansainvälisesti esittelykelpoisena ja vetovoimaisena metropolina, jotta tänne toivottujen ylikansallisten suurfirmojen ulkomaalaiset pamput tuntisivat olonsa kosmopoliittisen kotoisiksi ja jotta suomalaiset pamput voitaisiin bongailla hengailemasta heidän vierestään, jotta he voisivat loistaa heidän lainavalossaan.

Vertailun vuoksi, esimerkkinä kulttuuripalatseista, jääkiekosta, eli massakulttuurista, mitä ooppera ei kuitenkaan ole, Hjallis Harkimon rakennushankkeiden kunniaksi on sanottava, että niissä sanotaan pitävän sekä aikataulujen että kustannuslaskelmien, jopa alittuvankin. On sinänsä positiivinen signaali, että “lamankin” aikana tulevaisuuteen on luottamusta, tehdään investointeja jotka tuovat työpaikkoja ainakin hampurilaisten myyjille ja siivoojille; tällaisten paraatilaitosten vuotuiset käyttökulut vaan ovat aika suuria, ja paljon pitää myydä pääsylippuja ja järjestää Suuria Tapahtumia, jotta pysyttäisiin sinisen puolella. Jääkiekkoa ollaan tavattu pitää aitona massakulttuurina, mikä kuitenkin on nykyään kyseenalainen näkemys, sillä pääsylippujen hinnat ovat nousseet pilviin, ja sitoutuneet tosifanit ovat korvautuneet yritysaitiossa lohivoileivillä (niitä samoja joita tarjoillaan myös oopperajuhlilla) ja samppanjalla herkuttelevilla wannabe -ökyillä, juuri niillä, joita varten pitää rakentaa komeaa ja leveätä baanaa. Luultavasti Hakamäentietäkin lopulta levennetään – tosin ei Hartwall -areenaan saakka, sillä se on mahdotonta – siksi it-pamput pääsisivät esteettä vip -aitioon herkuttelemaan kaviaarilla.

Minä ja Barack

Amerikan Yhdysvallat valitsi uudeksi presidentikseen viime yönä Suomen aikaa Barack Obaman. Uskon, että Obaman voitto on erinomainen asia paitsi Yhdysvalloille, myös koko maailmalle: toivon siitä alkavan uuden kauppapoliittisten, diplomaattisten ja sosiaalisten suhteiden liennytyksen sekä aktiivisemman ympäristö- ja sosiaalipolitiikan.

Yhdysvaltain vaalien äänijakauma osavaltioittain on perinteisesti mennyt siten, että itärannikko ja osa pohjoisista valtioista on äänestänyt demokraatteja ja muu maa republikaaneja. Matemaattisesti ottaen Obama voitti, koska hän onnistui valtaamaan jalansijaa epävarmojen äänestäjien keskuudessa, jotka kovina aikoina luottavat hänen talousosaamiseensa McCainia enemmän ja saamaan kannatusta etenkin nk. vaa´ankieliosavaltioissa, joissa äänet jakautuvat yleensä melko tasan demokraattien ja republikaanien välillä.

USA:n presidentinvaalien tuloksesta tiedetään tässä vaiheessa sen verran, että äänimäärässä Obama voitti McCainin 37 miljoonalla äänellä McCainin 35 miljoonaa ääntä vastaan. Suhteellinen ero äänimäärissä ei siis ollut kovin suuri. Kuitenkin, USA:n vaalijärjestelmä perustuu osavaltiokohtaisiin valitsijamiehiin, joissa Obama voitti vastustajansa selvemmin numeroin 297-139.

Suomessa ei ole käytössä kaupunginosademokratiaa, mutta kuitenkin Helsingin kuntavaaleista on saatavilla tarkat äänestysaluekohtaiset tilastot sekä puolueiden että yksittäisten ehdokkaiden saamista äänistä. Tämä äänijakauma voisi ehkä antaa osviittaa siitä, mihin kaupunginosaan kannattaisi asettua ehdokkaaksi mahdollisissa kaupunginosavaltuustovaaleissa. Omat 111 ääntäni jakautuivat kaupunginosittain seuraavasti:

Meilahti 21
Kannelmäki 19
Munkkiniemi 4
Hakuninmaa 4
Malminkartano 4
Alppila 3
Taka-Töölö 3
Lauttasaari 3
Vuosaari 3
Katajanokka 3
Munkkivuori 2
Konala 2
Pihlajamäki 2
Roihuvuori 2
Tammisalo 2
Äänestysalue 090A 2
Etu-Töölö 2
Haaga 2
Pohjois-Haaga 2
Lassila 2
Hietalahti 1
Punavuori 1
Ruoholahti 1
Ullanlinna 1
Etelä-Haaga 1
Sörnäinen 1
Kallio 1
Hietaniemi 1
Ruskeasuo 1
Pikku-Huopalahti 1
Itä-Pasila 1
Hermanni 1
Länsi-Pakila 1
Paloheinä 1
Ylä-Malmi 1
Herttoniemi 1
Puotila 1
Puotinharju 1
Myllypuro 1
Mellunkylä 1
Vesala 1
Laajasalo 1