Rekrytointifirmat – tukipalveluita vai loisia?

Juttu on julkaistu ulkosuomalaisten Expatrium-lehden numerossa 65 (talvi 2009). Sen voi lukea Expatriumin webbiversiossa ilmaiseksi klikkaamalla otsikkoa.

Michael Perukangas on hakenut parin vuoden ajan töitä Norjassa Oslossa eri rekrytointiyritysten ja niiden verkkoportaalien kautta. Näitä väyliä käyttäen ei työtä kuitenkaan tunnu löytyvän. Perukangas pakinoi rekrytointiyritysten olemassaolon oikeudesta.

Olen hakiessani töitä Oslosta syöttänyt ansioluetteloni kaikkiin tietämiini rekrytointiportaaleihin. Tämä toiminta on poikinut kahdessa vuodessa yhden yhteydenoton puhelimitse ollessani Lontoossa jalkapallomatkalla. Koska kuulin hieman huonosti jalkapallofanien kansoittamalla Barking Roadilla, lupasin palata asiaan heti palattuani Osloon, eli kahden päivän päästä. Jätinkin muutaman viestin sen numeron vastaajaan, josta minulle oltiin soitettu. Minulle ei koskaan soitettu uudestaan. Ilmeisesti se valaanpyynti- tai öljyfirma sai sitten tekijän.

Vaikka rekrytointifirma toimi välikätenä välittäen työntekijöitä asiakasyritykselle, hyviin tapoihin kuuluisi kai kuitenkin vastata soittopyyntöihini. Näin siinäkin tapauksessa että asiakasyritys olisi jo löytänyt tekijän ilmeisen akuuttiin tarpeeseensa. Jos asiakasyritys oli jättänyt informoimatta alihankkijaansa onnistuneesta rekrytoinnista, toimipas se kehnosti, ja sellaisten asiakasyritysten sietäisi saada selkäänsä tai ainakin olla entisiä asiakasyrityksiä.

Kerran sovin tapaamisen konsultin kanssa yhdessä kansainvälisesti tunnetussa rekrytointifirmassa. Olin valmistautunut lähettämällä etukäteen ansioluetteloni. Tästä huolimatta konsultti ei osannut ehdottaa muuta kuin taksin ajamista – sitähän maahanmuuttajamiehet tekevät - vaikka ansioluettelossa ei ollut mainintaa ajokortista. Tietenkin itsetuntoani hiveli konsultin arvio, jonka mukaan ilmiselvästi olen pätevä ihminen, joskin epätoivoani lisäsi hänen jatkohuomionsa, jonka mukaan olen ”ylipätevä”. Ehkä sillä firmalla on varaa pitää töissä alipäteviä konsultteja tai sellaisia, jotka eivät osaa lukea.

Tarvitaanko kielitaitoa vai ei?
Kun yksi konsultti kehottaa minua panostamaan vain sellaisiin työpaikkoihin, joita voin varmastikin ainakin potentiaalisesti saada, toinen taas kehottaa kokeilemaan kepillä jäätä. Kun esimerkiksi julkisen hallinnon virastot ymmärrettävästi edellyttävät erinomaista norjan kielen taitoa (god fremstillingsevne), yksi konsultti antaa ymmärtää olemaan realisti ja toinen konsultti taas ymmärtää antaa. Jos niin sattuisi käymään, että saisin jopin eikä fremstillingsevneni olisi este, kielitaito toki paranisi työn myötä. Sitä odotellessa voisin aina varastaa kollegoitteni työaikaa, kun he joutuisivat oikolukemaan tai kenties uudelleen kirjoittamaan päätösdokumenttejani tai tiedotteitani.

Jos työpaikka toimii taloudellisesti kannattavasti eli järkevästi, eikä esimerkiksi tee rekrytointipäätöksiään sosiaalisin perustein, sillä ei ole varaa sellaisiin rekrytointeihin, joissa kaksi ihmistä tekee yhden työt, mutta heille maksetaan kaksi palkkaa. Ei esimerkiksi jalkapallojoukkueellakaan ole mitään järkeä eikä varaa palkata pelaajakseen ihmistä, joka ei pysty edes kävelemään, ja vaikka pystyisikin sitkeän harjoittelun jälkeen, Maradonaa hänestä ei kuitenkaan taitaisi tulla. Nythän esimerkiksi West Ham on maksanut yli vuoden ruhtinaallista palkkaa kroonisesti nilkkavammaiselle Dean Ashtonille, jolle oikea toimeentulolähde taitaisi olla työkyvyttömyyseläke. Työnantaja ei toki voi yksipuolisesti irtisanoa sopimusta ilman kultaista kädenpuristusta, joka turvaisi Ashtonin loppuelämän lapsineen. Ja palkkasihan Anaheim Mighty Duckskin Tie Domin vain Teemu Selänteen ja Paul Kariyan suoja-aidaksi, vaikka mies ei sanottavammin osannut pelata.

Toki, tässä voisi olla jotakin järkeä jos tulisi otetuksi sisään harjoittelijastatuksella; tällöinkin yleensä työn substanssi opitaan työn myötä. Jos kyse on substanssituntemukseltaan jo valmiiksi aivan ylivoimaisesta kyvystä, tämän kielellisen esitystaidon hiomiseen tuskin käytetään työnantajan aikaa, vaan hänet laitetaan kielikurssille. Näin tosin menetellään käsittääkseni yleensä vain yksityisillä tahoilla, jotka ovat pääkallonmetsästäneet eli headhuntanneet nöyrän kyvyn. Julkisella hallinnolla ole varaa kielikouluttaa työntekijöitään muuta kuin vieraisiin kieliin, eivätkä ne headhunttaa, mitä nyt joskus poliittisin perustein-vähän junttaa.

Kaikkia tuntemiani rekrytointifirmoja, niiden konsultteja ja työnhakukursseja yhdistää kokemukseni perusteella varmuudella ainakin yksi asia: ne lupaavat antaa vinkkejä, ja jopa suoranaisia kanavia niiden piilotyöpaikkojen löytämiseen, joita ei julisteta auki. Ai niin, on niillä toinenkin yhdistävä tekijä: ne jättävät aina ne vinkit tai kanavat kertomatta.

Rekrytointifirmat voivat olla käteviä: ulkoistettu rekrytointi voi helpottaa ainakin työnantajien elämää. Niillä voi olla asiantuntemusta esimerkiksi musteläiskätesteistä ja luonnehoroskoopeista, ja ne vapauttavat työnantajia varsinaisen ydintehtävänsä eli substanssin tuottamiseen. Työnhakijalle ne voivat joissakin tapauksissa antaa buustia, ja editoriaalisia kommentteja ansioluetteloon. Kuitenkin ainakin viimeksi mainittua palvelua saa julkisistakin työnhakupalveluista, ja ensiksi mainittua voi lainata kirjastojen hyllystä kohdasta elämänfilosofia, sieltä Sarasvuon ja Daniel Golemanin Tunneälyn vierestä.

Rekrytointipalveluista ei ole työnhakijalle mitään apua, jos niitä lähestyy avoimin mielin tyyliin ”tarvitsen töitä; mitäs firmoja niitä nyt onkaan ja mitä ne tekevät?” Ei. Kaikki tuntemani rekrytointikonsultit aloittavat työn vasta siinä vaiheessa kun olet ensin itse identifioinut itseäsi kiinnostavia ja potentiaalisia työnantajia. Tabula rasoja rekrytointifirmat eivät työstä. Rekrytointikonsultit eivät ole mentoreita. Ja mikä sitten onkaan rekrytointikonsulttien antama lisäarvo työnhakuprosessissa? Muu kuin itseluottamuksen buustaaminen, beats me.

Sillä hetkellä kun otan yhteyttä rekrytointifirmaan, vaikka vain laittamalla ansioluetteloni tietokantaan, olen kuitenkin heidän asiakkaansa. Asiakkaana edellytän asiakaspalvelua. Asiakkaana voin ainakin periaatteessa valita kenen palveluja käytän, siitäkin huolimatta, että työnhakijana joutuisinkin kääntämään kaikki kivet aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Nyt julistankin avoimen rekrytointifirmojen ja –konsulttien myyntipuhekilpailun avatuksi. Miksi minun kannattaa käyttää juuri teidän palveluanne? Mikä on se lisäarvo, jonka saan työnhakuprosessissani palvelunne käyttämisestä? Millä tavalla palvelunne eroavat edukseen muista rekrytointipalveluista?

Myykää itsenne minulle, niin saatan harkitakin tarttuvani houkuttelevimpaan tarjoukseen.

Lahjusta vastaan voin myös ryhtyä teollisuusvakoojaksi, ja täsmentää, mihin nimenomaiseen rekrytointiportaaliin tai-firmaan esimerkkitapaukseni perustuivat. Tästä tiedosta rekrytointifirmat voivat saada kilpailuetua, jotta osaisivat välttää muiden virheitä.

Ulkoistamisen riemu
Ehkä rekrytoinnin yhteydessä sanan firma voi lopultakin korvata sanalla portaali, sillä oma kokemukseni on, että rekrytointifirmat ovat oikeastaan sähköisten hakuportaalien – eli cv-säilöiden – fyysisiä jatkeita, mutta eivätpä oikeastaan sitten muuta. Voi niistä kyniä nyysiä, ja joissakin saa jopa lähdevettä ja kahvia.
Jälkiteollisella aikakaudella ulkoistetaan mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, jotka voi ulkoistaa, jotta jäisi aikaa tuottaa ”substanssia”. Tällaisia ulkoistettavia toimintoja ovat usein paitsi itse tuotanto, monissa tapauksissa myös niin kutsutut back office –palvelut: juristit, tiedotus, kirjanpito, mainonta, rekrytointi ja konsulttien sekalainen seurakunta, jotka voi suomentaa tukipalveluiksi. Jälkiteollisen hyödyketuotannon keskeinen tavara on palvelu, ja jälkiteollisessa tuotannossa ei olla vain ulkoistettu aikaisempia ydintoimintoja vaan myös kehitetty uusia. Ne eivät kaikissa tapauksissa ole vanhojen palveluiden tukipalveluita, vaan usein myös loisia, jotka eivät eläisi ilman substanssin tuottajaa.

Esimerkki näistä uusista toiminnoista on netti- ja puhelinoperaattoreiden käyttäjätuki, jotka voi Suomesta ulkoistaa vaikka Eestiin ja Englannista Intiaan, minne vain, jossa on saatavilla kielitaitoista ja koulutettua mutta halpaa työvoimaa. Rekrytoinninkin voisi ulkoistaa, sillä portaalit voidaan ylläpitää missä tahansa. Tässä onkin yksi ehdotus kahdenkeskisen kaupankäynnin varjolla annettavaksi kehitysavuksi: Suomi voisi lahjoittaa rekrytointiportaaleita esimerkiksi Venäjän suomalaissukuisten kansojen työpaikoiksi ja vastapainoksi saada vaikka kaviaaria.

Glokaali ei ole synkretististä

Paikallisuuden korostumista pidetään globalisaation vastareaktiona. Yksi muoto tästä on nk. "glokaalius", jossa ylikansallisia kulttuuripiirteitä sovelletaan paikallisiin oloihin. Tästä hyvä esimerkki on norjalainen paprikaton grandiosa-pizza tai armenialainen "konjakki".

Niin sanottu lastenkulttuuri, tai paremminkin, aikuisten tekemä, mutta lapsien kulutettavaksi tarkoitettu kulttuuri leviää kiitos ylikansallisten konglomeraattien - kuten Disneyn - pandemian tavoin. Nämä Aku Ankat, Nalle Puhit ja mitä niitä nyt onkaan, käännetään kaikille kielille, hahmojen nimiä myöten. Jos lastenkulttuurihahmojen nimet ovat mitä kulttuurisidonnaisimpia, itse tuote on kuitenkin standardoitu - samaan taikametsään tai angloamerikkalaismalliseen autopikkusatelliittikaupunkinukkumalähiöön ne kuitenkin sijoittuvat - joten kyse ei ole varsinaisesta synkretismistä vaan käännöksestä.

Maailmallisuuden ja paikallisuuden dynamiikka näkyy myös mitä globaaleimmiksi viihdetuotteiksi muuntuneissa jalkapallokorporaatioissa. Esimerkiksi FC Barcelona, jolla on enemmän tunnustuksellisia kannattajia kuin monilla uskonnoilla ja ainakin kuuleman mukaan enemmän kuin yhdelläkään toisella jalkapallojoukkueella on enemmän kuin seura. Se on Katalonian epävirallinen maajoukkue, jolla on kannattajia Ecuadoria, Suomea ja Vatikaania myöten. Nämä uskolliset ulkosudeettikatalonialaiset ovat joukkueen (club) selkäranka, vaikka pelaajisto (team) onkin vaihdettavissa.

Vaikka jalkapallokulttuuriteollisuuden tuote olisikin kuinka globaalisti nautittu ja vaikka sillä olisi kasvatus- ja kykyjenetsintäakatemioita ja paikallisia alihankkijoita kuinka laajalti hyvänsä (Kapkaupungin Ajax) ja jäljittelijöitä (Ecuadorin Everton), siltikin oleellinen osa näiden tuotteiden alkuvoimaa on niiden paikallisuus. West Hamin itä-Lontoon ja jopa Englannin ulkopuolella asuvat kannattajat osaavat arvostaa eritoten "omia poikia", vaikka suomalaisesta vinkkelistä onkin erikoista katsoa Junior Stanislasia, James Tomkinsia ja Jack Collisonia enemmän sillä silmällä kuin Hannu Tihistä.

Joulu on antamisen ja saamisen juhla

En ole kristitty muussa kuin korkeintaan kulttuurisessa ja rajallisessa määrin kasvatuksellisessa mielessä, mutta vietän joulua, koska osana ihmisenä elämiseksi oppimista, meidän on opittava paitsi saamaan, myös antamaan, puhumattakaan siitä, että himokuntoilijankin on syytä sallia itselleen edes muutama päivä vuodessa, jolloin ei lasketa kaloreita. Lisäksi etenkin kaupunkilaisjoulua viettävälle kerrankin lähes tyhjä kaupunki on harvinaista luksusta.

Perheettömälle joulu voi olla piinallista aikaa, koska joulu on ennen kaikkea perhejuhla. Tästä huolimatta, olen nauttinut suuresti niistä jouluaattoilloista, jolloin olen saanut kaikessa rauhassa esimerkiksi lukea hyvää kirjaa, syödä suklaata ja juoda glögiä, jolloin miltei ainoa vastaantulija iltakävelyllä on joulumielen tai jonkin muun horjuttama joulupukki.

Yksineläminen nuorena aikuisena on oikeastaan pitkitettyä lapsuutta; silloin joulun suurin merkitys on saamisessa. Lapsena joulua odotetaan lahjojen ja sukulaisten näkemisen takia, ja nuorena aikuisena näiden lisäksi siksi, että saa olla rauhassa ja pitää lomaa arkirutiineista. Vakiintuminen parisuhteeseen - jos sellaista edes väliaikaisestikin tapahtuu, kuten useimmille kuitenkin käy - tuo jouluun yhden tärkeän lisäulottuvuuden. Saamisen sijasta opitaan myös antamaan.

Perheytyminen muuttaa elämän tärkeysjärjestyksen, ja joulu on tästä tärkeä muistutus. Isälle - ja äidille - paras lahja on saada viettää joulu lapsensa kanssa, ja saada ilahduttaa lastaan. Tämän rinnalla kaikki maalliset lahjat ovat lopultakin aivan toissijaisia, ja juuri tämän opettamisessa joulu on tärkeä.

Metsän jouluhiljentyminen Laaksossa ma 21.12 klo 17

Metsän joulutapahtuma Keskuspuistossa ma 21.12. kello 18-19 Mannerheimintie 71:n takana Lääkärinkadun varrella. Järjestäjinä Meilahden seurakunta, Helsingin Keskuspuiston puolesta ry. ja vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta.

Kirkkoherra Hannu Ronimus ja järjestöneuvos Mauri Helovirta puhuvat Lisäksi katsaus uhatun metsän nykytilanteeseen. Kuoro- ja yhteislaulua, mehua ja pipareita. Myös joulupukki piipahtaa. Vapaa pääsy.

Lisätietoja Jussi Vapaasalo,040-966 5101
jussi.vapaasalo@kolumbus.fi

Ilkka Hakalehto in memoriam

Yksi poliittisista idoleistani - muiden ollessa Ode Soininvaara ja Che Guevara - Ilkka Hakalehto on poistunut kiusaamasta rötösherroja. Hakalehto kuoli jo kolmisen viikkoa sitten, mutta tieto julkistettiin vasta nyt.

En jaa läheskään kaikkia Hakalehdon poliittisia näkemyksiä - hänen presidentinvaalikampanjansa oli rakennettu silkalle EU-vastaisuudelle - mutta nostan hattuani miehen sitkeydelle, määrätietoisuudelle populisoida ja halulle paljastaa myös Helsingin kaupunkia piinaavat liike-elämän ja politiikan salatut kytkennät. Tosin joskus Hakalehto ylitti sitkeyden ja häirikköyden usein hiuksenhienon rajan. Hakalehto ei halunnut miellyttää ketään miellyttämisen tarpeesta, eikä hän hankkinut politiikassa ystäviä edistääkseen omaa uraansa. Pikemminkin päin vastoin. Hakalehto oli politiikan Hannu Karpo.

Parhaiten yli 30 vuotta Helsingin kaupunginvaltuustossa vaikuttanut Hakalehto muistetaan parhaiten Helsingin metron rakentamiseen liittyvien epäselvyyksien kaivelijana, miehenä, joka suututti pahasti Raimo Ilaskiven ja antoi monille muillekin unettomia öitä. Hyvää yötä, Ilkka!

Kansanedustaja ja sen avustaja - toisiaan täydentävät taisteluparit

On puhtaasti kansanedustajan oma asia, miten hän päättää suhtautua mahdollisuuteen palkata henkilökohtainen avustaja. Jotkut päätyvät poikaan tai tyttöön, toiset nuorennettuun versioon itsestä, joka usein on keskimäärin n. 24-vuotias valtiotieteiden tai Vihreiden tapauksessa, ympäristötieteen ylioppilas, usein nuori nainen, jolla on jo hieman kokemusta jostakin poliittisen paikallisjärjestöstä.

Toinen mahdollisuus on palkata avustaja siten, että tämä täydentäisi edustajan osaamista, muodostaen tälle vastapoolin. Tällöin avustajalla voisi olla ei vain vähän vaan hyvin paljon kokemusta, ja avustajan poliittisen kannan ei tarvitsisi heijastella työnantajansa arvomaailmaa. Miksi ihmeessä hukata kokeneiden eläkeläisten laajoja verkostoja, olkoonkin että esimerkiksi Lipponen ja Linkola sulkevat edessään vähintäänkin yhtä paljon ovia kuin avaavat. Heissä on avustajana sellainenkin etu puolellaan tyyppiarvoavustajiin verrattuna, että heille avustajanpaikka ei ole transitiohalli matkalla kohti paremmin palkattuja tehtäviä. He ovat jo olleet siellä, eikä henkilökohtaisen eteenpäinpyrkimisen himon pitäisi enää olla rasitteena.

Tällaisia mahdollisia työpareja voisivat olla (kansanedustajan nimi ensin, sitten avustaja). Ideoinnissa on käytetty työparina isääni:

Heidi Hautala-Paavo Lipponen
Ydinvoiman vastustajana tunnettu Hautala on tunnetusti – kuten kaikki vihreät, etenkin naiset – ydinvoima- ja kaasulobbari Lipposelle punainen vaate. Tunnetusti venäläisten ihmisoikeustaistelijoiden kanssa hyvissä väleissä oleva Hautala ja tunnetusti kauppa- ja energiapoliittisia intressejä painottava Lipponen muodostaisivat dynaamisen taisteluparin.

Tuija Brax-Sulo Aittoniemi
Vihreä oikeusministeri Brax saisi oivan täydentäjän ja laillisuusvalvojan poliisi Aittoniemestä, jonka maahanmuuttopoliittiset näkemykset ovat yhtä lähellä Braxin painotuksia kuin Bushin ja bin Ladenin näkemykset maailmanjärjestyksestä.

Johanna Sumuvuori-Raimo Ilaskivi
Sotaveteraanien asiaa ajava virkeä eläkeläinen Ilaskivi ja tunnettu rauhanaktivisti Sumuvuori jakanevat Suomen itsenäisyydestä luultavasti vain yhden käsityksen: sen, että heidän painotuksensa rauhaanpakottamisen keinoista eroavat toisistaan.

Mari Puoskari-Esko Kiesi
Mari Puoskari on paljon enemmän kuin mitä Audimies Kiesi odottaa naisilta: mukavuutta ja joustavia puskureita.

Paavo Arhinmäki-Harry Bogomoloff
Arhinmäki ja Bogo ovat molemmat helsinkiläisiä ja retoriikaltaan populisteja. Muuta samaa heissä ei sitten olekaan. Autoileva porvari ja kaupunkitilan yhteiskäyttöä puolustava vasemmistojohtaja muodostaisivat eloisan parivaljakon helsinkiläisten puolesta.

Timo Soini-Umayya Abu-Hanna
Soinin maailmankuva voisi terveellä tavalla järkkyä ja laajentua, jos hän saisi avustajakseen maahanmuuttajataustaisen naisen.

Paula Lehtomäki-Salla Tuomivaara
Lehtomäki, joka ympäristöministerinä aloittaessaan julisti haluavansa koristautua turkistarhaaktivistien verellä värjättyihin turkiksiin, voisi aloittaa pukeutumissulkeisensa kätevästi avustajansa verkostoista.

Päivi Räsänen-Pentti Linkola
Linkola osannee suorittaa tarvittavaa luonnonvalintaa Räsäsen viiteryhmissä, jolloin luonnonvalinnan karttuisa käsi kohdistuisi suhteellisesti epäilemättä - luonnollisista syistä - eniten juuri Räsäsen kannattajiin. Näin Räsänen saisi syyn laajentaa viiteryhmiään.

Toim.huom: Mari Puoskari ei tietenkään ole kansanedustaja - vielä - mutta hän toki tulee sellainen olemaan.

Kamarimusiikki on aikuisille

Säveltäjä-pianisti Franz Lisztin mielestä "Kammermusik ist Jammermusik", eli se kuulostaisi samalta kuin astuttaisiin kissan hännän päälle. No, eikä kuulosta.

Kamarimusiikki ei käy taustahälyksi, sillä siitä nimenomaisesti ja määritelmän mukaan puuttuu häly. Toki, jos haluaa taustamusiikkinsa olevan häiritsemäti, silloin se usein on oikeuksissaan; tosin, ei kamarimusiikistakaan puutu dissonansseja ja dynaamisia kontrasteja.

Kamarimusiikki ansaitsee paneutuvan kuulijan; sellaisen, joka kykenee irrottautumaan maallisen maailman hälystä, ja antautumaan musiikin vietäväksi. Kamarimusiikkia tulisi kuunnella täydellisessä hiljaisuudessa, mieluiten pimeässä ja yksin.

Yksinolo omien ajatuksien (tai niiden puutteen) kanssa on kuitenkin monelle ahdistava kokemus. Yksinolon sietoa voi oppia, ja joillakin yksinolosta tykkääminen on myötäsyntyistä.

Tosin, ei kamarimusiikkia ole pakko yksin kuunnella. Konsertissa - kunhan ei ole bronkiittinen konserttiyleisö, kuten Suomessa ja muissa Itä-Euroopan maissa on, kiitos puuttuvan kamarimusiikkikulttuurin meillä Kuhmon ulkopuolella ja kiitos mahorkan Varsovan liiton maissa - keskittynyt yleisö vain tihentää ja paksuntaa musiikkikokemusta.

Itselleni korvat kamarimusiikkiin avasi vasta reilu kaksikymppisenä Yehudi Menuhinin ja Wilhelm Kempffin levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista. En väitä, että olisin silloin ollut kovinkaan pitkällä aikuistumisprosessissani, mutta silloin alkoi maaperän kyntäminen myöhemmässä elämässäni tapahtuneelle sadonkorjuulle. Orkesterimusiikki jotenkin ulospäinkääntyneempänä ja aggressiivisempana oli ollut aikaisemmassa elämässäni helpommin lähestyttävää.

Tosin, en vieläkään hyväksy sitä kamarimusiikin vakiintunutta notaatiota, jossa esimerkiksi sonaattia viululle ja pianolle kutsutaan "viulusonaatiksi". Kyse on sonaatista viululle ja pianolle, ei piano ole mikään oletusarvoinen ja itsestäänselvä säestin, vaan tasaveroinen partneri, siis jos musiikki on sävelletty ja soitettu oikein, ei siten kuin kerran konserttijulisteessa, jossa mainostettiin viulisti Pinchas Zukermanin soittavan Beethovenin viulusonaatteja. Pianistiraukka vaiettiin kuoliaaksi. Tämä vakiintunut notaatio oikeastaan ruumiillisti minulle sen usein elitistiseksi ymmärretyn käytännön, että nk. "klassisessa musiikissa" oli paljon sellaista omaa diskurssiaan, joka piti itsestäänselvästi hallita ennen kuin oli kelpo tarttumaan musiikkiin.

Näin ei kuitenkaan ole. Kamarimusiikki voi nostattaa karjakon tai autokuskinkin arkipäivää, kiitos Seppo Kimasen suurtyön Kuhmossa.

Mitä sitten kannattaa kuunnella? Alla joitakin kamarimusiikin suurteoksia ja -sarjoja, suositeltavine levytyksineen.

Beethoven: Jousikvartetot (16 kpl). Kaikki kuulemani Talich-kvartetin levytykset ovat täysin vertaansa vailla, mutta myös Unkarilaisen kvartetin kokonaislevytys on ansiokas. Kannattaa kuunnella erityisesti nk. Suuri Fuuga, josta he löytävät aivan eri syvyyksiä kuin ketkään toiset.

Beethoven: Kreutzer- ja Kevätsonaatti (Yehudi Menuhin, viulu ja Wilhelm Kempp, piano). Musisoinnin iloa, kiiretöntä dialogia.

Sostakovits: Jousikvartetot. Näitä on, kuten Sostalla sinfonioitakin, tasan 15. Borodin-kvartetin kokonaissarja tulee pysymään ylittämättömänä referenssinä.

Bartok: Jousikvartetot (1-6)

Brahms: Klarinettisonaatit, viulusonaatit ja sellosonaatit

Debussy ja Ravel: Jousikvartetot. Nämä usein soitetaan ja levytetään parina. Erityisesti Ravelin tunnelmallinen mutta jännittävä kvartetto oli itselleni ensimmäinen kvartetto, joka oikeutti jousikvartettomuodon olemassaolon.

Urheilu vai terveys - krooninen nilkkavamma päätti Dean Ashtonin peliuran

Kuvalähde/picture: http://s.bebo.com

Kun ihminen joutuu 26-vuotiaana lopettamaan sen asian tekemisen, josta hän pitää eniten maailmassa ja joka on ainoa asia, jossa hän on hyvä tai oikeastaan ainoa asia, jonka hän osaa, se on surullista. Täsmälleen näin kävi West Hamin hyökkääjäpelaaja Dean Ashtonille, joka ei koskaan ehtinyt täysin lunastaa niitä odotuksia, joita hänelle oli asetettu ja niitä lupauksia, joita hän ehti jo antamaan joitakin vilauksia. Ashtonin ilmoitus pani samalla pisteen pitkäaikaisille spekulaatioille, joista hurjimmat olivat jo tuomitsemassa häntä rammaksi loppuelämän ajaksi tai itsemurhan partaalla olevaksi. Rammaksi hän lääkärin mukaan jääkin, jos hän jatkaa pelaamista: ennen tulevaa viidettä nilkkaleikkausta hän ei ilman kipua pysty edes kävelemään.

Uransa Crewe Alexandrassa, tuossa tunnetussa kasvattajajoukkueessa aloittanut Ashton teki 159 ottelussa 61 maalia, mikä riitti herättämään suurempien joukkueiden kiinnostuksen. Norwichissa hän teki 44 ottelussa 17 maalia, ja auttoi sen nousemaan Valioliigaan, kunnes Kanarialintujen pudottua divariin West Ham venytti kukkaronnyörejä joukkuehistorian ennätyssummalla, 7,25 miljoonalla punnalla. West Hamissa hän ehti neljän loukkaantumisten vaivaaman kauden aikana tekemään 46 ottelussa 15 maalia.

Ashtonista odotettiin Englannin maajoukkueeseen uutta Alan Sheareria; Ashton oli erinomainen pääpelaaja jolla oli erinomainen ensimmäinen kosketus ja tarkka laukaus. Mikään nopea pelaaja hän ei ollut jaloistaan, mutta reagointikyky maalitilanteissa oli ehkä Michael Owenin ohella nykyenglantilaisista hyökkääjistä paras, ja Ashtonia pidettiinkin syntyneenä maalintekijäksi.

Unelma Englannin edustamisesta kuitenkin lopetti Ashtonin unelma-ammatin harjoittamisen. Ensimmäisellä kerralla kun Ashton kutsuttiin maajoukkueen mukaan, hän sai pahan nilkkavamman harjoituksissa Shaun Wright-Phillipsin taklattua häntä. Tästä nilkkavammasta hän ei koskaan toipunut kunnolla, ja se uusiutuikin paradoksaalisesti kun hän seuraavan kerran sai maajoukkuekutsun. Ashton ehdittiin kuitenkin näkemään maajoukkuepaidassa kerran.

Deanilla ja kaikkien Matti Meikäläisten välillä on kuitenkin yksi iso ero: kun normaalille 26-vuotiaalle on kurja kohtalo joutua kitkuttamaan työkyvyttömyyseläkkeellä loppuelämä, Ashtonin ja hänen perheensä tulevaisuus on taloudellisesti turvattu.

Kiitos Deano meille antamistasi hetkistä! Me tulemme aina laulamaan Deano-laulua!

It is sad indeed when a 26-year old is forced to stop doing the single thing he or she is good at and enjoys doing. That is exactly what happened to West Ham striker Dean Ashton who announced his retirement from professional football due to a chronic ankle injury. By so doing, he ended most effectively all wildest speculations. Prior to his fifth operation, he is unable to walk without pain, so playing is of course out of question.

Ashton started at the known nursery club of Crewe Alexandra, where he netted 61 times in 159 games. This was sufficient for awakening the interest of bigger clubs, and Ashton helped Norwich City for promotion to the Prem. Despite scoring 17 goals in 44 games the Canaries relegated, and after that West Ham made him their record acquisition, buying more than 7 million pounds to the Canaries for securing his services. During the four injury plagued seasons he netted for the Irons 15 times in only 44 games.

Ashton was frequently labelled as the new Shearer, as he was a target man with a fine first touch and shoot and a born scorer's instinct. Unfortunately it were exactly his England dreams that ended his career; when called up for the frst time, at the training session he was tackled by Shaun Wright-Phillips, injuring his ankle and never quite recovering. Although he made a comeback, paradoxically enough, he had to withdraw due to injury when called up again. Yet he managed to represent England once.

Luckily for Dean, there is one notable difference between him and all the John Smiths of this world: his and his family are financially secure for the rest of their lives.

Thanks Deano for everything you gave us Irons faithfuls! We will always be singing Deano!

Scandinavian Hammers - rømmejul 2009/pikkujoulu 2009

Master of Quiz Øyvind og Bobby Moore.


Eva og Bobby.


Quizmaster Richard.


Årets supporter Atle.










Henning.


Atle.


Rune, Henning, Richard og Jostein.




Henning og Jostein.


Espen, Balal og Rune.


Terje, Bjørn og Atle.


Selv om kampen gikk ikke så greit, hade vi alle så moro på Bohemen og senere på pizza.

Vaikka matsissa ManU:a vastaan kävikin kalpaten, hauskaa oli, kuten kuvista näkyy.

Wuh, sanoo sinkkusiivooja koirankopissaan

Asuminen on tärkein kaupunkilaisen perustarve. Olet sitten sinkku, perheellinen tai leski, nuori taikka vanha, Suomen ilmasto-olosuhteissa sinulla on oltava katto pääsi päällä. Maallisen tomumajasi lisäksi, myös maallinen irtaimistosi tarvitsee säilyttämön. Vaikka olisikin valinnut sellaisen linjan, jossa mitään tarpeetonta ei tarvitse säilyttää, ihminen kuitenkin tarvitsee objektiivisesti ottaen ainakin jääkaapin, astiakaapin ja hyllyn, jonne laittaa mapin, jossa säilyttää pankin tiliotteet, työtodistukset ja ansioluettelonsa.

Asuit sitten omassa – tai siis pankin omassa – tai vuokra-asunnossa, asuminen yleensä muodostaa suurimman menoerän. Jos Helsingissä alle 600 eurolla kuukaudessa ei käytännössä saa muuta kuin koirankoppeja, tämä merkitsee sitä, että matalapalkka-aloilla työskentelevät yksineläjät ovat tuomittuja koirankoppeihin, elleivät he onnistu saamaan kaupunginasuntoa. Wuh!

Miten sitten määritellä kohtuulliset asumiskustannukset? Yksi tapa on sen määrittely, kuinka suuren osan asuminen saa muodostaa palkkatuloista, siis nettotuloista. Tällöin yksi tapa määritellä kohtuus on esimerkiksi asettaa tavoite, jossa asuminen saisi muodostaa korkeintaan tietyn prosenttiosuuden verotuksen jälkeen käteen jäävistä nettotuloista, esimerkiksi kolmanneksen.

Nettotulot ovat askeleen oikeudenmukaisempi ja kehittyneempi tapa määritellä oikeudenmukaiset asumiskustannukset kuin jos mittarina pidetään bruttotuloja. Se saattaa olla oikeudenmukainen tapa, jos oletamme, että tämä yksi kolmannes nettotuloista asumiskuluihin on yleisinhimillinen standardi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että se, jolla jää 3000 verojen jälkeen käteen kuussa, on "oikeutettu" asumaan asunnossa, jossa on tonnin vuokra (ja asumisen jälkeen hänelle jäisi vielä 2000), ja se, jolla jää verojen jälkeen 1500, maksaa asumisesta 500 (vapailta markkinoilta tällä saa hädin tuskin koirankopin, kaupungilta ehkä jotakin), minkä jälkeen hänelle jää tonni kuussa muuhun kuin asumiseen.

Yleisinhimillinen standardi tarkoittaa sitä, että katsotaan, että asumisen täytyy täyttää tietyt minimivaatimukset (esimerkiksi suihku ja yksi huone per asukas). Samalla tulee määritellä, mitkä ovat kaupunkilaisen yleisinhimilliset standarditarpeet – sellaiset jotka maksavat jotakin - asumisen lisäksi. Itse määrittelen näihin liikkumisen paikasta toiseen, sanomalehden/netin (mieluummin molemmat) ja sähkön.

Asumisessa sentään on vaihtoehtoja, ei niinkään tarpeiden vaan asukkaan tulojen mukaan. On kalliita ja vielä kalliimpia asuntoja. Toki ainakin sinkku voi valita, haluaako hän mieluummin 20 neliötä Töölöstä vaiko 35 neliötä Havukoskelta. Sen sijaan esimerkiksi netti, sähkö ja sanomalehti eivät tunne pienpalkka-alennusta; julkisessa liikenteessäkin alennusta saavat vain opiskelijat ja eläkeläiset, eivät esimerkiksi siivoojat.

Suurempi nettopalkka antaa enemmän valinnanvaraa, ja tämän valinnan mahdollisuuden voi myös olla käyttämättä. Kukaan ei pakota 3000 nettona tienaavaa maksamaan tonnia kuussa asumisesta; sen sijaan se, että he hullut siihen suostuvat, mahdollistaa vuokratason pysymisen näin järjettömän korkealla. Mikään - eikä kukaan - ei pakota asumaan (ja elämään) oman luokkastatuksensa (tai kulutusodotuksiensa ja kulttuurisesti opittujen tarpeiden ja preferenssien) mukaisesti, mutta niillä, joilla on isommat tulot, on varaa valita, elävätkö he statuksensa mukaan vai eivät. Pienituloisilla ei ole tätä valinnanvaraa. Siksi onkin niin tärkeää, että yhteiskunta tuottaa säädeltyjä vuokra-asuntoja, olivat sitten kaupungin tai ilman.

Koska yksityisomaisuuden hintataso määräytyy markkinoilla, vapaiden markkinoiden jo olemassa olevien asuntojen hintoihin ei voi paljoakaan vaikuttaa valtiovallan säätelyllä. Sen sijaan niihin voi vaikuttaa rakentamalla ainoastaan, ja vain kohtuuhintaista asuntotuotantoa, ja tällä tarkoitan kohtuuhintaista. Esimerkiksi Eiranrannan asuntojen kohderyhmälle hintatasolla ei joka tapauksessa ole mitään merkitystä; tällöin kaupungin pitää tuottaa nimen omaan kohtuuhintaisia asuntoja. Kohtuuhintainen ei tarkoita 70 neliön kolmiota 200 000 euron myyntihinnalla tai 1000 euron kuukausivuokralla, vaan esimerkiksi 150 000 euron myyntihinnalla tai 700 euron kuukausivuokralla. Ja Eiranrannan asuntojen hinnat eivät sanottavammin vaikuta Mellunmäen tai Myllypuron tai edes Pikku-Huopalahden hintatasoon, koska niillä on eri markkinat. Se, jolla on varaa muuttaa Eiranrantaan, tekee niin, eikä esimerkiksi muuta Jakomäkeen, vaikka Jakomäessä asuminen vapauttaisi hänen nettopalkkaansa muihinkin asioihin, kuten esimerkiksi kuluttamiseen tai säästämiseen. Tosin, vuorineuvoksen palkoilla on varaa asua Eiranrannassa ja ylläpitää sitä purjevenettä rannassa ja ajaa Lexuksella; ei tarvitse jäädä Jakikseen jossa ei ole sitä venerantaa.

On ihmisoikeus, että ihminen pystyy elämään palkallaan. Helsingissä tämä tarkoittaa yksineläjälle mielestäni 2500 euron kuukausituloja; koska tämän määritteleminen säädellyksi minimitasoksi tarkoittaisi esimerkiksi siivoojilla tonninkin palkankorotusta kuussa, mikä ei liene kertarytkäytyksellä mahdollista, asetettakoon tavoitteeksi ainakin 2000 euroa. Kaupunkien tulee aloittaa nämä talkoot itse; kukaan kaupungin työntekijä Helsingissä, Espoossa, Vantaalla tai Kauniaisissa ei saa ansaita alle 2000 euroa brutto. Samalla julistankin lakon: kaikki, jotka ansaitsevat pääkaupunkiseudulla alle 2000 euroa bruttona kuussa, menkää lakkoon!

Tietenkin aika pienelläkin palkalla voi tulla toimeen, jos huushollissa on kaksi tienaavaa aikuista. Mutta entä jos ei ole? Ei voi olla niin, että yhteiskunta käytännössä pakottaa siivoojat ja lähihoitajat pariutumaan vain siksi, että heillä ei ole varaa elää pääkaupunkiseudulla. Ihminen kuitenkin saa perustuslain mukaan vapaasti valita asuinpaikkansa – siis esimerkiksi Helsingin, Eirassa eläminen ei ole ihmisoikeus – ja sitäpaitsi, Helsinki tai mikä tahansa kaupunki tarvitsee siivoojia, lastentarhanhoitajia, ympäristöneuvojia ja lähihoitajia.

Kohtuullinen tapa taas määritellä kohtuus voisi olla se, että kaikilla jäisi nettotulojen, asumisen ja inhimillisten perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen sama summa käteen. Tämän summan pitäisi mielestäni olla 1000 euroa kuukaudessa, jos esimerkiksi oletetaan, että itse pitäisi oma eläkekin säästää tai että olisi lupa tukea kannattamaansa asiaa, esimerkiksi hankkia kummilapsi tai jopa harrastaa jotakin kohtuuhintaista asiaa, kuten valokuvausta tai konserteissa käyntiä. Sitten rahaa jää vielä ruokailla terveellisesti, oman makunsa mukaan, ja mahdolliset vielä käteen jäävät parisataa kuussa kukin voisi käyttää mielensä mukaan, ja joillekin tämä mieli tahtoo esimerkiksi Thaimaahan naimaahan kerran vuodessa, mikä ei tietenkään ole perusihmisoikeus, kuten ei purjevene tai golfosakekaan.

Toki asuntojen hintaankin voi vaikuttaa, ja paljon. Aloitetaan vaikka karsimalla varustetasoa. Irrottamalla lämmitetyn parkkipaikan/autohallin kulut (voi olla 20 -30 tuhatta per asunto) asunnon myyntihinnasta ja jättämällä ne asuntokohtaiset saunat rakentamatta, säästetään jo paljon. Ne, jotka katsovat tarvitsevansa näitä, maksakoot niistä. Tätä kutsutaan asiakkuudeksi markkinoilla. Samaten rakentamisessa pitäisi käyttää kierrätysmateriaaleja mahdollisuuksien mukaan, hyödyntää lämmityksessä maalämpöä ja panostaa – toisin kuin Kokoomus Pajusen palveluverkkostrategiaehdotuksessa – seiniin. Tämä tarkoittaa sitä, että ei tingitä huoneiden määrästä vaan neliömäärästä. Esimerkiksi Käpylässä löytyy noin 40 neliön kolmioita; kolmion ei ole pakko olla 80 neliötä. Valitettavasti vain nyt ei löydy poliittista tahtoa toteuttaa niitä toimenpiteitä, joilla oikeasti voitaisiin tiputtaa asuntojen hintoja, koska kaupunkilaiset ovat oppineet odottamaan lisäneliöitä, koska heille on kerrottu päättäjien taholta että he asuvat liian ahtaasti.

Vinkkejä talvijuoksijalle

Talvella ei lenkkareita tarvitse laittaa talviunille, vaan juoksuharrastusta voi hyvin jatkaa, kunhan muistaa huomioida seuraavaa:

Lisää juoksumotivaatiotasi hakeutumalla mahdollisimman idyllisille reiteille, ja vaihtele reittejä mahdollisimman paljon jos lenkille lähtö maistuu puulta. Jos suosikkireittisi on hieman kauempana, älä säästä vaivaasti päästä sinne, vaikka siihen menisi aikaakin. Se on sen väärti. Valitse kuitenkin lenkkireittisi taiten; vältä liian liukkaaksi tietämiäsi reittejä ja hiihtolatuja.

Huolehdi lihaskunnostasi; etenkin alaselkä väsyy pitkillä asfalttilenkeillä. Käy kuntosalilla ja jumppaa selkääsi ja muuta yläkroppaasi; mitä pidempiä matkoja juokset, sitä pienemmillä painoilla ja isommilla toistomäärillä. Moni luulee, ettei juoksijan tarvitse voimistaa jalkojaan, koska juoksu jo itsessään kuormittaa jalkoja. Väärin. Pidä kuitenkin huoli, etteivät jalkasi jäykisty; tee jalkalihasliikkeet mieluummin lenkin jälkeen tai seuraavana päivänä kuin juuri ennen lenkkiä.

Älä koskaan lähde sairaana, krapulaisena tai humalassa lenkille. Jos olet ollut sairas, vaikka vain flunssainenkin, pienikin kuumeen oire tai pisto kurkussa pitää järki-ihmisen visusti kotona. Jos flunssasta on jäljellä enää lievä nenän tukkoisuus, silloin rauhallinen lenkki avaa paikat. Alkoholi ja kuntoilu eivät missään tilanteessa sovi yhteen.

Varo liukastumista. Jos ulkona on kovin liukas keli, on parempi mennä uimaan tai kuntosalille tai vaikka pelaamaan sulkapalloa, jos pitää juoksumattoa kovin yksitoikkoisena. Tai hiihtämään, jos osaa hiihtää niin hyvin että se käy kuntoilusta. Minulta itseltäni on mennyt nilkka kaksinkerroin (ja taju) kun kerran ”piti” oikaista ylös kuraisen liukasta, marraskuista mäenrinnettä, ja olen tullut alas betonisia portaita selälläni, yksi kerrallaan.

Loukkaantumisesta seuraa turhauttava kuntoilutauko, ja mitä vanhempi olet, myös pysyvä ilmapuntari; vaikka selän lyömisestä on kohta 5 vuotta, ne pari alinta selkänikamaa tuntuvat edelleenkin turvonneilta, ja jos en systemaattisesti vahvistaisi selkälihaksia, ne antaisivat muistuttaa itsestään aina ensimmäisten pakkasten tullessa.

Jos lenkkipolkujen kutsu käy rospuuttokeleillä ylivoimaiseksi, muista ankanaskeleet, eli maltti on valttia. Älä tee äkillisiä käännöksiä tai ota liian pitkiä askeleita, ja asennuta nastat juoksukenkiisi. Niitä saa urheilukaupoista.

Älä juokse liian kylmällä; jollet pysty hengittämään nenän kautta ilman että keuhkoissasi vihloo, on liian kylmää juoksemiseen. Pakkasrajat ovat yksilöllisiä, mutta itse pidän pakkasrajana -15. Lisäksi tulee muistaa tuulen aiheuttama lisäpurevuus; 20 asteen pakkasen ja 20 sekuntimetrin tuulen todellinen yhteisvaikutus tuntuu -50 asteelta.

Pukeudu fiksusti. Jos menet vain juoksemaan, pikkupakkasilla riittää tuulen pitävä juoksupuku ja sen alla pitkät kalsarit (trikoot) ja esimerkiksi pitkähihainen sporttipoolo. Jos olet menossa muutenkin nauttimaan raittiista ilmasta ja ulkoilemaan, laita alle yksi vaatekerta enemmän. Kuivuva hiki ja talvipakkanen on tuhoisa yhdistelmä; älä anna hien kuivua, jos olet pukeutunut lenkkivaatteisiin kylmällä.

Jos lähdet juoksemaan kovin syvälle metsään, ota puhelin mukaan mahdollisen liukastumisonnettomuuden varalle. Jos lähdet pitkälle lenkille, ota mukaan myös hieman rahaa, jotta pääset bussilla kotiin, jos tarvis, tai saat ostettua välipalaa ja juotavaa. Ihanne tietenkin olisi, että otat mukaan evästä ja juotavaa reppuun, mutta säilytyspaikat lenkkeilijöiden varusteille eivät kuulu kaupunkien liikuntavirastojen vakiovarusteisiin. Tosin, ainakin Pirkkolassa on narikoita ja jopa suihkuja. Tai, jos haluat mennä lenkkipaikan perässä, koeta hankkia autoileva lenkkikaveri; vaikka kuinka olenkin pihkalalainen siinä, että urheilemaan pitäisi päästä omalta ovelta, niin ovat autot kyllä eri käteviä asioiden säilyttämiseen, paitsi autostereoiden ja läppäreiden, jotka viedään oitis, ja koirien, joita ei pidä säilyttää autoissa kesällä.

Yhteiskunta on jättänyt mielenterveyspotilaat heitteille

Sain juuri surullisen tiedon tuttavani poismenosta. Mainittu tuttavani oli jo pitkään ollut heikoilla, ja hänen henkireikänsä oli eräs helsinkiläinen mielenterveysjärjestö, jonka kerhoissa ja tapaamisissa hän kävi tapaamassa ihmisiä, jotka ovat vastaavanlaisessa tilanteessa. Nämä mielenterveysjärjestöt eivät kuitenkaan ainoastaan anna vertaistukea ja tarjoa harrastusmahdollisuuksia, niin tärkeitä kuin ne ovatkin; jotkut järjestöt pyörittävät myös nuorten tukiasuntoloita, joissa on aina paikalla ohjaaja, jonka kanssa omaa tilannettaan voi puida ja joka suhtautuu nuoriin asukkeihin kokonaisvaltaisesti, ihmisinä.

Kokonaisvaltaisuus onkin avain mielenterveyspotilaiden tilanteeseen; kaikkien viranomaistahojen, jotka tavalla tai toisella hoitavat potilaan asioita - niin sosiaalitoimi kuin terveystoimikin - tulisi yhdessä laatia suunnitelma potilaalle, ja lisäksi tulisi sopia vastuuviranomainen, joka velvoitettaisiin seuraamaan potilaan elämäntilannetta kokonaisuutena: asumista, työtä, opiskelua, kuntoutusta, harrastustilannetta, ihmissuhteita. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole.

Etenkin nuorten mielenterveysongelmat ovat voimakkaasti lisääntyneet jo viime lamakaudesta. Samanaikaisesti tämän kanssa, mielenterveyden laitoshoitoa on voimakkaasti leikattu, ja korvattu laitoshoito avohoidolla. Avohoidon periaate sinänsä voi olla hyvä, mutta valitettavan usein se käytännössä tarkoittaa sitä, että potilaalle annetaan pilleripurkki käteen ja toivotetaan onnea, eli heitetään hänet yksin maailmalle ongelmineen, toivoen että pilleripurkki turruttaa. Samalla yhteiskunta katsoo voivansa pestä kädet ongelmasta, katsoen että asia on nyt hoidossa. Pillerit eivät kuitenkaan hoida ongelmaa, ainoastaan ne saattavat helpottaa oloa. Ennen kaikkea, ne helpottavat ongelmien hoitoa: kun potilas haahuilee kadulla zombina, hänestä ei yleensä ole vaaraa. Paitsi jos tapahtuu äkillinen naksahdus.

Potilaan elämäntilannetta pitää tarkastella kokonaisuutena, jatkumona. Moni nuori joutuukin hankalaan tilanteeseen tullessaan täysi-ikäiseksi: hän ei enää ole nuorisopsykiatrian "asiakas", vaan hänet siirretään aikuisten puolelle. Seurauksena on hoitosuhteen katkeaminen, tilanteessa, jossa terapeutti on usein ainoa pysyvä, turvallisuuden tunnetta antava ihmissuhde, usein juuri siinä elämänvaiheessa, johon liittyy muutenkin paljon aikuistumiseen liittyviä muutoksia ja epävarmuustekijöitä. Tällöin ainoaksi pysyväksi asiaksi jää pilleripurkki.

Yhtenä edellisen laman seurausilmiöistä on yksilölle itselleen sälytetyn vastuullisuuden peräänkuuluttaminen. Heikoilla jäillä kävelevä ei kuitenkaan ole vastuullinen aikuinen, ja jos pahoista mielenterveysongelmista kärsivä jätetään yksin ongelmineen, kyse on heitteillejätöstä. Koska heitteillejätettyjä on niin paljon, kyse on rakenteellisesta ongelmasta ja systemaattisesta laiminlyönnistä.

Toisena laman seurausilmiönä on yhteiskunnan palvelutehtävien karsiminen, ja samalla nk. kolmannen sektorin merkityksen korostaminen. Juhlapuheissa kansalaisjärjestöjen tekemää avososiaalityötä ja ennaltaehkäisevää osallistamista muistetaankin ylistää, mutta tämän soisi näkyvän myös niille osoitettuina resursseina. Mutta ei, Raha-automaattiyhdistys, jonka projektituista valitettavan monen kansalaisjärjestön päivittäistoimintakin on riippuvaista, on tiukentanut kansalaisjärjestöjen tukikriteereitään; samanaikaisesti kansalaisjärjestöjen jo muutenkin heikot mahdollisuudet esimerkiksi kuntouttavaan työtoimintaan on romutettu, koska niitä kohdellaan täysipätöisinä markkinatoimijoina, mitä ne eivät tietenkään voi olla.

Vetoankin eduskuntaan ja valtioneuvostoon: kansalaisjärjestöjen toimintaedellytykset on taattava, ja samalla varmistettava, että mielenterveyspalveluista ei ainakaan leikata lisää. Hoitoketjujen jatkuvuuteen on myös kiinnitettävä huomiota, ja lopetettava mielenterveyspotilaiden pallottelu vedoten terveydenhoitopiireihin tai muista syistä muuttuvaan asiakkuusstatukseen.

Jokainen mielenterveyspotilas, joka lähtee tästä maailmasta siksi että pelkää hoitoketjujen katkeamista, tutun ja turvallisen terapeutin vaihtumista vain vaihtuvan asiakkuusstatuksen tai muuttamisen takia tai joka olisi pitänyt ottaa laitoshoitoon pillerireseptin sijasta, on päättäjien vastuulla. Kaikki, jotka ovat olleet päättävissä asemissa viimeisen 20 vuoden aikana, te olette vastuussa!

Muusikon jäljittelemätön kädenjälki

Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko koko kroppa.

Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.

Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.

Laulajat:

Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.

Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.

Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.

Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.

Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.

Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.

Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.

Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.

Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.

Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.

Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.

Ei-laulajat 1: Instrumentalistit

Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.

Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.

Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.

Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.

sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!

Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.

Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.

Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.

Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.

Ei-laulajat: orkesterinjohtajat

Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä.

Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.

Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.

Konserttitalot:

Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".

New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini

Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.

Kiusaus kuiskia päiväkotikuskaamisista

Hyvinvointivaltion ensisijainen tehtävä on huolehtia siitä, että sen kansalaisten perustarpeet saadaan tyydytettyä. Mikä sitten on peruspalvelu? Peruspalvelu ei palaudu maslowilaiseen tarvehierarkiaan, koska valtion tehtävä ei ole huolehtia kansalaistensa nukkumisesta tai rakastamisesta, paitsi ehkä Pohjois-Koreassa.

Mielestäni peruspalvelu määrittyy joko käyttäjien määrällä tai heidän riippuvuudellaan palvelusta. Jos palvelua käyttää suuri määrä ihmisiä tai sen käyttäjät ovat riippuvaisia siitä, ja/tai kyvyttömiä käyttämään mahdollisia vaihtoehtoja (esimerkiksi kauempana sijaitsevaa tai kallimpaa), silloin kyse on sellaisesta palvelusta, josta yhteiskunnan tulee huolehtia. Muuten se ei enää ole yhteiskunta, ja äänestämisen vastineeksi kansalaisille voi antaa palveluseteleitä, jotka muuten eivät ole mikään takuu kysynnän ja tarjonnan toteutumisesta. Tällöin kansalaisuudenkin voi vaihtaa asiakkuudeksi.

Olisi toki hyvä, jos kansalaisilla olisi nykyistä suurempi valinnanvapaus esimerkiksi koulun tai päivähoitopaikan valinnassa; monessa tapauksessa nämä voisivat sijaita esimerkiksi vanhempien työpaikan, ei asunnon vieressä. Tämäkin tosin sillä varauksella, että niin asunnot kuin työpaikatkaan eivät ole ikuisia, ja jos vanhemman työmaa muuttaa vaikkapa Salmisaaresta Sörnäisiin, ei tämä ole mikään legitiimi peruste koulun vaihtamiselle. Jos ekaluokkalaisen vanhemman työpaikka sitten vaihtuisikin Konalasta Heikinlaaksoon, tämä saattaisi jo ruveta olemaan.

Jopa yhden kaupungin sisällä voi väestörakenne muuttua yllättävän paljon pienessäkin ajassa, ja tällöin määrällisesti määritelty peruspalvelu voi heilahtaa vanhainkodista päiväkotiin, tai päinvastoin. Tämän vuoksi joukkoliikenne onkin oikeastaan kaikkien peruspalveluiden äiti ja isä. Jolleivät kekseliäät arkkitehdit osaa suunnitella nopeasti soveltuvia modulitiloja, jotka muutamassa päivässä saa muunnettua sairaalasta hautausmaaksi, ja jollei bussia ole saatavilla, silloin tarvitaan ruumisautoa tai ainakin ambulanssia. Jos peruspalveluista halutaan säästää, ehkä onkin parempi suunnitella moduliauto, jonka saa tarpeen mukaan muunnettua pikkubussiksi, ambulanssiksi tai ruumisautoksi.

Edelleen on kuitenkin jäänyt määrittelemättä, mitä kuuluu peruspalveluihin. Peruspalveluita ovat ainakin päiväkoti, peruskoulu, kirjasto, lähiviheralue, joukkoliikenne ja terveyskeskus. Vanhainkoti ei ole siinä mielessä peruspalvelu että asukas-asiakas ei käy siellä. Hän on siellä. Jos vanhainkotiasukilla löytyy lähiomainen, vanhainkodin tulisi tietenkin olla tämän lähiomaisen lähipalvelu.

Peruspalvelun on oltava myös lähipalvelu; sen on oltava kaikkien saatavilla mutta myös ulottuvissa, mieluiten kävelymatkan päässä mutta jos kuntalaiskansalaisasiakas ei pysty kävelemään, sitten ainakin palvelulinjayhteyden päässä. Palvelulinjan on saatava liikenteessä etuoikeuksia; jos esimerkiksi lähin terveyskeskus sijaitsee toisella puolella Mätäjokea, muutaman sadan metrin päässä, tilanne saattaa näyttää hyvältä harpilla piirrettynä, mutta koska tieyhteyksiä ei ole, palvelulinjabussin on annettava kulkea tarjolla olevia tieyhteyksiä pitkin, vaikka sitten pyörätietä.

Palvelut delegoidaan Helsingissä suurpiiri- tai aluejaon perusteella. Jos pitäydytään suurpiireissä, niin silloin esimerkiksi Pakila todellakin on Taka-Pasilaa, Baggböleä. Oslossa, jossa Helsingin mallisen suurpiiri- ja aluejaon sijaan on 27 semiautonomista kaupunginosaa, joille on annettu tehtävä koordinoida oman alueensa asukkaiden peruspalvelut, voi käydä niin että lapsi sijoitetaan päivähoitoon toisen kaupunginosan alueelle, jos oma kaupunginosa ei ole kyennyt reagoimaan kyllin ketterästi kysyntään. Tämä voi käytännössä merkitä liikennevälineen vaihtoa, ja päivittäisiin päivähoitomatkoihin voi mennä neljäkin tuntia, siis siinä "hyvässä" tapauksessa, etta viemisiin ja tuomisiin on käytettävissä edes yksi vanhempi (vaikka työtön, jotain hyvää siinäkin statuksessa tai pikemminkin tilanteessa), jonka työpaikka ei satu sijaitsemaan väärällä puolella kotia, siis verrattuna päivähoitopaikkaan.

En edes hirveä ajatella, mita se merkitsisi päivähoitomatkojen kannalta, jos molemmilla vanhemmilla olisi työpaikka Oslon itäreunalla, asuinpaikka keskellä kaupunkia ja päivähoitopaikka kaupungin länsireunalla. Helsingin mittakaavassa, kyse olisi suunnilleen sellaisesta tilanteesta jossa että asuttaisiin esimerkiksi Torpparinmäessä, lapsi vietäisiin hoitoon Lauttasaareen, toinen vanhempi olisi töissä Jakomäessä ja toinen Laajasalossa, olettaen tietenkin että näissä paikoissa on työpaikkoja.

Toki Oslossa on jopa silmämääräisesti katsottuna Helsinkiin verrattuna beibibuumi, mutta aika suuren osan siitä selittää maahanmuuttajien suhteessa noin kolminkertainen suhteellinen osuus Helsinkiin verrattuna, ja mututuntumalta mamuilla päivähoitopalveluiden käyttöaste ei ole ihan alkuasukkaiden luokkaa. Ei-läntiset mamut eivät kuitenkaan selitä koko Oslon beibibuumia, ja moni natiivinorskikin jää kotiin, jokunen isikin. Ainakin se on tehty Suomea helpommaksi, saahan kotihoidon tukea miltei 400 euroa kuussa.

Päiväkotimatkojen kohtuullisuus on siis hyvin suhteellinen käsite, jopa Helsingin kokoisissa kaupungeissa ja Pohjoismaissa, joissa sentään on edelleenkin ainakin kansainvälisessä vertailussa suhteellisen kattava julkinen palvelujärjestelmä, vaikkei tämä kansainvälinen vertailu lapsia kuljetakaan, vaan useimmilla päiväkotimatkoista edelleenkin huolehtivat vanhemmat.

En väitä, että lähipalvelun käsitettä tulisi venyttää kuten sille tehdään Oslossa, mutta en oikein jaksa kokea sääliä tai oikeastaan edes sympatiaa niitä kohtaan, jotka valittavat siitä että lapsi pitää viedä pellon tai puron toiselle puolelle päivähoitoon. Jotain rajaa pitää siinäkin olla, mitä yhteiskunnalta kehtaa vaatia. Sama se, millä nämä ruikuttajat vaateensa perustelevat, tuolloin poliittinen kanta ei ole vihreä, punainen, sininen, musta tai nukkuva, vaan avuton.

Toki parhaassa mahdollisessa maailmassa jokainen lapsi voisi viettää päivänsä mukavassa kodinomaisessa ympäristössä naapurissa, kotona olevan tädin (tai sedän) pitämässä pikku pikku söpössä nukkekodissa eiku perhepäivähoitomossa, mutta tämä ei enää ole mahdollista jälkiteollistumiseen asti erikoistuneessa yhteiskunnassa, jossa suurimmalla osalla aikuisista on kodin ulkopuolinen päivähoitopaikka itseään varten, oli se sitten työ tai opiskelupaikka. Tällöin pitäisi kehittää lähipalveluiden lisäksi lähityöpaikat, ja mehän olemme nähneet, miten niille kävi Malminkartanossa, jos kaupunginosaan sattuu valikoitumaan sellaisia "uusmarxilaisia" asukkaita, jotka eivät halua kuulua sellaiseen yhteisöön, joka hyväksyisi heidät jäsenekseen. Huonosti.

Michael Perukangas: en presentasjon

Jeg er en finsk doktorgradstudent i samfunnsgeografi som jobber selvstendig med en doktorsavhandling om byparker og -skoger.

Jeg er en lidenskaplig og mangfoldig kunst-, idretts- og friluftsentusiast. I kunst har jeg jobbet i en rekke kunstinstitusjoner: som en gallerist og i noe konservatorier og har gjort en markedsføringsutredning for museet for nutida kunst i Finland. Jeg er en musikkkritikkforsker og har stiftet en film- og en fotoklubb. Jeg er en mangfoldig idrettsentusiast og har vært med i et forskningsprosjekt om idrettsjournalism. I idretten er jeg spesielt interessert i friidrett og fotboll; selv liker jeg å svømme, gå på kondisjonssentre, spille fotboll og løype runt Sognsvann. Jeg er en West Ham-tilhenger, en Skandinavian Hammer. Friluft er før meg nødvendig, spesielt byskogor. Her i Oslo har vi en helt unik Marka og i Helsingfors har vi byskogbevegelse som vil verne byskogene, og jeg har vært sentralt med bevegelsen fra begynnelsen. I tillegg, er jeg en Markaforsker og en soppsentusiast.

Jeg har erfaring i offentlig forvaltning, forskning, politikk, miljørelaterte interesseorganisasjoner og som konsulent. I offentlig forvaltning har jeg jobbet i alle finske nivåer: kommuner, fylker og staten. Der jobbene mine har f.eks. inneholdt kartotekvedlikehold og databehandling, men også noe budsjettering, EU-rådgivning og studieplanlegging i forskjellige kunsthøgskolor.

Jeg har erfaring i EU prosjekter. Jeg har jeg vært kontaktperson for tu EU finasierte prosjekter. har vært ansvarlig for rådgivning til EU finansierte verksteder for de unge, har gjort en forstudie om EUs regionspesifikke kulturpolitiske samarbeidsprogram og var med Høyreungdom i Finland å ta initiativ for Finlands EU medlemskap.

Som kunstadministrator, har jeg spesielt jobbet i musikkhøyskolor i Finland; i Sibelius-Akademin var jeg ansvarlig for eksempel for organisering av mesterkurser, musikkpedagogikk, pianostudier og for en EU-finansiert fellesnordiskt prosjekt i pianopedagogikk. I kunnskapsdepartementet (Undervisningsministeriet) i Finland var jar ansvarlig for finansiering til musikkkonservatoriene i Finland, og i Helsingfors konservatorium var jeg ansvarlig for studieregisteriene og deltog i studieplanlegging.

Gjennom erfaringen min som entreprenør, som var ansvarlig for forsknings- og klarleggingsprosjekter, for eksempel for markedsføringstrategier til Museet for nutidskunst Kiasma, forstår jeg markedsføring og meddelelse i kunstspesifikke sammenhang, noe som jeg forstår også som lærer i markedsføring for musikk-og teaterstudenter. Jeg var med å planlegge en forstudie for den finske innovasjonsfond Sitra "Kuluttajasta tuottajaksi" (Fra forbruker til produsent) og i et konsortiumsprosjekt ”Ambience Design”. Begge disse prosjektene hade som mål å utvikle brukerdrevne innovasjoner. Kulturbransjen kjenner jeg også som lærare i kulturforetaksomhet, som planerare i en rekke kunstuniversiteter og –høgskolor og gjennom å ha gjort noe musikksosiologisk forskning.

Som en samferdselsforsker, jeg har gjort en utredning om de unges samferdselsbehov og forventningar og en utredning om de funksjonshemmedes transportasjonstjenester.

I doktorsavhandligen min er jeg særdeles interessert i bruk og betydning av byparker og -skogor, for eksempel Oslomarka. Som friluftsentusiast og forsker kjenner jeg også norske friluftslivs- og naturvernorganisasjoner, flerbruksprinsippene på Marka og Markaloven. Jeg har forsket på byparker og -skogor som en type av "Common Pool Resources" (fellesresursser) og forskjellige modeller for deres forvaltning som "Common Property Regimes" (fellesressurssforvaltning). Bruk av disse ressurssystemer gransker jeg som "resource units" (ressurssenheter), og disse definerer verdien til disse ressursser.

Som en budsjettansvarlig prosjektleder i en finsk interesseorganisasjon og som bypolitiker i Helsingfors har jeg lært meg å motivere, engasjere og virke mellom alle samfunnssektorer. I denne jobb deltog jeg i en prosjekt av Helka (foreningen for bydeler i Helsingfors) med målet å utvikle metoder og kanaler for lokale innbyggere at påvirke på regionalplanlegging. Som samfunnsaktivist har jeg f.eks. organisert uteområdeaksjoner, miljøprosjekter, har vært ansvarlig for samfunnsrelasjoner og kommunikasjon for forskjellige organisasjoner. Som en kandidat i kommunevalg, har jeg lært meg strategiarbeid og motivering av støttegruppen min, noe jeg har også lært som leder av gruppeaktiviteter på jobben min som prosjektleder i en interesseorganisasjon. Jeg har også deltagit i workshops basert på SWOT-analyser. Som doktorandstudent i samfunnsgeografi er jeg kjent med kultur- og opplevelsestrategier for byer og regioner, og som deltager i Local Agenda 21-virksomheten i bydel Sagene-Torshov og som deltager i et prosjekt til Helka (Foreningen til bydeler i Helsingfors) er jeg kjent med bydelsutvikling og demokratiprosesser.

Jeg har studert grunnleggende prinsipper i endringskommunikasjon på en kurs på miljø-og samfunnsansvar ved Tekniska Høgskolan i Helsingfors. I Norge har jeg gjort en selvstendig konsulentutredning om virksomhetsindikatorer til NordForsk som koordinerer og finansierer nordisk toppforskning.

Jeg tror at jeg har noe å tilby spesielt i virksomhetene inom samfunns- og infrastrukturplanlegging, analyse og utredning. Oppgavene mine har krevt evner å prioritere og formidle mellom ulike aktører med forskjellige interesser. Etter min mening er jeg engasjert, lærevillig, selvstendig, kreativ og har gode nettverkingsevner. Som en person med en mangfoldig bakgrunn kan jeg prioritere og kontekstualisere; det er naturlig for meg å formidle mellom ulike aktører med forskjellige interesser. Før meg er arbeidsmetoder og jobbets innhold viktigast, og jeg er en person som lærer seg raskt nye saker, som kan utvikle nettverk og kan tenke kritisk og selvstendig.

"Pakkoruotsi": jatkoa

Kirjoitukseni on kommentti Osmo Soininvaaran blogikeskusteluun, ja jatkaa tarkentaen tässä blogissa vähän aikaa sitten aiheesta kirjoittamaani.

Olen suurimman osan työrupeamaani tehnyt Suomen julkisen hallinnon virastoissa, kunnilla, lääneissä ja valtiolla, ja vain yhdessä näistä työpaikoistani (3 kk ajan) käytännössä käyttänyt ruotsia. Tässä tapauksessa kyseisessä työpaikassa vallitsi vakiintunut käytäntö siitä, että erään tietyn osaston eräällä tietyllä käytävällä puhuttiin ruotsia. Kyseisellä työpaikalla taisin olla omalla osastollani osastonjohtajan lisäksi ainoa ruotsia joten kuten kommunikoiva, joten puhelut ohjattiin minulle suunnilleen aiheesta riippumatta ainakin jos osastonjohtaja ei ollut tavattavissa. Joten kielivähemmistön palvelujen takaamiseksi riittää hyvin, että virastoissa on ruotsilla pärjääviä; käytännössä kuitenkaan kaikki eivät ruotsilla pärjää, eivät vaikka olisivat käyneet pitkän "pakkoruotsin" ja virkamiesruotsin parhain mahdollisin arvosanoin. Toki ei ruotsin - kuten ei minkään kielen - taidoista haittaa ole, mutta ne perusteet, joilla ruotsin opiskelu toisena kotimaisena perustellaan, sietävät joutua kriittisen tarkastelun alle.

Pohjoismainen yhteistyökään ei kelpaa ruotsinopiskelun syyksi; sen sijaan oman historiamme ja kulttuurimme ymmärtäminen kyllä, ainakin sellaisilla paikkakunnilla, joissa käytetään myös ruotsia. Runeberg, Snellman ja Lönnrot olivat kaikki ruotsinkielisiä, kyllä, mutta tämän ymmärtämiseksi ei tarvita ruotsinkieltä; sen sijaan esimerkiksi on valaisevaa ymmärtää oman kotiseudun katukyltit sillä toisella, olettaen että ne on kirjoitettu kahdella kielellä. Kannelmäkeläisen on myös kiintoisaa tietää, että Kannelmäki on nimikilpailun tulos: Gamlas-nimiselle paikalle saatiin sävellettyä kokonaan uusi nimi, mutta tausta "Vanhaisena" - jota ei koskaan ole paikkana ollut - näkyy edelleenkin esimerkiksi Vanhaistenpuistona ja Vanhaistentienä. Esimerkiksi Jyväskylässä tämäkään argumentti ei päde - siellä katukyltit ovat yksinomaan suomeksi - ja kouluopetus putoaa ikään kuin tyhjän päälle, koska ruotsi ei ole siellä elävä kieli. Helsingissä se sentään on, edellyttäen että tuntee ruotsinkielisiä tai työskentelee sellaisella alalla, jossa kieltä voi käyttää. Useimmille suomenkielisille tosin suomenruotsalaiset ihmiset ja ruotsin kielen tarpeellisuus töissä ovat vain kuulopuheita, pelotteluita Stockmannin tönivistä mummoista.

Taidekriitikon lapsilla ei ole kenkiä

Olen taiteiden - ja samaten taiteen loisen, eli kritiikin – moniharrastaja. Teinpä kritiikistä gradunikin. Kritiikin lisäksi olen tutkinut musiikin opetusta ja kuvataiteiden markkinointia. Olen työskennellyt taidebyrokraattina teatteri-ilmaisun, länsimaisen taidemusiikin ja pop-/jazzmusiikin, muotoilun ja kuvataiteiden parissa; lisäksi olen töissäni edistänyt elokuvan ja valokuvauksen sekä keramiikka- ja kivimuotoilun asemaa. Kirjoittamista ja lukemista en laske, sillä hengitän, syön ja nukunkin. Yleensä korvaan kirjoittamisella ajattelemisen, ja toisinaan puhumisenkin, ja lukeminen onkin noin yleensä parhaita keinoja pitää pääni kiinni. Luulen siis ymmärtäväni kulttuuriministeriön työkentästä enemmän kuin moni kiintiöministeri yhteensä. Paljon on kuitenkin asioita, joita en kykene ymmärtämään. Ehdotukset vastauksiksi sopii laittaa kommentteina kirjoitukseeni:

- Miksi vanhoja äänilevyjä ei markkinoida - eikä myöskään myydä - ainoastaan uusia? Miksi Bela Drahosin Naxos-Beethoveneita myydään satoja ellei tuhansia kertoja enemmän kuin George Szellin levyjä, joiden suhde beladrahoseihin on sama kuin Mustaleima-Emmentalin suhde halpaan kermajuustopötkäleeseen ja jotka maksavatkin kaiken lisäksi korkeintaan saman kuin beladrahosit? Miksi yleensä uutta menee kuin häkää, mutta vanha ja jo moneen kertaan vertailun kestänyt jää pölyyntymään? Tehtäköön tässä selväksi, että ei, kaikki Naxokset eivät suinkaan ole todellakaan huonoja.
- Miksi pop- ja rockmusiikki miksataan paljon äänekkäämmälle kuin nk. ”klassinen” musiikki? Ihmiset voivat – kyllä – kuunnella useaa genreä, ja genrenvaihdoksen seurauksena on sokki, jollei muista säätää volyymia hiljaisemmalle. Syyksi ei kelpaa se, että ”kevyt” musiikki olisi äänekkäämpää, sillä a) se ei ole kevyttä, vrt. takatukkahevi ja Vivaldi ja b) se ei ole äänekkäämpää, vrt. jpa niiden takatukkaheviibändienkin tuotantoon toisinaan eksyneet balladit ja Tsaikovskin 1812-alkusoitto.
- Miksi kaikki näyttävät haluavan (ainakin kaikenkarvaisten laulukilpailujen määrän ja suosion perusteella) nimenomaisesti laulajiksi? Mikseivät esimerkiksi kapellimestareiksi, tuubansoittajiksi, taidegraafikoiksi, balleriinoiksi tai arkkitehdeiksi? Tosin, minua ei yleensäkään saa katsomaan saatikka kuuntelemaan amatööriesityksiä kirveelläkään, kunnioituksesta taiteita ja aisti-elimiäni kohtaan; kokonaan toisista syistä välttäisin astumasta amatööriarkkitehdin suunnittelemalla sillalle.
- Miksi keskinkertaisuus myy? Miksi Adam Sandlerin elokuvia katsotaan enemmän kuin Cary Grantin tähdittämiä, puhumattakaan Innokenti Smoktunovskista, ja miksi Tom Shadyacin filmejä enemmän kuin Billy Wilderin, puhumattakaan F.W.Murnausta tai Elem Klimovista? Toisin sanoen, miksi tyytyä ***:n kun tarjolla olisi parempaa?
- Miksi viimeisen vuoden tai kahden aikana julkaistuista popkappaleista ainakin puolessa laulajan ääni on ”rikottu”, sitten monistettu ja sähköistetty? Istutetaanko nykyään poplaulajat sähkötuoliin studioissa sen jälkeen kun heidät on ensin laitettu monistuskoneeseen? Vai onko mediamaailman keskittyminen johtanut siihen, että kannattaa markkinoida enää yhtä ei vain mega- vaan myös metabändiä?
- Miksi lastenkirjoissa ja –piirretyissä kaikki hahmot aina hymyilevät? En tarkoita sitä, että lapsille pitäisi opettamalla opettaa, että maailma koostuu sellaisista kurjista asioista kuin vaalirahoitus, kuntaliitokset tai Keskustapuolue, mutta on väärin peittää heidän näkyvistään kaikki muut tunteet kuin ilon ja riemun.

Parhaiden vastauksien antajat saavat mennä vuokraamaan omaan laskuun Adam Sandler –elokuvia ja ostaa Naxos –levyn, vapaavalintaisen.

Maahanmuuttajakulttuurideterminismiä

"Me" ja "muut" määrittyvät kohtaamisissa. Toisin sanoen, ne ovat suhteellisia, eivät absoluuttisia termejä. "Meitä" ei ole ilman "muita" ja päinvastoin, eikä "meitä" ja "muita" ole tarpeen määritellä ilman toista osapuolta. "Toiseus" määrittyy kulttuurieroina, erilaisina arvostuksina ja elämäntapoina, ja se sementoidaan maantieteellä.

Vasta kun tapaamme "muita", syntyy tarve merkitä reviirin rajat, ja samalla se, millä ehdoilla niiden sisäpuolelle astutaan. Kaikille ei käy se, että jotkut "muut" ottavat asiakseen ylittää tuon rajan, mutta kriittiseksi suhde muotoutuu silloin kun joku "muiden" edustaja tekee jotakin "meidän" tapojemme vastaista tai ainakin toimii silminnähden eri tavalla.

Rukoushetket kumartaen kohti Mekkaa eivät kuitenkaan ole rikos. Silloin, kun joku "muu" tekee ihan oikean rikoksen - esimerkiksi ottaa pakkovallalla naisen, rikkoen tämän persoonallista integriteettiä käyttäen tähän seksuaalisuutta (siis suomeksi, raiskaa) - hänen tekonsa selitetään hänen kulttuurinsa kelvottomuudella tai hänen kulttuurinsa ristiriitaisuudella "meidän" kulttuurimme kanssa, ja tästä seuraavalla hämmennyksellä ja angstilla.

Jos joku meikäläinen syyllistyy moiseen, syy on tietenkin äkillisessä "naksahduksessa". Tällöin ei syytetä kulttuuria vaan hetkellistä inhimillistä murtumaa. Tällöin vika ei ole suomalaisessa kulttuurissa vaan yksittäisessä vikapäässä, joka ei ole ihan priimoin kappale. Mistäköhän naksahdukset sitten johtuvat? Ehkä riittämättömyyden tunteesta, oman elämänhallinnan menetyksestä, joihin yhteiskuntamme turvaverkostot eivät ole osanneet reagoida ajoissa.

Molempien - siis sekä "meidän" että "heidän" - tekemuksissa on yksi yhteinen nimittäjä. Yhteiskunta. Yhteiskunta, joka ei ole kyennyt "integroimaan" maahanmuuttajia. Yhteiskunta, joka ei ole tarjonnut riittävästi ja riittävän ajoissa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita. Totta kai ihmisellä - siis aikuisella, jota ei olla julistettu holhouksen alaiseksi - on viime kädessä vastuu siitä, miten oman elämänsä laittaa, mutta jos yhteiskunta redusoidaan toisistaan poikkeaviksi alakulttuureiksi ja enemmän tai vähemmän vastuullisiksi yksilöiksi, silloin yhteiskunnan voi tarpeettomana lopettaa.

Lumista Keskuspuistoa 13.11.2009

Kuvasarja on otettu Perhekunnantien jatkeena olevasta polkujen risteyksestä "Linja" Pitkäkoskelle ja Pitkäkoski-Paloheinä-polun varrelta sekä sieltä takaisin Linjalle perjantaina 13.11.