Kilpailuttaminen ja yksityistäminen eivät ole synonyymejä. Kovin usein ne kuitenkin mielletään synonyymisiksi, koska kilpailuttaminen tarkoittaa määritelmän mukaan jonkin sellaisen markkinallistamista, joka aikaisemmin on ollut markkinoiden ulkopuolella ainakin siinä mielessä, että tarjonta on määrännyt kysynnän. Käytännössä tämä luonnehdinta kuvaa sellaistia tehtäviä, jotka aikaisemmin julkinen sektori on suunnitellut, koordinoinut, johtanut, tuottanut ja jossakin tapauksessa vielä arvioinut ja mitannutkin. Koska sekä määritelmän mukaan että käytännössä kilpailuttaminen avaa julkisen palvelutuotannon tehtäviä markkinoille, vetäen pääpainoa tarjontalähtöisyydestä kysyntäsuuntautuneisuuteen, ei pidä asukas-asiakkaita syyttämän jos he sekoittavat kilpailuttamisen ja yksityistämisen.
En puutu tässä nyt siihen yleensä ideologisesti värittyneeseen kysymykseen, onko yksityisen vai julkisen palveluntuottajan tuottama palvelu laadultaan parempi. Kuluttaja-asiakkaan kannalta asia on yhdentekevä. Pääasia on, että hän saa oikeaa ja laadukasta palvelua. Vaikka kilpailuttaminen ei vaikuttaisikaan palvelukokemukseen tuon taivaallista, se voi vaikeuttaa moisen elämyksen saamista. Asiaa kuvatkoon kaksi itselleni sattunutta palvelukokemustapahtumadusta tältä aamupäivältä.
Lähdin etsimään muutamia viikkoja sitten oletettavasti Helsingin sisäisen liikenteen bussiin unohtamaani pipoa. Tarkistin kännykälläni netistä, että se paikka, jonne Helsingin sisäisen joukkoliikenteen kulkuvälineisiin unohdetut löytötavarat voi hakea, on Vallilassa, Mäkelänkadulla. Ulkomailla asuneenakin olen oppinut, että HKL ei ole enää entisensä. Se hyöty on nimittäin siitä, että sattuu olemaan sen verta asiasta kiinnostunut taho että on liittynyt joukkoliikennemyönteiseen poliittiseen puolueeseen, että pysymällä sen sähköpostilistoilla pysyy kärryillä. No, entisensä ei sen puoleen ole YTV:kaan. Niitä ei nimittäin enää ole. Tiedän senkin verran, että se taho, joka vastaa entistä HKL:ta, on nykyään nimeltään HSL. Väärä oli sekin arvaus. HSL:n bussit nimittäin kyllä toimittavat löytötavaransa Mäkelänkadulle, mutta ei jokainen valkoinen lintu ole joutsen. Oli nimittäin Pohjolan bussiliikenteen bussi. Tai jotakin sinnepäin. Kun kuitenkin HSL sen verran viitsii asiakaspalvella että ovat viitsineet painaa myös muiden alueelleen päästettyjen yksityisten palveluntarjoajien aikataulut, olisi matkustaja-asiakkaan kannalta erinomaista jos nämä kaikki firmat käyttäisivät samaa löytötavarapalvelua. Aina siis ihan kaiken kilpailuttaminen ei merkitse välttämättä palvelun paranemista. Se voi tarkoittaa sen huonononemistakin.
Kilpailuttaminen ei kuitenkaan ole yksin julkisen palvelutuotannon ominaisuus. Toinen keissi sattui kun tarvitsin talokirjanotetta. Koska aikoihin eivät taloyhtiöt enää tuottaneet isännöinti- ja huoltopalveluitaan itse, talokirjanote pitää hakea jostakin muualta kuin oman kotitalon kivijalkatoimistosta. Olen vähän onnekkaampi kuin se tuttavani, joka asui Rööperissä ja jonka isännöintitoimisto oli Mellunmäessä. Minulla se on Pitäjänmäellä kun asun Kannelmäessä. Ei sillä välillä kuitenkaan ole mitään suoraa joukkoliikenneyhteyttä. Onneksi on sentään Jokeri-bussi. Ja eipä sitä konttoria ollut ihan helppoa löytääkään kun se on teollisuusalueella, jossa yhdessä kiinteisössä saattaa seistä monta numeroa, joista välttämättä yksikään ei ole kadun numero.
Kunnalla on asukkaistaan väestövastuu. Palveluiden tilaajana väestövastuu edellyttää omistajaohjausta. Jos asukas-asiakkaan kannalta muuten olisikin ihan sama, kuka hänen tarvitsemansa palvelun tuottaa, nykyisessä tilaaja-tuottajamallissa kuntalainen ei selviä ilman palveluohjaajaa, joka selvittää, kuka palvelun tuottaa, mistä sen löytää ja miten sinne pääsee. Väestövastuussa käsiä ei saa pestä vaikka palvelu olisikin saatavilla. Sen pitää olla myös saavutettavissa. Ainakin tarttis tietää, mistä löytyy se palveluluukku tai webbiportaali, jonne olisi koottu se tieto, josta saisi tietää, mistä kyseistä palvelua saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti