Mielenterveysongelmat ovat suuri inhimillinen tragedia, yleensä kärsijälle itselleen ja tietenkin hänen läheisilleen. Yhteiskunnalliseksi ongelmaksi mielenterveysongelmat räjähtivät 90-luvun alun lamavuosina, jolloin hoitopaikkoja vähennettiin ja siirryttiin avohoitoon, joka usein on peiteltyä heitteillejättöä: yhteiskunta on siirtänyt vastuun potilaille itselleen, ja antanut heille pilleripurkin käteen. Saman kehityksen onneton toinen seurausilmiö oli kaikista verkostoista tipahtaneiden ihmisten määrän kasvaminen.
Pahiten ehkä 90-luvun laman seuraksena karsittujen palveluiden ja turvaverkostoista tipahtamisten jälkipyykkiä pesevät juuri nuoret, sillä monien heistä vanhemmat ovat itse kärsineet 90-luvun seurauksista, jolloin heistä ei ehkä aina ole ollut sitä tukea nuorille jota nämä tarvitsisivat. Nuorten työnäkymät myös ovat koko ajan muuttuneet epävarmemmiksi ja kulttuuri pirstoutunut.
Noin kaksikymppistä käsitellään Suomessa virallisesti aikuisena, mutta aika monella tuossa iässä on aika heikot eväät ottaa itse vastuu elämästään. Monilla ainoa vakituinen suhde on terapia, ja jatkuva pelko terapiasuhteen mahdollisesta päättymisestä vain siksi että täysi-ikäisyysikäraja on jo päässyt ylittymään, voi aiheuttaa lisäahdistusta.
Jos yhteiskunta on nostanut kätensä pystyyn ja valuttanut vastuun kansalaisyhteiskunnalle, olisi suotavaa että sille myös annettaisiin resursseja hoitaa tehtävänsä. Järjestöt tekevät hyvää työtä järjestämällä tuettua asumista – mieleeni tulee esimerkiksi Etappi – tai harrastuksia ja muita sosiaalisia verkostoja - esimerkiksi Majakka – ja sosiaalistavat nuoria työelämäkokeilujen ja –harjoittelupaikkojen avulla, kuten Horisontti. Kansalaisjärjestöt tarvitsisivat tehtäväänsä kaiken mahdollisen tuen: varoja palkata ohjaajia ja ohjaajien koulutusta. Nuorten mielenterveyskuntoutujien elämää pitää lähteä kohentamaan yhteistyöverkostossa, jossa olisivat mukana kaikki heidän elämäänsä vaikuttavat tahot. Näitä voivat olla esimerkiksi oppilaitokset työvoimahallinto, sosiaalitoimi ja mielenterveyspalvelut.
En usko pääministeri Matti Vanhasen tavoin, että nuorten sekundaarisosialisaation voi jättää toisen asteen oppilaitosten tehtäväksi. Kaikki nuoret eivät opiskele, eivät, vaikka heille tarjottaisiin keppiä taikka porkkanaa. En yhtään ihmettele kaikista verkostoista väliinputoamista, jos edes valtiovalta ei tunnusta tai ymmärrä ongelman luonnetta. Jollei ilmiötä ymmärretä tai edes sen olemassaoloa ei tiedetä, lienee liikaa vaadittu, että siihen voisi tehokkaasti puuttua.
Tavoitteen pitäisi olla, että jokainen nuori tekisi jotakin mielekästä, oli se sitten opiskelua, työharjoittelua tai työtä. Yksilölliset mieltymykset ja taipumukset ovat kovin erilaisia, ja juuri tämän vuoksi jokaisella peruskoulunsa päättäneellä nuorella pitäisikin olla henkilökohtainen vastuuaikuinen, eräänlainen mentori, jonka hän voisi tavata edes pari kertaa vuodessa, jolta hän saisi perspektiiviä ja joka katsoisi edes hieman nuoren perään.
Liberalistit olisivat valmiita jättämään kasvatustehtävän perheelle, ja tietystikin vanhempien pitäisikin olla lapsensa ensisijaisia vastuuaikuisia. Kaikista ei kuitenkaan ole siihen. Markkinaliberalismin huumassa olisi syytä muistaa, että kaikista ei ole markkinasubjekteiksi ja täysivaltaisiksi asiakkaiksi saatikka vastuullisiksi ja aikuisiksi kansalaisiksi. Heidän kohdallaan yhteiskunta on nostanut kätensä pystyyn jo 16 vuotta sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti