Laura Lepistöä on turha ihmetellä tai kauhistella siitä että hän kävi Pohjois-Koreassa luistelemassa. Sitä on turhaa pitää tukena diktatuurille. Ei se tarkoita mitään, koska urheilijoille ainoa asia mikä tarkoittaa mitään, on urheilu. Ei Laura mitään tarkoittanut teollaan viestiä tai olla viestimättä. Hän luistelee eikä luistelu tarkoita mitään, paitsi luistelua, ihan samoin kuin ei sinfonia tarkoita muuta kuin sinfoniaa.
Viime viikolla kuulin 18-vuotiaan jalkapalloilijan homofoobisesta twitteroinnista. Eipä siinäkään ole mitään ihmeellistä. Nämä ovat urheilijoita, herran jestas sentään, eivät filosofeja. Kuten Mauno Saari haamukirjoitti Lasse Virenistä: jos olisin harjoitellut yhtä paljon puhumista kuin juoksemista, saattaisin olla aika poika sanomaan.
Jos haluaa nauttia urheilusta, on parempi olla lukematta urheilijoiden haastatteluja ja keskittyä urheiluun itseensä, yrittää unohtaa ulkopuolinen maailma ja hetkeksi luulla kuvittelevansa että urheilu olisi joku oma taikasfäärinsä jonne ei maailmalliset lait yllä. Ihailen Diego Maradonaa pelikenttien nerona, sen sijaan en pitäisi häntä esimerkkinä tai mallina mistään.
Jos haluan edistää oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja muita jaloja, hyviä ja oikeita päämääriä, teen tämän edistämällä oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja muita jaloja, hyviä ja oikeita päämääriä. Esimerkiksi homoseksuaalien asemaa edistetään Setan kautta, yrittämällä vaikuttaa eduskuntaan ja omalta osaltani myös edustamalla hbt-neutraaleja asenteita mielipidevaikuttajana ja teoillani, ei kauhistelemalla jalkapalloilijoita. Pohjoiskorealaisia taas autetaan kanssakäymisellä, jos se yhtään on mahdollista. Ei Laura Lepistön pirueteista ollut ainakaan haittaa niille pohjoiskorealaisille joiden arki vähäksi aikaa siitä ylevöittyi ja kaunistui, puoluepolitrukkeja tai eivät niin kuitenkin ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti