Pitäisiko heteroparien subjektiivisesti määritelty oikeus omiin lapsiin ulottaa myos homo- ja lesbopareihin? Veikkaan, että tästä tullaan keskustelemaan taas tulevissa eduskuntavaaleissa. Kysymys liitetään tavallisesti siihen, saavatko homo- ja lesboparit tasaveroiset oikeudet parisuhteensa rekisteröimiseen heteroiden kanssa. Se, että nämä kysymykset koplataan yhteen, juontuu yhteiskuntamme vahvasti kristillisestä arvopohjasta, jossa lisääntyminen nähdään parisuhteen päämääränä.
Puhuminen subjektiivisista oikeuksista on ongelmallista. Yleensä subjektiivisia oikeuksia käytetään kaikkein vahvimpana puolustavana argumenttina, jolla peitellään todellista argumenttia. Esimerkiksi yleensä kun puhutaan lapsien subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, tällä tarkoitetaan - tai alunperin oikeasti tarkoitettiin - äitien subjektiivista työssäkäyntioikeutta. Kokonaan toinen asia on, että päivähoito voi olla oikeasti lapselle ja vanhemmalle hyväksi. Oikeuksista puhuttaessa tulisi lisäksi erottaa toisistaan vapausoikeudet (oikeudet johonkin) ja oikeudet olla joutumatta jonkin asian kohteeksi, kuten M.A. Numminen kuuluisassa laulussaan ”Vapaudesta”.
Omat lapset määritellään tässä keskustelussa yleensä biologisiksi lapsiksi, ja mikäli biologisia lapsia ei voi saada, silloin voi saada hedelmöityshoitoa. Tai ilmoittautua adoptiojonon jatkeeksi. Adoptio on hyvin pitkällinen ja kallis prosessi, ja siihen - eli omaan mutta ei-biologiseen lapseen - onkin käytännössä subjektiivinen oikeus ainoastaan hyvin toimeentulevilla. Tai sitten lapsi pitää hankkia velaksi.
Homo- ja lesboparien keinohedelmöityshoidon vastustajat puolustavat kantaansa yleensä lapsen oikeudella molempiin biologisiin vanhempiin, siis isään ja äitiin. Vastustajilta jää kuitenkin huomioimatta, että adoptiolapsillakaan ei ole biologisia vanhempia, ainakaan biologiset ja sosiaaliset vanhemmat eivät ole sama asia. Eikä perhe ole mikään monoliitti; ihmiset ja heidän elämäntilanteensa muuttuvat. Esimerkiksi avioerot ovat nykyään hyvin yleisiä, ja samalla ajatus elinikäisestä parisuhteesta alkaa jäädä joutsenille varatuksi romanttiseksi reliikiksi.
Avioliitto ei ole mitään muuta kuin omaan (yhteiseen) valinnanvapauteen perustuvan rakkaussuhteen sinetöinti lain edessä, siinä ei ole mitään mystistä eikä se suhtaudu luonnollisuuteen tai luonnottomuuteen mitenkään. Toki halussa sinetöidä parisuhde on kaksi puolta: se on sekä käytännöllinen että romanttinen ratkaisu. Romanttinen motiivi haluaa vahvistaa rakkauden tunnetta ja muistuttaa itseään rakastetuksi tulemisesta ja rakastamisesta. Ja muistutukseksi käy vasemmassa kädessä kiiltävä vihkisormus. Motiivi avioliiton solmimiseen on ollut alun alkaen puhtaasti käytännönläheinen: sidotaan puoliso itseen ikään kuin maaomaisuuden jatkeeksi jotta voitaisiin varmistaa se, että oman maa- tai perheomaisuuden hoitaminen ja vaalimiseen edellytetty työnjako on taattu. Ja tätä sidettä vahvistamaan kirkko on liittänyt avioliittoon moraalisesti arvottavan velvoitteen.
Useimmiten homo- ja lesboparien keinohedelmöityshoidon (ja adoption) vastustajat perustelevat kantaansa biologisella ”luonnonlailla”, käyttäen argumenttinsa tukena usein Raamattua. Näin tehdessään he tulevat väittäneeksi, etta uskonnon normien tulisi olla yhteiskunnan yleisiä normeja: toisin sanoen, että yhteiskunnan pitäisi heijastella uskontoa tai peräti olla sen osa, vaikka asian olettaisi olevan juuri päinvastoin. Ja tästä seuraa kaksi vaihtoehtoa: joko enemmistön sharia-laki -mallinen ratkaisu kaikille tai sitten eri lait ja yhteiskunnat kullekin katsomukselle erikseen. Ja jotta niihin voisi vedota, ne pitäisi rekisteröidä. Myös tunnustuksettomuus ja "tyhjän" äänestäminen. Ja sitten mahdolliset riita- tai rikostapaukset tulisi ratkaista raadin edessä, joka koostuisi kaikista mahdollisista katsomuksista. Vähän kuin YK:n yleiskokous.
Avioliittolain ulottamista homo- ja lesbopareille vastustavat ovat käyttäneet muun muassa argumenttia, jonka mukaan avioliittolain laajennusta toivovat ovat elitistejä ja että yhteiskunnan tulee määritellä yksilön puolesta, mikä on oikein ja mikä on väärin ja että yhteiskunnan itse asiassa tulee ajatella yksilöiden puolesta monimutkaisissa kysymyksissä. Onko se, että ihminen toimii kuin yksilö, tehden omat elämänvalintansa itsenäisesti ja toimii niiden mukaisesti, elitismiä?
Näin ajattelevat tulevat sahanneeksi itseään jalkaan, sillä millä lihaksilla he itse sitten voivat tietää, mikä on oikein ja mikä on väärin? He tulevat väittäneeksi, että jos yksilöt siirtävät ajattelemismandaattinsa isolle veljelle, he eivät itse osaa ajatella. Näin he samalla jättävät yksinoikeuden aivojen käyttoon niille, jotka osaavat niitä itsenäisesti käyttää. Ja samalla he tulevat jakaneet ihmiskunnan kahtia: muutamiin ajattelukykyisiin yksilöihin ja ei-yksilöihin, tuohon aivottomien plebeijien laumaan joita he holhoavat. Ilmeisesti he pelkäävät, että yhteiskunnan sijasta heidän puolestaan ajattelevatkin ajattelukykyisimmät yksilöt.
Härskeimmät homo- ja lesboparien hedelmöitys- ja adoptio-oikeuden vastustajat demonisoivat seksuaalivähemmistöt väittäessään, että lapsi toimii homo- ja lesbopareille lemmikkieläimen korvikkeena. Tämä vertaus ei tee oikeutta sen paremmin homoille, heteroille, lapsille kuin lemmikkieläimillekään. Kyky rakastamiseen ja huolenpitoon ei ole sidoksissa seksuaali-identiteettiin. Ja kyllä heteroilla on ihan sama oikeus pitää kissaa, koiraa, undulaattia tai vaikka hämähäkkiä kuin homoillakin.
Käyttäessään biologistisia perusteita luonnollisuudesta ja epäluonnollisuudesta, sukupuoli- tai seksuaali-identiteettineutraalin perhemallin vastustajat tulevat samalla paradoksaalisesti myöntäneeksi, että he ovat kuin ovatkin eläimiä, joita ei muista eläimistä erota mikään muu kuin kulttuuri ja arvot sekä kyky abstraktiin ajatteluun, joista muuten vastustajatkaan eivät ole vapaita.
Homo- ja lesboparien vanhemmuuden kieltävät tai heidän vanhemmuudenhalunsa kiistävät perustelevat kantansa usein samoilla argumenteilla, joita sosiobiologi Desmond Morris käytti jo 70-luvulla, peläten, että homo- tai lesboparin lapsi kasvaisi ”vääriin” malleihin. Kun sorsanpoika oppii, että puupalikka on hänen emonsa, lapsi voikin mennä sekaisin kun ei ymmärrä, onko setä täti vai sittenkin kalikka.
Vastustajien pitäisi perustella kuitenkin se, miksi homo- tai lesbomalli on väärä. Ainakin käsky lisääntymällä täyttää maa on nykyaikaisen demografian valossa kestämätön. Jos esimoderneissa yhteiskunnissa lapset toimivatkin vanhempiensa henkivakuutuksina, osallistuen perheen elatukseen, käsitys estoitta lisääntyvästä ydinperheideaalista ainoana oikeana kannattaisi vakavasti päivittää.
Eikä sitä tarvitse pelätä, että vanhempien taipumukset siirtyisivät tai periytyisivät. Tutkimukset eivät tue sitä, että vanhempien preferenssit siirtyisivat suoraan heidän jälkikasvulleen. Empiria osoittaa, että asia on usein pikemminkin aivan päinvastoin. Ei alkoholistienkaan lapsista tule välttämättä alkoholin suurkuluttajia; usein pikemminkin absolutisteja, vanhempiensa alkoholismin uhreja tosin yhtä kaikki.
Joillekin biologinen lapsi on itsestäänselvyys. Ainakin moni pitää oikeutta omaan biologiseen lapseen subjektiivisena oikeutena. Itsestäänselvyys se ei ainakaan ole, ja subjektiivisista oikeuksista puhuessakin kannattaa olla tarkkaana. Yhä useampi on kykenemätön saamaan biologista lasta. Joillekin tämä asia on myös suuri henkilökohtainen tragedia.
Pitäisikö hedelmöityshoitojen sijaan sitten tukea adoptiota, jolloin autettaisiin jo syntyneitä lapsia, sen sijasta että tuotettaisiin lisää lapsia jo muutenkin liikakansoituksesta kärsivään maailmaan? Jos kysymys kierretään osoittamalla, että Suomen kaltainen maa ei kärsi suoranaisesta ylikansoituksesta, tällainen ajattelu osoittaa globaalia vastuuttomuutta sekä täydellistä ymmärtämättomyyttä demografiasta, jossa pääomat, innovaatiot ja ihmiset liikkuvat, haluttiin tai ei. Puhumattakaan suomalaisten ekologisesta jalanjäljestä, joka on paitsi juuri sellaisen kehittyneisyyden takia, jossa lapset henkivakuutuksena on korvannut sosiaaliturva ja osin harvalukuisuutemme takia kohtuuttoman suuri. Saattaa tosin olla epäinhimillistä vaatia ihmisiä olemaan muuta kuin inhimillisiä ja ajattelemaan ensisijaisesti globaalia kantokykyä ja sammuttaa mahdollinen biologinen kello vastuuttomana.
Joku voi pitää kantaani epäreiluna, sillä kuulun tutkitusti 10% hedelmällisimpien miesten joukkoon, mistä konkreettinen käytännön muistutus näkee juuri kohta kolme vuotta. Minulle oma lapsi ei todellakaan ole itsestäänselvyys, pikemminkin aina vain suurempi ihme. Isänä ei ihminen voi olla koskaan täysioppinut. Ihmisenä olemista isäksi kasvaessa kyllä oppii, ja paljon.
Minulle on aivan sama, millaisen seksuaalikäyttäytymisen tai millaisen elämänkatsomuksen jälkikasvuni valitsee – tai millainen identiteetti vetää hänet omaan taikapiiriinsä - kunhan vain hän toivottavasti oppii kunnioittamaan kaikkia vakaumuksia ja kaikenlaisia elämänmalleja. Tämän näkemykseni toivon voivani siirtää eteenpäin jälkipolville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti