Vuoden 1999 kesällä juoksin paljon, valmistautuessani Helsinki City -maratonille. Asuin tuolloin Munkkivuoressa, ja luontaisimmat lenkkireittini veivät Espoon Vermon suuntaan ja Taliin. Kerran, kun olin tulossa Turun junaradalle - jonne tuolloin rakennettiin lisäraidetta - vähän Mäkkylästä Espoon suuntaan, juuri tultuani Turuntien vartta Helsingin suuntaan, minulla oli tunne, että minua seurattiin.
Vilkaisin taakseni, ja näin takanani ketun. Pysähdyin, ja kettukin pysähtyi. Jatkoin juoksemista, ja vilkaisin taakseni. Kettukin jatkoi hölkyttelyä. Toistettuani kokeen pari kertaa, pysähdyin ja kyykistyin maahan. Kettu tuli lähemmäs. Ojensin käteni kettua kohti, ja kettu ojensi kuononsa. Me olimme alle metrin päässä toisistamme.
Kettu näytti varsin nälkiintyneeltä ja takkuturkkiselta. Juoksin suorinta tietä kotiini - kettu lähti omille teilleen lähikohtaamisemme jälkeen - ja hain sen verran rahaa, että sain ostetuksi Munkkivuoren S-marketin isoimman koiranruokapurkin. Avasin koiranruokapurkin kertakäyttölautaselle paikassa, jossa olin kohdannut ketun. Toivottavasti luultavasti junaradan alla olevissa onkaloissa asunut kettu sai vatsansa täyteen!
Tämän kohtaamisen jälkeen olen pitänyt kettua aivan erityisenä eläimenä. Tällä ketulla oli minulle viesti: se muistutti minua siitä, että olen minäkin luontokappale.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti