Ryhdyin asuntovelalliseksi tietäen hyvin, että niistäkin vähistä työeläkkeistäni, joita olen ehtinyt keräämään sitten joskus kun minulle ei enää olla varaa maksaa eläkettä, on kurjistuva huoltosuhde naukkaissut leijonanosan pois. Asunto onkin ehkä kohta ainut sosiaaliturvan muoto, ja sellaisena se on sijoituskohde, konkreettisin ja paras kaikista: maksat itsellesi siitä, että sinulla on varaa asua ja elää sellaisessa Suomessa, jossa hyvinvointivaltion on korvannut huoltosuhteella pelotteleva rosvokapitalismi.
Sitä vaikeampi onkin ymmärtää sitä, miksi pankit yrittävät saada likvidoitua asiakkaansa miltei pakkomyymällä heille sellaisia sijoitustuotteita, joiden kuukausittainen maksaminen vie heidän likviditeettinsa pakkasen puolelle, ja kaupan päälle tulee vielä moralisointia, ainakin rivin välissä: mitä enemmän ne myyvät sinulle näitä rahoitustuotteita, sen huonommaksi ihmiseksi sinä itsesi tunnet kieltäytyessäsi näistä.
Henkilökohtainen talous on puhdasta matematiikkaa: mitä jää viivan alle tulojen - tässä tapauksessa aika pienten ja menojen, tässä tapauksessa monien niistä ollessa ensisijaisia - jälkeen. Kun elämä on kukkaron tasapainottelua, en kaipaa siihen päälle syyllisyyttä, sillä se tekee tästä balansoinnista kauhun tasapainottelua.
Luulisi, että pankin etu ovat asiakkaat, jotka ovat siinä määrin vakavaraisia, että heidän henkilökohtainen balanssinsa on hallinnassa, sellaisia, jotka tulevaisuudessakin kelpaisivat pankin asiakkaiksi.
Minullahan sitäpaitsi on jo nyt huomattavan suuria pankkisijoituksia: niitä kutsutaan asunto-osakkeiksi. En siis ole ollenkaan kunnoton asiakas, päinvastoin toimin parhaan kykyni mukaan vastuuntuntoisesti, ja minulla kuitenkin on paras käsitys elämäni realiteeteista kokonaisuutena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti