Viikonloppuna sienimetsällä minua tuli vastaan ehkä kuusikymppinen nainen, saattoi olla ylikin. Ei nyt kuusikymppinen tosiaankaan nykyään mikään ikäloppu ole, toisin kuin lapsuudessani, jolloin jo nelikymppinenkin oli jo täysin loppuunkulunut raakki. Hei, minähän olen nelikymppinen!
Tällä naisella ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään. Vaikutti siltä, ettei hän mitään muuta tehnytkään kuin vaelteli luonnossa ja että olisi tehnyt niin jo kolmekymmentä vuotta. Hän vaikutti harvinaisen tyyneltä ja elämään tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla ei ollut kiire minnekään. Sanoisin jopa onnelliselta kaikessa zenläisyydessään.
Sienimetsässä huomasin miettiväni sittemmin lapsia. Lapsillakaan ei ole kiire minnekään, vaikka he ovatkin usein aika malttamattomia. Kiireen lapset oppivat aikuisilta, opittuaan ajan.
Lapset osaavat elää. Niin vanhuksetkin. Ehkä sitten kun elämisessä ollaan saavutettu täysinoppineisuus, kuollaan, koska mitä ihminen voikaan sen jälkeen enää oppia! Sitä minä kuitenkin ihmettelen, mihin se taito katoaa 40-50 vuodeksi? Luultavasti kiireet alkavat jo niistä päivistä kun astutaan ulos kotoa ja mennään päivähoitoon. Siinä ei voikaan viivytellä, muuten isin tai äitin bussi jättää ja kellokortti vinkuu, ja joutuvat palaverissa odottelemaan, niin siinä ei auta alkaa nikottelemaan ja sotkeutumaan kengännauhoihin. Sitten on kiire hakea opintoihin, ja ennen kuin huomaakaan, on kiire valmistua työnhakijaksi. Ja siitä oravanpyörästä pääsee vasta eläkkeellä, jos sellaistakaan enää saa. Vetelehtiminen taitaa olla kuin pyörälläajo: sen osaa aina kerran sen opittuaan.
Jos meillä hyötyajattelun läpitunkemilla aikuisilla välillä pääsee unohtumaan elämisen taito, helpointa voisi olla aloittaa hetkeksi kelloon tuijottelemisen unohtamisesta. Jätä kello kotiin ja lähde juoksemaan tai sienestämään, ihan sama, kunhan lähdet luontoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti