Puheeni Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansanjuhlassa 6.11.2005
Olen syntynyt ja kasvanut koko ikäni - kohta 35 vuotta - Helsingissä. Oma suhteeni Helsinkiin alkoi syventyä toden teolla noin 8-vuotiaana ymmärrettyäni, että asuin vanhempieni avioeron jälkeen Vuorimiehenkadulla isäni entisessä työsuhdeasunnossa ikään kuin laina-ajalla. Kun tiesin, että joutuisin muuttamaan esikaupunkiin - Kannelmäkeen - aloin taltioida kantakaupungin katuja omaan liikemuistiini, toivoen että siitä Helsingistä, jonka tunsin, jäisi minulle edes jonkinlainen muistijälki.
Kävelin keväällä ja kesällä -80 pitkiä kävelylenkkejä, joiden pohjoisraja oli suunnilleen Lääkärinkadun nurkilla. Oma, subjektiivinen ja kävelyretkilläni merkityksellistämäni maailma myös loppui tähän 9 -vuotiaana. Toki olin käynyt Keskuspuistossa pohjoisempanakin, mutta silloin istuin ikään kuin isäni harteilla, nähden kauemmas. Isompana omat siipeni alkoivat kantamaan ja oma maailmani laajeni. Sittemmin olen useasti palannut juoksulenkeilläni näille kulmille, missä sitten olenkaan asunut, Lauttasaaressa, Malminkartanossa, Kannelmäessä, Haagassa tai Munkkivuoressa. Isäni asui pitkään Urheilukadulla, jonne pyöräilin kotoani Kannelmäestä ja takaisin juuri tätäkin hiekkatietä pitkin, jonka kaavoitussuunnitelmat olisivat muuttamassa elävästä todellisuudesta pelkiksi muistoiksi vain.
Opiskelijana, asuttuani ensin äitini kanssa ja tämän jälkeen harjoiteltuani yhteisasumista opiskelijabokseissa ymmärsin, että minun on kokeiltava omien siipieni kantavuutta. Pakopaikkani kotoa oli jo vuosia ollut Nordenskiöldinkadun ja Mannerheimintien varressa asuvan ystäväni koti, joka oli myös oman sosiaalisen elämäni keskus. Tästä syystä halusin itsekin asua mahdollisimman lähellä näitä kulmia, uuden turvaverkkoni rajojen sisäpuolella. Voidakseni vuokrata 17 neliömetrin yksiön Linnankoskenkadulta, menin siivoamaan Helsingin Messukeskusta, ja palasin usein aamun pikkutunneille venyneiltä työrupeamiltani joko jalkaisin tai pyöräilemällä pitkin Nordenskiöldinkatua tai Keskuspuiston läpi. Hintana itsevalitsemastani töölöläisyydestä oli se, että epäsäännölliset työaikani venyttivät opiskelujeni kestoa, mutta minulla ei ollut valinnanvaraa. Ymmärsin, että helsinkiläiseksi olen syntynyt, ja joskus vielä tahtoisin asua näillä kulmilla, toivottavasti kuollakin Helsingissä.
Tuon ratsastuskentälle johtavan hiekkatien varrelta lähtee metsäpolku, joka johtaa eräälle suurelle kivelle, jolla kerran näinä köyhinä mutta tulevaisuuteen naiivistikin luottavina opiskeluvuosina eräs suuri mutta täyttymystä vaille jäänyt yksipuolinen rakkaustarinani sanattomasti huipentui. Syksyllä 1996 ja alkukeväällä -97 jäinen viima pyyhki kasvojani astellessani lähes päivittäin ylös alas Urheilukatua, käydessäni katsomassa Laakson sairaalan keuhkopoliklinikalla keuhkosyöpää sairastanutta äitiäni, lintua, jonka siivet eivät kantaneet. Uskon, että jos äitini olisi nyt täällä, hän olisi ylpeä siitä mitä me täällä Keskuspuistomme hyväksi teemme, ja samalla kauhuissaan, tietäen mitä nämä kulmat minulle merkitsevät.
Jos linnut osaisivat puhua, me emme ymmärtäisi niitä, voimme vain ihailla niitä ymmärtämättä niitä tarinoita, joita satakieli koettaa saada meitäkin kuuntelemaan tässä metsässä. Me emme osaa lentää, mutta osaamme puhua, välittäen niitä monia tarinoita, joita Keskuspuisto meille on kertonut.
Michael Perukangas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti