Alas isyys ja äitiys, eläköön vanhemmuus!

Perheitä ja perhetilanteita on monenlaisia, oikeastaan yhtä paljon kuin perheitä. Erilaisilla perheillä on erilaiset tarpeet, ja tästä seuraa se, että yhteiskuntaamme on määrätietoisesti muutettava sellaiseksi, että se tunnistaa kaikki erilaiset perheet ja tunnustaa näiden tarpeet. On muutettava sekä palvelujärjestelmää, lainsäädäntöä että asenteita, kaikkia samanaikaisesti.

Tarpeiden tunnustaminen lähtee ongelmien tunnistamisesta. Esimerkiksi käyköön meillä Suomessa varsin epätasa-arvoisesti jakautuvat vanhempainvapaat, joista miehet käyttävät noin 5% ja naiset loput.

Vähän nuorempana vastustin kaikkea kiintiöimistä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jos haluamme yhteiskunnan muuttuvan, sitä on määrätietoisesti muutettava lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu siten, että jätämme tämän vapaasti tahtovien yksilöllisten työmarkkinasubjektien ja varmaankin näitä työmarkkinasubjekteja kaikessa varmaankin estoitta tukevien työnantajien hyvän tahdon varaan. Tämän vuoksi vanhempainvapaita on nykyistä enemmän korvamerkittävä myös ei-synnyttäneelle vanhemmalle, oli tämä sitten isä, adoptiovanhempi tai toinen äiti. Sama pätee perheille suunniteltuihin palveluihin: lastenneuvolat ovat tietysti hyvä juttu, mutta vielä toivoisi niissä vähän monipuolisempaa käsitystä vanhempien rooleista ja sukupuolirooleista, että niissä isälle varattaisiin muitakin rooleja kuin puhekyvyttömän autokuskin tehtävä ja että synnytysvalmennuksessa otettaisiin huomioon se, että joissakin tapauksessa isänä onkin toinen äiti.

Eikä siitä tarvitse olla huolestunut, että nyt yhteiskunta olisi holhoamassa ja tunkeutumassa lastenhuoneisiin, että tässä oltaisiin pakottamassa perheissä usein pääasiallisina elättäjinä toimivia isejä kotiin ja äitejä taas töihin semmoisissakin tapauksissa, jossa niitä töitä ei ole. Äidit töihin! -teemaillassa sukupuolijärjestelmän tutkija Anna Moring esitti tärkeän ja huojentavan tarkennuksen: niitä korvamerkittyjä vanhempainvapaita voi "lahjoittaa" toiselle vanhemmalle, ihan miten kussakin perheessä katsotaan parhaaksi. Mahdollisuus ei siis tarkoita pakkoa. Henkilöstä, jonka elämänkumppanit ovat säännönmukaisesti olleet minua itseäni parempituloisia, kotiin jääminen olisi mitä luontevinta. Puhumattakaan siitä, miten vanhempainvapaiden tasa-arvoistaminen mahdollistaisi omaan lapseen tutustumisen: uskon, että vahva siteeni ulkomailla asuvaan poikaani syntyi sen 8 kuukauden aikana kun vietin hänen kanssaan kotona hänen toisena elinvuotenaan.

Päivähoito on oikeasti joillekin subjektiivinen oikeus, olen sen nyt ymmärtänyt. Meillä Suomessa on yliopistokoulutetut lastentarhanhoitajat, jotka on koulutettu ajattelemaan kaikkien lapsien parasta, ja tästä uhrautumisesta kutsumustyöhön he saavat niin surkeaa palkkaa, etteivät ainakaan omia lapsiaan sillä pysty elättämään. Alan matala palkkaus lienee tärkein syy siihen, miksi miehet eivät hakeudu alalle, toisin kuin Norjassa, jossa jokaisessa tuntemassani päiväkodissa on useita miehiä. Jos Suomessa lapset haluavat siis kasvaa paitsi naisten, myös miesten kanssa, päiväkotien palkkatasoa on nostettava useilla sadoilla euroilla ja miesten kotiinjäämistä on tuettava.


"Perheillä on erilaisia tilanteita. Äideillä erilaisempia."
Ohjelmassa myös esiintynyt varhaiskasvatustieteilijä tuntui säikähtävän joka kerta silloin joku hänen ymmärryksensä mukaan oli mitenkään kyseenalaistamassa perinteistä työnjakoa, jossa äidit ovat kotona ja miehet tuovat rahat kotiin. Hän tuntui kehäpäätelmän mukaisesti uskovan, että vaikka jokainen perhe olisi kuinka erilainen, niin kuitenkin ne ovat samanlaisia. Riippumatta kunkin perheen omasta subjektiivisesta tulkinnasta omasta subjektiivisesta tilanteestaan, niin hän oli valmis estämään kaikin mahdollisin keinoin kaikki mahdolliset yritykset koetella perinteisiä sukupuolirooleja. Hän varmaankin kieltäisi päivähoidon jälkeen seuraavaksi tuttipullot. Ja ihan varmaankin kaikissa perheissä myös isät tienaavat paremmin, myös niissä tapauksissa jossa he tienaavat huonommin.


"Jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen ja kaikessa erityisyydessään samanlainen"
Samassa ohjelmassa esiintynyt miestoimittaja taas veivasi saman virren eri säkeistöjä vastauksena kaikkiin kysymyksiin: jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen. Tässä tullaan kehäpäätelmään, jossa äiti-lapsisuhteen erityisyydellä perustellaan se, että kaikkiin äiti-lapsisuhteisiin voitaisiin soveltaa samaa mallia, joka viime kädessä palautuu äidit kotiin-ajatukseen, jota sovellettaisiin silloinkin kun isällä - tai toisella vanhemmalla - olisi sekä työntäviä että vetäviä tekijöitä olla kotona: heikompi palkka ja oivallus, jossa lapsen kanssa oleminen saattaakin olla paljon merkitsevämpää ja rikkaampaa kuin työ, joka saattaa olla aika tylsää eikä siinä pääse toteuttamaan itseä.

Purkaisin myös kaiken mahdollisen mystiikan perheiden ympäriltä, aloittaen äitiydestä. Kun ymmärrämme sen, että jokainen perhe on erilainen, tästä seurauksena on se, että melkein jokainen kuuluu jonkinlaiseen perheeseen. Ja jos äitiydessä on jotain ihmeellistä, se on hedelmöittymisen ihme. Muuten äitiys on koko lailla arkinen asia, niin kuin vanhemmuuskin.

Kukaan ei voita mitään siinä, että korostetaan tämän varhaiskasvatustieteilijän tavoin sitä, että jos jokaisella vanhemmalla onkin lapseen erityinen suhde, niin äidin suhde se vasta erityisen erityinen onkin. Jos kerran äidin ja lapsen suhteen erityisyys ponnistaa jo imettämisestä, niin mitäs jos annettaisiin isälle äidinmaidolla täytetty tuttipullo? Mitäs jos nostettaisiin vanhemmuus kunniaan ja romutettaisiin isyys ja äitiys tai ainakin niihin liittyvät myyttiset ja piintyneet rooliodotukset?

Miksi homot kiinnostavat perussuomalaisia?

Pitävätkö he homoutta jotenkin niin hävettävänä asiana että se pitää salata tekeytymällä julkisesti kiihkeän homofoobiseksi? Miksi he eivät kohdista toimintatarmoaan jo olemassaolevien epäkohtien - kuten työttömyyden - torjumiseen vaan sohivat kuviteltujen uhkien suuntaan?

Kansanedustajat ovat myös kansanjohtajia. Perussuomalaisten vaalivoitto ei ainoastaan antanut parlamentaarisen äänen muuten päätöksenteosta syrjäytyneelle. Ei, se nimenomaan antoi heille äänen. Uskoisin, että kovin monia ei oikeasti voisi vähemmän kiinnostaa sukupuolineutraali avioliitto, mutta kun nämä heidän äänitorvensa sitä toitottavat niin pakkohan sen on olla ihan sieltä. Kansanedustajat ovat mielipidejohtajia ja voivat pakittaa yleistä mielipideilmastoa taakse vaikka 1800-luvulle.

En puolusta sukupuolineutraalia avioliittolakia vain ihmisoikeus- ja tasa-arvosyistä. Kannatan sitä myös siksi, että minulla ei ole mitään vaikeutta valita sitä, kumpaan ihmisryhmään kuulun: yleisten ihmisoikeuksien kieltäjiin vai tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolustajiin.

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko on yksi näkyvimpiä sukupuolineutraalin avioliiton vastustajista. Hän kirjoitti aiheesta juuri Hesariin ja tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla pääsee klikkaamaan hänen bloggauksensa aiheesta.

Virtasen Harrin muistolle

Sain juuri viestin, että yläasteen äidinkielenopettajani Harri Virtanen on poissa. Harri oli koko kouluaikani innostavimpia opettajia, joka rohkaisi aina luovaan kirjoittamiseen niinkin muotoon sidotussa tekstityypissä kuin ainekirjoitus. Harri antoi uskoa siihen, että oman äänen etsintä ja yritykset muotoilla oma ajatus ovat aina arvokkaampia kuin kopiointi. Harri suhtautui oppilaisiinsa kuin täysjärkisiin ihmisiin, minkä johdosta Harrin tunneilla ei koskaan ollut huolta järjestyshäiriöistä: Harri oli itsessään niin lämmin persoona, joka teki opetuksestaan elävää tarinaa, ja rohkaisi kaikkia kirjoittamaan omat tarinansa, että tämä opetuksen henkilökohtainen puhuttelevuus tavoitti kaikkien oppilaiden sydämet, vaikkeivat nämä oppilaat olisikaan olleet mitään ruunebergejä.

Harri rohkaisi kielestä välittäviä antamalla äikänkokeissa lisätehtäviksi viro-suomi -käännöksiä. Harri oli eestinkeelen harrastaja jo silloin kuin tämä vaati rohkeutta. Vähintäänkin epämuodikasta se oli. Näin hän oli myös aktivismin ja oppositiohengen esikuva ja vähemmistöjen oikeuksien puolustaja hirmuvaltaa vastaan.

Ilman Harria olisi moni tarina jäänyt kirjoittamatta Aleksanterin moposta, naparetkistä ja mikä tärkeintä, en ehkä koskaan olisi oppinut rakastamaan luovaa kirjoittamista niinkuin teen nyt. Kouluikäisenä halusin uudeksi Huoviseksi tai Paasilinnaksi. Ei minusta sellaisia tullut, tuli Perukangas.

Lepää rauhassa, Harri.

Olenko huono isä?

En ole katsonut elämäntehtäväkseni varmistaa hinnalla millä hyvänsä, että omalla lapsellani - tai jos minulle siunaantuisi niitä vielä lisääkin - olisi mahdollisuus harrastaa ihan mitä hyvänsä, oli sitten lepakkomiesten keräilyä, virkaamista, kuviokävelyä tai kilpakuiskaamista. Enkä ole tekemättä tätä siksi, että omatkaan vanhempani olisivat olleet suomatta minulle kaikkea tätä. En tiedä, onko kyse välttämättömyydestä hyve -ilmiöstä siinä, että olen oppinut ehkä vanhemmiltani asenteen välttämättömyydestä hyve.

En halua syyllistää curling-vanhemmiksi niitä, jotka katsovat, että lapsella pitää olla ostettuna oma mopoauto ja keskustakaksio jo ennen kuin nämä ovat päässeet irti potalta. Ja tällä aika lyhyellä matkalla, jossa sitä pottaa raahataan pitkin eteistä niin ettei edes peffaa siitä ehdi irrottamaan, lapsi on kokeillut siipiänsä mäkihypyssä, harpunsoitossa, rallicrossissa ja eteisvärinässä.

On varmaankin hyvä, että lapsilla on tekemistä, etteivät sitä eteistä hajoita keilatessaan. Tai itseään. Vanhempansa voivat kuitenkin rikkoa jos näiden pitää tehdä nelivuorotyötä jotta lapsilla olisi varaa elää nelivärimaailmassa.

Minun lapsuudessani teevee oli mustavalkoinen. Ja Akkarin taskukirjojen joka toisen aukeaman sai itse värittää. Siinä sitä oli tekemistä. Toivoisin, ettei kukaan kokisi olevansa huono isä, tai äiti, jos he voivat sallia lapsilleen vuoristokiipeilyn Jonasbackenilla Himalajan asemesta ja sienestyksen lähimetsässä sademetsästyksen asemesta, pyöräilyn sisäpihalla mikroautoilun asemesta tai pöytäjääkiekon NHL:n sijaan. Tärkeintä kuitenkin on antaa lapselle aikaa, sillä se on arvokkaampaa kuin mikään raha, vaikka se ei maksa mitään. Minä jos kuka etäisänä sen tiedän.

Poikani täyttää tiistaina viisi vuotta. Minulle kaikkein tärkeintä on, että hän vähän isompana tietää, kuka olen. Jos jotakin tekemisistäni ja sanomistani on tarttunut korvan taakse, otan sen bonuksena. En voi vaatia, että hän tekisi elämässään samantyyppisiä valitsematta jättämisiä kuin minä. Poikani olemassaolo on itsessään arvokasta, toivottavasti hänelle myös isänsä olemassaolo.

Onko osallistuminen Porvoon strategiakyselyyn tehty mahdottomaksi?

Porvoo tekee kaupunkistrategiansa osana asukaskyselyä. Strategiatyöstöä ovat valtuutetut eri ryhmistä arvostelleet siitä, että siinä tuhlataan sekä kaupungin työntekijöiden työaikaa että veronmaksajien varoja palkkaamalla kallis konsultti. Kaupungin virkamiesten tuotos - tai konsultin, joka epäilemättä myy kaupungin virkamiehille vaikka lumiukon kun se on riittävän kalliisti paketoitu - sitten tuodaan valtuustoon, ottakaa tai pitäkää tunkkinne -mentaliteetilla. Ja kuka valtuutettu kehtaa tarttua jokaiseen nippeliin ja esittää tuotoksen hylkäämistä kun se samalla tarkoittaisi sitä että he myöntäisivät kaupungin varoja tuhlatun.

Kaupunkilaisetkin saavat sanoa oman sanasensa. Itse osallisuuden ammattilaisena kiinnitän edellämainittujen lisäksi huomioni siihen, että suoraa linkkiä kyselyyn on hyvin vaikea löytää paitsi sattumalta. Ehkä osallistuminen on haluttu tehdä vaikeaksi? Toiseksi, en oikein tiedä, miten tähän työhön pystyvät osallistumaan internettiä käyttämättömät ihmiset. Kolmanneksi: siitä, miten tämä kaupunkilaisten osallistumismahdollisuus tullaan huomioimaan valmiissa työssä, ei sanota mitään.

Alla omat avovastaukseni (kysymykset lihavoitu):

Porvoo on strateginen osa pääkaupunkiseutua, HSL:n jäsen ja tuolloin on jo tehty päätös Helsinki-Porvoo -raideyhteydestä. Porvoossa pyritään aktiivisesti luomaan edellytyksiä uusille työpaikoille mm. etätyöjärjestelyillä ja yrittäjien tukipalveluilla. Porvoossa ymmärretään kaupunkiympäristön strateginen merkitys kaupungin imagotekijänä, ja myös lähiluontoa ja virkistysalueita arvostetaan kansanterveyden kannalta elintärkeinä arkiliikuntapaikkoina. Porvooseen ei tule Saaristotietä, sen sijaan täällä satsataan voimakkaasti pyöräilyn ja joukkoliikenteen kehittämiseen.

25. Kaupungin asukkaiden hyvinvointi ja osallistumismahdollisuudet

Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen: Tämä sisältää muitakin allaolevia kohtia.
- Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen: Nuorten työpajatoiminnan, työharjoittelujen ja oppisopimuksen tärkeydestä tulee valita koko kaupungin laajuinen, sektorirajat ylittävä sitova kumppanuusopimus.
- Työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksien kehittäminen: Porvoo on nykyisellään Helsingin nukkumalähiö, josta etenkin nuoret pakenevat Helsinkiin.

26. Yritysten kasvu ja kilpailukyky

Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Koulutusmahdollisuudet alueella: Porvoossa olisi järkevää kouluttaa aloille, joille Porvoossa voi myös työllistyä. Tämä voisi toteutua parhaiten oppisopimuskoulutusta kehittämällä.
- Liikenne- ja tietoliikenneyhteydet: Porvoosta tosiasiallisesti matkustetaan paljon töihin Helsinkiin, mutta myös Lahteen ja Järvenpäälle, jonne ei ole juuri mitään joukkoliikenneyhteyksiä.
- Yrityspalvelut ja kaupungin tukitoimet (mm. kaavoitus, tonttien ja toimitilojen saatavuus): Toimitilarekisteri, josta aloittava yrittäjä löytäisi tarpeisiinsa sopivan toimitilan sekä edulliset "yrityshotellit", jotka mahdollistaisivat muualla työskentelevien etätyön, olisivat tällaisia toimia. Yritykset tarvitsevat muutakin kuin parkkipaikkoja!

27. Ympäristön ja luonnon hyvinvointi

Mihin asioihin kaupungin tulisi valinnoillaan ja toimenpiteillään ensisijaisesti vaikuttaa? Valitse kolme mielestäsi tärkeintä painopistealuetta. Perustele valintasi.
- Asuinympäristön viihtyisyys: Kattaa muitakin kohtia, kuten esteettömyyden, lähiluonnon vaalimisen ja jalankulku- ja pyöräilymahdollisuuksien kehittämisen.
- Joukkoliikenteen sujuvuus: Tällä hetkellä siitä ei näytä olevan vastuussa kukaan. Porvooseen muuttajista suurin osa tulee pääkaupunkiseudulta ja monella heistä ei ole ajokorttia.
- Kaupunkirakenteen energiatehokkuus: Haja-asutusalueilla kaavoituksen ei tule enää olla mahdollista. Ei ole inhimillisestikään kestävää viedä asutusta palvelutyhjiöihin.

Porvoo on helmi Helsingin lähellä, ja täällä tulee lähteä siitä realismista, että moni viettää arkipäivänsä Helsingissä mutta illat, viikonlopun ja muun vapaa-ajan Porvoossa. Kun Helsingissä käydään töissä, Porvoossa viihdytään, asutaan ja eletään. Suurin kohtalonkysymys Porvoolle on joukkoliikenne.

29. Mistä asioista haluaisit itse ottaa enemmän vastuuta, jotta hyvinvointi lisääntyisi?

Kannan nyt jo oman korteni kekoon Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana. Konkreettisesti haluaisin olla mukana huolehtimassa elinympäristömme siistiydestä ja miellyttävyydestä ja rohkaista porvoolaisia talkootyöhön. Tällaista talkootyötä on myös erilaisten hyödykkeiden ja työsuoritusten vaihto; haluaisin, että Porvoo olisi edelläkävijä ruohonjuuritason vastavuoroisuuteen ja asukkaiden omaehtoisuuteen perustuvan vapaaehtoistyön rohkaisijana.

Suora linkki kyselyyn löytyy tämän bloggauksen otsikon alta, klikkaamalla otsikkoa.

Työ on epäterveellistä

Eilisessä Hesarissa siteeratun australialaistutkimuksen mukaan istumatyö on vaarallista. Tämän voin hyvin ymmärtää skoliootikkona: istumatyö veltostuttaa etenkin alaselän lihaksia, ja tähän lisäksi näyttöpäätetyöskentelyssä niska-hartiaseutu jännittyy. Monella tulee myös canalis carpi -oireita kirjoitustyöstä, ja on luonnollista, että istumatyö myös lihottaa.

Entisessä työpaikassani työaikaista liikkumista yritettiin kannustaa sillä, että eri osastojen välille julistettiin vapaaehtoinen kilpailu, jossa työntekijöihin kiinnitettiin askelmittareita. Tässä tapauksessa olisi ollut peräti vaarallista, jos liikuntani olisi jäänyt riippumaan virastoaikaisesta kävelystä, sillä normipäivänä ottamistani askeleista suurin osa tuli otettua matkalla työpaikkaruokalaan ja takaisin. Ei mikään ihme, että toimistotyö lihottaa, toimistoissa kun jollakin on miltei joka päivä joku kissanristiäinen, lapsen kummin lomaltapaluu tai tyttären kolmannen nimen nimipäivä, jota sitten juhlitaan kakkukahveilla.

Saman tutkimuksen mukaan eniten töissä istuvilla on vähiten aikaa harrastaa liikuntaa. Tietystikin on, jos liikunta tarkoittaa työn sisältämää luonnollista liikkumista. Ei varsinaista liikuntaa työssä harrasta kuitenkaan kuin ammattiurheilija tai liikunnanohjaaja, vaikkakin varsin vähäinenkin työpaikkavenyttely riittää jo tekemään ihmeitä. Minä teen muutamia kuminauhajumppaliikkeitä pari kolme kertaa päivässä, ja sekin jo tekee ihmeitä. Eräässä entisessä työpaikassani oli sivukäytävällä puolapuut. Kävin niillä roikkumassa pari kertaa päivässä. Johan skoliootikkokin suortui.

Eniten töissä istuvilla ei ole sen vähempää aikaa harrastaa liikuntaa kuin muillakaan, ellei sitten oleteta, että heillä olisi työajan ulkopuolella eniten muuta tekemistä paitsi aikaa harrastaa liikuntaa. Mitä he sitten tekevät vapaa-ajallaan? Hoitavat lapsia? Eivät, koska tutkimus koski miehiä ja kuitenkin edelleenkin naiset hoitavat miehiä enemmän lapsia. Dokaavat? Katsovat telkkaria? No, siitä ei voi syyttää ketään. Ylös, ulos ja lenkille, sanoi jo Tarva.

Jos on hankala irrottaa aikaa liikunnalle töissä tai vapaa-ajalla, tällöin työmatkat kannattaa käyttää hyväksi jos mahdollista. Itse olen taittanut työmatkani pääsääntöisesti pyöräillen yli 20 vuoden aikana kymmeniin eri työpaikkoihini; Helsingissä suurin osa työmatkoistani oli taitettavissa Keskuspuiston läpi pyöräilemällä. Jos pyöräily ei ole mahdollista, kävele edes jos sinulla on aikaa. Reipas kävelykin on paljon parempi kuin ei mitään. Olen myös juossut työmatkojani, ja useimmissa työpaikoissa on mahdollista päästä suihkuun.

Nykyisellä kolmen kilometrin työmatkallani pyöräily on ajallisesti kaikkein tehokkain tapa taittaa työmatka: se vie noin kymmenen minuuttia. Juoksen saman matkan vartissa ja suihkun kanssa matka taittaa noin kaksikymmentä minuuttia. Kävely vie vajaat puoli tuntia. Bussilla matka ottaa saman kuin juostessakin, linjani numero yksi kiertelee sen verran Kevätkummun kautta. Ja maksaakin se viisi kymppiä kuukaudessa. Aamujuoksemisesta tulee sitä paitsi lentävä lähtö työpäivään: veri ja happi kulkevat ja olo on reipas ja raikas. Suosittelen!

Mikä olisi sitten fyysisesti terveellinen työ, sellainen, jossa vältettäisiin istumista? Opettaja? Liikennepoliisi? Kapellimestarikin kävisi, mutta siinä huidotaan. Entä postinjakaja? Joka tapauksessa kokopäiväinen istumatyö pitäisi kieltää ihmislajin rappeuttavana. Työpaikoilla pitää tukea myös työmatkaliikuntaa: töissä pitää päästä suihkuun ja fillareille tulee olla telineet, jos autoillakin kerran on parkkipaikat, jopa lämmitetyt hallit. Työmatkaliikunnan tukeminen maksaa itsensä vähenevinä sairauspäivinä taatusti takaisin!

Hesarin juttuun em. tutkimuksesta pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Mikä erottaa minut Schubakista?

Kokoomusnuori Saul Schubak on päättänyt ryhtyä puolueensa nuoriso-osaston uhrilampaaksi ja tuulenhalkojaksi. Kun hän on rohkeasti (?) ja rehellisesti (?) myöntänyt nauttivansa turhia sosiaalietuisuuksia, hänestä on tullut puolueelleen hygieeninen ongelma. Hän on selkeästikin päättänyt olla marttyyri, puolueensa aivopierujen koelaboratorio, ikään kuin hän vain toimisi päivänvaloa kestämättömän misantropian välikappaleena ilman omaa vastuusta omista mielipiteistään. Eivät ne mitään lipsauksia kuitenkaan ole, ja turha on esiintyä puolueensa totuudentorvena. Schubak on vastuussa omista mielipiteistään, joskin onneksi vain niistä.

En enää puutu tarkemmin Saulin höläyksiin, sillä tein sen jo aikaisemmin tässä blogissa (kts. klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Ei kuitenkaan ole suoraselkäistä ja rohkeaa julistaa saamiaan tukia ja myös itseään turhaksi vaan ainoastaan ihmisvihan osoitus. Yksi Saulin uudempi keksintö ansaitsee kuitenkin huomion: kun hän väittää, että verovaroista maksettujen julkisten palveluiden nauttiminen on toisten taskuista varastamista, ei se sitä ole. Veroja maksavat nimittäin kaikki, työttömätkin.

Ehkä olisi pitänyt jäädä Kokoomusnuoriin silloin reilut 20 vuotta sitten, en tiedä. Mutta kannattaako sitä omaa ainutkertaista ihmisen osaansa moiseen uhrata. Osalle meistä silloisista Toivoista kävi todella hyvin, ja sitten on näitä lähes hampaattomia konekirjoittajia, joiden kantokykyä ei skolioosi ei ainakaan paranna. Minut erottaa Saulista kuitenkin yksi asia: kun hän ei itse ymmärtänyt erota, minä taas ymmärsin pelastaa itseni uhrautumasta väärän aatteen marttyyriksi.

Kuntien henkilöstöstä ei saa tehdä syntipukkeja

Kun huolestuneet askolalaisvanhemmat viikonvaihteen Uusimaassa tarjosivat kuntien talousvaikeuteen lääkkeeksi henkilöstön lomautuksen, tämän on oltava aivan vihoviimeinen keino. Ylipäätään peruspalveluja ja henkilöstöä ei voi panna vastakkain, koska henkilöstö nimenomaan tuottaa näitä peruspalveluja.

Jos kunnan henkilöstö lomautetaan, heidän hyvinvointinsa, terveytensä ja toimeentulonsa kärsii, ja moni heistä joutuu toimeentulotukiluukulle. Jolloin kunta maksaa viulut toimeentulotuen ja sairauslomien muodossa. Myös kunnan maine luotettavana, oikeudenmukaisena ja houkuttelevana työnantajana kärsii.

Tämä ei voi olla Askolan eikä minkään muunkaan kunnan edun mukaista. Jo nyt esimerkiksi kyläkouluihin rekrytoiminen on ihan tarpeeksi vaikeaa. Muutenkin kylien palvelut ovat luonnollisesti haavoittuvia, niihin on erittäin vaikea saada esimerkiksi sijaisia. Onkin kuntalaisen oikeusturvan mukaista, että kunta on niin vahva, että sillä on varaa huolehtia peruspalveluistaan riittävän elinvoimaisissa yksiköissä, joilla sitten voi olla etäpisteitä myös kylissä.

Tein valtakunnallisen selvityksen vapaa-ajan-, nuoriso-, -ja työllistämispalveluista vuonna 2010, jolloin osoittautui, että kunnissa tosiaan on eroja. Toimivat palvelut ovat myös kuntien kilpailukykytekijä, ja niiden tuottajista eli henkilökunnasta ei saa tehdä syntipukkeja siihen, että kunta on ajettu konkurssikypsäksi naurettavan alhaisella veroprosentilla.

Michael Perukangas
porvoolainen vihreä peruspalvelutyöntekijä ja tutkija

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa maanantaina 18.2.2013.

Miksi bloggaan?

Perustin ensimmäisen blogini syksyllä 2005 perustettuani ensin Helsingin keskuspuiston suojelijoille sähköpostilistan. Tästä sähköpostilistasta kasvoi kansalaisliike ja blogista oli tarkoitus tulla kansalaisliikkeen äänitorvi ja ilmainen tiedotuskanava sekä myös tietovarasto, jonne kokoaisin kaikkea Keskuspuistoa koskevaa materiaalia. Koska en osannut perustaa nettisivua eikä sellaiseen ollut tiedossani ilmaista välinettä, perustin blogin.

Blogi tarkoitti alunperin nettipäiväkirjaa, eikä Keskuspuisto-blogia voinut sanoa nettipäiväkirjaksi. Se oli malliltaan pikemminkin nettisivu, koska se on varasto kannanottoja, lehtileikkeitä, valokuvia, uutisia, aloitteita ja lehdistötiedotteita.

Perustin samalle tekniselle pohjalle keväällä 2007 oman blogin. Miksi? Millä vaikutuksella?

Vaikutuksen mittaaminen on hankalaa. Määrällisiä indikaattoreita on kuitenkin helppo esittää. Vajaan kuuden vuoden aikana blogissani on julkaistu 1002 artikkelia. Sitä on luettu miltei 80 000 kertaa. Jotkut artikkelit osuvat johonkin ajankohtaiseen hermoon, ja niitä saatetaan klikata saman päivän - tai yleensä illan - aikana pari-kolmekin sataa kertaa. Yleensä ajankohtaisuus on taattu silloin kun sattuu kommentoimaan jotakin sellaista televisiokeskustelua, jossa on keskusteltu seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista. Sitten on kestosuosikkiartikkeleita, joihin päädytään googlaamalla tai joita toiset ovat linkanneet. Esimerkiksi katsaukseni parhaista lenkkireiteistä, norjalaisnimien kielioppi, Malminkartano-Kannelmäki -välin tieyhteysvaihtoehtoja käsittelevä juttu ja artikkelini keikkatyöstä ovat tällaisia tasaisen vauhdin klassikoita.

Eniten luettu ei tarkoita parasta. Itse tykkään eniten esimerkiksi musiikkijournalistisista yrityksistäni, mutta toinen tykkää tyttärestä.

Yksi vaikutuksen indikaattori ovat myös nimissäni perustetut pilablogit ja kirjoituksieni kirvoittamat vastineet. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, voiko niitä pitää menestyksen mittareina. Hommaforum ei sentään vielä kai ole huomioinut tekosiani...

Kysymykseen "miksi?" on olemassa vain subjektiivisia vastauksia. Blogini on itseilmaisukanava, itseterapiaa, sen tarkoitus on herättää keskustelua joskus provosoimallakin ja wannabe-kunnallispoliitikolle oma blogi on ilmainen mainos. Se ei pyri olemaan hakuteos, vaan pikemminkin se on kirjasto. Tarkoitukseni ei ole pyrkiä miellyttämään ketään tarkoituksellisesti. Blogini aineisto on niin monipuolista - tai kirjavaa - näistä edellämainituista syistä: koska se palvelee kaikkia näitä tarkoituksia. Olen valinnut tietoisesti linjan, jossa blogini on sillisalaatti, silläkin uhalla että satunnaiselle lukijalle se on vaikealukuinen. Blogini ei oikein käy hakuteokseksi paitsi yhdessä asiassa: millainen olen minä, Michael Perukangas. Erilaiset mielenkiinnonkohteeni - kuten politiikka - ovat osa minua, eivät päinvastoin.

Allekirjoita kansalaisaloite perustulon puolesta!

Miksi perustuloa tarvitaan:
- se helpottaisi yrittämistä. Aloitteleva pienyrittäjä on koko lailla lainsuojaton. Hän kantaa kaikki riskit itse, sairastamiseen ei ole varaa ja työllistäminen on kallista.
- se helpottaisi työttömien osa-aika- ja keikkatyön tekemistä. Tämä parantaisi työttömien taloudellista tilannetta, työttömät voisivat myös ylläpitää osaamistaan ja tämä vähentäisi työttömien väsymistä ja syrjäytymistä.
- se kannustaisi työttömiä opiskelemaan, mikä tukisi heidän työnhakuaan.
- se poistaisi karenssit. Elämäntilanteiden muuttuessa tukimuoto muuttuu, ja käsittelyajat ovat pitkiä. Vatsa ja vuokranantaja ja velkojat eivät kuitenkaan tunne käsittelyaikoja.
- se poistaisi monia tukia tarpeettomina. Ei tarvittaisi enää toimeentulotukea tai peruspäivärahaa. Byrokratiakin vähenisi huomattavasti.

Ja paljon monia muitakin hyviä syitä, joista moni minua viisaampi - esimerkiksi Osmo Soininvaara, Ville Niinistö ja Outi Alanko-Kahiluoto - on sanonut minua viisaammin. Näitä syitä ja kansalaisaloitteen löytää klikkaamalla tämän bloggauksen linkkejä. Omia perusteluita löytää blogini oikean sivupalkin kohdasta "hakusanat".

Mitä on mielipiteenvapaus?

Arvostan suuresti sitä, että jokaisella on oikeus olla asioista mitä mieltä haluaa. Seuraavaakin askelta arvostan: sitä, että jokainen voi myös lausua tämän käsityksensä ääneen. Siitä ei kuitenkaan seuraa sitä, että minun pitäisi arvostaa jokaisen mielipiteen sisältöä, näiden mielipiteiden takana olevien vaikuttimien rehellisyyttä tai sitä, että mielipide perustuisi mielestäni perusteltuimpaan uskomukseen. Mielipiteenvapaudesta seuraa myös se, että on jokaisen inhimillinen velvollisuus jakaa omastaan, kertoa toiselle, jos tämä ei ymmärrä tai tiedä jotakin, joka on välttämätöntä informoidun mielipiteen muodostamiseksi käsilläolevasta asiasta.

Mielipiteitä ja niiden esittäjiä ei pidä sekoittaman. Vaikka en pitäisi jostakin mielipiteestä, kunnioitan tämän mielipiteen esittäjää ja puolustan hänen oikeuttaan sanoa se mielipide. Vaikka se mielipide olisi perusteltu kuinka puutteellisen tiedon varaan ja argumentoitu kuinka epäloogisesti hyvänsä.

Mielipiteistä voi keskustella, niitä voi punnita, vertailla, niistä voi väitelläkin. Edelleenkään oikeus esittää mielipiteitä ei ole uhattuna. Kun mielipiteet saa esittää julkisesti, tämän luulisi auttavan mielipiteen esittäjää, koska hänen pitää tällöin löytää paras todistusvoima oman mielipiteensä tueksi ja pystyä esittämään se vakuuttavimmin.

Mielipiteen totuudesta on epäilyttävää ja vaarallista puhua, tällöinhän tulemme totalitarismiin. Mielipiteen totuudellisuuden sijaan pitääkin puhua mielipiteen modaliteeteista. Tällöin kyse on siitä, miten mielipide on perusteltu ja koetaanko argumentaatio uskottavaksi. Uskottavuus taas riippuu sekä kuulijasta että puhujasta: kuulijan ennakkoasenteista ja puhujan asiantuntemuksesta, argumentaation uskottavuudesta ja loogisuudesta. Mielipiteenilmaisu ei ole huutokauppaa tai kilpailua, kuka kusee korkeimmalle.

Kun tieto on perusteltu tosi uskomus, mielipide on minulle perusteltu tosi uskomus.

Politiikka on mielipiteenvapauden ehkä tärkein sovellus. On tärkeää, että politiikassa mukana olevat ihmiset ja sinne pyrkivät saavat sanoa mielipiteensä vapaasti ja myös käyttävät tämän vapausoikeutensa. Politiikkaan pyrkiminenkin tosin on politiikkaa: politiikka on prosessi ja tahtomista, ei olemista. Mielipiteenilmaisu on äänestäjänkin kuluttajasuojan mukaista: mitä enemmän höläyttelevät, sitä helpompi on karsia pelissä mukana olijoista ulos ne, jotka ainakaan eivät edusta omia näkemyksiä. Ja vastaavasti mielipiteenvapaus auttaa löytämään sellaisen ehdokkaan, joka edustaa mahdollisimman tarkkaan omaa itseä.

Yksi sovellus oikeudesta omiin mielipiteisiin on myös tilanne, jossa ei ole mitään mieltä. Tosin mielipide se tämäkin on, tyhjän äänestäminen.

Arvostan myös Topias Salosta, jonka keskustelu kansanedustaja, entisen sisäministeri Anne Holmlundin kanssa adoptiolainsäädännöstä, joka antoi inspiraation tähän pohdiskeluun. Tätä kommenttiketjua voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

P.S. Tämä on tuhannes bloggaukseni. Kiitos kaikille lukijoille! Toivottavasti jaksatte edelleen jatkossakin seurata minun järjenjuoksuani ja horinoitani!

Vihreiden pelko onko viisauden alku?

Meitä Vihreitä väitetään joskus kaiken vastustajiksi. No, en mä nyt tiedä. Tiedän monien vastustavan ihan mitä tahansa Vihreiltä pääsevää, vaikka olisimmekin sitten vain viestinviejiä. Joskus meitä tehdään jopa syntipukeiksi tahtomattamme politiikkaan, jossa olemme mukana joko siivoamassa toisten jäljet tai varmistamassa, ettei suurempaa tuhoa synny. No, ei voi vaatia, että politiikassa tehtyä työtä arvostettaisiin. Ei tähän siksi kukaan mukaan ole lähtenyt, tai jos lähtee, niin käy kuin entiselle nyrkkeilyvalmentajalle joka huomasi ettei olekaan kivaa kun siellä onkin 51 muuta valtuutettua eikä siitä saa sen vertaa rahaa että pääsisi edes tuntipalkoille.

Kun katsoo sähköisiä viestimiä, niiden perusteella virtuaalitodellisuus koostuu vain kahdesta poliittisesta ryhmästä: (puna)vihreistä ja nationalistioikeistosta. Virtuaalitodellisuus ei kuitenkaan heijastele todellisuutta. Se on todellisuus itse, ainakin jos katsoo osaa näistä kommentaattoreista, jotka tyytyvät lähinnä kommentoimaan toisten sanomisia, omistautumaan analysoimaan toisia bloggareita, ja syyllistymään heidän krooniseen väärinymmärtämiseensä. Joillakin oma elämä puuttuu niin kroonisesti että nämä ovat jopa perustaneet varjo- ja häväistysblogeja toisten nimissä.

Tällaisilta ihmisiltä saattaa puuttua oma elämä kokonaan. Toinen vaihtoehto on se, että asetelma kertoo kommentoijan ja kommentoitavan keskinäisestä kokosuhteesta. Ei kai nyt mitättömyyksille vaivauduta omistautumaan. Pitäisi siis kai olla jotenkin imarreltu tai ainakin otettu, että omat sanomiset on noteerattu. Tämmöisen pienimuotoisen provinssivihreän, pienen vihreän miehen. Siinä määrin että osaavat todistaa, mistä kirjoitin silloin kun tapahtui sitä ja sitä, ikään kuin todistuksena siitä että elän jotenkin omassa maailmassani eikä ulkomaailma minua hetkauta vaikka siellä tapahtuisi mitä. Tulevat todistaneeksi puheaktiteorian oikeaksi: sanat ovat tekoja. Ainakin merkittävien sanojien, jos kerran minunkin sanomiseni inspiroivat niin suuresti kirjoittamaan, kommentoimaan ja linkittämään. On mahdollista, että olen myös todiste perspektiivihäiriöstä jos luulevat minua kaiken tämän vaivan arvoiseksi...

Muistelen edesmennyttä dosentti Tapani Hietaniemeä, jolle joku valtuutettu kerran sanoi, että silloin keskusteltavana olevasta asiasta saa enemmän tietoa hänen blogistaan. Mihin Tapani totesi suunnilleen näin: "olen joskus käynyt tarkistamassa blogisi. Siellä ei ole mitään minua kiinnostavaa aineistoa."

Mihin ei ole mitään lisättävää. Maailma on toisaalla, ja siitä pitää kirjoittaa. Joskus siellä pitää käydäkin, ja elää.

Antijihadistit epäpyhässä liitossa sionistien kanssa

Paljastan nyt helmikuun skuupin:

Niin sanotun maahanmuuttokriittisyyden yksi haara, antijihadismi on löytänyt yllättävän liittolaisen diasporallaan: poliittisen juutalaisuuden valtioideologian. Se ja vain se erottaa sen hitleriläisyydestä. Muuten ajatustavat ovat analogisia: halutaan etsimällä etsiä syntipukkia.

Kun juutalaisia on vainottu vuosituhansien ajan kun vieraita sikoja oikeastaan melkein missä hyvänsä, antijihadistien poliittinen ohjelma on panna paha kiertämään. Nyt on muslimien vuoro kärsiä. Muslimit ovat uusi juutalainen.

Onko heillä sitten käynnissä diaspora? Ei, koska taustalla ei ole valtiollistettua ideologiaa. Nykypäivän maahanmuuttajien muuton käynnistävät lähtomaan olosuhteet: köyhyys, vaino tai sota, kun taas juutalaisia ajoi eteenpäin usko Luvatusta maasta, jossa lunastus toteutuisi.

Olen aina sorrettujen puolella, sattuivat nämä uskomaan tai olemaan uskomatta mihin hyvänsä. En ole sen paremmin antikristitty, antisemisti tai antimusulmaani. En muuten sen enempää olisi kiinnostunut siitä, mihin ihmiset uskovat, mutta ihmisryhmien epätasa-arvoinen kohtelu, älyllinen epärehellisyys, sokeus oman toiminnan motiiveille pakottavat minut vähemmistöjen ihmisarvon puolustamisen nimissä barrikadeille.

Ai niin, meinasi unohtua se tärkein, eli paljastus. Se seuraa vasta lopussa: antijihadistit eli suomalaiset rasistit ja sionistit ovat yhtenä rintamana muslimeita vastaan. Tässä epäpyhässä sodassa liittolaisiksi kelpaavat kaikki.

Monikulttuurisuuden eri ilmenemismuotoja

Onko monikulttuurisuus sekoittumista sulatusuunissa, gettoutumista, jossa eri kulttuuripiireistä lähteneet elävät kukin omilla alueillaan vai rinnakkaineloa?

Monikulttuurisuus toimii silloin kun eri kulttuurit elävät keskenään enemmän tai vähemmän sekaisin. Toki jo kaupunkitutkimuksessakin tunnistetaan se ilmiö, että maahanmuuttajaryhmät tapaavat keskittyä tiettyihin kaupunginosiin ja kortteleihin. Osittain tämä johtuu siitä, että näistä kaupunginosista osoitetaan heille asuntoja. "He" tarkoittaa tässä pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Toinen syy on puskaradio: maahanmuuttajat haluavat turvallisuudentunteen takia olla lähellä oman kulttuuripiirinsä edustajia. Kun alussa ei vielä osata tulomaan kieltä, sopeutuminen helpottuu kun saa päivittäin puhua omaa kieltään.

Esimerkki epäonnistuneesta monikulttuurisuudesta on Israel. En oikeastaan edes kutsuisi maata, joka on jaettu juutalaiseen Israeliin ja palestiinalaisten aidattuihin siirtokuntiin, monikulttuuriseksi, saati monikulttuurisuuden menestystarinaksi.
Israel on monikulttuurinen vain siinä mielessä, että sinne on diasporan hengessä muuttanut juutalaisia ympäri maailmaa: siellä on esimerkiksi venäläisestä, puolalaisesta, saksalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuuripiireistä peräisin olevia juutalaisia. Ennemminkin todelliset metropolit, kuten New York, ovat monikulttuurisia, tai vaikka Lontoo.

Monikulttuurisuus ei tarkoita vain etnistä kirjavuutta aivan samoin kuten etnisyys ei ole ainoa kulttuurinen ilmaisumuoto. On niinkin yhtenäiskulttuurisena pidetty maa kuin Suomi sen verran monikulttuurinen sisäisestikin, että esimerkiksi sellainen minimetropoli kuin Helsinki on yhtä lailla hämäläisten, pohjalaisten kuin karjalaistenkin stadi. Erilaiset kulttuuriset ilmentämismuodot myös voivat kietoutua yhteen ja vahvistaa toisiaan: Glasgow'ssa jalkapallojoukkueet Celtic ja Rangers ilmentävät paitsi uskonnollista taustaa, myös jalkapalloa.

Jalkapallo on itse asiassa opettavainen esimerkki kulttuurista. Esimerkiksi Lontoossa jalkapallojoukkueiden kannattaminen on perinteisesti mennyt kaupunginosittain, mutta miten sitten on selitettävissä ulkolontoolaisten tai ei-brittien fanien sitoutuminen joukkueen edustamaan kulttuuriin? Ovatko kaikki Tottenhamin kannattajat esimerkiksi juutalaisia?

Eivät, koska jalkapallo on kulttuurinen ilmenemismuoto itsessään, itsenäinen kulttuuripiirre. Miten muuten on selitettävissä, että työväenjohtaja Arhinmäki kannattaa nousukasjoukkue Chelseata (jolla tosin on rosoinen historia huligaaneineen)? Päinvastaisessa tapauksessa jalkapallo voi myös vahvistaa poliittista sanomaa; se, etä Timo Soini kannattaa Millwallia, rajua työväenjoukkuetta, jota kaikki vihaavat, ei näytä sattumalta.

Niin, vielä siihen monikulttuurisuuteen. Puolueiden sisälläkin on monia kulttuureita: Kokoomuksessa on sosiaalista omatuntoa korostavaa sarkomaalais-kataislaista siipeä ja toisaalta näitä lepakkomiehiä. Demareissa on ay-aktiiveja ja toisaalta näitä sailaslais-lipposlaisia, joita ei erota Kokoomuksesta kuin poliisi. Vasemmistoliitossa on ay-änk... konkareita ja punavihreitä, joita ei erota Vihreistä kuin kuolema. Vihreissä on viherpunertavia ja insinöörinsinertäviä, ja Perussuomalaiset se vasta monikulttuurinen porukka onkin, kun saman sateenvarjon alle mahtuu sekä niitä, jotka kiistävät rasismin olemassaolon että niitä, jotka kiistävät oman rasisminsa. Sitten on vielä kulttuurinvihaajia, niitä, jotka sekoittavat kulttuurin oopperavoileipiin ja Taisteleviin metsoihin.

Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja

Vaikka asunkin nyt Porvoossa, mistä konkreettisena todisteena on se, että ostotarjoukseni yhdestä porvoolaisidyllistä juuri hyväksyttiin, minulla on aina yksi juuri helsinkiläisessä maaperässä. Vaikka en enää koekaan olevani helsinkiläinen, koen silti edelleenkin joitakin paikkoja Helsingissä omikseni: Kannelmäki, Munkkivuori, Taka-Töölö ja Helsingin Keskuspuisto. Aina kun jotakin Keskuspuiston reunaa tai siihen viherkäytävälläkin yhteydessä olevaa metsäaluetta nakerretaan, minua nakerretaan. Nyt hälytys tuli Maunulasta, jossa asukas otti minuun yhteyttä kysyäkseen neuvoa kaavahuomautuksen tekemisessä, vaikka täällä Porvoossakin on metsää uhattuna. Työsarkaa riittäisi ainakin Humlassa, rakenteilla olevan Toukovuori-Skaftkärrin alueella.

Yleensä todistusaineistoa metsien luontoarvojen puolesta löytyy helpoimmin erämetsistä, joiden ajatellaan olevan koskemattomia, koska niiden virkistyskäyttö ei ole niin suurta kuin kaupunkimetsien. Vastapainoksi niiden taloudellinen hyötykäyttö onkin sitä suurempi: kun Helsingissä hakkuiden tuottotavoite kiistetään, täällä Porvoossa kaupunki hakkaa metsiään avoimesti. Kuitenkin juuri kaupunkimetsät ansaitsevat oman nostonsa ja omat argumenttinsa. Niillä on toki tärkeä merkitys paikallisen biodiversiteetin varastoina, mutta ne eivät tietenkään pärjää luontoarvoiltaan erämetsille ja niiden pääasiallinen merkitys onkin niiden käyttö, merkitys ihmisille. Keskuspuistossa käy tuhansia ihmisiä joka päivä kun taas Lapissa ei kukaan huomaa oksan katkeamista. Siinä kaupunkimetsät eroavat merkitsevästi koskemattomista erämaametsistä. Maaseutumetsät ovat olemassa ihmisestä riippumatta kun taas kaupungeissa niiden olemassaolo vaatii ihmisen jatkuvan huomion.

Meidän kaupunkimetsän puolustajien - jos keiden - tehtävänä on puolustaa metsien laadullista merkitystä ja itseisarvoa, vaikka tosin kaupunkisuunnittelijat ymmärtävätkin etupäässä numeroiksi käännettyjä arvoja. Tutkijoiden tehtävänä sitten on todistaa, että metsien virkistyskäytöllä on todellista taloudellistakin arvoa melumuureina, saasteiden ja huleveden sitojina, luontokasvatuksen antajina, lähi- ja arkiliikuttajina. Ja niin edelleen. Kaupunkimetsien arvon todistamistaakka jää meille metsän virkistyskäyttäjille.

Olen tehnyt kaupunkimetsien ja puistojen virkistyskäytön tutkimusta, kesken jäänyt väitöskirjani oli ottanut taustateorioiksi erilaiset virkistysalueiden demokratiakasvatusta ja kaupunkiympäristöön liittyvää suvaitsevaisuuskasvatusta käsittelevät teoriat. Näistä on esimerkiksi Richard Sennett kirjoittanut, ja traditio on vanha: jo New Yorkin Keskuspuisto suunniteltiin sitä silmälläpitäen, että kaupunkiluonto edistäisi suurkaupunkielämälle hyödyllistä sosiaalista sekoittumista.

Kun kaupunkisuunnittelussa puhutaan asuinalueiden sosiaalisesta sekoittumisesta, paljon vähemmälle huomiolle jää virkistysalueiden sosiaalisesti sekoittava vaikutus. Puistossa ja kaupunkimetsissä kohdataan vauvasta vaariin, sienestämässä, päiväkodin kanssa ottamassa ensikosketusta luontoon, harjoittelemassa olympiamaratonille, ulkoiluttamassa koiraa, työmatkapyöräilemässä tai rollaattorin tai lastenvaunujen kanssa ulkoilemassa. Oikeastaan vain Suomessa ja Pohjoismaissa on metsiä kaupungeissa jäljellä näihin tarkoituksiin. New Yorkin Keskuspuiston perustaja Frederick Law Olmsted olisi ollut aivan innoissaan meidän kaupunkimetsistämme, jotka ovat yleistettyjä lähipuistoja.

Yleistettyjä lähipuistoja ne ovat juuri niiden laajan käytön takia: sekä käyttötarkoituksien ja käyttäjäkunnan laajan sosioekonomisen kirjon takia. Niihin tullaan kauempaakin: minäkin palaan aina Helsingin Keskuspuistoon. Kaupunkimetsäliike on perustettu juuri tämän takia: eri puolilla asuvat tunsivat piston sydämessään aina kun jossakin metsää uhrattiin esimerkiksi liikenneväylien tai rakentamisen takia, ja Kaupunkimetsäliike antoi kanavan jakaa kokemuksia ja tietoa metsistä, oli kyse sitten luonto- tai lakitiedosta. Kaupunkimetsäliike ei vastusta rakentamista ja kaupungin kehittämistä, vaan puolustaa oikeutta lähiluontoon. Kaupunkimetsät ovat yleistettyjä lähipuistoja!

Miksi kuntien kannattaa ulkoistaa työterveyshuoltonsa

Onko työterveyshuolto, tuo laillistettu julkisen terveydenhuollon ohituskaista, peruspalvelu? Moni ryhmä, kuten työttömät, opiskelijat ja kotiäidit, puhumattakaan freelancereista, ovat vailla työterveyshuoltoa. Peruspalvelu siitä tulee paradoksaalisesti silloin kun se sälytetään julkisen terveydenhuollon hoidettavaksi, ja varsin onnahtelevasti toimiva sellainen.

Olen kuullut, että yksityisellä sektorilla paikka paikoin on huolehdittu työterveydestä oikein hyvin. Tämä on minulle tuttua tosin vain kuulopuheen tasolla, julkisella ja kansalaisjärjestösektorilla työurani tehneenä. Uskoisin, että kuntasektorilla ja kuntayhtymissä asiat ovat pääsääntöisesti huonommin. Kuitenkin, jos peruspalveluista halutaan pitää kiinni, ehkä sitten ainakin peruspalveluiden työntekijöiden työterveyshuolto pitäisi järjestää jotenkin, vaikka sitten rahaa kaatamalla yksityiseen terveydenhuoltoon, sillä varhainen hakeutuminen hoitoon säästää pitkällä tähtäimellä.

Epidemiat halvaannuttavat sairaalat, terveyskeskukset, päiväkodit ja koulut, kaikki laitoksia, joissa ollaan päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa. Näin on jopa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitoyhtymässä ja Porvoon avoterveydenhuollossa, joiden oma työterveyshuolto on käytännössä sälytetty terveyskeskuksien hoidettavaksi. Kuntalaiset olkoon sitten ilman peruspalveluja koko sen ajan kun opettaja tai terveyskeskuslääkäri jonottaa toiselle terveyskeskuslääkärille omassa kotikunnassaan, joka ei välttämättä ole sama kuin työskentelypaikkakunta, jolloin yksi lääkärinaika syö helposti puoli työpäivää.

Ei-akuuteissa tapauksissa, kuten esimerkiksi sisätautitulehduksissa tai ortopedisissa vaivoissa, jonotusaika voi olla useita viikkoja terveyskeskukseen, kun taas Lääkärikeskuksesta ajan saa yleensä heti. Jatkohoitolähetettä odottaessa akuutista tulee herkästi krooninen ja kroonisesta akuutti, jolloin joudutaan jo harkitsemaan sijaisen palkkaamista.

Peruspalveluiden työterveyshuollosta huolehtiminen on tärkeää siksikin, että niissä työskentelee matalapalkkaisia ihmisiä, joilla ei ole varaa käyttää yksityisiä ohituskaistoja ja sosioekonomiset terveyserot kasvavat entisestään.

Michael Perukangas
entinen sairaalan osastonsihteeri

Kirjoitus on julkaistu Uusimaa-lehdessä perjantaina 8.2.2013.

Porvoosta puutarhakaupunki!

Jo pitkäaikainen pääministeri Matti Vanhanen visioi sellaisesta tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta, joka perustuisi puutarhakaupunkien verkostoon, jossa työpaikat, asunnot ja palvelut olisivat lähellä toisiaan.

Mikä sitten on puutarhakaupunki? Viktoriaanisen ajan Lontoo oli teollisuustyöläisille ankea ja epäterveellinen elinympäristö, kun taas maaseutu ei kyennyt tarjoamaan työpaikkoja saatikka sosiaalista elämää. Puutarhakaupungin oli tarkoitus yhdistää maaseudun ja kaupunkien hyvät puolet niin, että se olisi lääke kaupunkielämän sairauksiin ja maaseudun puutteisiin.

Suurkaupunkikurjuuden vähentämiseksi taloustieteilijä Alfred Marshall ehdotti 1884 julkaistussa artikkelissaan, että Lontoosta kannattaisi siirtää ihmisiä maaseudulle ja se olisi mahdollista uusimman teknologian avulla. Marshallin artikkeli toimi herätteenä Ebenezer Howardille, jota pidetään puutarhakaupunkikäsitteen isänä. Marshall-herätyksen lisäksi Howard oli saanut vaikutteita myös romanttisen aikakauden takaisin luontoon -liikehdinnästä. Howardin puutarhakaupungeissa tuli asua 32 000 ihmistä 400 hehtaarin alueella, joka piti ympäroidä viisi kertaa asutettua aluetta suuremmalla vihreällä vyöhykkeellä, jonne sijoitettaisiin myös julkiset palvelut.

Nämä puutarhakaupungit muodostaisivat junan yhdistämän verkoston. Juna oli Howardin mallissa oleellinen, sillä hän ei olettanut, että 32 000 asukkaan yksikkö voisi tarjota metropolin palvelutasoa ja työpaikkaomavaraisuutta. Tässä mallissa myös satelliittikaupunkien välinen yhteistyö oli tärkeää.

Howardin mallilla oli vahva sosiaalinen ulottuvuus. Puutarhakaupunkien työpaikkaomavaraisuus perustui pitkälle sellaisiin itsenäisiin, luoviin ammatteihin, jotka sopisivat hyvin etätöiksi, kuten taiteilijan, käsityöläisen ja tutkijan työt.

Onko Suomessa sitten puutarhakaupunkeja? Lähinnä puutarhakaupungin ideaa nyky-Suomessa ovat ehkä Naantali, Vantaan Vanha Rekola ja O.I. Meurmanin ideoima Käpylä. Radanvarsikaupungit eivät toteuta puutarhakaupungin esteettistä ihannetta, kuten Porvoo. Vain työpaikkaomavaraisuus ja kiskot puuttuvat. Porvoossa on kuitenkin hyvin paljon luovissa ammateissa toimivia ja itsenäisiä ammatinharjoittajia, joiden etätyömahdollisuuksia raideyhteys Helsinkiin vahvistaisi. Tämä Porvoon ainutlaatuinen mahdollisuus toimia todellisena puutarhakaupunkina kannattaakin ottaa vakavasti. Tätä tukisivat raideliikenne, uusien työpaikkojen luominen, yrittäjien palvelut, mukaanlukien toimitilarekisteri ja etätyömahdollisuuksien vahvistaminen sisällytetään sekä toivottavasti tulevaan valtuusto-ohjelmaan että kaupunkistrategiaan.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä keskiviikkona 6.2.

Talot, joita kodiksi kutsutaan

Ranskalainen modernistiarkkitehti Le Corbusier näki talot "asumiskoneiksi". Asumiskoneita ne ovatkin olleet 50-luvun lopulta alkaen kun lähiöitä alettiin rakentamaan. Kun vanhoilla taloilla on henki, historia, jota luonnehtivat hissin kirskahtava, vanhan puun tuoksu, kummittelevat kellarit ja ikkunalaudat, uudet talot ovat anonyymejä, steriilejä, persoonattomia. Uusiksi taloiksi luen tässä kaikki 1950-luvulta eteenpäin rakennetut asuinrakennukset.

Vaikka olen kaupunkilainen ja ymmärrän paremmin kaupunkien henkeä, niin muutettavat muuttaen, edellämainittu soveltuu myös maaseututyyppiseen rakentamiseen. Uudet omakotitalot ovat legopaketteja, joita ei pidä tuoda kaupunkien lähelle, talopastisseja. Niissä voi olla kaikki kohdallaan: on talonpoikaista yksityiskohtaa, takkaa, saunaa, mutta henkeä ei asuttavaksi asti.

Mikä sitten on lähiö? Olen kasvanut ensimmäisen polven oikein viihtyisässä lähiössä, Kannelmäessä, ja elänyt huomattavan osan varhaisaikuistumisikääni tismalleen samaa tyylikautta edustavassa Munkkivuoressa, jota ei kuitenkaan saa kutsua lähiöksi, kuten ei Lauttasaarta tai Käpylääkään, erotukseksi näistä Maunuloista, Puotiloista ja Roihuvuorista jottei asukkaiden omaisuuden arvo romahtaisi. Tämä nimeämisen valta on asunnon ostajan voitoksi; sana "lähiö" inflatoi kolmion hintaa sadallakin tuhannella eurolla.

Kannelmäki.

Joskus parisenkymmentä vuotta sitten alkoi yleistymään suuntaus, jossa kaikesta sanotusta tonttipulasta huolimatta alettiin rakentamaan kaupunkiin kaikkia maaseudun hyviksi ajateltuja puolia. Vain navetat puuttuivat näistä taloista, ei kun ladoista, jotka oli kasattu niin huteriksi että perhetappelu kaataa seinät. Viimeiset kymmenisen vuotta rakentamisen laatu on taas vähän parantunut, ostajan tappioksi. Näissä lähiökirkoista mallinsa ottaneissa taloissa hinnat ovat pilvissä, eikä niissä sen enempää yksilöllisen hengen aavistusta ole.

Pihlajatien uudistaloja. Alueella ei ole edes nimeä, mikä onkin varma epäkaupunkimaisuuden merkki. Esimerkiksi Oslossa on suunnilleen jokaisella korttelillakin oma, erottuva nimensä, siellä 27 omaleimaisen kaupunginosan lisäksi on kaupunginosien osiakin, joilla on kaikilla omat nimensä.

Länsirannan linnunpönttötalot ovat kai siinä määrin kivoja kuin nyt uudisrakentaminen voi olla, ja niiden tyylin tarkoitus tahtoo sanoa etteivät ne halua muodostaa liian suurta kontrastia vastapuolen ranta-aitoille.

Sofienberg. Ulkopuolisesta voi tosin olla vaikea sanoa, mistä yksi alue alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta kaupungin henkeä ymmärtävä kyllä vaistoaa sen. Tärkeintä on kuitenkin historiallisuus, ei nimeämisen yksiselitteisyys.

Kun vanhoissa taloissa on henki valmiina, uusiin taloihin se pitää tuoda mukanaan. Kiinteistönvälittäjät tietävät tämän, yrittäen nimetä tyhjiä asuntojen kuoria kodeiksi. Kun Hassisen Kone lauloi Suomen koko rock-musiikin historian ehkä hienoimmassa kappaleessaan Tällä tiellä: "Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa... Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, taloon, jota kodiksi kutsutaan, vaikka siellä ei ole minulle ketään, olen yksin tällä tyhjällä tiellä...", he varmaankin ajattelivat juuri le corbusiermaisia asumiskoneita, taloja, joissa ei ole henkeä, joihin koti pitää tuoda mukanaan.

Aikaisemman pohdiskeluni kaupunkilaisuudesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Kaupunkia ei voi kantaa kuin valoa juuttisäkeillä, kaupunki ei synny massoista, se syntyy ihmisistä, heidän teoistaan, suhteistaan ja merkityksellisestämisestään!