Sosiologit ovat odottaneet jo 80-luvulta, että länsimaiden yleinen maallistuminen saisi vastareaktiokseen ns. uususkonnollisuuden. Kun sosiologit tarkoittavat tällä New Agen ja wiccojen kaltaisia ilmiöitä, he eivät ottaneet lukuun sitä, että myös vanha uskonnollisuus voi ottaa uusia muotoja tai täyttää uudenlaisia yhteiskunnallisia funktioita. Esimerkiksi käyköön poliittinen islam tai äärikonservatiiviliikkeiden nousu Puolassa.
Monissa länsimaissa pelätään ääri-islamilaisuutta enemmän kuin maailmanlaajuista ilmaston lämpenemistä, tai ääri-islamilaisuuden ansiosta, islamia yleisestikin, koska sitä pidetään siinä mielessä "kiihkouskontona" että sen vaikutus ulottuu uskonnollisuuden sfäärin toiselle puolen. Kyse on siis uskonnosta, joka ei suostu pysymään "vain uskontona". Islam, tai ainakin poliittinen islam, on määritelmän mukaan poliittinen uskonto, vaikka on useimmissa länsimaissakin kristillisdemokraattisia puolueita. Nämä purjehtivat useissa maissa myötätuulessa; ehkä uususkonnollisuus tarkoittaa juuri tätä, vaikkakin kristillisdemokraattien lähtökohta kai onkin kulttuurinen kristillisyys, ei fundamentalismi tai edes kristinopin käyttäminen politiikan käytännön ohjeena. Kristillisdemokraatteja ei pidetä uhkana maalliselle, yksilölliseen kulutukseen perustavalle elämäntavalle, puhumattakaan Puolan liigoista, joille vain vähän naureskellaan tai pudistellaan päitä.
Uususkonnollisuuden kanssa samanaikaisena ja muodollisesti usein hämmästyttävän samankaltaisena ilmiönä on havaittavissa uususkonnottomuutta: kirkoille käy kuin niille laivoille, joista lähtevät rotat. Kaikkein kiihkeimpiä ja ehdottomimpia tuntemistani ihmisistä omassa uskomusjärjestelmässään ovat juuri uskonnottomat. Tässä mielessä ne täyttävät yhden tärkeimmistä uskontojen muodollisista kriteereistä: muilla tavoilla uskovat ovat väärässä, ja jolleivat helvettiin joudu, niin ainakin heidät on tuomittu transendenttiin irrationalismiin ja henkilökohtaiseen väärinymmärrykseen ja sivistymättömyyteen. Tunnustuksellisen ateistin mielestä uskovainen, ja nimenomaan valtiollisen valtauskonnon edustaja, paino sanalla valtiollinen, on kadotettu siinä mielessä ettei häneen mikään järkioppi tartu. Ei, minua ei ahdista asua Oslon itäisen kantakaupungin pikku-Pakistanissa; minä ahdistun aina kun joudun antautumaan keskusteluun tunnustuksellisen ateistin kanssa.
Vakaumukselliset ateistit ovat sitäpaitsi ekspansiivisia: heidän elämänkatsomuksensa ei todellakaan ole heidän yksityisasiansa, koska he tekevät aktiivista käännytystyötä. No, tunnustettakoon että nuorena ja kiihkeänä mutta aivan eri syistä katkerana sain minäkin yhden eksäni eroamaan kirkosta, kun vinkkasin siitä yhdestä nettisivusta, jolta saa tietoa kirkosta eroamisesta, ja armeijassa agitoin vissiinkin kaksi tai kolme inttikaveria käyttämään lakiin vähäksi aikaa jäänyttä porsaanreikää - kommunistien hapatusta kuulemma sekin - ja sain heidät siirtymään sivariin kesken armeijan.
Nyt kun Leppävaaran Sello-nimisessä ostoskeskuksessa Ibrahim -etunimellä varustetun mieshenkilön shkupolla petti, tämä on kuuleman mukaan poikinut useita Facebook-viharyhmiä. Etunimikin sen kavaltaa: kyse täytyy olla muslimista, ja koska tapaus vahvistaa säännön, tapaus antoi taas lisää vettä myllyyn: islam on jälleen kerran todistettu sotaisaksi uskonnoksi. Kyse on kuitenkin yhdestä onnettomasta Ibrahimista, eikä hänen uskollaan tai uskomattomuudellaan ole mitään tekemistä hirmutekojen kanssa. Yhtä lailla se syntyperäiseltä suomalaiseltakin onnistuu, coltin heiluttelu tai kylkiraudan käyttö, oli hän sitten luterilainen, ortodoksi, lestaadio, ateisti tai agnosti.
Mikään elämänkatsomus ei sinänsä ole avain maailmankaikkeuden suureen Gordionin solmuun, eikä se tarjoa ainoita oikeita vastauksia sen tyyppisiin arkipäiväisiin kysymyksiin kuin että pitääkö aamupuuro syödä ja miksi Helsingissä ei voi äänestää Kepua. Ei. Jos se olisi, silloinhan elämänkatsomuksissa pätisi joko vanhimman laki, vahvimman laki, evoluutioteoria tai dialektiikka.
Vanhimman laissa ensin kehkeytynyt maailmanselitys pidetään voimassa, ja se puolustaa paikkaansa menestyksellä aina uusia hyökkääjiä vastaan. Vahvimman laissa taas kaikki olisivat pakotettuja uskomaan suurimman uskonnon mukaisesti, vähän kuin edustuksellisessa demokratiassa, jossa vähemmistön on tyytyminen lievän enemmistön päätökseen, informoitu tai ei. Evoluutioteoriassa taas maailmankatsomukset päivittyisivät ajan myötä. Siitä voi olla useita variantteja: ne voivat joutua koetukselle esimerkiksi evidenssin ja/tai käytännöllisyyden mukaan. Dialektiikassa taas maailmankatsomuksien kohtaamisesta voi poikia jotakin ihan uutta, enkä aio tässä antaa marksilaisuudelle taas yhtä uutta elämää. Marxilaisuus kun on kuin kissa; sillä on vähintäänkin yhdeksän henkeä, joista jokainen puhukoon puolestaan.
Mikään edellä ehdotetuista ei kuitenkaan ole kovin hyvä vaihtoehto. Ehdottaisin, että dialektiikan - jota luonnehtii taistelu - sijaan voitaisiin kokeilla dialogia, jossa törmäyksien sijaan kohdataan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti