Kampin kauppakeskukseen on tulossa evankelis-luterilaisen valtiokirkon ylläpitämä kappeli, jota ilmeisesti poliittisista korrektiussyistä nimitetään suunnitteluvaiheessa myös hiljaiseksi huoneeksi. Kappeli soisi mahdollisuuden hetkelliseen hiljentymiseen sykkivän kaupungin hektisessä kauppakeskuksessa; yleensä tämä on kaupunkikeskustoissa mahdollista vain eristäytymälllä kuulokkeilla itse valitun, tarpeeksi äänekkään musiikin taakse.
Kirkko on yhteiskunnallinen toimija, ja itse asiassa monissa tapauksissa edeltänyt yhteiskuntaa, ensimmäinen ja pitkään ainoa esivalta. Kirkko laitoksena ja rakennuksena ovat kuitenkin synonyymejä; ehkä siksi useimmille ensimmäisenä mieleentuleva mielikuva kirkosta onkin juuri – kirkko. Tämän lisäksi kirkko kuitenkin harjoittaa monenlaista avoimien ovien toimintaa, jossa ei kysellä jäsenkirjoja. Tämä toiminta on aika vähän tunnettua, ja kirkolla onkin tärkeä rooli sellaisten julkisen sektorin turvaverkon aukkojen korjaajana, joista eivät yksityiset sektorit ole kiinnostuneita, koska ne eivät ole markkinamielessä tärkeitä.
Kirkot ovat sikäli yleishyödyllisiä laitoksia, että vaikka ne ovatkin kristinuskon Herran palvontaan tarkoitettuja huoneita, niin niiden tunnelmasta, arkkitehtuurista ja niissä esitettävästä musiikista voivat kaikki nauttia, myös ei-kristityt. Viis siitä, että alttaritauluissa esitetään tavallisesti Raamatun tapahtumia ja kirkoissa esitetään joko seremoniallista, kuvailevaa tai pyhitettyä musiikkia. En luopuisi kirkkotaiteesta, Bachista ja Brucknerista mistään hinnasta. Ne ovat ihmiskunnan yhteisiä aarteita.
Kun nyt Kampista ollaan osoittamassa paikkaa kirkolle, tapauksessa on poikkeuksellista se, että se ei joudu maksamaan tilasta vuokraa. En kannata sitä, että yksi toimija saa yhteiskunnalta privilegioita, ellei sitten tämä yksi toimija toteuta jotakin yleishyödyllistä tarkoitusta siten, että tämä toteutustapa on neutraali tai ainakin ei-kristitty voivat kokea sen neutraaliksi. Tosin on syytä huomauttaa, että julkisen tilan korvamerkitseminen yhdelle kaupalliselle toimijalle on sekään kaikkea muuta kuin neutraalia.
En usko, että muita hiljentymishyödykkeen tarjoajia olisi jonossa kirkon lisäksi mitenkään pilvin pimein. Kristinuskon asemahan meillä perustuu paitsi traditioon, myös osin edellisen kanssa kytköksissä olevaan ylivoimaisen – joskin hiljaisen - enemmistön jäsenyyden mahdollistamaan tukeen. Tästä syystä se herättääkin joissakin vastustusta ja pelkoja; kirkon pelätään jyräävän muut vähemmistökatsannot, niinkuin se toki monissa vakiintuneissa käytänteissä tekeekin. Mikään muukaan maailmankatsomus ei tosin voi määritelmän mukaan olla sen enempää neutraali, koska silloin kyseessä ei olisi maailmankatsomus.
Kuka voisi sitten tarjota ei-kristityn ja neutraalin hiljentymispaikan? Ehkä kauppakeskusta pyörittävän yhteisön tai yrityksen tulisi ottaa vastuu hiljaisista paikoista, sillä hiljaisuuskin on hyödyke kaupungissa, ja harvinaistuva sellainen. Tai mitä jos vastuun hiljaisista paikoista ottaisikin kaupunki?
Hiljaisuus on yhteisöllinen hyödyke; yhteisöllinen siksi, että kaupungissa sen nauttiminen edellyttää yhteisön sopimusta, jossa muut kunnioittavat tätä hiljaisuutta. Muistan joskus kirjoittaneeni opiskelijalehti Tutkaimeen, että yhteisöissä – siis vapaaehtoisessa tai pakotetussa läheisyydessä muiden ihmisten kanssa - jaetaan erilaisia hyödykkeitä, kuten tilaa, sähköä, puhelinta, tuoksu-ja hajumaailmaa ja äänimaisemaa. Jos esimerkiksi yhteisöasumisessa sovittaisiin, että kaikki soittaisivat vuorotellen "omaa" musiikkiaan, ja yksi yhteisöasukki päättäisi, että hänen vuorollaan "soitettaisiin" hiljaisuutta, silloin muiden tulisi kunnioittaa tätä valintaa ja olla hiljaa.
Kaupungissa hiljaisuutta - vaikkakin suhteellista - voivat tarjota lähinnä kaupunkimetsät. Mistä on pulaa, se on haluttua ja siitä täytyy yleensä maksaa. Ehkä hiljaiselle huoneelle tulisikin määrätä käyttömaksu; lisäksi hiljaisuutta voitaisiin pullottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti