Suomalainen rouskuekspertti Østmarkassa

Olin Oslon yliopiston järjestämällä sieniretkellä Østmarkassa, eli Osloa kiertävän kaupunkimetsävyöhykkeen itäisessä osassa. Kun aksenttini pian paljasti minut suomalaiseksi, tämä ylensi minut välittömästi rouskuekspertiksi.

Jos sienestys yleensäkin on itäinen harrastus - venäläiset ymmärtävät sienten päälle, ja Suomessa harrastus painottuu itäiseen Suomeen - niin tietenkin Norjan vinkkelistä Suomi on itäinen maa. Jos Suomessa vieroksutaan tatteja ja etenkin haperoita (puhumattakaan valmuskoista ja muista apokryfisienistä), niin Norjassa taas ei ymmärretä rouskujen päälle, vaan niitä vieroksutaan kirpeänmakuisina.

Suomessa olen tähän saakka lukenut itseni haperoihmiseksi, koska moni suomalainen ei tunnista muita sieniä kuin rouskut ja kantarellit. Kun valistin norjalaisia kanssasienestäjiäni siitä, että rouskut ovat ryöppäyksen jälkeen syötäviä, tämän jälkeen muut sienestäjät alkoivat kantaa minulle kasapäin rouskuja, koska eivät ymmärtäneet, mitä niillä tekisivät.

Tarinan opetus? Asiantuntijuus on kontekstuaalista, samoin itäisyys. Jos siis kaukoputkella katsottuna sienien harrastaminen on itäistä, niin mikroskoopista nähtynä, rouskut ovat sieniharrastuksen sisällä itäinen juttu.

Matkatakuu Helsinkiin!

He tarjoavat totalløsninger, eli kokonaisratkaisuja.

Oslon julkisesta liikenteestä vastaamaan perustettu liikelaitos Ruter lupaa matkatakuun kaikille syystä tai toisesta matkaan pettyneeltä, siellä olonsa epämukavaksi tunteneilta tai väliinjääneen kyydin takia myöhästyneiltä. Kuulostaa hyvältä. Tällaista Helsinkiinkin! Juuri näin julkisen hallinnon palvelutuotannon tulisikin toimia jotta se voisi muodostaa potentiaalisen vaihtoehdon omilla jaloillaan – tai siis kumipyörillä – äänestäville. Jos esimerkiksi väliin jääneen kuljetuksen takia ei ehdi ilman taksia määränpäähänsä, Ruter korvaa taksin tiettyyn rajaan saakka. Kuulostaa edelleenkin hyvältä. Palvelun tuottaja on siis vastuussa palvelunsa toimivuudesta ja asiakastyytyväisyydestä, tiettyyn rajaan saakka, paitsi silloin kun sen tuottaman palvelun tuottaa joku muu.

Yleisen sosiologien ja muiden yhteiskunnan kroonisten väärinymmärtäjien ruokkiman käsityksen mukaan, teollinen tavarantuotanto on korvautunut viimeisen 30 vuoden aikana palveluntuotannolla moottorimme rataspyörien pyörittäjänä. Vielä tarttis vaan tietää, mistä sitä palvelua saisi. Kun ennen palvelu tarkoitti jotakin hienoa, juuri minun tarpeeni kokonaisvaltaisesti huomioivaa, nyt palvelu on usein tekaistu peitenimi hyvinvointivaltion rappeutumisen edestä antautumiselle ja kansalaisuuden korvaamisella asiakkuudella. Aika huono peittely-yritys (uus) liberalismille. Strutsikin osaisi paremmin.

Usein liikelaitostumisen seurauksena on se, ettei ”Posti ole enää entisensä”; Vennamon Pekan kusti ei enää todellakaan polkenut. Usein liikelaitostuminen on vain yksi ulottuvuus toiminnan ”tehostamiseksi” naamioidun poliittisen kontrollin luovuttamisen markkinavoimille; muita saman ilmiön liepeillä roikkujia ovat yksityistäminen, kilpailuttaminen ja urakoiden osittaminen.

Miten tähän siis tultiinkaan? Olinpa unohtaa. Olin noutamassa poikaani Oslon raukoimmassa kolossa sijaitsevasta lastentarhasta, ja minun oli määrä uusia matkakorttini. Laskin sen varaan, että metroasemalla oleva lippuautomaatti toimisi. Väärä luulo. Kysyin asiaa paremmin tuntevilta alkuasukkailta, saako metroista ostaa matkalippuja. No kun ei saa, vastasi paikallinen, (sillä niissä ei saa palvelua). Laskin viimeisen kortin metroaseman yläpuolella olevan Narvesen-elintarvikekioskin varaan, sillä tiesin, että niissä myydään matkalippuja. Ei myydä. Siis myydään, mutta lipunlatauskone ei toimi. Joudun ostamaan kertalipun, joka minulle ihme ja kumma myydään! Saan kioskisedältä jopa matkalipun verta nielaisseet 550 kruunuani takaisin, tosin käteisenä! Vihdoinkin kohtaan palvelua!

Menetin tässä asiattomassa sähläilyssä kuitenkin yhden metron. Ei siinä muuten mitään, mutta kun on tuo paikka jumalan selän takana, ja poikani on vielä sen verran malttamattomassa iässä, että kun ruoka-aika lähestyy, ei siinä isin kannata selittää, ettei ole isin vika, ettei vielä saa ruokaa. Kun ei tässä Jumalan korvessa edes ole mitään paikkaa, jossa voisi syödä.

Vaikka matkustuskokemukseni kiistämättä epäonnistui, matkatakuu ei kuitenkaan sovellu tapaukseeni, koska omalle tapaukselleni ei ole kohtia Ruterin 12-kohtaisessa matkatakuussa, jossa ei puhuta mitään toimimattomista lippuautomaateista. Oletan, että tämä johtuu siitä, että joku toinen toimittaa ne lippukoneet.

Olen sikäli vanhan liiton mies, että oletan tietäväni, mistä saan palvelua, ja että siitä yhdestä ja samasta palvelusuoritteesta on kokonaisvastuussa joku taho. Ihan sama kuka, mutta että joku, olkoon vaikka Oslon metromatkayhdistys. Etenkin kun lippuautomaatit liittyvät elimellisesti matkustamiseen; joku voisi jopa kuivakkaan kyynisesti erehtyä väittämään, että ne ovat sen ”edellytys”, ainakin ihan eri tavalla kuin vaikkapa suklaapatukka olisi uimisen edellytys.

Olen kuitenkin sikäli wanhan liiton mies, että minun mielestäni palvelukokemusta ei tule pilkkoa, ainakaan asiakkaan kannalta. Ihan sama, kuka vastaa kädestä ja kuka jalasta, kunhan vaan on joku, jolle voi jäsennellä jos ottaa päähän. Esimerkiksi tarkoitukseni voi olla ottaa suklaapatukka ensiavukseni näännyttävän Helsingin kaupungin uimahallissa suoritetun uintikokemuksen jälkeen, mutta suklaapatukoiden saaminen uimahalleista edellyttää uimahallitilan osan ulkoistamista suklaapatukka-automaattiyrittäjälle. Ja jos automaatilla sattuu olemaan paha päivä, ja se nielaisee kolikkosi ja jos saat vastaukseksi kaupungin työntekijältä välinpitämättömän ”niin se on tehnyt monilta ennenkin”, niin silloin toivoisin tälle työntekijälle oikein pahaa ummetusta.

En väitä, että suklaapatukka olisi uimahallissa oleellinen tuote sillä ne myyvät "uinteja", mutta jos kerran päästävät tiloihinsa, niin ovat siitä vastuussa. Eiväthän kotibileissäkään häiriköivät vieraat saa varoituksia vaan se, joka tarjoaa asunnon häiriköivien vieraiden käyttöön.

Terve, Franco!

West Ham vahvisti tänään etulinjojaan argentiinalaissyntyisellä meksikolaishyökkääjä Guillermo Francolla. Franco on pelannut Meksikon paidassa 19 ottelua, joissa on syntynyt 6 maalia. Franco on edustanut viime kaudet espanjalaista huippujoukkue Villarrealia, jossa hän oli yleensä kolmas tai neljäs hyökkääjä esimerkiksi Diego Forlanin, Nihat Kahvevin ja Giuseppe Rossin takana. Villarrealissa hän pelasi 81 ottelua, joissa syntyi 14 maalia. Franco tykkää pelata hyökkäyksen keskipisteenä, pitäen palloa ja luoden paikkoja muille hyökkääjäpelaajille.

Uutinen on julkaistu joukkueen virallisella nettisivulla, jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa.

Hitaammin, matalammalle, voimakkaammin

Olin hyvin epäurheilullinen lapsi. Muistan ensimmäisen kerran nostaneeni jalkojani juoksutarkoituksissa viisivuotiaana, jolloin otin juoksukisan kotipihallani kaksivuotiasta hoitolastamme vastaan. Kun hän oli jo ehtinyt pihan toiseen päähän, itse kompastuin ja rikoin polveni, suunnilleen pihan puolivälissä.

Kahden ensimmäisen kouluvuoden liikuntatunneista muistan vain 60 metrin juoksut, joissa olin aina viimeinen, ja toisella luokalla minut pantiin luokkani edustusfutisjoukkueeseen varmaankin itsetuntoni kohottamiseksi. Tein heti oman maalin, koska sen verran tiesin futiksesta, että sen ideana on maalien tekeminen. Ymmärsin kannustusjoukkojemme reagoinnista, että näin ei kai sittenkään ollut tarkoitus.

Päästyäni kolmannelle luokalle, olin jo vaihtanut koulua. Futiksessa minut ja paras ystäväni valittiin kunujaoissa aina viimeisinä, ja kunujaoissa viimeiset pelaavat puolustajia, ja koulufutiksessahan on tunnetusti - ainakin aikana ennen Sami Hyypiää - sama pelifilosofia kuin Brasiliassa: kaikki pelaa, paitsi pakit.

Viidennellä luokalla, kävin isäni kanssa joskus sienimetsällä Myyrmäessä. Jollakin näistä reissuista hän harhautti minut paikalliselle urheilukentälle, ja yllytti kokeilemaan erilaisia yleisurheilulajeja. Sain ahaa-elämyksen. Kun ekalla kerralla kulutin sadan metrin juoksuun 22 sekuntia ja risat, ei mennyt kauaakaan kun ehdin jo alle 15 sekuntiin. Pian liikunnanopettajani - josta muuten en muista mitään - otti minut kerran puhutteluun, todeten, että olen pikajuoksijana luonnonlahjakkuus, ja jos haluaisin valmennusta, hän voisi sellaista hankkia.

Luonnonlahjakkuus periytyy geeneissä. Olen urheilullista sukua. Isäni voitti 15-vuotiaana koulujen välisen sadan metrin juoksun ajalla 11,7, ja äitini isän ennätys 40-luvun lopulla oli 11,2, jolla hän oli Kalevan kisojen välierätasoa.

Varsinaisen urheilukipinän sain kuitenkin koululiikunnasta huolimatta, vasta lukion loppumetreillä. Tuolloin aloin lenkkeilemään, koska olin kuullut, että armeijassa pitää olla hyvässä kunnossa. Tämän jälkeen olenkin tuurijuopotteluliikkunut koko rahan edestä, vähintäänkin kuroen kiinni kaikki nuorena liikkumattomat vuoteni.
Edelleenkin se, etten lapsena liikkunut, näkyy siinä, että en ehtinyt hankkimaan pallopeleissä vaadittavaa perustekniikkaa.

Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo lähti tästä maailmasta oman kätensä kautta 58 vuoden iässä, muun muassa siksi että hän ei enää katsonut voivansa kehittää tenniksen ykkössyöttöään ammattilaispelin vaatimalle tasolle. Olen luullut, että urheilu olisi terveellistä. Kuitenkin, mitä enemmän olen urheillut, sitä hitaammaksi olen tullut.

Pelasin tänään futsalia (sisäfutista, toim.huom.) Oslon yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Havaitsin, että juoksukuntoni ja fyysinen voimani kyllä riittää kaksikymppisille. Setä jaksaa kelata, eikä setää sysätä syrjään. Setä ei kuitenkaan ehdi.

Ehkä minun on kuitenkin syytä antaa itselleni vielä aikaa 20 vuotta, ennen kuin teen liian hätäisiä johtopäätöksiä. Jos nyt lopetan urheilun, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia. Usain Bolt, täältä tullaan!

9 dirigenter

På Facebook fins det en rekke top 15-listor om førskjelligt, og jeg planlagte å lage en lista om 15 største dirigenter, men klarte kun med 9. Følgende presenteres 9 dirigenter som er alltid interessante og overtygande, selv om alt de har gjort har ikke alltid vært heilt perfekt:

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Den største representanten i den subjektive og romantiske germaniske skolen. I sitt beste i tyske klassiker, f.eks. i Wagner og Beethoven, men som en stor musiker kan han overraske: hans Ravel er også fint. Han var ikke alltid i sitt mest inspirert i plateinnspillinger, men lyckligvis det finnes en rekke liveinnspillinger.

Anbefalte innspillinger:
Wagner: Tristan ja Isolde (med Kirsten Flagstad). En klassiker blant operainnspillinger, ikke minst fordi Elisabeth Schwarzkopf sang de høyeste lydene Flagstad kunde ikke lenger nå.
Wagner: Nibelungenlied. Furtwängler er uten rivaler når det blir til lange linjer og konsentrasjon.
Innspillinger 1942-1944. Kringkastingsinnspillinger under andra verldenskrig. Innehåller flere perler, f.eks. 4., 5. og 7. sinfonier av Beethoven, 2. pianokonsert av Brahms med Edwin Fischer, en helt galen C-dursinfoni av Schubert, Bruckner's 5.sinfoni og Sinfonia Domestica av Strauss. Innehåller også en serie fra Ravel's Daphnis et Chloe.
Beethoven: 9.sinfoni. Liveinnspillingen fra Bayreuth i 1951 er den definitive nian. Bruckner: 9.sinfoni, Wagner: Tristan ja Isolde-prelud. Særdeles Tristan-preluden er kanskje den mest intensive musikkdokumenten noensinne.
Beethoven: Kaiserkonsert (med Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler har en intuitiv forståelse for hverannen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Den største representanten i den objektivistiske partiturtrofaste skolen, som antitese til Furtwängler.

Anbefalte innspillinger:
Beethoven: Sinfonier. Den perfektionistiske Toscanini hade en dårlig sans for akustikk. Innspillingene med NBC-sinfoniorkester er helt uten ekko. Tross det, særdeles sinfonier 1, 3 (Eroica) og 6 (Pastoral) lykkes veldig bra.
Innspillinger med New York filharmoniker (3 cder) representerer Toscanini i sitt beste, også lydteknisk. Rossini og Verdi er i særklasse, Beethoven's syvende bedre enn NBC-versjonen, Wagner konsentrert og Haydn's 101 er en modell av hvordan Haydn måtte spilles og hvordan Szell og alle autentiker har forsøkt å spille.
Elgar: Enigma-variasjoner. Det er selv Toscanini som får dette mest kjende verket i den engelske muchadoaboutnothing-skolen fungere som en riktig musikk.

Otto Klemperer (1885-1973). . En tysk sarkastiker og eksentriker; som dirigent var han en strukturalist og partiturtrofast, selv om hans musisering høres helt førskjelligt enn Toscaninis.

Anbefalte innspillinger:
Bruckner: 4. og 6. sinfonier. Klemperer unngår å understreke romantiske aspekter i Bruckner, men istedet røntgenfotograferer stykkene. Særdeles blåseinstrumentene gir sinn beste innsats, spesiellt oboisten Sidney Sutcliffe. De fineste Bruckner-innspillingene noensinne.
Brahms: Sinfoni no 2. Det er bare Klemperer som kan unngå inntrykken av barnemusikk med den her sinfonien.
Brahms: Violinkonsert (med David Oistrah). Helt majestetisk. En av de største innspillingene av en violinkonsert.
Bach: Matteuspasjon. Hvis du vill ha din Matteuspasjon stor, større blir den ikke. Kanskje ikke den mest "autentiske" i stil, men i atmosfær. Solister er førstklassige med bl.a. Fischer-Dieskau, Pears og Schwarzkopf.
Brahms: En tysk requiem. De attributer som karakteriserer Matteuspasjonen også tilpasser den her.

Bruno Walter (1876-1962). Det høres at han elskede musikk framfor alt.

Anbefalte innspillinger:
Mahler: Sinfonier 1, 2 ja 9. Mahlers venn Walter har en spesiell autoritet i Mahler. Særdeles den niende er kanskje den fineste innspillingen av en sinfoni noensinne. Lydtekniskt også meget bra med fyldig ambiense.
Mahler: Das Lied von der Erde (med Kathleen Ferrier og Julius Patzak). Den definitive versjonen av dette eksotiske verket. Den siste innspillingen til Ferrier, som har en særintensitet og -vibrato. Patzak eg også meget karakteristisk som en erfaren, sliten og hedonistisk tenor. Jascha Horenstein - som har kapitelen sin her - hade rett. Det mest tragiske i dødet er at man ikke lenger kan høre Das Lied von der Erde, og det er akkurat denne platen jeg vil høre som den siste.
Mahler: Kindertotenlieder (med Kathleen Ferrier). Allt som karakteriserer das Lied tilpasser også her.
Brahms: 4.sinfoni. En ideal versjon av denne tunge sinfonien, utført med stor kærlek og tro.
Mozart: Sinfonier no 35-41. Ideale versjoner av Mozzart's sene sinfonier;energiske men med noe fyll også.
Beethoven: Pastoralsinfoni (no 6). Den mest lyriske sinfonien av Beethoven i sin mest idealistiske, vakraste og i sitt godeste.
Schubert: 8. (Den uvullendte) sinfonien. Enn liveinnspilling fra Wien. Tekniskt suboptimal, men som en historisk dokument helt sjockerande med intensiten sin.

Jascha Horenstein (1898-1973). En relativt ukjend dirigent, som unngick de største orkesterene og som ble en kultfigur i 60-tallets England med forskjellige provinsorkester. Nådde en ideal mellom en subjektivistisk romantisk stil og en mer objektivistisk stil. Særdeles tilpasset til Mahler og Bruckner. Har kun noen få "offisiell" plate; de fleste er konsertinnspillinger fra England.

Anbefalte innspillinger:
Mahler: Sinfonia no 7. Den fineste versjonen noensinne; den enigmatiske og problematiske sinfonien som en spennende eventyr.
Mahler: Das Lied von der Erde (med Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Tilmed mer vakker enn Walter's fortolkning men solister er ikke i densamme klasse.
Bruckner: Sinfonier no 5 og 9. Idealfortolkninger for disse sinfonier. Horenstein gjør enn vellykket kompromiss her mellom Klemperer og Furtwänglerin, "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (med Earl Wild). Den fineste komplettinnspillingen av disse ultraromantiske konserter, som blir riktig musikk á la Brahms. Pianisten gjør en kjempeinnsats selv om han er ikke riktig noen velkjend verldenspianist.

Fritz Reiner (1889-1963). En orkestervirtuos og kolorist, men spesielt en teknisk perfektionist som var meget interessert av innspillingsprosessen og plasserte selv mikrofonene. Hans innspillinger er ofte artistiskt sett aldrig blitt forbedret, selv om han gjorde de første stereoinnspillingene noensinne. Innspillingsteknikken har ikke tatt noen fremskritt siden 50-tallet, det har kun blitt mer utstyr og mer d:er som tegn av digitalisering. Reiner lever!

Anbefalte innspillinger:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner var en Strauss-tolk uten rivaler, og hans Strauss er ikke bare virtuosiskt men også musikalisk. De første kommersielle stereoplattene noensinne, og hvordan slags!
Beethoven: Sinfonier no 1 og 6. Reiner ofte mistar poenget med Beethoven, men den her er nesten ideal med vitalismen og maskulinismen sin.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. De beste innspillingene av fransk orkestermusikk noensinne, stemningen er ikke bare idiomatisk men herlig sensuell.
Vienna (Strauss' valser). Valsene av Strauss er faktiskt helt seriøs og riktig musikk, ikke bare salongmusikk som bakgrunn for dans.
Brahms: 1. pianokonsert (med Rubinstein). Kanskje den største innspillingen av en pianokonsert. De begge har en maskulin stil som er helt ideal for Brahms.
Rossini: Vorspiele. Rossinis vorspieler eksploderer og bubbler; det er fyrverkeri.

George Szell (1897-1970). En ungarsk-tsjekkisk presisjonist, som idoliserede Toscanini, begynte treningen av sin Cleveland Orchestra når de andre hadde allerede sluttet med orkesterene sine.

Anbefalte innspillinger:
Brahms: Sinfoni no 3. Kombinert eksaktisism med lyrikk er mulig. Platten har også en fin Dvorak's 8.
Dvorak: Sellokonsertto (med Casals eller Fournier). Dvoraks orkesterbruk er svak og tynn, men Szells Dvorak sterk og fyldig.
Dvorak: Slaviske danser. En av de fineste orkesterplattene noensinne. Dvoraks danser er faktiskt absolutt musikk, og det er umulig or forbedre dette.
Beethoven: Sinfoni no 5. Klart den beste stereoinnspillingen av denne klassiken alle tror seg å kjenne. Innspillingen blir bedre av Concertgebouw-akustikken enn hvad som han vanligvis nådde i den torre Severance Hall i Cleveland. Platten har også en spennende og livlig Sibelius 2.
Mendelssohn: Sinfoni no 4, Sommernattens drøm. Helt transparent stororkesterspill. Det trengs ikke noen annen Mendelssohn-platte.
Schumann: Sinfonier. Szell klargjør orkestreringen og Schumanns melodier vinner av dette.
Haydn: Londonsinfonier no 93-98. Der er slik Haydn måtte spilles, og det er flere som forsøker, f.eks. Brüggen, Hogwood og andre "autentikerne".
Stravinski: Ildfuglen. Oerhørt virtuosisk og atmosfærisk.
Wagner: Operapreluder. Den massive Wagner blir nesten kammermusikk.
Mahler: Sinfonier no 4 og 6. Røntgenfotograferingen hans frigjør disse stykkene fra ekstra-angsten. Den sjette er aldrig blitt mer kompulsiv.

Rudolf Kempe 1910-1976). En etterfølgere av Furtwängler i germanisk romantikk, men med noe ekstrafriskhet og lys som de fleste romantikerne ikke har. Kempe var i sitt beste i Beethoven, Richard Strauss, Brahms og Wagner.

Anbefalte innspillinger:
R.Strauss: Orkestermusiikk, komplett. For folk (flest) som misliker Strauss og tvivler ham som en tom orkestervirtuos. Kempes Strauss er ikke bare musikk men nesten kammermusikk. Statskapelle Dresden spiller med skjønnhet som høyeste verdi, spesielt violinene selv om instrumenttene er sigarrboksnivå.
Beethoven: 3. sinfoni (Eroica). Den fineste Eroica noensinne, de begge versjonene av Kempe. Den med berlinske filharmonikker er fra 1950-tallet og litt langsammere og den andre er med Münchener filharmonikker fra 70-tallet. De begge klarer hvor Furtwängler klarer ikke: å forsterke og forstore den helt fra starten til sluttet men bevare intensiteten hele tiden.
Wagner: Nürnberg Meistersinger: Jeg mangler en sans for opera, men hvis man kan få så mye gledje og lys ut av Wagners partitur, har man en vinnere blant operainnspillingene. Med de fineste sjungerne fra tyske skolen - f. eks. Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick utgjør en riktig ensemble. Favorittoperainnspillingen min noensinne.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiber har ikke etterlatt särlig mye plater, men de som finnes bevitner at han var en ekte klassiker i en Toscanini-tradisjon men med noe mer fyldig lydbild i orkestern sin.

Anbefalte innspillinger:
Beethoven: Sinfonier 3, 6 og 7. Kleibers Beethoven er kinetisk men voksen og fyldig. Hans Eroica er ideal, og Pastoral den beste jeg har hørt; den er kinetisk på måte man tilknytter til Kleiber men med en unik rolighet. Syvende er også den beste jeg har hørt, den kombinerer de beste sidene av Toscanini og Klemperer.
Schubert: Sinfoni no 8 (Unvollendete). Det finns en viss desperat følelse med den sinfonien, den faktiskt er bedømt å bli på jorda, den kan ikke gå noenstans.

9 kapellimestaria

Facebookissa on ollut liikkeellä erilaisten asioiden lista kiertokirjeenä, jossa on pyydetty nimeämään esimerkiksi 15 kirjaa, 15 elokuvaa ja niin edelleen. Kapellimestareista en ole nähnyt vastaavaa, mitä ihmettelen ja en ihmettele. Ajattelin aloittaa elämäni ensimmäisen kiertokirjeen, jonka aiheena olisi 15 kapellimestaria. Koska lista jää kuitenkin suutariksi - keksin vain 9 mielestäni muita päätä pidempiä puikkosankareita, jääköön lista tänne etydiksi.

9 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla:

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5.sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimmat Bruckner-levytykset.
Brahms: Sinfonia no 2. Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen aikuisten oikealta musiikilta.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Yhdeksännen sinfonian levytys saattaa olla paras sinfonialevytys koskaan. Tarkoitan myöhempää Columbia-sinfoniaorkesterin levytystä, jossa on sitäpaitsi noin 50 vuotta vanhaksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.


Jascha Horenstein (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulevasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.

Folkvord eller folk flest?

Norjassa on tulossa parlamenttivaalit, ja seuraavaksi aion paljastaa vaalisalaisuuden. En aio äänestää ainakaan Fremskrittspartietia. Itse asiassa, en aio äänestää ketään, sillä minulla ei ole äänioikeutta.

Vaaleissa voi tehdä äänestyspäätöksen joko omatunnolla tai taktikoiden. Taktikko perustaa päätöksensä siihen, millainen valinta antaa todennäköisesti parhaan mahdollisen lopputuloksen, jolloin oman äänen vaikutus vaalien tulokseen pitää maksimoida. Näin esimerkiksi ei kannata antaa ääntään sellaiselle puolueelle, joka ei kuitenkaan pääse Stortingetiin.

Omatuntoaan kuunteleva äänestäjä taas toimii siten, että hän antaa äänensä sille puolueelle, joka edustaa hänen omia arvojaan parhaiten. Jos kuuntelisinkin omaatuntoani, se ääni, jota en voi antaa, menisikin Vihreiden sisarpuolueelle MDG:lle. Koska MDG ei kuitenkaan tälläkään kertaa - valitettavasti - ylittäne tarvittavaa äänikynnystä, mitä sitten pitäisi tehdä, jos haluaa että oma ääni ei mene hukkaan?

Muuttaessani ensimmäistä kertaa Norjaan, muistan törmänneeni omassa mansikkapaikassani - St. Hanshaugenin puistossa - RV:n (nykyään ytimekkäästi vain R, eli Rødt) ykkösehdokkaan Erling Folkvordin mainoksiin. Niitä oli jäänyt puistoon muistuttamaan asiasta pitkäksi aikaa vaalien jälkeenkin. Tästä syystä tunnenkin tiettyä nostalgista kiintymystä tätä paikallista vasemmistoänkyrää kohtaan.

Folkvord mainostaa, että hän kilpailee FRP:n Sylvi Listhaugin kanssa viimeisestä Folkting-paikasta Oslossa. Vaikka politiikassa tulisikin lähtökohtaisesti etsiä positiivisia vaihtoehtoja sen sijaan että osoitellaan vihollisia sormella, tämä argumentti puraisee. Oma ääneni, jota en siis voi antaa, taitaisikin mennä Erlingille, tälle Oslon Yrjö Hakaselle, koska minulle riittää se, että maahanmuuttokriittisillä, koko maan asfaltoivilla ja kaiken yksityistävillä änkyröillä ylipäätään on parlamentaarinen vaikutuskanava, FRP. FRP, eli edistyspuolue perustaa politiikkansa "kansan enemmistöön", eli "tavallisiin ihmisiin", joita on galluppien mukaan kansasta kuitenkin vain noin 20%. Eivät he ainakaan enää yhtään lisää jalansijaa kaipaa; jo nyt he ovat protestipuolueeksi hämmästyttävän hyvissä lihoissa.

En tunne tätä FRP:n ehdokas Sylvia, ja hän saattaa olla hyväkin tyyppi, mutta se, joka perustaa äänestyspäätöksensä parlamenttivaaleissa henkilöön, on ymmärtänyt vaalien luonteen väärin. Vaaleissa valitaan ensin puolue, sen jälkeen puolueen listoilta ehdokas. Näin ollen, pahan puolueen ehdokas on vääjäämättä pahis. Tosin Norjassa valintaprosessia on yksinkertaistettu aika helpoksi: puolueen valinta riittää, sillä Norjassa on listavaalit, joissa puolue sijoittaa ehdokkaansa valmiiksi priorisointijärjestykseen. Riittää siis että valitsee puolueen; kun siis vetäisee sen punaisen viivan, saa solisalirattia ja siellä solisaliratissa sitten päätetään, kuka on arvoinen edustamaan kansaa. Tosin tämä järjestys on ohjeellinen, ja sitä voi muuttaa valitsemalla puolueen lisäksi myös ehdokkaan.

Michael Perukangas in Oslo writes in Newham Recorder

As a comment on David Hall's notion that whatever team our club fields, we have to get behind it as the 12.man (allaolevan jutun voi siis lukea myös klikkaamalla otsikkoa; Newham Recorder on West Hamin alueen paikallislehti):

So true. But if we still could get our hands on a free agent striker, that would be a plus.

Viduka knows this league, yes, I know that not everyone is not that excited about him.

There were some potential free snaps available, not only Benjani but Pantelic with whom we were linked not so long ago.

Being left with two strikers leaves a load of baggage on Diamanti's shoulders, so we'll see what he is made of,

But anyway, up the Hammers!

Norjaa ei kannata oppia

Virallisen version mukaan norjanopiskelua kannustetaan, koska kieltä pidetään täällä parhaana integraation mittarina, jopa akateemisissa tutkimuksissa. Niissä integroitumista mitataan esimerkiksi sillä, kuinka paljon lukee norjalaisia sanomalehtiä ja kuinka monta norjankielistä ihmistä kuuluu ystäväpiiriin. Kuitenkin, käytäntö on paljon karumpi.

Sunnuntain Aftenpostenissa oli juttu Uudesta Seelannista Norjaan muuttaneesta kokki Danielista, joka on ollut suurimman osan täälläoloaikaansa pätevyyttään vastaavissa töissä, eli kyse ei siis todellakaan ole mistään onneaan onkivasta sosiaalipummista. Daniel teki, niin kuin fiksu maahanmuuttaja tekeekin, ja mihin maahanmuuttajia kannustetaankin: hän meni norjankurssille. Kuitenkin Danielille kävi niin, että suhdanteet siivosivat hänet kortistoon.

Koska Daniel kuitenkin halusi kunnon ihmisenä oppia norjaa, hän tietenkin jatkoi aloittamaansa kurssia, sillä eihän nyt hänen mieleensäkään voinut tulla, että norjanopiskelu olisi rangaistavaa. Norjan Kelan eli Navin mielestä kuitenkin oli, ja NAV eväsi häneltä työttömyyspäivärahan. Nyt Danielin kolmihenkinen perhe (norjalainen puoliso ja pieni lapsi) elävät hänen puolisonsa tuloilla.

Tapaus ei varmaankaan ole mitenkään ainutlaatuinen. Tällaista varmaankin voisi sattua myös Suomessa. Danielin tapaus osoittaa taas sen, että ei ole kenellekään – Danielille eikä norjalaiselle yhteiskunnalle, jonka uusi jäsen katkeroituu – eduksi, että ihmisiä luokitellaan näin raa’asti elämäntilanteensa mukaan joko työssäkäyviksi, työttömiksi tai opiskelijoiksi, eikä väliin jää mitään.

Perustuloa siis tarvitaan; perustulo light voisi yksinkertaisesti vain tarkoittaa sitä, että kaikki ns. toissijaiset toimeentulon muodot, eli etuudet – toimeentulotuki, työttömyyspäiväraha, opintotuki – olisivat samansuuruisia, eikä niitä katkaistaisi heti kun ihmisen elämäntilanne muuttuu ennen päätöstä seuraavasta etuudesta.

Nyt siis vallitsevan tulkinnan mukaan, ulkomaalaiset pysyköön ulkomaalaisina, eikä heidän integroitumistaan pidä ainakaan helpottaa, jotta joku edes viitsisi hoitaa yhteiskunnan paskatyöt, ja jotta maahanmuuttokriitikot saisivat kohteen. Näin siis NAV ylläpitää Norjassa paarialuokkaa.

Haluaisinkin suomen Kelalta vakuutuksen siitä, että tällaista ei pääsisi sattumaan Suomessa. Vai pääsisikö sittenkin?

Siirtoikkuna on sulkeutunut

Jokakesäinen jalkapallon siirtoikkuna on tulossa loppuhuipennukseensa. Tähän mennessä näkyvimmin aktiivisimpia joukkueita ovat olleet Real Madrid ja uusrikas Manchester City. Realiin ovat siirtyneet muun muassa Cristiano Ronaldo, Kaka, Raul Albiol, Xabi Alonso, Karim Benzema ja Alvaro Arbeloa; Cityyn Adebayor, Tevez, Barry, Silvinho, Toure ja Lescott.

Muista kiintoisista siirroista mainittakoon Eto'on ja Zlatanin vaihdoista päittäin Interin ja Barcan välillä, Michael Owenin siirto Manchester Unitediin ja Huntelaarin laivaaminen Realista AC Milaniin. Lisäksi Diego on siirtynyt Werder Bremenistä Juventukseen, Arjen Robben Realista Bayern Müncheniin, Glen Johnson Portsmouthin loppuunmyynnistä Liverpooliin, Aleksei Jeremenko jr. Saturnista Metallist Harkiviin, Wesley Sneijder myös Realin tyhjennysmyynnistä Interiin, Diego Milito Genoasta Interiin, Dmytro Chygrynski Shaktarista Barcaan, Eidur Gudjohnsen Barcasta Monacoon, Fabio Grosso Lyonista Monacoon ja Peter Crouch Portsmouthista Tottenhamiin. Samaten Chelsea-floppi mutta Milanin sankari Andrei Shevtsenko sulki kierroksensa palaamalla Kiovan Dynamoon.

Oma joukkueeni West Ham on hankkinut vaihtokaupassa Fiorentinasta portugalilaispuolustaja Manuel da Costan; samassa kaupassa Violaan siirtyi nuori hyökkääjälupauksemme Savio, jonka elämä on ollut Upton Parkilla ohdakkeista. Lisäksi hankimme omaksemme kevätkauden lainassa olleen Radoslav Kovacin, keskikenttämies Luis Jimenezin lainaan Interistä, hyökkääjälupaus Frank Noublen Chelseasta, laitapakki Fabio Daprelan Grasshoppersista, sekä hyökkääjä Alessandro Diamantin Livornosta.

Kysymykset, joihin odotetaan vastauksia siirtoikkunan viimeisen päivän aikana, ovat ainakin:
Siirtyykö Marouane Chamakh Bordeauxista West Hamiin?
Entä toteutuuko Frank Riberyn unelma viimeisenä päivänä, ja Real Madrid päästää hänet kärsimästä Bayern Münchenistä?

Jotkut deadlinepäivän siirroista vahvistetaan virallisesti vasta tänään tai huomenna, joten tarkkaile tätä sivua!

Tähän mennessä 1.syyskuuta tapahtunutta:

Borja Valero: West Bromwich -> Real Mallorca
Hassan Yebda: Benfica -> Portsmouth (laina)
Zdravko Kuzmanovic: Fiorentina -> VFB Stuttgart
Danny Collins: Stuttgart -> Sunderland
Kerlon: Inter -> Ajax (laina)
Diego Arismendi: Nacional -> Stoke
Bogdan Lobont: Dinamo Bucuresti -> AS Roma (laina)
Ibrahima Sonko: Stoke -> Hull (laina)
Ivan Klasnic: Nantes -> Bolton (laina)
James Collins: West Ham -> Aston Villa
Tal Ben Haim: Manchester City -> Portsmouth
Niko Kranjcar: Portsmouth -> Tottenham
John Heitinga: Atletico Madrid -> Everton
Stefan Babovic: Nantes -> Feyenoord
Massimo Donati: Celtic -> Bari
Teemu Tainio: Sunderland -> Birmingham (laina)
David Nugent: Portsmouth -> Burnley (laina)
David Elm: Kalmar -> Fulham
Jerome Rothen: PSG -> Rangers (laina)
Jukka Raitala: HJK -> Hoffenheim (laina)
Richard Dunne: Manchester City -> Aston Villa
Mateja Kezman: PSG -> Zenit St. Petersburg
Marko Pantelic: vapaa agentti -> Ajax
Morten Nordstrand: FC Copenhagen -> FC Groningen