Useimmissa uimahalleissa on oma rata nopeille kuntouimareille, ja hyvä näin. Nopeiden kuntouimareiden ei tarvitse turhautua kierrellessään itseään verkkaisempaan tahtiin uivia, jolloin heidän uintirytminsä voi seota täydellisesti. Verkkaisemmat uimarit taas saavat edetä omassa rauhassaan ilman että he saavat itseään rivakampien vesipetojen peräaaltoja silmänsä, nenänsä ja suunsa täyteen. Miksi sitten uimahalleissa ja -stadioneilla ei ole merkattu omia ratojaan myös verkkaisesti uiville? Leimaamisen pelossa. Kuntoilun kuitenkin pitäisi olla nautinnollista kilvoittelua itsensä kanssa, omaa tahtiaan. Kaikkia hyödyttäisi, jos uima-altaisiin oltaisiin merkattu esimerkiksi yksi rata kilpauimareille, yksi nopeille kuntouimareille (alle 25 minuuttia per kilometri), yksi "tavallisille" kuntouimareille (25-35 minuuttia per kilometri) ja yksi rauhallisille kuntouimareille (yli 35 minuuttia per kilometri). Käytettävissä olevien ratojen lukumäärän mukaan jaottelua voisi tästäkin vielä hienopiirteistää.
Ehdotukseni voi näyttää siltä, että kelloon tuijotteleva suorituskeskeisyys tuodaan kuntoiluun paraatiovista, mutta tämä ei ole tarkoitukseni. Kuntoilun tarkoitus on saada omasta fyysisyydestään nautintoa, tuntea yhteyttä vesielementtiin, tuntea että vesi kannattelee. Uimari osaa kyllä arvioida oman etenemisnopeutensa, ainakin sillä tarkkuudella että osaa löytää omaan vauhtiinsa parhaiten soveltuvan radan.
Miksi tällaista sitten esitän; onko minulla kenties oma lehmä ojassa? Säännöllisenä kuntouimarina, joka ui kilometrin reilun kahteenkymmeneen minuuttiin, en ole liikenteen tukkeena yleensä edes nopeiden kuntouimareiden radalla. En kannata riefenstahllaista ylivertaisen, ruumiillisen suorituskoneen estetiikkaa, vaan sekä gepardi että kilpikonna ovat yhtä arvokkaita. Annetaan molempien kukoistaa omina itsenään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti