Pärjäsin koulussa varsin hyvin yläasteelle saakka oikeastaan tekemättä mitään. Minua auttoi saamani etumatka, jota aloin hankkimaan jo 3-vuotiaasta opittuani vahingossa lukemaan. Lukemisen välillisenä seurauksena veriarvoni olivat välillä anemisella tasolla. Lisäksi kannan edelleenkin tästä muistona kehnoa perustekniikkaa missä tahansa pallopelissä: silloin kun muut pelasivat pihalla futista tai nelistä, minä luin. Pallopelien perustekniikka opitaan lapsuuden pihapeleissä, ja sellaisia en harrastanut, kiitos melkein mihin tahansa mutta erityisesti luonnontieteisiin suuntautuneen kiinnostukseni.
Yläasteella tuli sitten seinä vastaan, kasiluokan ruotsin pistosanakokeen muodossa. Siinä kysyttiin edellisestä kappaleesta kymmentä sanaa. Kahdeksan kohtaa jätin tyhjäksi. Kahteen kohtaan vastasin jotakin. Jääkaappi oli en kylkap (pitäisi olla ett kylskåp) ja adjektiivi "vanha" oli åld. Tämän olin johtanut siitä, että aloin hätäpäissäni assosioimaan, ja muistin ratikkamatkustajakokemukseni ansiosta, että invalidipaikoissa luki "för invalider och åldringar".
Sain kokeesta huonekalun, eli puhtaan nelosen. Se oli elämäni ensimmäinen huonekalu. Tästä sisuuntuneena päätin että tämä ei toistu, ja aloin lukemaan ruotsinsanoja. Tämän seurauksena vain melko hyvästä kasipuolikkaan oppilaasta tuli puolen vuoden aikana hyvä ysipuolikkaan opiskelija. Ruotsin sanojen opiskelusta tuli minulle tapa, joka levisi muihinkin kouluaineisiin.
Sokkikokemus opetti minut opiskelemaan, sillä ymmärsin, että oppimisen eteen pitää tehdä töitä. Det löner sig att studera svenska!
30.12.2011
29.12.2011
Olemassaoloon liittyviä kriitillisiä pohdintoja uuden vuoden sarastaessa, Pasilan aseman penkillä kello 6 jotain
Juttu on julkaistu Tutkain-lehdessä 1/94, ja aloitettu odottaessani ensimmäistä M-junaa Pasilan aseman penkillä.
28.12.2011
Kesäpyörät kellariin!
Minulle polkupyörä ei ole ensisijaisesti liikunta- tai harrastus-, vaan liikenneväline. Ajan sillä työmatkani ja liikun sillä muutenkin kaikki 1-10 km ja osan pitemmistäkin matkoista. Tosin haaveilen ensi kesänä muuttavani sen myös harrastusvälineeksi, tai pikemminkin hankkivani myös harrastusvälineen, ikioman kilpapyörän. Täällä Itä-Uudellamaalla on paljon mutkaisten maanteiden päissä olevia kyliä minulta käymättä.
Porvoossa on joukkoliikenne niin hajanaista ja harvaa, että polkupyöräily on hyveeksi muuttunut välttämättömyys.
Asun kerrostalossa, jossa ei ole pyöräkellaria, joten kaikki pyörät ovat kesät talvet pyörätelineissä. Pyörätelineet on sijoitettu porttikongiin, joka antaa sentään melko hyvän ruostumissuojan syystalven tuiskuilta.
Missä sitten mättää? Osa pyöristä on ilmiselvästi hylättyjä raatoja, jotka eivät kelpaisi edes murtovarkaan pakovälineeksi, mutta osa on tarkoitettu kesäiseen satunnaispyöräilyyn. Kaikki kunnia sille, mutta näille pyörille pitäisi olla pyöräkellari. Tämä vapauttaisi osan talvella turhista pyörätelinepaikoista, ja lisää vapautuisi jos romupyörät kärrättäisiin pois. Nyt ympärivuotisen pyöräilijän hyötyajoneuvo on säiden armoilla, sen lukko jäätyy, ketjut ruostuvat ja satula kastuu.
Vetoan siis kaikkiin satunnais-, harraste- ja kesäpyöräilijöihin: laittakaa pyöränne pyöräkellariin, jos sellainen on. Vetoan myös kaikkiin muuttajiin: älkää jättäkö niitä romujanne toisten riesoiksi. Tai kukaan muukaan.
27.12.2011
Maiju Lassila oli leppoisan humoristinen kansankuvaaja
Lukion äidinkielen kursseista ainakin yhdessä kuului opetusohjelmaan suomalainen kirjallisuus. Meidän jokaisen piti tekemän esitelmä jostakin suomalaisesta kirjailijasta, ja tässä vallitsi nopeimman laki: ne, joilla oli mielipide siitä, kenestä kirjailijasta he halusivat esitelmöidä, saivat valita ensin. Kaikilla ei ollut.
En enää muista, kenestä minä esitelmöitsin. Sen sijaan muistan ystäväni - kutsutaan häntä tässä vaikka Mikoksi - valinnan. Tai siis ei-valinnan. Hänelle kallistui Maiju Lassila. Miksi muistan ystäväni esitelmän mutta en omaani?
Ystäväni esitys oli ikimuistoinen, sekä aineistonkeruu että esitystapa. Hyppytunnilla Mikko tuli kotiini, ja kopioi Suuren Tietosanakirjan esittelyn Maiju Lassilasta. Se oli sellaiset kuusi-seitsemän lausetta pitkä. Koska esityksen kestoksi oli säädetty sellaiset 10-15 minuuttia, ystäväni panosti esitystapaan.
"Maaaiijjuuu ... Laaaasssiilaaaa.... oooliii... leepppooiiissaaann....humorisstinneeenn... kaannssaannkkuuvvaaajjaaaa...."
Oli selkeän leppoisasti artikuloitu. Ehkä jopa humoristisesti.
En enää muista, kenestä minä esitelmöitsin. Sen sijaan muistan ystäväni - kutsutaan häntä tässä vaikka Mikoksi - valinnan. Tai siis ei-valinnan. Hänelle kallistui Maiju Lassila. Miksi muistan ystäväni esitelmän mutta en omaani?
Ystäväni esitys oli ikimuistoinen, sekä aineistonkeruu että esitystapa. Hyppytunnilla Mikko tuli kotiini, ja kopioi Suuren Tietosanakirjan esittelyn Maiju Lassilasta. Se oli sellaiset kuusi-seitsemän lausetta pitkä. Koska esityksen kestoksi oli säädetty sellaiset 10-15 minuuttia, ystäväni panosti esitystapaan.
"Maaaiijjuuu ... Laaaasssiilaaaa.... oooliii... leepppooiiissaaann....humorisstinneeenn... kaannssaannkkuuvvaaajjaaaa...."
Oli selkeän leppoisasti artikuloitu. Ehkä jopa humoristisesti.
22.12.2011
Hyvää joulua toivottaa DHL
Tilasin pojalleni kannattamani jalkapallojoukkue West Hamin verkkokaupasta pyjaman. Muutama viikko sen jälkeen sain laskun, jossa eräpäivä oli sinä samana päivänä kuin laskun sain. Laskun syynä oli arvonlisävero ja tulli sekä DHL:n oma käsittelymaksu, jonka se on saanut koska se on joutunut tekemisiin tullin kanssa. Arvonlisäveroa peritään silloin kun lähettäjänä on yksityinen yritys.
Totta kai verkkokauppa on yksityinen yritys. Mikä muukaan se voisi olla? Yleishyödyllinen yhdistys vai olisiko kenties valtio sitten ottanut kyseisen liiketoiminnan siipiensä suojaan?
Nyt tuli pyjaman hinta kolminkertaiseksi koska DHL luuli West Hamia yleishyödylliseksi yhdistykseksi ja Norjan tulliviranomaiset luulivat minua yksityiseksi yritykseksi. Että hyvää joulua vaan DHL ja Norjan valtio. Dritjul til DHL og Norge.
Totta kai verkkokauppa on yksityinen yritys. Mikä muukaan se voisi olla? Yleishyödyllinen yhdistys vai olisiko kenties valtio sitten ottanut kyseisen liiketoiminnan siipiensä suojaan?
Nyt tuli pyjaman hinta kolminkertaiseksi koska DHL luuli West Hamia yleishyödylliseksi yhdistykseksi ja Norjan tulliviranomaiset luulivat minua yksityiseksi yritykseksi. Että hyvää joulua vaan DHL ja Norjan valtio. Dritjul til DHL og Norge.
21.12.2011
Minun jouluni
Lapsena oli tärkeää saada mahdollisimman paljon joululahjoja. Nyt kaikkein tärkeimmäksi on tullut se, että jouluajan saa viettää kaikkien rakkaimpien ihmistensä kanssa. Se ei nimittäin ole mikään selviö. Selviö ei ole sekään, että niitä kaikkein rakkaimpia ihmisiä on ylipäätään olemassa. Jos on, tästä on syytä olla kiitollinen, rakastaa näitä ihmisiä, sanoa ja osoittaa rakkautensa.
Ensimmäiset kuusi jouluani vietin isäni, äitini ja meille aina kutsutun isänäitini eli mummon kanssa. Vanhempieni eron jälkeen vietin äitini kanssa joitakin jouluja kahden, ja osan jouluista menimme ilahduttamaan äitini vanhempia, eli mammaa ja pappaa. Siellä oli myös kissa ja koira ja yleensä joulupyhinä siellä kävi myös serkkujani, etenkin melkein samanikäinen Jaska. Mamman ollessa melkein koko lapsuuteni syöpähoidoissa papalle olisi muuten tullut aika monta yksinäistä joulua.
Kun mamman vei lopulta syöpä -82 ja pappa seurasi perässä -84, vietimme sitten äitini kanssa jouluja kahdestaan. Isälläni oli tapana vierailla meillä jouluaatonaattoisin, jolloin lahjat avattiin. Vähän isompana aloin sitten itse vierailemaan isälläni jonakin joulun pyhistä.
Muutettuani pois kotoa kävin edelleen jouluaattoisin äidilläni, ilahduttamassa yksinäistä ihmistä. Pari kertaa tosin hän ei tainnut olla yksin, sillä hän erehtyi menemään uusiin naimisiin hunsvotin kanssa, mutta sitä ei lasketa. Viimeisenä jouluna äitini kanssa lähdin vielä ystäväni luokse Töölöntulliin nauttimaan Ruskaa ja sitten suuntasimme Hesperian yökerhoon, jonka edestä lumikinoksesta löytyneellä sadan markan setelillä taisimme saada molemmat ehkä yhden drinkin.
Äitini kuoltua vietin muutamia jouluja isäni uuden perheen luona Katajanokalla, kolmen nuoremman velipuoleni ja edelleen elävän mummoni kanssa. Yhden joulun vietin Jyväskylässä silloisen tyttöystäväni perheen luona ja toisen Laajasalossa silloisen tyttöystäväni perheen kanssa. Muistan edelleen sen omalla tavallaan maagisen realistisen tunnelman, kun kävelin muutamaa humalaista joulupukkia vaille tyhjän keskustan lävitse Katajanokalta kotiini Museokadulle.
Mummon kuoltua 2002 kesällä perinteiset jatketun lapsuuden laajennetun ydinperheen joulut jatkuivat vielä osaltani parina vuotena, teatterina, jossa nuoremmat velipuoleni esittivät pukki-tonttu-shown kiitolliselle äidilleen. Tosin heillä oli jo hyvä rutiini tästä, harjoiteltuaan näytöstä useita kertoja mummon kanssa. Yhden joulun vietin englantilais-suomalais-irlantilais-tanskalaisena vanhan ystäväni perheen kanssa Englannissa.
Tultuani isäksi olen oppinut, että joulun ilo syntyy toisten ilahduttamisesta. Pojalleni on hauskaa saada oikeastaan mitä hyvänsä lahjaksi, tosin nyt kohta 4-vuotiaana bränditietoisuus kehittyy vaarallista vauhtia. Isänä löysin uudestaan joulun, joka erosi kovasti omasta lapsuuden joulusta. Tärkeintä onkin ilahduttaa.
Minä ja hyvä ystäväni olemme ostaneet toisillemme vuosittaisen yhden cd-levyn jo noin 20 vuoden ajan. Se riittää minulle hyvin tavaralahjaksi, ja me tunnemme toistemme levyhyllyn ja ennen kaikkea sen aukot niin hyvin, että kertaakaan ei ole tullut huteja. Mitään muuta en osaa kaivata: en tavaraa enkä matkoja. Suurin onni on olla lähimpien ihmistensä kanssa.
Yksinäisissä jouluissakin on oma puolensa, jos on varustautunut glögillä, suklaalla ja hyvällä kirjallisuudella ja musiikilla. Kuitenkin silloin kun ihmistä on suotu sellaisella onnella että hänellä on merkityksellisiä ihmisiä, onni syntyy heidän kanssaan.
Kun oma elämäntilanne muuttuu, joulutkin muuttuvat. Erottuani lasteni äidistä olen viettänyt poikani kanssa nyt kaksi joulua, ensimmäisen Norjassa, toisen kotonani Suomessa.
Tänä vuonna minulla on erityinen syy odottaa joulua. Elämäni uudessa vaiheessa, tämän joulun vietän Vaasassa rakkaani ja hänen perheensä kanssa. Eikä siinä kaikki: saan viettää tänä vuonna joulua kahdesti. Kun poikani saapuu Suomeen, uusi vuosi on minulle nyt joulu numero kakkonen.
Toivotan oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille tätä blogia säännöllisemmin lukeville tai tänne eksyneille! Koetetaan olla kaikki ensi vuonna vähän parempia lähimmäisiä toisiamme kohtaan.
Ensimmäiset kuusi jouluani vietin isäni, äitini ja meille aina kutsutun isänäitini eli mummon kanssa. Vanhempieni eron jälkeen vietin äitini kanssa joitakin jouluja kahden, ja osan jouluista menimme ilahduttamaan äitini vanhempia, eli mammaa ja pappaa. Siellä oli myös kissa ja koira ja yleensä joulupyhinä siellä kävi myös serkkujani, etenkin melkein samanikäinen Jaska. Mamman ollessa melkein koko lapsuuteni syöpähoidoissa papalle olisi muuten tullut aika monta yksinäistä joulua.
Kun mamman vei lopulta syöpä -82 ja pappa seurasi perässä -84, vietimme sitten äitini kanssa jouluja kahdestaan. Isälläni oli tapana vierailla meillä jouluaatonaattoisin, jolloin lahjat avattiin. Vähän isompana aloin sitten itse vierailemaan isälläni jonakin joulun pyhistä.
Muutettuani pois kotoa kävin edelleen jouluaattoisin äidilläni, ilahduttamassa yksinäistä ihmistä. Pari kertaa tosin hän ei tainnut olla yksin, sillä hän erehtyi menemään uusiin naimisiin hunsvotin kanssa, mutta sitä ei lasketa. Viimeisenä jouluna äitini kanssa lähdin vielä ystäväni luokse Töölöntulliin nauttimaan Ruskaa ja sitten suuntasimme Hesperian yökerhoon, jonka edestä lumikinoksesta löytyneellä sadan markan setelillä taisimme saada molemmat ehkä yhden drinkin.
Äitini kuoltua vietin muutamia jouluja isäni uuden perheen luona Katajanokalla, kolmen nuoremman velipuoleni ja edelleen elävän mummoni kanssa. Yhden joulun vietin Jyväskylässä silloisen tyttöystäväni perheen luona ja toisen Laajasalossa silloisen tyttöystäväni perheen kanssa. Muistan edelleen sen omalla tavallaan maagisen realistisen tunnelman, kun kävelin muutamaa humalaista joulupukkia vaille tyhjän keskustan lävitse Katajanokalta kotiini Museokadulle.
Mummon kuoltua 2002 kesällä perinteiset jatketun lapsuuden laajennetun ydinperheen joulut jatkuivat vielä osaltani parina vuotena, teatterina, jossa nuoremmat velipuoleni esittivät pukki-tonttu-shown kiitolliselle äidilleen. Tosin heillä oli jo hyvä rutiini tästä, harjoiteltuaan näytöstä useita kertoja mummon kanssa. Yhden joulun vietin englantilais-suomalais-irlantilais-tanskalaisena vanhan ystäväni perheen kanssa Englannissa.
Tultuani isäksi olen oppinut, että joulun ilo syntyy toisten ilahduttamisesta. Pojalleni on hauskaa saada oikeastaan mitä hyvänsä lahjaksi, tosin nyt kohta 4-vuotiaana bränditietoisuus kehittyy vaarallista vauhtia. Isänä löysin uudestaan joulun, joka erosi kovasti omasta lapsuuden joulusta. Tärkeintä onkin ilahduttaa.
Minä ja hyvä ystäväni olemme ostaneet toisillemme vuosittaisen yhden cd-levyn jo noin 20 vuoden ajan. Se riittää minulle hyvin tavaralahjaksi, ja me tunnemme toistemme levyhyllyn ja ennen kaikkea sen aukot niin hyvin, että kertaakaan ei ole tullut huteja. Mitään muuta en osaa kaivata: en tavaraa enkä matkoja. Suurin onni on olla lähimpien ihmistensä kanssa.
Yksinäisissä jouluissakin on oma puolensa, jos on varustautunut glögillä, suklaalla ja hyvällä kirjallisuudella ja musiikilla. Kuitenkin silloin kun ihmistä on suotu sellaisella onnella että hänellä on merkityksellisiä ihmisiä, onni syntyy heidän kanssaan.
Kun oma elämäntilanne muuttuu, joulutkin muuttuvat. Erottuani lasteni äidistä olen viettänyt poikani kanssa nyt kaksi joulua, ensimmäisen Norjassa, toisen kotonani Suomessa.
Tänä vuonna minulla on erityinen syy odottaa joulua. Elämäni uudessa vaiheessa, tämän joulun vietän Vaasassa rakkaani ja hänen perheensä kanssa. Eikä siinä kaikki: saan viettää tänä vuonna joulua kahdesti. Kun poikani saapuu Suomeen, uusi vuosi on minulle nyt joulu numero kakkonen.
Toivotan oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille tätä blogia säännöllisemmin lukeville tai tänne eksyneille! Koetetaan olla kaikki ensi vuonna vähän parempia lähimmäisiä toisiamme kohtaan.
20.12.2011
Maailmanmuuttaja puhuu urbaanien metsien suojelusta
Metsäaktivisti Michael Perukankaan ihanneyhteiskunnassa ymmärretään luonnonmetsien tärkeys kaupunkilaisille. Ulkoilualueille ei rakenneta.
Metsässä oleskelu virkistää, tutkitusti. Erityisesti näin on silloin, kun ihminen kokee olevansa syvässä, tiheässä metsässä. Tämä onnistuu myös kaupungissakin, jos kaupunki ei näy eikä kuulu metsään kuin korkeintaan etäisenä taustahuminana. Sellaista metsää eivät saa halkoa pikatiet, eikä latvojen yllä saa näkyä kerrostalojen kattoja.
Metsät ovat parhaimmillaan luonnontilaisina. Kaatuneet puut pitäisi jättää paikalleen hajoamaan. Silloin metsänpohjan kosteustasapaino pitää yllä lajien monimuotoisuutta. Esteettisenä ympäristönä tällaiset metsät edustavat luovuutta, ne ovat improvisaatiota vastapainona kaupunkimaiseman
suunnitelmallisuudelle ja toistuvuudelle.
Hoidetut puistotkin ovat tärkeitä arkielämän keitaita, mutta niitä on joka kaupungissa. Suomessa on oikeita metsiä, voimme olla niistä ylpeitä. Metsien arvoa ei kuitenkaan täysin ymmärretä. Niitä hoidetaan kuin talousmetsiä, tehdään epäesteettisiä avohakkuita minne sattuu. Usein tuijotetaan vain metsien välitöntä taloudellista arvoa. Monet kunnat yrittävät kaavoittaa metsiä hyvien veronmaksajien asuinalueiksi.
Uudet, nopeat tiet rikkovatikävästi metsäalueiden yhtenäisyyden. Tämä on taloudellisestikin lyhytnäköistä. Luonnon hyvinvointia edistävä vaikutus voitaisiin laskea osaksi kansallista terveyttä ja kansantaloutta. Mitä enemmän kaupungeissa on asukkaita, sitä enemmän niissä on tarvetta virkistysalueille.
Helsinkiin pitäisi perustaa kansallinen kaupunkipuisto sen metsien ja rantojen suojaksi. Metsät voisivat olla osa kaupunkien brändiä ja kilpailutekijä yhtä lailla kuin esimerkiksi teknologiaosaaminen. Pääkaupunkimme on ainutlaatuinen, melkein miltä tahansa kotiovelta pääsee nopeasti sienimetsään.
Myös lähiöt voisi uudelleenbrändätä. Nyt luullaan, että niistä puuttuvat sekä kaupungin että maaseudun hyvät puolet, mutta asiahan on juuri päinvastoin. Lähiöt ovat lähellä palveluita, mutta niitä ympäröivät mittaamattomat metsäalueet, pururadat ja hiihtoreitit. Kaupungit, erilaiset järjestöt ja aktiiviset kansalaiset voisivat yhdessä opastaa ihmisiä löytämään metsät. Tilaa voisi olla yksityiselle yritteliäisyydellekin, vaikka kahvilalle hiihtoreitin varrella.
Ennen kaikkea metsät kuuluvat kaikille. Helsingin metsissä voi kohdata paitsi metsäkauriin tai ketun, myös olympiaurheilijan harjoituslenkillään tai ministerin hoitamassa terveyttään. Metsät ovat demokraattinen ja ilmainen hyvinvointipalvelu. Niistä kannattaa pitää huolta.
Michael Perukangas on 40-vuotias yhteiskuntatieteilijä,
kaupunkimaantieteen jatko-opiskelija ja kaupunkimetsien suojeluun
keskittynyt kansalaisaktivisti. Hän alkoi sienestää yhdessä isänsä
kanssa heti opittuaan kävelemään.
Oheinen Pauliina Seppälän juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 9/2011 sarjassa Maailmanmuuttajat.
Metsässä oleskelu virkistää, tutkitusti. Erityisesti näin on silloin, kun ihminen kokee olevansa syvässä, tiheässä metsässä. Tämä onnistuu myös kaupungissakin, jos kaupunki ei näy eikä kuulu metsään kuin korkeintaan etäisenä taustahuminana. Sellaista metsää eivät saa halkoa pikatiet, eikä latvojen yllä saa näkyä kerrostalojen kattoja.
Metsät ovat parhaimmillaan luonnontilaisina. Kaatuneet puut pitäisi jättää paikalleen hajoamaan. Silloin metsänpohjan kosteustasapaino pitää yllä lajien monimuotoisuutta. Esteettisenä ympäristönä tällaiset metsät edustavat luovuutta, ne ovat improvisaatiota vastapainona kaupunkimaiseman
suunnitelmallisuudelle ja toistuvuudelle.
Hoidetut puistotkin ovat tärkeitä arkielämän keitaita, mutta niitä on joka kaupungissa. Suomessa on oikeita metsiä, voimme olla niistä ylpeitä. Metsien arvoa ei kuitenkaan täysin ymmärretä. Niitä hoidetaan kuin talousmetsiä, tehdään epäesteettisiä avohakkuita minne sattuu. Usein tuijotetaan vain metsien välitöntä taloudellista arvoa. Monet kunnat yrittävät kaavoittaa metsiä hyvien veronmaksajien asuinalueiksi.
Uudet, nopeat tiet rikkovatikävästi metsäalueiden yhtenäisyyden. Tämä on taloudellisestikin lyhytnäköistä. Luonnon hyvinvointia edistävä vaikutus voitaisiin laskea osaksi kansallista terveyttä ja kansantaloutta. Mitä enemmän kaupungeissa on asukkaita, sitä enemmän niissä on tarvetta virkistysalueille.
Helsinkiin pitäisi perustaa kansallinen kaupunkipuisto sen metsien ja rantojen suojaksi. Metsät voisivat olla osa kaupunkien brändiä ja kilpailutekijä yhtä lailla kuin esimerkiksi teknologiaosaaminen. Pääkaupunkimme on ainutlaatuinen, melkein miltä tahansa kotiovelta pääsee nopeasti sienimetsään.
Myös lähiöt voisi uudelleenbrändätä. Nyt luullaan, että niistä puuttuvat sekä kaupungin että maaseudun hyvät puolet, mutta asiahan on juuri päinvastoin. Lähiöt ovat lähellä palveluita, mutta niitä ympäröivät mittaamattomat metsäalueet, pururadat ja hiihtoreitit. Kaupungit, erilaiset järjestöt ja aktiiviset kansalaiset voisivat yhdessä opastaa ihmisiä löytämään metsät. Tilaa voisi olla yksityiselle yritteliäisyydellekin, vaikka kahvilalle hiihtoreitin varrella.
Ennen kaikkea metsät kuuluvat kaikille. Helsingin metsissä voi kohdata paitsi metsäkauriin tai ketun, myös olympiaurheilijan harjoituslenkillään tai ministerin hoitamassa terveyttään. Metsät ovat demokraattinen ja ilmainen hyvinvointipalvelu. Niistä kannattaa pitää huolta.
Michael Perukangas on 40-vuotias yhteiskuntatieteilijä,
kaupunkimaantieteen jatko-opiskelija ja kaupunkimetsien suojeluun
keskittynyt kansalaisaktivisti. Hän alkoi sienestää yhdessä isänsä
kanssa heti opittuaan kävelemään.
Oheinen Pauliina Seppälän juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 9/2011 sarjassa Maailmanmuuttajat.
19.12.2011
Pekka Haavisto on minun presidenttini
Minun presidenttini on ulkopolitiikan ja arvojen johtaja. Arvojohtaja on sellainen henkilö, joka ottaa kantaa sellaisen Suomen puolesta, jossa kaikki voivat kokea olevansa arvostettuja, hyväksyttäviä ja kelpaavia: syntyperäiset ja maahanmuuttajat, kaupunkilaiset, lähiöläiset ja maalaiset, vaaleat ja tummat, terveet ja sairaat, miehet ja naiset, kristityt, muslimit, ateistit ja agnostikot. Ulospäin avautuvan, ei sisäänpäin sulkeutuvan Suomen puolestapuhuja. Sellainen henkilö on Pekka Haavisto.
Presidentti edustaa kaikkia, erilaisia, eri tavoin eläviä ihmisiä, myös niitä, jotka eivät itse äänestäneet tätä nimenomaista ehdokasta presidentiksi. Todellinen arvojohtaja on vastakkainasettelujen ja ennakkoluulojen yläpuolella. Todellisena arvojohtajana hän hyväksyisi muiden ihmisten ja jopa omaa elämäntapaansa rajoittavia näkemyksiä esittävät ihmiset, mutta ei näitä näkemyksiä.
Elämäntavat, musiikkimaut, hiusten värit, maailmankatsomukset ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole arvovalintoja. Sen sijaan suhtautuminen niihin on mitä suurimmassa määrin arvovalinta, ja tässä presidentin tulee ottaa voimakas, oikeudentuntoinen, humaani ja humanistinen kanta.
Pekka Haavisto on minun presidenttini, maassa, jossa kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi toista, vaan jossa kaikkien erilaisuus tunnustetaan ja sitä arvostetaan, heikompia autetaan ja kaikkia kuunnellaan. Tätä kuvaa Suomesta haluan välittää ulos, ja tästä presidentin kuuluu muistuttaa myös ajoittain eksyksiin harhautuneita lampaitaan.
Presidentti edustaa kaikkia, erilaisia, eri tavoin eläviä ihmisiä, myös niitä, jotka eivät itse äänestäneet tätä nimenomaista ehdokasta presidentiksi. Todellinen arvojohtaja on vastakkainasettelujen ja ennakkoluulojen yläpuolella. Todellisena arvojohtajana hän hyväksyisi muiden ihmisten ja jopa omaa elämäntapaansa rajoittavia näkemyksiä esittävät ihmiset, mutta ei näitä näkemyksiä.
Elämäntavat, musiikkimaut, hiusten värit, maailmankatsomukset ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole arvovalintoja. Sen sijaan suhtautuminen niihin on mitä suurimmassa määrin arvovalinta, ja tässä presidentin tulee ottaa voimakas, oikeudentuntoinen, humaani ja humanistinen kanta.
Pekka Haavisto on minun presidenttini, maassa, jossa kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi toista, vaan jossa kaikkien erilaisuus tunnustetaan ja sitä arvostetaan, heikompia autetaan ja kaikkia kuunnellaan. Tätä kuvaa Suomesta haluan välittää ulos, ja tästä presidentin kuuluu muistuttaa myös ajoittain eksyksiin harhautuneita lampaitaan.
Metsän joulurauha 100-vuotiaassa Keskuspuistossa
Maanantaina joulukuun 19. päivänä kokoonnutaan kello 18-19 Lääkärinkadun varrelle Mannerheimintie 71:n taakse. Paikkaa voisi kutsua myös Keskuspuiston portiksi. Se tarjoaa hiihtolatuineen lähtöpisteen monelle kivikaupungista saapuvalle ulkoilijalle.
Tänä vuonna Metsän joulutapahtuma on erityisen merkittävä, sillä on kulunut 100 vuotta siitä kun Helsingin Keskuspuiston luoja, kaupunginarkkitehti Bertel Jung lausui seuraavat sanat vuonna 1911 valmistuneen osayleiskaavansa merkityksestä ja noudattamisesta: "Lopuksi haluaisin tuoda esille sen seikan tärkeyden, että niitä alueita, jotka luovutetaan virkistyskäyttöön, ei tulevaisuudessa millään tavalla käytettäisi sellaisiin tarkoituksiin, jotka ovat niille vieraita, kuten esim. huvila- tai sairaala-alueiksi".
Tilaisuudessa ovat mukana Helsingin Keskuspuiston puolesta ry., Meilahden seurakunta ja vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta.
Tänä vuonna Metsän joulutapahtuma on erityisen merkittävä, sillä on kulunut 100 vuotta siitä kun Helsingin Keskuspuiston luoja, kaupunginarkkitehti Bertel Jung lausui seuraavat sanat vuonna 1911 valmistuneen osayleiskaavansa merkityksestä ja noudattamisesta: "Lopuksi haluaisin tuoda esille sen seikan tärkeyden, että niitä alueita, jotka luovutetaan virkistyskäyttöön, ei tulevaisuudessa millään tavalla käytettäisi sellaisiin tarkoituksiin, jotka ovat niille vieraita, kuten esim. huvila- tai sairaala-alueiksi".
Tilaisuudessa ovat mukana Helsingin Keskuspuiston puolesta ry., Meilahden seurakunta ja vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta.
16.12.2011
Kun Donner Claesin äänen jörni
Olen ollut muutamia kertoja erilaisissa vaalitoimikunnissa virkailijana. 90-luvulla eräissä eduskuntavaaleissa Munkkivuoren koululle saapui iäkäs, jo hieman raihnainen suomenruotsalainen herra. Kouluruotsin vakavasta opiskelemisesta oli se seuraus, että minä sain kunniatehtävän auttaa tätä herraa äänestystoimituksessa. Saatoin hänet äänestyskoppiin.
Tämä herra mietti äänestyspäätöstään pitkään. Osoittautui, että hän ei miettinyt pitkään siksi että hän olisi ollut epävarma valinnastaan vaan siksi että hän oli hieman huonomuistinen. Hän ei tiennyt ehdokkaansa numeroa eikä nähnyt lukea sitä melko pienellä präntätyistä julisteista, eikä myöskään muistanut nimeä.
Vaaliavustaja ei saa tietenkään ehdottaa äänestäjälle, ketä hänen pitäisi äänestää. Koska en saanut syöttää tälle herralle ehdokkaan nimeä, minun oli aloitettava arvuuttelu. Kysyin "är det en man eller kvinna?" "Man", sade han. Vilken parti? Tämä kysymys aiheutti hämmentynyttä ääneen puhinaa.
Jatkoin johdattelua. "Hurdan ser han ut"? "Han är ganska gammal. Han är finlandssvensk. Och röker för mycket." Sitten äänestäjälleni alkoi palautua muitakin hänen ehdokkaansa ominaisuuksia. "Han är en mycket klok man. Han är författare".
Äänestäjä ei edelleenkään muistanut ehdokkaan nimeä, mutta kuvauksen perusteella olin aivan varma, että "det måste vara Jörn Donner". Iäkkäähkö, suomenruotsalainen, tupakoiva kirjailija, jonka puoluekannan määrittely aiheuttaa hämmennystä. Kukas muuukaan.
Mihin tämä iäkäs herra innostuneesti vastasi, silmänsä loistaen: "Ju, precis! Det är han!" Katsoin herran kanssa kaikessa rauhassa vaalijulisteista Donnerin numeron. Ja se numero sinne lappuun piirrettiin. Saatoin herran uurnalle, leimautin hänen äänestyslippunsa ja tipautimme sen uurnaan. Saattelin kansalaisvelvollisuutensa suorittamisesta tyytyväisen ikämiehen ulos koululta.
Jäin muistelemaan toimitusta tämän suomenruotsalaisen, iäkkään kansalaisen jo poistuttua. Hän oli varmasti jo päässyt kotiinsa, omaan laiskanlinnaansa lopen tyytyväisenä kun muistin vielä yhden luonnehdinnan ehdokkaasta: "... han har skägg". Niin meni Claes Anderssonin ääni Jörn Donnerille. Anteeksi. Förlåt.
Tämä herra mietti äänestyspäätöstään pitkään. Osoittautui, että hän ei miettinyt pitkään siksi että hän olisi ollut epävarma valinnastaan vaan siksi että hän oli hieman huonomuistinen. Hän ei tiennyt ehdokkaansa numeroa eikä nähnyt lukea sitä melko pienellä präntätyistä julisteista, eikä myöskään muistanut nimeä.
Vaaliavustaja ei saa tietenkään ehdottaa äänestäjälle, ketä hänen pitäisi äänestää. Koska en saanut syöttää tälle herralle ehdokkaan nimeä, minun oli aloitettava arvuuttelu. Kysyin "är det en man eller kvinna?" "Man", sade han. Vilken parti? Tämä kysymys aiheutti hämmentynyttä ääneen puhinaa.
Jatkoin johdattelua. "Hurdan ser han ut"? "Han är ganska gammal. Han är finlandssvensk. Och röker för mycket." Sitten äänestäjälleni alkoi palautua muitakin hänen ehdokkaansa ominaisuuksia. "Han är en mycket klok man. Han är författare".
Äänestäjä ei edelleenkään muistanut ehdokkaan nimeä, mutta kuvauksen perusteella olin aivan varma, että "det måste vara Jörn Donner". Iäkkäähkö, suomenruotsalainen, tupakoiva kirjailija, jonka puoluekannan määrittely aiheuttaa hämmennystä. Kukas muuukaan.
Mihin tämä iäkäs herra innostuneesti vastasi, silmänsä loistaen: "Ju, precis! Det är han!" Katsoin herran kanssa kaikessa rauhassa vaalijulisteista Donnerin numeron. Ja se numero sinne lappuun piirrettiin. Saatoin herran uurnalle, leimautin hänen äänestyslippunsa ja tipautimme sen uurnaan. Saattelin kansalaisvelvollisuutensa suorittamisesta tyytyväisen ikämiehen ulos koululta.
Jäin muistelemaan toimitusta tämän suomenruotsalaisen, iäkkään kansalaisen jo poistuttua. Hän oli varmasti jo päässyt kotiinsa, omaan laiskanlinnaansa lopen tyytyväisenä kun muistin vielä yhden luonnehdinnan ehdokkaasta: "... han har skägg". Niin meni Claes Anderssonin ääni Jörn Donnerille. Anteeksi. Förlåt.
14.12.2011
Kokoomus ja demarit sekoilivat Helsingin valtuustossa
Facebook on kätevä kanava, etenkin jos sattuu tuntemaan päättäjiä. Tuntemani helsinkiläinen vihreä valtuutettu kertoi, että Kokoomus kannattaa Vallilanlaakson joukkoliikennekatua, koska alueella asuu vain puhavihervasemmistoa (yäk!), Kokoomuksen valtuutettu Nina Suomalaisen suulla. Mikähän logiikka tässä on? Mainittu punavihervasemmisto kuitenkaan ei kannata suunniteltua joukkoliikennekatua vaan raitiolinjaa. Ajaako Nina Suomalaisen Kokoomus siis vihervasemmiston etua, jonka senkin se tuntee huonosti?
Vastustaessaan ajamansa joukkoliikennekadun sijaan samalle paikalle kätevästi vanhalle ratapohjalle saatavaa raitiotietä, Demarit ja Kokoomus jarruttavat poikittaista joukkoliikennettä, sillä paikalle saisi radan paljon nopeammin kuin kadun. Ja Kokoomuksen mukaan ratikka ei ole joukkoliikennettä. Mitähköhän se sitten on?
Ja sitten nämä, jotka eivät siis ilmeisesti osaisi erottaa juustohöylää lumikolasta, äänestivät juuri sen joukkoliikennekadun puolesta. Niin että ei sitten saada raitiotietä. Kiitos demari- ja kokoomustoverit sekoilemalla viherympäristön pilaamisesta.
Aiemman mielipiteeni asiasta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
Vastustaessaan ajamansa joukkoliikennekadun sijaan samalle paikalle kätevästi vanhalle ratapohjalle saatavaa raitiotietä, Demarit ja Kokoomus jarruttavat poikittaista joukkoliikennettä, sillä paikalle saisi radan paljon nopeammin kuin kadun. Ja Kokoomuksen mukaan ratikka ei ole joukkoliikennettä. Mitähköhän se sitten on?
Ja sitten nämä, jotka eivät siis ilmeisesti osaisi erottaa juustohöylää lumikolasta, äänestivät juuri sen joukkoliikennekadun puolesta. Niin että ei sitten saada raitiotietä. Kiitos demari- ja kokoomustoverit sekoilemalla viherympäristön pilaamisesta.
Aiemman mielipiteeni asiasta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
Demokratia, postmoderni tyylikokeilu?
Kun Timo Soini kiiruhti irtisanoutumaan puolueensa eduskuntavaaliohjelman kulttuuripoliittisesta osiosta, jossa Perussuomalaiset irtisanoutuivat ns. postmodernista tekotaiteesta, hän samalla irtisanoutui poliittisesta kuluttajansuojasta. Ilmeisesti vaaliohjelmaan voi sisällyttää ihan mitä hyvänsä, kokeeksi, ja katsoa, tarttuvatko äänestäjät täkyyn. Siitä viis, onko se nyt niin kovin oikein. Otetaan äänet ja sit juostaan pois.
Edustuksellinen demokratia, jossa päättäjät ovat edes moraalisesti tilivelvollisia kansalaisille, taisi olla siis postmoderni tyylikokeilu matkalla kohti perussuomalaista Suomea.
Edustuksellinen demokratia, jossa päättäjät ovat edes moraalisesti tilivelvollisia kansalaisille, taisi olla siis postmoderni tyylikokeilu matkalla kohti perussuomalaista Suomea.
12.12.2011
Kirkastettua Mahleria
Nyt Mahlerin kuoleman satavuotisjuhlavuoden lopussa on aika pohtia suhdettani Gustav Mahleriin. Mahler (1860-1911), jonka mukaan sinfonian piti sisältää kaikki, oli julkilausutusti oman mestarimme Sibeliuksen antiteesi: Sibeliuksen musiikissa yksi johtoteema kantoi yhden teoksen alusta loppuun. Kun Sibeliuksen taide on tiivistämisen ja kiteytyksen taidetta, Mahlerin musiikki on kuin runsaudensarvi, sekahedelmäsalaatti ja valintamyymälä: sama teos voi sisältää sekä taivaan että helvetin, suurimman ilon ja kauhistuttavamman ahdistuksen, inhimillisen sivistyksen ja luonnonläheisyyden samalla kertaa.
Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerin portit.
Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, ja yhdeksäinen on ylipäätään yksi hienoimpia sinfonialevytyksiä ikinä. Wienissä ennen sotaa tehty vanhempi levytys on eloisampi ja myös välttämätön alanharrastajalle. Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Tästä perusteellisemman arvostelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Itse en ole kuullut sitä, mutta Horensteinin live-versio das Liedistä on myös upea, ja livelevytys seiskasta ehkä jännittävin seiska. Muuten seiskasta hyvä peruslevytys on sir Georg Solti. Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti.
Kahdeksaisen ylenpalttisuudessa minulle on tähän saakka kommunoinut parhaiten Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys. Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno. Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Szell ja Paul Kletzki.
Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Tennstedtin ja nyt olen päässyt juuri hankkimassani Gary Bertinin paketissa loppusuoralle. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät.
Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.
Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti.
Loppusuoralle kaartava matkani Bertinin kanssa on ollut tähän asti antoisa. Hankin tämän pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä.
Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan jotenkin tunkkaisen kasin finaalista hän löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä.
Mahlerin musiikki raottui minulle pikkaisen murrosikäisenä, jolloin kuulin radiosta Ylösnousemussinfoniaa (no 2) ja laulusarjaa das Lied von der Erde (joka on oikeastaan sinfonia altolle ja tenorille). Pidin musiikkia kiehtovana, mutta en rohjennut vielä lähteä siihen oma-aloitteisesti tarttumaan, kunnes lainasin 21-vuotiaana Töölön kirjastosta Bernard Haitinkin levytyksen hänen 4.sinfoniastaan. Tämä avasi Mahlerin portit.
Mitä levytyksiä Mahlerin teoksista sitten kannattaa kuulla? Ensimmäisestä, toisesta ja yhdeksännestä Bruno Walterin 50-60 -luvun vaihteen levytykset ovat itseään suosittelevia klassikoita, ja yhdeksäinen on ylipäätään yksi hienoimpia sinfonialevytyksiä ikinä. Wienissä ennen sotaa tehty vanhempi levytys on eloisampi ja myös välttämätön alanharrastajalle. Kathleen Ferrierin ja Julius Patzakin kanssa tehty das Lied von der Erde on ohittamaton, ei vähiten laulajien ansiosta. Tästä perusteellisemman arvostelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Kolmosesta klassinen versio on Jascha Horensteinin monikanavalevytys 60-luvulta. Itse en ole kuullut sitä, mutta Horensteinin live-versio das Liedistä on myös upea, ja livelevytys seiskasta ehkä jännittävin seiska. Muuten seiskasta hyvä peruslevytys on sir Georg Solti. Kutosessa ääripäitä edustavat George Szellin marssimainen leppymätön levytys ja sir John Barbirollin versio, jossa sinfonia on kuin kuoleva elefantti.
Kahdeksaisen ylenpalttisuudessa minulle on tähän saakka kommunoinut parhaiten Rafael Kubelikin mozartmaisen musikaalinen levytys. Vitosesta on hyviä levytyksiä pilvin pimein. Itselleni mittatikku on Barbirollin humaani versio; myös Herbert von Karajanin upeasti soitettu vitonen, jonka Adagietton lopussa on upea, pitkä sellolegato, on hieno. Nelosesta Willem Mengelbergin livelevytys vuodelta -39 on jännittävä, ja siinä Concertgebouw-akustiikka pääsee yllättävän hyvin oikeuksiinsa, vaikka taltiointi on näinkin vanha. Hyviä peruslevytyksiä nelosesta on tarjolla sitten vaikka kuinka paljon; esimerkiksi mainittu Haitink, Szell ja Paul Kletzki.
Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla hyvin paljon. Kokonaisuudessaan olen kuunnellut Kubelikin, Bernsteinin uudemman paketin, Tennstedtin ja nyt olen päässyt juuri hankkimassani Gary Bertinin paketissa loppusuoralle. Israelilainen Gary Bertini (1927-2005) on ehtinyt hankkia pienimuotoisen kulttimaineen nimenomaan Mahler-levytyksillään, jotka hän teki Kölnin radio-orkesterin (nyk. WDR Rundfunk Orchester) kanssa 80-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa. Niitä voi pitää Bertinin pääteoksena, ja niihin piintynyt arvostelma "välimerellisyys" on vähättelyä. Kyllä niissä voimaa ja täyteläisyyttä on yllin kyllin. Luonnonvalolla ne kyllä käyvät.
Miksi sitten sinfonioista kannattaa hankkia kokonaislevytyksiä? Niissä ilmenee säveltäjän tyylin muuttuminen ja sinfonioiden sijoittuminen keskenään säveltäjän kaanonissa. Saman kapellimestarin sinfonioissa on sama perussoundi, kun taas Kubelikin ja Bernsteinin rinnastaminen on kuin rinnastettaisiin kesäkeitto ja stroganoffi.
Kubelikin mozartmainen, klassinen lyyrisyys pääsee oikeuksiinsa erityisen hyvin ykkösessä ja nelosessa, Bernsteinin tyyli korostaa musiikin romanttista subjektiivisuutta. Soltin lihaksikas ja virtuoosinen tyyli sopii erityisen hyvin seiskaan, mutta toimii hienosti myös ykkösessä ja kakkosessa. Tennstedt korostaa musiikin vakavuutta ja tekisi mieleni sanoa, totisuutta tylsyyteen asti.
Loppusuoralle kaartava matkani Bertinin kanssa on ollut tähän asti antoisa. Hankin tämän pienimuotoisen kulttimaineen saaneen paketin hyvien arvostelujen perusteella. Eikä siitä ole heikkoa kohtaa löytynyt. Yksittäisiä huippuja siitä on vaikea nostaa, koska se on niin vahva kokonaisuus. Bertinin Mahler on virtuoosista, oivaltavaa, kimmeltävää, kaunista ja upeasti äänitettyä.
Minulle problemaattisen ja ylenpalttisuudessaan jotenkin tunkkaisen kasin finaalista hän löytää ylimaallista läpikuultavuutta, ja ysin finaali, jonka hän melkein raahaa tunnistamattomaksi (29 min. Bruno Walterin 21 min. vastaan) on ainutlaatuisen intensiivinen ja kaunis yhtä aikaa, yhtä pitkää legatoa. Paketin heikkona lenkkinä pidetty kutonen on analyyttinen ja kiihkoton, antaen musiikin tragiikan puhua omalla painollaan, alleviivaamatta mitään. Vitosen finaalin jousien sahaus on uskomattoman tarkkaa ja yksimielistä. Das Lied von der Erden kimmeltävän mystinen orkesterikudos on toteutettu uskomattoman kauniisti. Jos suhtautuu Mahleriin epäillen, Bertinin paketti voi voittaa hänelle uusia ystäviä.
Legitiimi yhteiskunta on kilpailukykyinen
Ihmettelin tällä palstalla jo miltei kolme vuotta sitten, mitä tarkoittaa kilpailukyky. Näköjään en ole ihmettelyineni yksin, sillä tätä tekstiäni (kts. klikkaamalla otsikkoa) on käytetty jopa lähteenä aihetta koskevassa diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa. En ole kolmen vuoden ihmettelyistäni yhtään kostunut. Vieläkään en ymmärrä, mitä on kilpailukyky, miksi se on tärkeää, kenelle ja miksi sitä pitää pitää tärkeänä.
Tämänaamuisen Hesarin taloussivulla haastateltu "asiantuntija" oli nyt huolissaan, että eteläinen naapurimme Viro olisi Suomea kilpailukykyisempi. Ahaa, se onkin siis valtioihin liittyvä suure! Muistini mukaan kyllä tätä liturgiaa on käytetty myös kaupungeista, esimerkiksi silloin kuin halutaan rinnastaa Helsinkiä muihin Itämeren kaupunkeihin, kuten Osloon, Tallinnaan ja Tukholmaan. Jotkut ulottavat kilpailukyvyn mittaamisvaatimukset jopa ihmisiin, jolloin kyse on huippuosaajaliturgiasta, jossa kaikkiin ihmisyksilöihin kohdistuu moraalinen velvoite jatkuvaan kilvoitteluun.
Haastateltu Hesari-asiantuntija vielä tarkemmin totesi, että Virolla ei ole "paineita" verojen korotukseen, toisin kuin Suomella. Nyt vaan vielä tarvitsisi tietää, miten julkiset peruspalvelumme rahoitetaan ellei veroilla. Toinen vaihtoehto olisi ottaa velkaa. En halua, että Suomi lähtee mukaan sellaiseen kilpailuun, jossa kilpailukykyä mitataan sillä, miten ohueksi julkisen sektorin rasvaprosentti on trimmattu, jos seurauksena on lisääntyvä eriarvoistuminen. Ehdottaisin, että yhteiskunnallista kilpailukykyä mitattaisiin terveydellä, tasa-arvolla, yhteiskunnan oikeutetuksi kokemisella, demokratialla ja yksilöllisillä ilmaisumahdollisuuksillä, sillä ne ovat yhteiskuntaa kuvaavia piirteitä.
Tämänaamuisen Hesarin taloussivulla haastateltu "asiantuntija" oli nyt huolissaan, että eteläinen naapurimme Viro olisi Suomea kilpailukykyisempi. Ahaa, se onkin siis valtioihin liittyvä suure! Muistini mukaan kyllä tätä liturgiaa on käytetty myös kaupungeista, esimerkiksi silloin kuin halutaan rinnastaa Helsinkiä muihin Itämeren kaupunkeihin, kuten Osloon, Tallinnaan ja Tukholmaan. Jotkut ulottavat kilpailukyvyn mittaamisvaatimukset jopa ihmisiin, jolloin kyse on huippuosaajaliturgiasta, jossa kaikkiin ihmisyksilöihin kohdistuu moraalinen velvoite jatkuvaan kilvoitteluun.
Haastateltu Hesari-asiantuntija vielä tarkemmin totesi, että Virolla ei ole "paineita" verojen korotukseen, toisin kuin Suomella. Nyt vaan vielä tarvitsisi tietää, miten julkiset peruspalvelumme rahoitetaan ellei veroilla. Toinen vaihtoehto olisi ottaa velkaa. En halua, että Suomi lähtee mukaan sellaiseen kilpailuun, jossa kilpailukykyä mitataan sillä, miten ohueksi julkisen sektorin rasvaprosentti on trimmattu, jos seurauksena on lisääntyvä eriarvoistuminen. Ehdottaisin, että yhteiskunnallista kilpailukykyä mitattaisiin terveydellä, tasa-arvolla, yhteiskunnan oikeutetuksi kokemisella, demokratialla ja yksilöllisillä ilmaisumahdollisuuksillä, sillä ne ovat yhteiskuntaa kuvaavia piirteitä.
9.12.2011
Kysymykseni presidenttiehdokas Soinille
Esitin presidenttiehdokas Timo Soinille seuraavan kysymyksen nettihesarissa, ja esitän sen täällä myös julkisesti:
Miksi olet pitänyt esillä Kreikan ja muiden talousvaikeuksiin joutuneiden maiden tukipaketteja enemmän kuin mitään muuta asiaa presidentinvaalikampanjassasi, vaikka EU-politiikkaa johtaa Suomessa pääministeri, ei presidentti, ja miksi et ole presidenttiehdokkaana esittänyt huolestuneisuuttasi Suomessa tapahtuvasta eriarvoistumiskehityksestä?
Heikkopäisemmälle näyttää siltä, että Soini on kiinnostunut enemmän ulkomaiden asioista kuin oman maamme asioista, vaikka se puolue, jota hän edusti ainakin vielä eduskuntavaaleissa, väittääkin tahtovansa hoitaa ensin "omat asiat" kuntoon.
Miksi olet pitänyt esillä Kreikan ja muiden talousvaikeuksiin joutuneiden maiden tukipaketteja enemmän kuin mitään muuta asiaa presidentinvaalikampanjassasi, vaikka EU-politiikkaa johtaa Suomessa pääministeri, ei presidentti, ja miksi et ole presidenttiehdokkaana esittänyt huolestuneisuuttasi Suomessa tapahtuvasta eriarvoistumiskehityksestä?
Heikkopäisemmälle näyttää siltä, että Soini on kiinnostunut enemmän ulkomaiden asioista kuin oman maamme asioista, vaikka se puolue, jota hän edusti ainakin vielä eduskuntavaaleissa, väittääkin tahtovansa hoitaa ensin "omat asiat" kuntoon.
Ei katua Kumpulanlaaksoon
Eilen Helsingin kaupunginhallitus päätti kannattaa Kumpulanlaakson pirstovaa bussikatua, vaikka Vihreät esittivät sen pöytäämistä.
Mistä on kysymys? Kyse on bussiliikenteelle tarkoitetusta kadusta, joka lähtee Hämeentiestä, seuraillen alkupäästään vanhaa tavararataa ja yhtyy Mäkelänkatuun jossakin Mäkelänrinteen pohjoispuolella.
Linjauksen alkuperäinen päämäärä on ollut tarjota oikotie ns. tiedelinjalle Viikistä Pasilan ja Meilahden kautta Otaniemeen, kannatettavaa sinänsä. Paljon parempi olisi kuitenkin rakentaa pikaratikka vanhan tavararadan pohjalle. Mäkelänrinteen ja -kadun alittava tunnelikin olisi valmiina.
Nyt vihreää valoa saanut suunnitelma pilaa ainutlaatuisen Kumpulanlaakson rauhan, parin minuutin matka-ajan säästön takia. Alue on nyt keidas Kumpulan ja Vallilan välissä; siihen kuuluu on yliopiston kasvitieteellinen puutarha, siirtolamökkialue, muun Kumpulanlaakson ollessa yleisessä käytössä olevaa, viihtyisää puronvarsilaaksoa. Eikä takeita ole siitä, etteivätkö myös kiireiset työmatka-autoilijat jossakin vaiheessa keksisi käyttää tätä oikotietä. Toivottavasti suunnitelma pysähtyy kaupunginvaltuustoon!
Mistä on kysymys? Kyse on bussiliikenteelle tarkoitetusta kadusta, joka lähtee Hämeentiestä, seuraillen alkupäästään vanhaa tavararataa ja yhtyy Mäkelänkatuun jossakin Mäkelänrinteen pohjoispuolella.
Linjauksen alkuperäinen päämäärä on ollut tarjota oikotie ns. tiedelinjalle Viikistä Pasilan ja Meilahden kautta Otaniemeen, kannatettavaa sinänsä. Paljon parempi olisi kuitenkin rakentaa pikaratikka vanhan tavararadan pohjalle. Mäkelänrinteen ja -kadun alittava tunnelikin olisi valmiina.
Nyt vihreää valoa saanut suunnitelma pilaa ainutlaatuisen Kumpulanlaakson rauhan, parin minuutin matka-ajan säästön takia. Alue on nyt keidas Kumpulan ja Vallilan välissä; siihen kuuluu on yliopiston kasvitieteellinen puutarha, siirtolamökkialue, muun Kumpulanlaakson ollessa yleisessä käytössä olevaa, viihtyisää puronvarsilaaksoa. Eikä takeita ole siitä, etteivätkö myös kiireiset työmatka-autoilijat jossakin vaiheessa keksisi käyttää tätä oikotietä. Toivottavasti suunnitelma pysähtyy kaupunginvaltuustoon!
8.12.2011
Metsän joulutapahtuma ma 19.12 Keskuspuistossa
HELSINGIN KESKUSPUISTO 100 VUOTTA
Keskuspuiston suojeluun perinteinen Metsän joulutapahtuma ma 19.12. 2011 kello 18-19 Helsingin Keskuspuistossa Lääkärinkadun varrella Mannerheimintie 71:n takana.
Järjestäjinä Helsingin Keskuspuiston puolesta ry., Meilahden seurakunta ja vapaa kansalaisliike Ei enää palaakaan Keskuspuistosta.
Järjestöneuvos Mauri Helovirta ja kirkkoherra Hannu Ronimus puhuvat. Tietoja metsään kaavoitetun kerrostalohankkeen nykytilasta. Yhteislaulua, mehua ja pipareita. Myös joulupukki piipahtaa. Vapaa pääsy.
Lisätietoja Jussi Vapaasalo, 040 966 5101
jussi.vapaasalo@kolumbus.fi
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 146 vuotta. Tämän kunniaksi tämä päivä onkin omistettu paitsi Sibeliukselle, myös suomalaiselle musiikille yleisesti.
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
6.12.2011
Niilon muistolle
Äidinisäni Niilo Malino täyttäisi tänään 81 vuotta. Jos eläisi. Hän oli ainoa isoisäni. Jota sanoin papaksi.
Niilo oli herkkä ja tunteellinen mies, joka oli kuitenkin tottunut kätkemään tunteenilmaisunsa. Olen kuitenkin nähnyt hänen hiljaa itkevän, salaa myöhään illalla keittiössään. Hän itki perheensä sisäistä heitteillejättöä; vaimoaan Saimaa, joka oli - taas - ulkona juhlimassa. Saima oli kaunis nainen ja hän tiesi sen.
Niilon toinen tragedia oli se, että hän oli yhden sentin (174 cm) liian lyhyt poliisikouluun. Niilosta tuli rakennusmestari, mistä hän olikin sitten hyvin ylpeä. Hän oli myös oman elämänsä rakennusmestari, rakentaen perheelleen kotitalon Helsingin maalaiskuntaan, Kivistöön, omin käsin. Viimeksi kun kävin taloa katsomassa muutama vuosi sitten, siellä se oli edelleenkin paikallaan. Niin hyvää tekoa se oli. Mitä nyt se oli maalattu siniseksi, keltainen talo.
Niilo oli nuorena kova urheilija: hän nosti painoja, paini ja pikajuoksi sm-tasolla. Hän oli yhden voiton päässä Helsingin olympialaisista, mutta hänen etunimikaimansa väänsi häneltä sm-finaalissa muutaman kylkiluun rikki. Sadalla metrillä hänen ennätyksensä oli 11.2. Painiharrastustaan Niilo siirsi eteenpäin, opettaen minulle miten tehdään paskaraudat.
Niilo ja Saima pitivät kuitenkin yhtä loppuun saakka, ja minä äitini kanssa vietin suurimman osan viikonlopuistamme alakouluvuosinani Niilon seurana Kivistössä kun Saima vietti yhä enemmän aikaa Kätilöopistolla intensiivisädehoidoissa. Kun Saima lopulta joutui antamaan periksi, Niilo, kuten hänen sukupolvensa miehet yleensä, oli aivan avuton. Hän opetteli alusta asti keittämään perunoita. Niilon viimeisille vuosille sallittiin sentään uusi rakkaus, ja viimeiset vuotensa Niilo kuntoili, matkusteli ja nuortui silmissä.
Niilo päätti kerran lähteä pyöräillen uuden rakkautensa kanssa tervehtimään entisiä työkavereitaan rakennusliike Hakaan Kustaanmäkeen. Kun Niilo oli saapumassa Hakalle, hänen sydämensä pysähtyi. Niilon lähtö oli nopea. Hän sai lähteä rakkaansa läsnäollessa, elämäntyötään ajatellen.
Jonkin aikaa Niilon kuoleman jälkeen ovikelloni Kannelmäessä soi. Oven takana seisoi harmaantunut mies, joka esitteli itsensä Voitto Hellsteniksi. Urheilun harrastajana tiesin hyvin, kuka Voitto Hellsten oli: 400 metrin olympiapronssimies, moninkertainen suomenmestari ja todellinen Ruotsin kukistaja. Hän ei ollut kuullut pitkään aikaan urheiluystävästään Niilosta. Kun kerroin, että Niilo oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän itki lohduttomasti ovellani.
Minä muistan Niiloa itsenäisyyspäivänä. Niiloa, joka oli hyvin ylpeä siitä, että hänen syntymä- ja nimipäivänään liputettiin.
Niilo oli herkkä ja tunteellinen mies, joka oli kuitenkin tottunut kätkemään tunteenilmaisunsa. Olen kuitenkin nähnyt hänen hiljaa itkevän, salaa myöhään illalla keittiössään. Hän itki perheensä sisäistä heitteillejättöä; vaimoaan Saimaa, joka oli - taas - ulkona juhlimassa. Saima oli kaunis nainen ja hän tiesi sen.
Niilon toinen tragedia oli se, että hän oli yhden sentin (174 cm) liian lyhyt poliisikouluun. Niilosta tuli rakennusmestari, mistä hän olikin sitten hyvin ylpeä. Hän oli myös oman elämänsä rakennusmestari, rakentaen perheelleen kotitalon Helsingin maalaiskuntaan, Kivistöön, omin käsin. Viimeksi kun kävin taloa katsomassa muutama vuosi sitten, siellä se oli edelleenkin paikallaan. Niin hyvää tekoa se oli. Mitä nyt se oli maalattu siniseksi, keltainen talo.
Niilo oli nuorena kova urheilija: hän nosti painoja, paini ja pikajuoksi sm-tasolla. Hän oli yhden voiton päässä Helsingin olympialaisista, mutta hänen etunimikaimansa väänsi häneltä sm-finaalissa muutaman kylkiluun rikki. Sadalla metrillä hänen ennätyksensä oli 11.2. Painiharrastustaan Niilo siirsi eteenpäin, opettaen minulle miten tehdään paskaraudat.
Niilo ja Saima pitivät kuitenkin yhtä loppuun saakka, ja minä äitini kanssa vietin suurimman osan viikonlopuistamme alakouluvuosinani Niilon seurana Kivistössä kun Saima vietti yhä enemmän aikaa Kätilöopistolla intensiivisädehoidoissa. Kun Saima lopulta joutui antamaan periksi, Niilo, kuten hänen sukupolvensa miehet yleensä, oli aivan avuton. Hän opetteli alusta asti keittämään perunoita. Niilon viimeisille vuosille sallittiin sentään uusi rakkaus, ja viimeiset vuotensa Niilo kuntoili, matkusteli ja nuortui silmissä.
Niilo päätti kerran lähteä pyöräillen uuden rakkautensa kanssa tervehtimään entisiä työkavereitaan rakennusliike Hakaan Kustaanmäkeen. Kun Niilo oli saapumassa Hakalle, hänen sydämensä pysähtyi. Niilon lähtö oli nopea. Hän sai lähteä rakkaansa läsnäollessa, elämäntyötään ajatellen.
Jonkin aikaa Niilon kuoleman jälkeen ovikelloni Kannelmäessä soi. Oven takana seisoi harmaantunut mies, joka esitteli itsensä Voitto Hellsteniksi. Urheilun harrastajana tiesin hyvin, kuka Voitto Hellsten oli: 400 metrin olympiapronssimies, moninkertainen suomenmestari ja todellinen Ruotsin kukistaja. Hän ei ollut kuullut pitkään aikaan urheiluystävästään Niilosta. Kun kerroin, että Niilo oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän itki lohduttomasti ovellani.
Minä muistan Niiloa itsenäisyyspäivänä. Niiloa, joka oli hyvin ylpeä siitä, että hänen syntymä- ja nimipäivänään liputettiin.
5.12.2011
Koulumatkapyöräily turvalliseksi
Pyöräilen päivittäin töihin Pihlajatietä. Laskin, että tässä eräänä aamuna vastaani pyöräili 12 lasta matkalla Keskuskouluun. Heistä yhdellä oli ajopelissään valot. Ainoallakaan ei ollut yhtään heijastinta, ei edes pyöräilykypärää. Aikuispyöräilijöiden näkyvyys on hieman parempi, mutta ei tässä esimerkki taida auttaa.
Vanhemmat ovat tietysti ensisijaisesti vastuussa lapsistaan liikenteessä, mutta liikenneturvallisuus on kaikkien asia, ja tässä olisi kodin, koulujen ja poliisin ja kansalaisjärjestöjen yhteistyön paikka. Aloitetaan vaikka heijastimien jakamisesta ja lamppujen paristojen vaihdosta!
Vanhemmat ovat tietysti ensisijaisesti vastuussa lapsistaan liikenteessä, mutta liikenneturvallisuus on kaikkien asia, ja tässä olisi kodin, koulujen ja poliisin ja kansalaisjärjestöjen yhteistyön paikka. Aloitetaan vaikka heijastimien jakamisesta ja lamppujen paristojen vaihdosta!
4.12.2011
Helenius lopetti nyrkkeilyn
Olen nyrkkeilyn ystävä, joka on katsonut satoja ja taas satoja nyrkkeilyotteluita televisiosta ja käynyt aistimassa nyrkkeilyiltojen ilmaa, jossa sekoittuvat oluen tuoksu, nahkatakkien kahina ja sellaiset lauselmat joita minä en voi kirjoittaa tänne. Nyt se on loppu. Suomalaisen urheilijan nyrkkiin se loppui, aivan samoin kuin suomalaisten hiihtäjien dopingsekoilut ovat lopettaneet hiihtämisen penkkiurheilumuotona.
Nyrkkeily on ääripatrioottinen laji, ja tämä heijastuu yleisön käyttäytymiseen ja odotuksiin. Nyrkkeilyssä tuomaristo saa kotikehän suosikin säännönmukaisesti laskettua voittajaksi, vaikka sitten tämä tapahtuisi siten kuin todistamassani Tony Halmeen ja eks-maailmanmestari Iran Barkleyn ottelussa: lasketaan lukua sitten niin pitkään että saadaan suomalainen ylös. Jokainen paikallaolija - Halme-parkaa lukuunottamatta - tiesi olleensa todistamassa selkäsaunaa.
Urheilussa isänmaallisuuteni on huipussaan. Luulisi siis että tämä minulle sopisi. Mutta ei. Minä olin eilisiltana eri ottelussa kuin tuomaristo katsoessani Suomen toivon Robert Heleniuksen ja Dereck Chisoran EM-tittelikamppailua. Robbe ei nimittäin missään vaiheessa hallinnut ottelua. Pystyssä hän sentään pysyi. Ei ole tietenkään Robbe-raukan vikaa se, että tässä ottelussa ei alkanut urheilullisen tuomarityöskentelyn aikakausi, jossa Chisora oltaisiin saatu kaikilla tuomariäänillä voittajaksi pistein 120-108. Taitaa olla selkeintä tästä lähtien keskittyä ei-arvostelulajien seuraamiseen, kunnes joku keksii tehdä juoksustakin arvostelulajin.
Vanheneminen on jatkuvaa jäähyväisten jättöä. Hiihdon jälkeen on ohjelmistostani karsiutunut jalkapallon mestareiden liiga. Nyt ei enää nyrkkeilyä minulle.
Nyrkkeily on ääripatrioottinen laji, ja tämä heijastuu yleisön käyttäytymiseen ja odotuksiin. Nyrkkeilyssä tuomaristo saa kotikehän suosikin säännönmukaisesti laskettua voittajaksi, vaikka sitten tämä tapahtuisi siten kuin todistamassani Tony Halmeen ja eks-maailmanmestari Iran Barkleyn ottelussa: lasketaan lukua sitten niin pitkään että saadaan suomalainen ylös. Jokainen paikallaolija - Halme-parkaa lukuunottamatta - tiesi olleensa todistamassa selkäsaunaa.
Urheilussa isänmaallisuuteni on huipussaan. Luulisi siis että tämä minulle sopisi. Mutta ei. Minä olin eilisiltana eri ottelussa kuin tuomaristo katsoessani Suomen toivon Robert Heleniuksen ja Dereck Chisoran EM-tittelikamppailua. Robbe ei nimittäin missään vaiheessa hallinnut ottelua. Pystyssä hän sentään pysyi. Ei ole tietenkään Robbe-raukan vikaa se, että tässä ottelussa ei alkanut urheilullisen tuomarityöskentelyn aikakausi, jossa Chisora oltaisiin saatu kaikilla tuomariäänillä voittajaksi pistein 120-108. Taitaa olla selkeintä tästä lähtien keskittyä ei-arvostelulajien seuraamiseen, kunnes joku keksii tehdä juoksustakin arvostelulajin.
Vanheneminen on jatkuvaa jäähyväisten jättöä. Hiihdon jälkeen on ohjelmistostani karsiutunut jalkapallon mestareiden liiga. Nyt ei enää nyrkkeilyä minulle.
3.12.2011
Charm personified
My review of a 10-cd-set of Fritz Kreisler's recordings as published at Amazon is as follows. The original one can be accessed by clicking the headline:
The attribute most frequently associated with the great late Kreisler is charm. And it applies so readily to his humane approach, representing the long gone 19th century. While some purists might resent his vibrato as somewhat sugary, for the sympathetic listener it is only a depiction of his lifelong love for music. Probably the most representative of his art are the lollipops, some of them composed by the man himself but still his major ouevre is the Beethoven concerto with his own cadenzas. While the sound quality is hardly flattering for the orchestra, the golden violin sound shines thru. This is as indispensable a violin playing as it can get. The Beethoven sonatas (complete!) presented here are very much lead by the violin but make no mistake, they are musical and utterly charismatic stuff.
The attribute most frequently associated with the great late Kreisler is charm. And it applies so readily to his humane approach, representing the long gone 19th century. While some purists might resent his vibrato as somewhat sugary, for the sympathetic listener it is only a depiction of his lifelong love for music. Probably the most representative of his art are the lollipops, some of them composed by the man himself but still his major ouevre is the Beethoven concerto with his own cadenzas. While the sound quality is hardly flattering for the orchestra, the golden violin sound shines thru. This is as indispensable a violin playing as it can get. The Beethoven sonatas (complete!) presented here are very much lead by the violin but make no mistake, they are musical and utterly charismatic stuff.
2.12.2011
Porvoon bussi puree ja lyö
Suhteeni Porvoon julkiseen liikenteeseen ei tunnetusti ole vallan ongelmaton (kts. otsikkoa klikkaamalla aikaisempi tekstini lentokenttäliikenteestä). Kuherruskuukausi sen kanssa on loppunut oikeastaan ennen kuin se on alkanutkaan.
En oikeastaan tiedä, missä on vika: liikenteen aiheuttamissa kaaostekijöissä, jotka tekevät aikatauluissa pysymisen mahdottomaksi, kuljettajien kuullun ymmärtämisessä, aikataulujen epäymmärrettävyydessä vai matkustavaisen ymmärrettävyyden puutteessa. En myöskään oikein osaa ottaa kantaa, mikä näistä vioista olisi helpoiten korjattavissa ja mistä näistä vioista pitäisi olla eniten huolissaan.
Nyt kun yritin matkustaa eilisiltana Helsinkiin, olin jo etukäteen varmistanut selustani. Tai niin ainakin luulin. Olin katsonut Matkahuollosta saatavasta aikataulu"tuotteesta", jossa yhdellä aanelosella on tulostettuna kaikki Helsinki-Porvoo-välin linjat, joista ns. "pikavuorot" lihavoituina, että näitä kuuluisia "pikavuoroja" lähtisi vartin välein. Sekä puoli viideltä että varttia vaille viisi. Ja ne lähtevät laiturilta numero kolme. Tai siis lähtevät, jos on laiturilla kolme tilaa. Ja siinä ei ole tilaa, jos esimerkiksi laiturille 2 tuleva bussi on laiturilla numero kolme.
No, varttia vaille viisi tuli laiturille numero kolme bussi. Kysyin, onko tämä semmoinen "pikavuoro". Kuljettaja sanoi että on se. Siinä bussissa oli lentokoneen kuva, mistä oletin, että se tarkoittaa sitä, että se menee lentoaseman kautta. Varmistin vielä kysymällä tämän kuljettajalta. Tosin minulle olivat asiaa paremmin ymmärtävät kyllä osanneet valistaa, että pikavuorobussit eivät kulje lentoaseman kautta. Joten kyseessä täytyi olla joko näköharha tai sitten oli bussi harhautunut reitiltään. Tai sitten minä olin harhautunut väärälle laiturille tai olin väärässä paikassa oikeana aikana tai oikeassa paikassa vääränä aikana. En ymmärtänyt, uskaltaako tuohon linja-autojen lentävään hollantilaiseen mennä. Että jos kyseessä on haamubussi, kuljettaako se vain haamuja?
Koska olin huolestunut siitä, miten omalle ontologiselle statukselleni mahtaisi käydä. Että tulisiko minustakin haamu. Kun olin jo kerran joko ainakin väärässä paikassa tai vääränä aikana, en halunnut, että minä itsekin muuttuisin jotenkin vääräksi. Ettei bussi vain kenties haihduta ihmisiä. Haamubussin puolesta puhui sekin, että kun kysyin kuljettajalta, mikä olisi mainitun "pikavuoron" matka-aika, se olisi vähintään tunti ja kymmenen minuuttia. Otin sitten vakiovuoron, siis sellaisen ei-pika, joka ajoi Helsinkiin samassa ajassa. Tunti ja kymmenen minuuttia. Joten mikä pikavuoro se sellainen oikein olisi ollut joka ajaa samassa ajassa kuin ei-pikavuoro.
Kun muutin Helsingistä maakuntiin, osasin kyllä olettaa että julkinen liikenne ei toimisi ihan kuin Strömsössä. Tosin Porvoohan on nykyään melkein Helsingin itäisin lähiö, sen verta paljon täältä käydään Helsingissä töissä. Ja jos ollaan Porvoota kohtaan reiluja, niin Norjasta Helsinkiin palatessani minulle oli järkytys se, miten pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen palvelun luotettavuus oli romahtanut.
Ummikkohelsinkiläisenä en tiennyt, mitä tarkoittaa pikavuoro. Helsingissä ei kulje sellaisia, paitsi ehkä metro ja juna, silloin kun jälkimmäinen kulkee. Luulin kuitenkin että pikavuorot ovat jotakin sellaista, jotka kulkisivat ripeästi. Tätä antoi syyn epäillä sanan "pika" etymologia. Ja että tämä "pikaisuus" voisi johtua esimerkiksi siitä, että kyseinen liikenneväline kulkisi sellaista reittiä, jolla saa ajaa kovempaa (kuten moottoritietä) tai jolla on vähemmän pysähtymispaikkoja (kuten moottoritiellä).
Vast'edes varmistan selustani jok'ainuan kerran kun lähden Helsinkiin. Katson ensin netistä muutamankin sopivan linjan, niille varavaihtoehdot, tulostan netistä sopivat vuorot, varmistan vielä minua kokeneemmalta matkustavaiselta (Sanna parka!) että olen tulkinnut aikataulut oikein ja sitten mietin strategian etukäteen siltä varalta jos bussi saapuukin myöhässä. Sitten vielä kysyn joka kerta kuljettajalta seuraavan kysymyksen: "onko tämä pikavuoro vai ei, mitä reittiä tämä ajaa Helsinkiin ja mikä on matka-aika".
En oikeastaan tiedä, missä on vika: liikenteen aiheuttamissa kaaostekijöissä, jotka tekevät aikatauluissa pysymisen mahdottomaksi, kuljettajien kuullun ymmärtämisessä, aikataulujen epäymmärrettävyydessä vai matkustavaisen ymmärrettävyyden puutteessa. En myöskään oikein osaa ottaa kantaa, mikä näistä vioista olisi helpoiten korjattavissa ja mistä näistä vioista pitäisi olla eniten huolissaan.
Nyt kun yritin matkustaa eilisiltana Helsinkiin, olin jo etukäteen varmistanut selustani. Tai niin ainakin luulin. Olin katsonut Matkahuollosta saatavasta aikataulu"tuotteesta", jossa yhdellä aanelosella on tulostettuna kaikki Helsinki-Porvoo-välin linjat, joista ns. "pikavuorot" lihavoituina, että näitä kuuluisia "pikavuoroja" lähtisi vartin välein. Sekä puoli viideltä että varttia vaille viisi. Ja ne lähtevät laiturilta numero kolme. Tai siis lähtevät, jos on laiturilla kolme tilaa. Ja siinä ei ole tilaa, jos esimerkiksi laiturille 2 tuleva bussi on laiturilla numero kolme.
No, varttia vaille viisi tuli laiturille numero kolme bussi. Kysyin, onko tämä semmoinen "pikavuoro". Kuljettaja sanoi että on se. Siinä bussissa oli lentokoneen kuva, mistä oletin, että se tarkoittaa sitä, että se menee lentoaseman kautta. Varmistin vielä kysymällä tämän kuljettajalta. Tosin minulle olivat asiaa paremmin ymmärtävät kyllä osanneet valistaa, että pikavuorobussit eivät kulje lentoaseman kautta. Joten kyseessä täytyi olla joko näköharha tai sitten oli bussi harhautunut reitiltään. Tai sitten minä olin harhautunut väärälle laiturille tai olin väärässä paikassa oikeana aikana tai oikeassa paikassa vääränä aikana. En ymmärtänyt, uskaltaako tuohon linja-autojen lentävään hollantilaiseen mennä. Että jos kyseessä on haamubussi, kuljettaako se vain haamuja?
Koska olin huolestunut siitä, miten omalle ontologiselle statukselleni mahtaisi käydä. Että tulisiko minustakin haamu. Kun olin jo kerran joko ainakin väärässä paikassa tai vääränä aikana, en halunnut, että minä itsekin muuttuisin jotenkin vääräksi. Ettei bussi vain kenties haihduta ihmisiä. Haamubussin puolesta puhui sekin, että kun kysyin kuljettajalta, mikä olisi mainitun "pikavuoron" matka-aika, se olisi vähintään tunti ja kymmenen minuuttia. Otin sitten vakiovuoron, siis sellaisen ei-pika, joka ajoi Helsinkiin samassa ajassa. Tunti ja kymmenen minuuttia. Joten mikä pikavuoro se sellainen oikein olisi ollut joka ajaa samassa ajassa kuin ei-pikavuoro.
Kun muutin Helsingistä maakuntiin, osasin kyllä olettaa että julkinen liikenne ei toimisi ihan kuin Strömsössä. Tosin Porvoohan on nykyään melkein Helsingin itäisin lähiö, sen verta paljon täältä käydään Helsingissä töissä. Ja jos ollaan Porvoota kohtaan reiluja, niin Norjasta Helsinkiin palatessani minulle oli järkytys se, miten pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen palvelun luotettavuus oli romahtanut.
Ummikkohelsinkiläisenä en tiennyt, mitä tarkoittaa pikavuoro. Helsingissä ei kulje sellaisia, paitsi ehkä metro ja juna, silloin kun jälkimmäinen kulkee. Luulin kuitenkin että pikavuorot ovat jotakin sellaista, jotka kulkisivat ripeästi. Tätä antoi syyn epäillä sanan "pika" etymologia. Ja että tämä "pikaisuus" voisi johtua esimerkiksi siitä, että kyseinen liikenneväline kulkisi sellaista reittiä, jolla saa ajaa kovempaa (kuten moottoritietä) tai jolla on vähemmän pysähtymispaikkoja (kuten moottoritiellä).
Vast'edes varmistan selustani jok'ainuan kerran kun lähden Helsinkiin. Katson ensin netistä muutamankin sopivan linjan, niille varavaihtoehdot, tulostan netistä sopivat vuorot, varmistan vielä minua kokeneemmalta matkustavaiselta (Sanna parka!) että olen tulkinnut aikataulut oikein ja sitten mietin strategian etukäteen siltä varalta jos bussi saapuukin myöhässä. Sitten vielä kysyn joka kerta kuljettajalta seuraavan kysymyksen: "onko tämä pikavuoro vai ei, mitä reittiä tämä ajaa Helsinkiin ja mikä on matka-aika".
1.12.2011
Kaavoituksen avoimuus on märkä päiväuni
Päättäjille kannattaa puhua kasvokkain. Tässä kasvokkain Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-liikkeen grand old man Vilho Ikkala ja oikeusministeri Tuija Brax, liikkeemme tärkeimpiä ja pitkäaikaisimpia tukijoita.
Vuonna 2000 voimaan astunut Maankäyttö- ja rakennuslaki nosti ensimmäistä kertaa kansalaiset toimijoiksi kaavoituksessa. Se korosti kaavoitusprosessin avoimuutta: sitä, että kaavasuunnitelmiin voi tutustua kaavoituksen kaikissa vaiheissa ja sitä, että niihin voi myös vaikuttaa ja niistä lausua oman mielipiteensä. Todellisuus on kuitenkin paljon raadollisempi.
Käytännössä kansalaiselle laissa suodun aktiivisen roolin ottaminen edellyttää omaa aktiivisuutta, erittäin kovaa päätä, kovakorvaisuutta ja suhteita päättäjiin. Niitä suhteita voi tietenkin aktiivinen kansalainen itse hankkia, ottamalla puhelimen käteen, kirjoittamalla heille sähköpostia tai tapaamalla heitä henkilökohtaisesti.
Omien kokemuksieni perusteella olen lähtökohtaisesti hyvin epäileväinen kaupunkisuunnittelupäättäjiä kohtaan ellei toisin todisteta. Heistä moni toimii siten että se antaa aiheen epäillä heidän pitävän kuntalaisia vihollisinaan, joiden tehtävänä on vaikeuttaa heidän massoittelutavoitteitaan. Eikä tämä epäily välttämättä jää aivan kielikuvan tasolle: tiedän omasta kansalaisliikkeestäni, että päättäjä voi olla valmis uhraamaan henkilökohtaiset ystävyyssuhteetkin siinä vaiheessa kun hänestä tulee kaavoituspäättäjä.
Neuvon tapaamaan päättäjiä henkilökohtaisesti, sillä sähköposteihin he eivät välttämättä vastaa. He saavat niitä nimittäin aika paljon, ja meilit on helppo deletoida. Henkilökohtaisessa tapaamisessa päättäjä ei pysty menettelemään kuin se entinen tyttö, joka pakeni ystävänsä selän taakse kun kävin häntä kumartamassa vanhojentanssiharjoituksissa daamikseni. Tai jos näin tekee, nolaa itsensä. Mieluiten kannattaa puhua heille joukkotilaisuuksissa, kuten kaavoitustilaisuuksissa tai erilaisissa julkisissa vaalitilaisuuksissa, sillä muut paikallaolijat ovat "todistajia" ja "vartijoita".
Sekä omien että tuttavieni kokemuksen kautta yleensä vihreät ja vasemmistoliittolaiset ovat myötämielisimpiä toimimaan Maankäyttö- ja rakennuslain velvoittamalla tavalla. Näin siis ainakin Helsingissä. Tämän epäilen johtuvan siitä, että näiden puolueiden viiteryhmänä ovat kansalaiset ja niillä on suorin yhteys epäpoliittiseen kansalaistoimintaan. Niillä ei myöskään ole vakiintuneita yhteyksiä liiketoiminnallisiin intresseihin. Helsingissä hyviksiin kuuluu myös Keskusta.
Puhelinkeskusteluissa päättäjien kanssakin on sellainen vika, ettei niitä voi käyttää todisteena, jos nimittäin on mennyt nauhoittamaan puhelun ilman vastapuolen suostumusta. Puhelinkeskustelusta tehtyjä muistiinpanoja ei välttämättä pidetä yhtä vastaansanomattoman todistusvoimaisena dokumenttina kuin nauhaa, ja nekin voivat sitäpaitsi johtaa käräjille. Minua on eräs johtava kaavoituspoliitikko uhannut oikeustoimilla kuullessaan että teen muistiinpanoja puhelinkeskustelustamme. Näitä todistajia ja vartijoita nimittäin tarvitaankin jos kansalainen ei halua oikeuteen, jossa sitten tarvitaankin niitä oikeita todistajia ilman sitaatteja.
Maankäyttö- ja rakennuslain vakavasti ottaminen voi siis johtaa kansalaisen käräjille, jossa hän on syytettynä, vaikka pitäisi olla toisinpäin, jos ei mistään muusta niin vähimmilläänkin maankäyttö- ja rakennuslain hengen rikkomisesta.
Citymarket unohti pyöräilijät
Rauta-aita. Sen yhdellä puolella ovat polkupyörät, toisella puolella pyörätelineet.
Porvoon Citymarketissa tehdään sisäkaton remonttia, mikä on jättänyt pyörätelineet remonttiaidan väärälle puolelle. Jätettyäni kolme asiakaspalautetta yhteydenottopyynnöllä Citymarketille, joissa toivoin pyörätelineitä takaisin, mitään ei tapahtunut. Aika välinpitämätöntä toimintaa. Olisivat voineet edes pahoitella ja kertoa syyn, miksi niitä telineitä ei sinne saada. Tarvetta olisi sillä tähänkin vuodenaikaan pyöriä nojailee siihen remonttiaitaan arki-iltaisin keskimäärin noin 20 kpl.
Epätietoisuuteni jatkui kunnes satuin näkemään remonttiaidassa lapun, jossa luki urakoitsijan yhteystiedot. Soitettuani urakoitsijalle, tämä hieman nihkeänä halusi tietää, "millä agendalla" liikun. Kun kerroin, että en ole ainoastaan päivittäispyöräilijä vaan että edustamani Porvoon Vihreät on kiinnostunut asiasta, sain tietää ainakin syyn siihen, miksi niille telineille kävi niin kuin kävi.
Urakoitsijan mukaan pyörätelineiden kohtalosta käytiin keskustelua remontin alkaessa, mutta ne on kuulemma pultattu kiinni katukiveykseen, koska niillä on tehty ilkivaltaa. Niitä on kuulemma heitelty näyteikkunoiden läpi. Pyöräilijät saavat siis kärsiä välillisesti ilkivallasta. Great.
En kyennyt saamaan pyörätelineitä takaisin. Ne palaavat tammi-helmikuussa kun remontti valmistuu. Koska tiedustelin asiaa Porvoon Seudun Vihreiden puheenjohtajana, sain sentään asiallisen vastauksen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)