Oslon Grönlandin kaupunginosa näyttää satunnaisesta vierailijasta viehättävältä, vähän kuin Oslon Est Endiltä. Viehättävän eloisassa ja värikkäässä kaupunginosassa vuorottelevat sulassa sovussa libanonilaiset liittymäkaupat ja pakistanilaiset ruokakaupat, ja toki joskus jokunen syntyperäinenkin oslolainen istuu katukahviloiden terasseilla, trendikkäiden pakistanistanilaisnuorten seassa, ja terassien ohitse näkyy hijabiin pukeutuneita naisia lastenvaunuja työntämässä. Tunnen erään juuri Lontoon East Endistä kotoisin olevan kaverin, joka halusi Oslossa muuttaa nimenomaan Grönlandiin, koska se toi hänen mieleensä East Endin, siinä mielessä että siellä oli "katto korkealla" ja "seinät leveällä": koko kaupunkitila on kuin yhtä jatkuvaa Maailma kylässä -festaria. Vähän kuin Helsingin Kallio, kaupunginosa on ollut myös boheemien ja seksuaali- ja elämäntapavähemmistöjen suosiossa. Kuulostaa siis idylliltä.
Kuitenkin, viime viikkoina oslolaislehdistö on kirjoitellut joistakin konservatiivi-/fundamentalistimuslimeista, jotka ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä, ja perustaneet epävirallisen ”katupoliisin”. Tämä katupoliisi on ottanut asiakseen huomautella, jos se näkee länsimaisesti pukeutuneita mutta muslimin näköisiä naisia, tupakoivia nuoria tai käsi kädessä käveleviä homo- tai lesbopareja. Kaupunginosa, jonka piti olla monikulttuurisuuden kehto, onkin muuttunut suvaitsemattomuuden tyyssijaksi, jossa homot, lesbot, maallistuneet muslimit ja hipit eivät enää uskalla kävellä kaduilla. Tosin samaan hengenvetoon on syytä muistuttaa, että nk. valtaväestö toimii katupoliisina tuijottaessaan tuomitsevasti hijabeihin pukeutuneita naisia.
En tiedä, ovatko katupartiot vielä varsinaisesti uhanneet kenenkään ruumiillista integriteettiä, mutta jo vakiintunut epäilys sellaisten olemassaolosta voi johtaa siihen, että kaupunginosaa aletaan välttämään, ja sieltä kaikkoaa nk. valtaväestö, jolloin se slummiutuu. Tätä slummiuttamista tosin tehdään Oslossa ihan virallisenakin politiikkana; kaikki kulttuurilaitokset pitää keskittämän Björvikan ranta-alueella, jossa jo uusi ja uljas oopperatalo odottaa. Viikinkilaivat aiotaan siirtää sinne Bygdoysta – joka tosin on pikemminkin Seurasaari kuin slummi -, Munch-museo Töyenista ja pääkirjasto Hammersborgista, koska Oslon Kokoomuksen mielestä turistit löytävät sinne helposti, onhan tämä Oslon Töölönlahti ihan päärautatieaseman vieressä, jonne turistit saapuvat lentokenttäjunilla.
Jos itäinen kantakaupunki tyhjennetään kaikista niistä laitoksista, jotka nostavat sen profiilia, lyödään viimeiset naulat slummiutumiskehityksen arkkuun. Nk. valtaväestö alkaa välttämään aluetta, jonne kehittyy pelon maantiede, ja se valtaväestö, joka vielä asuu alueella, pakkaa kampsunsa, eikä sinne enää tulla hakemaan kulttuurielämyksiä varta vasten muualta, koska niitä ei enää ole. Haluaako Oslo siis tulla tunnetuksi kaupunkina, joka on segregoitunut turistien kulttuurikulutuskortteleihin, alkuasukkaiden suosimiin läntisiin alueisiin ja maahanmuuttajagettoihin? Tällä segregointipolitiikalla, Oslo on uudelleen perustanut "Inner Cityn", etenkin anglosaksisille teollisuuskaupungeille tyypillisen lumppuproletariaatin asuinalueen, jonka jo luultiin kadonneen silloin kun lumppuprolejen työt ylennettiin palveluiksi 70-luvulla.
Tarinan opetus on siis: lähiöiden palveluista kannattaa pitää kiinni, eikä vain sivukirjastoista ja lähiarvauskeskuksista. Lähiöt tarvitsevat aktiivista lähiöpolitiikkaa, jolla niitä profiloidaan ja niitä tehdään tutuiksi. Kyllä Helsingissäkin kannattaa joskus harrastaa maakuntamatkailua esimerkiksi Kanneltaloon, Stoaan tai Vuotaloon, niissä tapahtuu, puhumattakaan esimerkiksi Martinus-talosta, Tapiola-talosta, Sello-salista tai Vernissasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti