Kuvassa kirjoittajan kavereita, jotka eivät kirjaimellisesti liity kirjoituksen kuvaamiin tapahtumiin, mutta kuvaavat sitä, kun miehet leikkivät poikia.
Minua on yleensä luultu ikäistäni vanhemmaksi. Kun muutin turvallisesta Rööperistä vaaralliseen Kannelmäkeen, kävellessäni sisään uuden ala-asteen kouluni kansliaan ilmoittautuakseni kolmannelle luokalle, minulta kysyttiin että olenko aivan varma; eikö minun pitäisi ilmoittautua viidennelle luokalle?
Noin 15-vuotiaana, silloin kun kasvava nuori mies vielä kehtaa käydä äitinsä kanssa vaateostoksilla, äidilleni tuli kerran vessahätä. Lähin vessa sattui olemaan ravintola Königissä, jonka aulassa äitini luonnollisten tarpeiden suorittamista odotellessani, minulle miltei alettiin tarjoilemaan. Tavallaan teinipojan itsetuntoa hiveli se, että luulevat äitinsä poikaystäväksi, mutta...
Suunnilleen samoihin aikoihin, matkustaessani sieltä samaisesta, vaarallisesta Kannelmäestä isälleni Urheilukadulle (taisi olla huono sää, muulla ei voi selittää sitä etten taaskin pyöräillyt Keskuspuiston lävitse, juuri siitä, tiedät varmaan, lukija hyvä, jonne ollaan suunnittelemassa kaupunkivilloja). Bussi pysähtyi sille pysäkille joka on heti seuraava siitä kohdasta, jossa kerran oli elokuvateatteri Sininen Kuu (tästä fyysisen ikäni voi tarkistaa) ja kuulin takaviistostani nuorehkon äidin (jopa 15-vuotiaan pojan mielestä nuorehkon äidin, eli ehkä n. 25-vuotiaan) sanovan lastenvaunuilleen, että varmaankin setä auttaa. Vilkuilin ympärilleni enkä nähnyt ketään. Olen edelleenkin ympärillenivilkuiluvaiheessa, 21 vuotta myöhemmin.
Olin näsäviisas lapsi, ja tämä kaikki alkoi siitä kun kerran 3-vuotiaana, vielä rattaissa istuessani kysyin vanhemmiltani, mitä oikein tarkoittaa kun lähi -K-kauppamme ikkunassa luki "Voita tarjouksessa". Nelivuotiaana ymmärsin, että 43-vuotiaat isovanhempani olivat aivan toivottaman vanhoja, ja edelleenkään useat ystävistäni eivät tiedä edes omien vanhempiensa ikää, puhumattakaan isovanhemmistaan. Lapsuuteni loppui - merkityksessä onnellinen tietämättömyys aikuiselämän epämiellyttävistä realiteeteista - kuusivuotiaana vanhempieni erotessa.
Olin peruskoulun tokaluokkalaisena ehdolla tv-näytelmään "Pojasta mieheksi". Johtuneeko siitä, etten saanut roolia, etten edelleenkään ymmärrä mitä Sielun Veljet tarkoittaa laulaessaan "Yö erottaa pojasta miehen", ja olenkin ollut välitilassa 30 vuotta, vaikka olenkin asunut itsellisesti viimeiset kohta 13 vuotta, ja poissa olemasta äitini kokopäivätoiminen riesa kohta 15 vuotta, maksaen aina itse vuokrani ja veronikin jo 20 vuotta.
Olen aina ymmärtänyt aikuisuuden tietyn (tosin itselleni ymmärtämättömissä olevan) henkisen valmiustilan saavuttamiseksi, mikä mahdollistaa tai peräti aikaansaa tiettyjen ulkoisten tuntomerkkien saavuttamisen (tiedättehän, ne rivitalo, Volvo ja kultainen noutaja). Vaikka olenkin naimisissa ja pankin asuntovelallinen, määritelmät tapaavat paeta määrittelijöitä, enkä koskaan ole ottanut standardien kiinniottoyritystä vakavasti.
Tässä eräänä päivänä sain vahvistuksen siitä, että olen edelleenkin, jos en aivan välitilassa, niin ainakin toinen jalka kehdossa ja toinen miltei haudassa. Vierailin Oslon yliopistolla, tarkoituksenani viattomasti ja erityistä huomiota herättämättä, käydä yliopistokirjakaupassa. En onnistunut pääsemään kuin yliopistokampuksen sisäpihalle, kun arviolta kolmannen vuosikymmenensä alkupuoliskolla oleva tyttönen kirjaimellisesti työnsi käteeni opiskelijan starttipaketin, jossa oli karkkia, hammastahnaa, pussikeittoa ja erilaisia kaupallisia tarjouksia. Ilahduin tästä, koska tämä arviontikyvyn traaginen pettäminen osoitti minulle, että henkinen nuorekkuuteni (lue: uusiutumiskykyni ja ennakkoluulottomuuteni) näköjään heijastuu myös ulkoiseen minääni, ja mahdollinen ulkoinen kuluneisuuteni johtuu oletetun rankan opiskelijaelämän viettämisestä.
Tulin Oslon yliopistoon varsin sekavassa mielentilassa. Tulin Ullevaalin sairaalasta, ultraäänikuvauksista, jossa se, jonka olin toki tiennyt jo useita viikkoja, sai empiristinkin ymmärtämään. Minusta tulee isä! Joudun olemaan "mies" jollekin muullekin kuin vaimolleni, mutta toisaalta voin hyvällä omallatunnolla jatkaa leikkejäni, palata poikien taikamaailmaan paitsi kavereideni myös jälkikasvuni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti