Yksi maahanmuuttajien integraation mittari on se, missä määrin he seurustelevat syntyperäisten alkuasukkaiden kanssa ja missä määrin he lukevat norjalaisia sanomalehtiä. Sanomalehtikieltä tavallisesti käytetäänkin hyvän asiakielen mittapuuna, ja Aftenpostenia lukemalla oppiikin aimo annoksen norjaa. Siitä myös oppii, miten maahanmuuttoa käsitteellistetään Norjassa. Tosin kaikki maahanmuuttajat eivät lue mitään sanomalehtiä, puhumattakaan norjalaisista, usein siitä yksinkertaisesta syystä etteivät he osaa lukea.
Maantieteilijä Loretta Lees on tehnyt etnografista kenttätyötä Vancouverin kirjaston lehtilukusalissa, ja havainnut, että lehtisalin kansoittivat etupäässä eläkeläiset, opiskelijat ja maahanmuuttajat, joille kirjasto oli pieni palanen vanhaa kotimaata: lukemalla vanhan kotimaan lehtiä, pysyttiin kärryillä siitä, mitä vanhassa kotimaassa tapahtui. Näin lehtilukusalilla voi olla monta tarinaa.
Itselleni Oslon pääkirjaston lehtilukusali on pieni palanen Suomea. Luen siellä viikoittain Hesarit, seuratakseni, miten Suomi pärjää ilman minua.
Maahanmuuttajille järjestetään ilmaisia kielikursseja Norjassa, jotta heidän työllistymismahdollisuutensa paranisivat. Samalla he voivat ehkä oppia lukemaan maahanmuuttodebattia, ja niitä työpaikkailmoituksia, joissa haetaan ABCD-System Manager Engineerejä.
Suomessakin puutteellinen maan kielen (tai kielten) taito on yksi suurimpia työllistymisen esteitä. Kielenopetuksen tulee kuitenkin olla puhepainotteista, jotta se menisi perille lukutaidottomillekin, ja jotta sillä olisi mitään käyttöä, sillä maahanmuuttajien ylivoimainen enemmistö kuitenkin sijoittautuu sellaisiin töihin, joissa riittää että osaa sanoa ”takk”, ”ha det” ja luetella numerot. Olen Suomessa törmännyt sellaiseen peiteltyyn rasismiin, että somaleja ei olla otettu siivoojiksi sillä verukkeella, etteivät he osaa lukea mitä pesuainepulloissa lukee; todellisena syynä on kuitenkin ollut se, että asiakas pelkää heidän olevan varkaita.
Suomen ja Norjan kielipolitiikat ovat erikoislaatuisuudessaankin eroavia. Suomessa tulee virallisesti osata molempia virallisia kieliä, jotta voisi hakea julkisen hallinnon työpaikkoja. Norjassa taas ei yhtä, virallisesti määriteltyä äidinkielen standardia ole, koska maassa on paitsi kaksi norjan kielen virallista normia – bokmål ja nynorsk – ja eri murteilla omat standardinsa puhua näitä kirjakieliä. Puhumattakaan sitten jokaisen taustasta; ihmissuhde-, työ- ja asumishistorioistaan, jotka tartuttavat ilmaisuja ja ilmaisutapoja. Tyttöystäväthän ovat tunnetusti mitä tehokkainta kielikylpyä, vaikka vaahtokylpy onkin kivempaa.
Norjan kielipolitiikasta johtuvaa kielikäytäntöä ei voi kutsua maahanmuuttajaystävälliseksi. Mistä sitä maahanmuuttaja tietää, sattuuko kirjoittaessaan sotkemaan keskenään Itä-Oslon bokmålia ja Tromssan nynorskia. Sitä kun vain on kuullut norjaa, tai siis erilaisia norjia. Puhumattakaan sitten kuullun ymmärtämisestä; vastuu on täysin kuulijalla, koska täällä kieli on itseilmaisun vaan ei kommunikaation väline.
Jos haluaa oppia mahdollisimman standardisoitua norjaa, kannattaa seurustella lähinnä maahanmuuttajien kanssa, jotka puhuvat yleensä selkeämmin kuin syntyperäiset norjalaiset.
Virkamiestasolla vaadittavan kirjallisen kielitaidon opettelu kestää ihmisiän, ja tietoisen altistumisen kaikkien mahdollisten idioottien idiolekteille, koska yhden virallisen standardin puuttuessa, kaikki on syytä osata, jotta oma kielen taju kehittyy niin hyväksi, että itse oppii erottamaan, mikä on missäkin tilanteessa hyväksyttävää norjaa ja mikä ei. Kuitenkin virallisen integraatiopolitiikan mukaan maahanmuuttajien työllistymistä myös julkiselle sektorille pyritään tukemaan.
Kun Norjassa toisen standardin ymmärtäminen riittää, Suomessa tulee itse osata aktiivisesti tuottaa responssia sillä toisella kielellä, vaikka vain huonoakin. Norjassa siis kukin voi tilanteesta riippumatta käyttää omaa standardiaan, myös virkamiehet. Norjan käytäntö siis puolustaa jo virassa istuvia virkamiehiä.
Kansallisten vähemmistöjen aseman turvaamisella, tekemällä kaikkien maassa virallisten kielten osaamisesta pakko, lyödään korvalle maahanmuuttajia, jotka hekin muuten ovat vähemmistö, tosin heitä ei olla kansallistettu. Maahanmuuttajalla on yhdenkin uuden kotimaansa kielen riittävässä (kirjallisessa) haltuunotossa kädet täynnä töitä. Pitäisikö sitten maahanmuuttajien kielitaitovaatimuksista joustaa, jos he hakevat julkisen hallinnon työpaikkoihin?
Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Jos maahanmuuttajilta ei vaadita uudessa kotimaassaan kaikkien virallisten kielten taitoa, tällöin sorrutaan suosimiseen, eli käänteiseen sortoon, jonka tuloksena maahanmuuttajien saamia helpotuksia vieroksuttaisiin paitsi edistyksellisten poliittisten piirien toimesta, myös niiden parissa, jotka edelleenkin joutuisivat suorittamaan pakolliset virkamieskokeet, ja toisaalta heistä tehtäisiin toisen luokan kansalaisia, joilta ei vaadita ihan samaa. Syntyperäisillä ja maahanmuuttajilla on nyt käytännössä eri työmarkkinat, ja kielitaitovaatimuksista luopuminen käytännössä olisi yksi askel yksien työmarkkinoiden suuntaan.
Mitä sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Ainakin on selvää, että pitää panostaa paitsi maahanmuuttajien kielenopetukseen, myös tulisi rekrytoida vähemmistötaustaisia julkiseen hallintoon. Somalin on helpompi asioida somalikieltä osaavan somalin kuin kahtakaan kotimaista kieltä osaavan ummikkosuomalaisen virkailijan kanssa. Norjassa, jossa maahanmuuttajia on vähemmistöiksi asti - toisin kuin meillä - virastoissa yleensä löytyy ainakin yksi puolalainen, yksi pakistanilainen ja yksi somali. Olisikin tärkeämpää saada töihin esimerkiksi sosiaalitoimistoihin Suomen järjestelmän tunteva somali kuin sekä suomea kuin ruotsia osaava somali.
Kuitenkin, jos lukee sanomalehtien urheilusivuja tai kuuntelee urheiluselostusta, niin ei norja niin vaikeaa ole. Paitsio on offside, maalivahti on keeper, kulmapotku corner ja pallon osuminen rangaistusalueella puolustavan joukkueen pelaajan käteen hands.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti