Poistin taas yhden Facebook-ystävän, joka oli joutunut pelkoslaisuuden puraisemaksi. Ei tämä nyt vielä yksin, sillä kyllähän erilaisiin opinkappaleisiin uskovia mahtuu tähän maailmaan, mutta mikä kaikkein vakavinta: hän oli mielestään keksinyt ja paljastanut vihervasemmistolaisuuden eliitin salaliiton, joka oli marginalisoinut hänet. Suomeksi: ajanut nurkkaan. En minä ketään halua marginaaliin olla ajamassa tai osana mitään salaliittoa.
Jos jotakin Pekka Haavistolta minä toivottavasti opin, Vihreät, muut Pekan kampanjassa olleet ja toivottavasti kaikki suomalaiset: keskusteleminen on mahdollista silloinkin kun toisen osapuolen premissejä ei ole mahdollista ymmärtää. Se edellyttää kuitenkin sitä, että molemmat osapuolet tulevat ulos poteroistaan, tuovat korttinsa pöytään. Jos niitä kortteja ei ole, keskustelu ei onnistu. Jos ainoa mitä ulos pääsee on toisen keskustelun osapuolen leimaaminen, se on kertakaikkisesti poliittista kakkaa. On hankalaa suvaita mitään jos ollaan jo valmiiksi loukkaantuneita ja koetaan toisenlainen ajattelu uhaksi.
Jos joku kutsuu toisia eliitiksi, tämä implikoi aliitin: sen, että katsoo itse olevansa niitä toisia huonompi jollakin tavalla. Miksi ihmeessä kukaan näin haluaa tehdä?
Sellaisia me vihervasemmistolaisen eliitin jäsenet olemme. Olemme niin snobeja että harjoitamme älyllistä rotuhygieniaa jos keskustelun toinen osapuoli ei halua leikkiä kanssamme hiekkalaatikolla vaan otamme herneet neniin kun se alkaa argumentoinnin sijaan heitellä hiekkaa silmiin. Olemme varmaan naiiveja kun uskomme habermasilaisittain rationaaliseen keskusteluun, jossa parhaiten perustelu argumentti voittakoon. Toivon kuitenkin että juuri käydyt presidentinvaalit olisivat olleet alkusysäys sen oivaltamiselle että kaveria voisi koettaa ymmärtää tai ainakin suvaita. Tällä matkalla varmasti tulee murtumia, emme me nimittäin täydellisiä tietenkään ole. Maailma meidät täydellisyydeltä säästäköön, onhan politiikka inhimillinen aktiviteetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti