Saako musliminainen olla poliisi?

Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.

Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.

Tänä kevättalvena Norjan kuumin keskustelunaihe on ollut se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.

Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.

Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.

Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.

Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.

Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.

Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.

Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.

Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.

Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?

Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?

Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?

Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.