Niin sanotun aggressiivisen kerjäämisen kieltävää lakia ei saada säädettyä tämän vaalikauden aikana. Onneksi. Toivottavasti ei saada ollenkaan. Lain tarkoitus on varmaan antaa ulospäin signaali maasta, joka ei toivota kerjäämistä tervetulleeksi. Laki ei kuitenkaan tarjoa ainuttakaan ratkaisuyritystä siihen, mitä tehdä niille kerjäläisille, jotka ovat jo Suomessa. Lisäksi laki antaa signaalin maasta, joka ulkoistaa ongelmansa ja omatuntonsa. Maasta, joka kieltäytyy olemasta osa kansainvälistä yhteisöä – EU:ta – joka muuten on osoittautunut ihmisoikeuksien välineenä aika impotentiksi. Maasta, joka sulkee silmänsä ja korvansa. Joka käyttäytyy kuin strutsi, joka hautaa päänsä hiekkaan.
En kadehdi kerjäläisiä yhtään, olivat sitten suomalaisia, romanialaisia tai minkä tahansa maalaisia. Näin vähän aikaa sitten kerjäämis”performanssin” huhkiessani soutulaitteella ökykalliin kuntosaliketjun kuntosalilla, jonka cardiolaitehuoneesta on suora näkymä Elielinaukiolle. Edessäni olevasta ikkunasta näin kun romanikerjäläinen laittoi sohjoiselle jalkakäytävälle pahvin ja istuutui sen päälle.
Vaikka olen juuri tällä hetkellä vailla palkkatyötä, olen onnekas. Kuntosaliketjuni pakkojäsenyyden ansiosta voin ulkoistaa kerjäämisen. Saan kuntoilun lisäksi saunan kaupan päälle; lisäksi seuraa oivallus siitä, että ei mulla nyt kuitenkaan niin huonosti mene. Ainakaan verrattuna siihen ihmispoloon, jota saan katsella soutaessani patoutumani ja mahdolliset niskajännitykseni pois. Eivätkä mene polveni rikki kadulla kykkimisestä kuin ainoastaan tuottamuksellisesti eli vapaaehtoisesti jos satun treenaamaan väärin.
Itsekunnioitus ei maksa mitään. Mikä on ihmisarvon hinta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti