Norjassa valtionrautateistä (NSB) on tullut viimeisten vuosien aikana surullisen kuuluisa. Pääkaupunki Osloon saapuvat - ja sieltä eteenpäin jatkavat junat - ovat säännönmukaisesti myöhässä, Oslo kun ei ole mikään pussinperä vaan vähän niin kuin Kouvola, eli junien läpikulkupaikka. On ihan normaalia, että esimerkiksi noin 100 kilometrin päästä Lillehammerista tuleva juna saapuu Osloon puoli tuntia myöhässä; ongelmana vaan on se, että se juna sattuu jatkamaan siitä matkaansa esimerkiksi Oslon kakkoslentokentälle, Sandefjord Torpille. Se juna on sattumoisin myös lähijuna esimerkiksi Lilleströmistä Osloon pendlaaville tai Oslosta Bärumiin mänijöille.
Mitään systemaattista meriselitystä NSB ei ole esittänyt myöhästymisille, mutta yhtenä selityksenä on vuoristoisen maan useiden junatunnelien alikapasiteetti niiden käyttöasteeseen nähden.
Suomessa VR on tähän saakka ollut liikennejärjestelmämme kulmakivi, olkoonkin että se on ylihinnoitellut palvelunsa jos sitä vertaa esimerkiksi Norjan hintatasoon. Junien kulkuun on voinut luottaa siinä määrin, että - kuten eräs takavuosien poliitikko lainasi vaalilauseekseen - sanonnan mukaan "tulee kuin juna". No, ei tule enää.
Muuttaessani Oslosta takaisin Helsinkiin, hätkähdyin havaitsessani eron vanhan ja uuden VR:n välillä. Verneri ei todellakaan ole entisensä, eikä tästä käy syyttäminen pakkastalvea, vaikka muistankin tammikuun -87 kun juna jäätyi kiinni Eläintarhan kuiluun -34 asteen pakkasessa. Nyt, käyttäessäni Oulunkylän asemaa, junia kulkee aikataulujen mukaan noin 10 minuutin välein Helsinkiin. Kuitenkin, ensimmäistä kertaa käyttäessäni Ogelin asemaa, yksi juna jäi välistä ja toinen myöhästyi, ja 10 minuutista tuli puoli tuntia. Tuona aikana ohi ajoi kuitenkin yksi pikajuna, viheltäen iloisesti peräänsä.
Norjassa on vakavasti ehdotettu, että kaukojunien pitäisi pysähtyä myös lähiliikenteen pysäkeillä, koska pitkän matkan liikenteessä on alikapasiteettia (eli tyhjiä, käyttämättä jääneitä matkustajapaikkoja) ja koska lähiliikenteen palvelutasoon ei voi luottaa (eli junia jää ajamatta välistä). Tätä sietäisi harkita meilläkin. Helsingissä yksi välistä jäänyt lähijunavuoro tosin ei yleensä ole katastrofi, mutta Saunakalliossa se voi olla.
Norjassa on myös ehdotettu valtion rautateiden avaamista kilpailulle; jo nyt päälentokentän junista huolehtii yksityinen junafirma Flytoget, ja useimmiten ne junat sentään ovat alle 10 minuuttia myöhässä, mitä voi kai pitää hyvähkönä palvelutasona, ainakin kun Flytoget maksaa taksin lentokentälle jos junia jää merkittävissä määrin ajamatta välistä. Flytoget on myös, paitsi lentokenttäjuna, samalla potentiaalinen lähijuna Liileströmin asukkaille, ja onkin ehdotettu että kaikki flytogetit pysähtyisivät Lilleströmiin, siis tuohon Oslon Tikkurilaan.
Nähtävästi valtion rautateillä lasketaan pitkänmatkanmatkustajat arvokkaammiksi kuin lähiliikenteen asiakkaat. Niin meillä kuin muualla puolityhjiä kaukojunia ajatetaan pakkasessa värjöttelevistä lähiliikenteen matkustajista täysien lähiöasemalaitureiden ohitse, koska lähiliikenne "huonontaa" valtion rautateiden palvelutasoa, yksi pysähdyksenketvele kun hidastaa junaliikennettä, jonka ripeys ei muutenkaan ole hyvää edes eurooppalaista, puhumattakaan japanilaisesta tasosta, vaikka aikaisemmin Helsingin päässä junat ovat olleet suunnilleen aikataulussaan nähtävästi siksi ettei meillä ole vuoristoja ja ettei Helsinki - onneksi - ole läpikulkupaikka, vaan pussinperä. Täällä esimerkiksi Oulun juna ei jatka matkaansa Turkuun, vaan junaa on pakko vaihtaa.
Ei niitä kaukojunia kuitenkaan olisi pakko pysähdyttää tyhjän panttina kaikille pelloille, keroille ja kiloille. Sitä varten on konduktöörit, GPS:t ja puhelimet keksitty. GPS:n avulla kaukojunan konnari voisi saada tiedon, jos edellinen lähijuna on peruttu tai myöhästynyt, ja juna-asemilla voisi olla puhelimia, joista laiturilla odottava asiakas voisi ilmoittaa VR:n ilmaiseen (sic!) palvelunumeroon määränpäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti