Also Sprach Perussuomalaiset

Perussuomalaiset ovat tänään todistaneet seuraavaa:

- että Suomessa äärivasemmisto ei ole turvallisuusriski
- että Suomessa ei ole äärivasemmistoa
- että Suomessa on äärioikeistoa, ihan eduskunnassa asti. Yksi pääsky ei vielä tee kesää, mutta entäs kun niitä on ainakin kaksi? Perussuomalaisessa eduskuntaryhmässä vallitsee ikuinen kesä, kiitos mm. kansanedustajille Immonen ja Eerola. Enemmänkin luurankoja kaapissa on, mutta ei niitä kaikkia tarvitse esille tuoda.
- että Suomessa on eduskunnassa asti ihmisiä, jotka luulevat, että puhuminen (parlare) tapahtuu puukolla. Parlamentti on semmoinen paikka jossa puhutaan. Kyllä sen kai nimestäkin kuulee, parlare. On siellä perussuomalaisiakin. Kas kun eivät puukkoa parlamenttiin asti tuo.
- että Suomessa on lakeja säätämässä ihmisiä, jotka sekoittavat aseellisen päällekarkauksen joukkotappeluun. Pelottavaa.
- että vapaamuurarit eivät aja autoilla naisien päälle ja varsinkaan lähde sitten vielä Thaimaaseen.

Perussuomalaiset ovat tulleet todistaneeksi muitakin asioita, silleen rivien välissä. Tai ainakin ne todisteet pitää laittaa sinne rivien väliin jotta välttyisi joutumasta oikeudellisten tai ulkoparlamentaaristen toimien kohteeksi. Viimeksi kun näin tein, blogini joutui google-sensuuriin vuodeksi kantelun takia kun olin ollut poliittisesti epäkorrekti. Äärioikeistosta kirjoittaminen on tunnetusti ja todistetusti vaarallista. Li Andersson ja Mikael Brunila tulivat sen todistaneeksi, taas: äärioikeisto on turvallisuusriski. Dan Koivulaakso ei tainnut olla siellä tällä kertaa, ottamassa köniinsä. He's dan that before.

Perussuomalaiset käyttäytyvät kuin ne, jotka käyvät salaa tupakalla samalla moralisoiden toisia tai kuten jalkapalloilijat, jotka osaavat pysyä pystyssä vain toisella rangaistusalueella.

Suomessahan perussuomalaiset - tästä meinasi lipsahtaa u-kirjain vahingossa pois - ovat hakeneet tavaramerkkiä poliittiselle epäkorrektiudelle. On äärioikeistossa ennenkin osattu sekoittaa oikea ja vasen. Se on hämmästyttävää, ottaen huomioon sitä, että yleensä siihen tarvitaan peili. Eikä tarvitse kaivella sitä per.looksia esille. Kyllä se rumuus onnistuu vihervasemmistolaisiltakin, katsokaa vaikka tätä kuvaa:

Vielä paljon paremman, osuvamman, nasevamman ja kattavamman kattauksen tarjoili tänään Heikki Sairanen, jonka blogikirjoituksen voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Ruoto pystyyn, Kanki!

Kun Antti "Kanki" Kaikkonen sai eilen 5 kuukauden ehdollisen tuomion luottamusaseman väärinkäytöstä Nuorisosäätiö-gatessa, hänestä tuli Maan tavan marttyyri.

Suomen vähäväkisyys kompensoi sen, että meillä eliitti ei ole koko ikäluokka käynyt samaa koulua kuten vaikka Iso-Britanniassa. Tämä on mitä rohkaisevinta: meillä voi päästä ministeriksi asti vaikka emäntä tai sikafarmari, ja demokraattisen edustavuuden ja osallistumisen kannalta tämä on rohkaisevaa ja upeaa.

Toki täälläkin vaikuttajat tuntevat toisensa, ja onkin palkitsevaa tämmöisellekin harrastelijalle kuin vaikka minä, tuntea henkilökohtaisesti joitakin ministereitä ja lukuisia kansanedustajia. Pidän tätä mahdollisuutta verkostoitumiseen rohkaisevana merkkinä, yhteiskuntamme avoimuuden osoituksena: täällä tie on avoin huipulle asti, jos vain osaa pelata oikein. Ja viitsii. Ja mikä kai vieläkin tärkeämpää, täällä päättäjät ovat oikeasti yhden puhelinsoiton päässä. Ellei sitten se Arhinmäki ole vaihtanut kännynumeroaan kun hänestä tuli ministeri...

Kaikkonen pelasi peliä, tunnetuin seurauksin. Pelin nimi oli Maan tapa. Ei ole Kaikkonen ensimmäinen, joka on tätä peliä pelannut eikä hän ole pelin sääntöjä keksinyt. Politiikka kuuluu lähimuistin alueeseen, tästä on sekä Kaikkosen ristiinnaulinta että lopulta hänen armahtamisensakin osoituksena. Häntä on turha nostaa yksin syntipukiksi ja tehdä varoittavaa esimerkkiä muille päättäjille, sillä poliitikko kyllä osaa kääntää häpeäpaalunkin voitokseen. Kaikkonen löytää omasta puolueestaankin rohkaisevia esimerkkejä. Nosta vaan pää pystyyn, Kanki, ruoto onkin jo valmiiksi suorana!

Siirtoikkuna sulkeutuu

Tähän tulee tammikuun 2013 jalkapallon siirtoikkunan viimeisen päivän - 31.1. pelaajasiirtoja. Seuraa tätä sivua, joka tulee elämään vilkkaasti huomenna, ja osa siirroista varmistunee vasta helmikuun alkupäivinä!

Joszef Varga: Debreceni - Greuther Fürth (laina)
Nick Blackman: Sheffield United - Reading
Nikolaos Spyropoulos: Panathinaikos - Chievo Verona
Yacouba Sylla: Clermont - Aston Villa
Rory Delap: Stoke - Barnsley (laina)
Lorenzo Davids: Bournemouth - Randers
Emre Belözoglu: Atletico Madrid - Fenerbache
Alexander Doni: Liverpool - Botafogo
Robert Aquafresca: Bologna - Levante (laina)
Loukas Vyntra: Panathinaikos - Levante
Fede Fernandez: Napoli - Getafe (laina)
Danny Graham: Swansea - Sunderland
Urby Emanuelson: AC Milan - Fulham
Christopher Samba: Blackburn - QPR
Valdet Rama: Örebro - Real Valladolid
Luciano Becchio: Leeds - Norwich
Steve Morison: Norwich - Leeds
Bruno Pereirinha: Sporting Lissabon - Lazio
Paul Scharner: HSV - Wigan (laina)
McDonald Mariga: Inter Milan (laina)
Mauricio Sperduti: Newell's Old Boys - Palermo
Mattia Cassani: Fiorentina - Genoa (laina)
Daniele Portanova: Bologna - Genoa
Mario Sampirisi: Genoa - Chievo Verona (laina)
Leonardo Melazzi: Genoa - Danubio
Heurelho Gomes: Tottenham - Hoffenheim (laina)
Bartosz Salamon: Brescia - AC Milan
Mohamed Sissoko: PSG - Fiorentina (laina)
Rolando: Porto - Napoli
David Beckham: vapaa - PSG
Stephen Warnock: Aston Villa - Leeds
Reto Ziegler: Juventus - Fenerbahce (laina)
Stanislav Manolev: PSV Eindhoven - Fulham (laina)
Jack Butland: Birmingham - Stoke
Andros Townsend: Tottenham - QPR (laina)
Eyong Enoh: Ajax - Fulham (laina)
Matthew Upson: Stoke - Brighton (laina)
Mathieu Bodmer: PSG - St. Etienne (laina)
Stephen Henderson: West Ham - Ipswich (laina)
Mohamed "Medo" Kamara: Partizan Belgrad - Bolton
John Stones: Barnsley - Everton
Branislav Micic: Sion - Ross County
Isaac Cuenca: Barcelona - Ajax (laina)
Alou Diarra: West Ham - Rennes (laina)
Zdravko Kuzmanovic: Vfb Stuttgart - Inter Milan
Jermaine Jenas: Tottenham - QPR
Kieron Dyer: vapaa agentti - Middlesbrough
Nacho Monreal: Malaga - Arsenal
Brek Shea: Dallas - Stoke
Mika Väyrynen: HJK
Somen Tchoyi: vapaa agentti - Augsburg
Alaixys Romao: Lorient - Olympique Marseille
Willian: Shaktar Donetsk - Anzhi Mahatskala
Luis Neto: Siena - Zenit St. Petersburg
Milan Rodic: OFK Beograd - Zenit St. Petersburg
Pierre Webó: Istanbul BB SK - Fenerbahce
Vitorio Antunes: Pacos Ferreira - Malaga (laina)
Recio, Diego Buonanotte: Malaga - Granada
Carlos Aranda: Real Zaragoza - Granada
Nolito: Benfica - Granada
Fernando Gago: Valencia - Velez Sarsfeld (laina)
Ezequiel Schelotto: Atalanta - Inter Milan
Mateo Kovacic: Dynamo Zagreb - Inter Milan
Bruno Pereirinha: Sporting Lissabon - Lazio
Mario Sampiris: Genoa - Chievo Verona
Nikolaos Spyropoulos: Panathinaikos - Chievo
Francesco Acerbi: AC Milan (lainassa Genoassa) - Chievo
Lionel Scaloni: Lazio - Atalanta
Matteo Contini, Cristiano del Grosso: Siena - Atalanta
Mattia Cassani: Fiorentina - Genoa
Matias Cabrera: Nacional Montevideo - Cagliari
Jonathas: Pescara - Torino
Daniel Sjölund: Djurgården - Åtvidaberg

Pakkouskonnon ja pakkoruotsin lakkauttaminen on epäkeskeisyyden politiikkaa

Jos jonkun tärkein syy on olla politiikassa uskonnonopetuksen tai pakkoruotsin lakkauttaminen koulusta, tämä pitää tulkita kahdella tavalla: hänellä itsellään ovat asiat aika hyvin kun korkeintaan tällaiset pikkukivet hiertävät kengissä. Hän ei itse luultavasti ole kokenut työttömyyttä, asunnottomuutta tai sairautta, joiden poistamisen kuitenkin pitäisi olla jokaisen vastuullisen poliitikon agendalla.

Toiseksi: tällaisella ihmisellä on vain asioiden tärkeysjärjestys hämärtynyt. Mieleeni tulee edesmennyt ystäväni Voitto Syväluoma, joka jaksoi paasata keskeisyyden politiikasta. Hänen mielestään se on diskursiivista valtaa, jos pääsee sanomaan, mitkä ovat tärkeitä ja mitä vähemmän tärkeitä asioita, elleivät jopa vääriä.

Itse epäilen, että nämä pieniä asioita ajavat ovat liikkeellä omien katkerien kokemustensa motivoimina. Suuria asioita ajavat suuret sielut. Toiseksi: kun tietää oman kannan jäävän joka tapauksessa vähemmistöön, saa itsensä näyttämään marttyyrilta. Tämä on perussuomalaista taktiikkaa, puolueesta riippumatta.

Sisäisen turvallisuutemme uhat?

Sisäministeriön katsaus väkivaltaisesta ekstrimismistä Suomessa on mielenkiintoista luettavaa. Siitä käy ilmi, että suurin sisäisen turvallisuuden uhka ja mahdollisin väkivaltaisen liikehdinnän aiheuttaja on äärioikeistolaisuus, ei äärivasemmistolaisuus tai radikaali-islamismi. Tämä johtuu jo osin siitä, että äärivasemmistolaisuutta ei oikein ole ja että radikaali-islamismikin on varsin marginaalinen ilmiö.

Kun esimerkiksi syksyn 2011 tv:n suuressa vihaillassa hommalaiset, sisulaiset ja ryydmanilaiset pelkäsivät äärivasemmistolaista radikalismia, jopa terrorismia, yhtä hyvin he voisivat pelätä vaikka Batmania, superskurkkia tai Suurta lumimiestä. Raportin mukaan vasemmistoradikalismi on Suomessa marginaalinen ilmiö, puhumattakaan radikaalista antifasismista, ja harvalukuiset vasemmistoradikaalit ovat rauhaa rakastavia hippejä. Toisin kuin äärioikeistolaiset.

Tiedän tämän omasta kokemuksestani. Kolme skinheadia olisi tehnyt silkalla aggressiollaan meistä pääosin sosiaalitieteilijöistä ja maahanmuuttajaopiskelijoista koostuvasta rauhanomaisesta rasismia vastaan demonstroivasta noin kolmestakymmenestä mielenosoittajasta muussia, ellei poliisi olisi tullut väliin. Laskivat sitten kyllä ne pojat vapaaksi heti seuraavassa kadunkulmassa. Siitä on muuten jo 20 vuotta aikaa, ja ehkä vielä tuolloin äärioikeistolaisuudesta ei vielä ollut Suomessa liikkeeksi asti vaan taisivat nämä olla yksittäisten ihmisten purkauksia. Tosin oli näillä yhteneväiset univormut.

Suurin osa äärioikeistolaisista on perinteisesti ollut sosioekonomiselta asemaltaan varsin alhaalle sijoittuneita nuoria poikia. Nyt viime aikoina he ovat saaneet seuraa usein varsin koulutetuista aikuisista miehistä, jotka aiheuttivat jytkyn anatomian. Kun ensimmäinen ryhmä kokee elävänsä marginaalissa, jonne ei aurinko paista, naiset eivät sinne katso eikä siellä ole töitäkään, uusäärioikeistolaiset taas ovat joskus saaneet maistaa jos eivät aivan menestystä niin ainakin lupausta siitä että aurinko paistaisi. He kokevat itsensä petetyiksi.

Äärioikeistolaisia yhdistää heidän vihaamiinsa maahanmuuttajiin se, että molemmat kokevat olevansa marginaalissa. Heitä taitaa turhauttaa tämä epäpyhä allianssi, jonka he kyllä aavistelevat mutteivat kehtaa myöntää. Kaikkein vihaisimpia taitavatkin olla sinne tipahtaneet uusäärioikeistolaiset, jotka joutuvat jakamaan saman poteron paitsi skinien niin myös työttömien maahanmuuttajien kanssa. Minä tiedän kokemuksestani, että voi se turhauttaa jos edes eliittimaahanmuuttaja - korkeakoulutettu skandinaavi - ei tahdo saada töitä. Mutta syyllisten etsiminen ei työllistä kuin salapoliiseja.

Mamukriitikoiden kannattaa lukea raportti tarkkaan. Erityisesti seuraavat kohdat: "väkivaltaisen uskonnollisen radikalisoitumisen syyt eivät selity uskonnolla itsellään vaan taustalla on muita yksilö- ja ryhmätason syitä". Ja jos tältäkin halutaan sulkea silmät, kannattaa katsoa peiliin: "syrjintä, rasismi ja islamofobia vahvistavat ulkopuolisuuden tunnetta".

Niin sanotut mamukriitikot ovat siis itse syypäitä siihen, jos muutama maahanmuuttaja syyllistyy yksilönä heidän kritisoimaansa rikollisuuteen. Katsokoot siis peiliin.

Sisäministeriön raportin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kiitos G-mail 06/2012-01/2013

Avasin viime kesänä G-gmailitilin kun moni minua paremmin informaatioteknologiaa ymmärtävä (ja heitä on omissa viiteryhmissäni enemmistö!) antoin minun ymmärtää, että se on paljon parempi kuin Hotmail, jota olen käyttänyt vuodesta 1999. Sitäpaitsi ajattelin virallisissa yhteyksissä, siis sellaisissa, joissa on syytä antaa itsestään aikuinen vaikutelma, olevan syytä omistaa asiallisemmankin sähköpostiosoitteen kun furttis at hotmail.com

Tiedä siitä G-mailin toimivuudesta. Se on alusta asti takellellut. En ole missään vaiheessa päässyt lukemaan sitä miltään Hussin työkoneistani, ja nyt viime viikonloppuna en enää päässyt G-mailitiliini. Kävin resetoimassa salasanan - jota en edes ollut muuttanut - ja pääsin lukemaan meilini kerran.

Viimeisen kerran. Tänään se teki sen taas. Nyt minulle riitti. Älkää enää lähetelkö minulle postia osoitteeseen mmperukangas at gmail.com, koska siellä ei ole ketään kotona. Kukkiakaan ei tarvitse hautakummulle lähettää, eikä lannoituskaan ole välttämätöntä.

Hämmennystäni kaiken maailman käyttäjätunnusten ja salasanojen äärellä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kommunalkan paluu

Asumisen kehittämis- ja rahoituskeskus Ara (vai menikö se nimi toisinpäin) järjestämässä ideakilpailussa arkkitehtiopiskelijat visioivat tulevaisuuden vuokra-asumista. Ideoissa korostuivat lähiruoka ja muunneltavuus, hyvä!

Nythän esimerkiksi Porvoon muuten monin tavoin epäilyttävästi suunnitellussa Hornhattulassa on Boklöf-taloissa (vai miten niissä nyt asuttiinkin) on asuntokohtaisia viljelyspalstoja. Kiva idea! Arvostan myös muunneltavuutta: kun ihmisten elämäntilanteet muuttuvat, esimerkiksi lapsia tulee tai lähtee, ihmisten ei tarvitsisi myydä asuntojaan muuttuneeseen elämäntilanteeseensa sopimattomina.

Ideoissa puhuttiin myös yhteisöllisyydestä. Kannatan lämpimästi taloyhtiön kerhohuoneistoja, mutta yhteiskeittiöihin olen epäileväinen. Yhteisista suihkuista eivät kai sentään kehdanneet puhua mitään, sellaisistakin on kokemusta nuorisoretkeilymajoissa. On vinkeää kun yläsängystä lontoolaisessa hostellissa hyppää kroaattikaunotar liian pieni pyyhe lannevaatteenaan ja kivaa jakaa olutpullo ja futismatsi tanskalaisaustralialaisessa seurassa.

Yhteisöllisyys voi sopia joillekin, ja parhaimmillaan se tuo kivan bonuksen. On kivaa kun on paikkoja tavata ihmisiä, olivat sitten klubitaloja, viljelyspalstoja tai kerhohuoneita. Koti on kuitenkin rauhoitettu paikka: sinne saa vetäytyä olemaan juuri niin asosiaali kuin on.

Suomalaisia jurottajia pitäisi rohkaista kanssakäymiseen, mutta ei siihen oikein voi pakottaakaan. Yhteisöllisyys voi olla kitti, joka pitää akvaarion koossa, mutta meille suomalaisille yhteisöllisyys voi näyttäytyä ei kittinä vaan itse akvaariona, esilläolopakkona muiden kanssa. Yhteisöllisyys itse valittuna silloin kun se meille sopii on ok, mutta minään pakotettuna ihmelääkkeenä, joka korjaisi kaikki primaarisosialisaation puutteet ja kasvattaisi hyviksi yhteiskunnan jäseniksi, sitä ei pidä tarjota. Sinun lapsesi kuitenkin ovat sinun lapsiasi. Aran kilpailu toisi suomalaiseen asumiseen neuvostomallin kommunalkoineen ja se ei meidän kansanluonteeseemme oikein istu. Suomalaisella pitää olla oikeus jurottaa.

Jutun Aran ideakilpailusta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Rasistit ratsastavat naisten oikeuksilla

Kun miestutkija Arto Jokinen sanoi, että naisviha on lisääntynyt 2000-luvulla rinnakkain rasismin kanssa, hän on täysin oikeassa. Tai tarkemmin: rasismi, jossa ratsastetaan naisten oikeuksilla, on lisääntynyt. Ei tarvitse kuin vilkaista mitä hyvänsä blogipalvelua. Jo otsikoista sen näkee: joka päivä kirjoitetaan lukuisia blogeja, jossa hakemalla haetaan todisteita ei-länsimaisten maahanmuuttajien naisvihamielisyydestä. Ihan sama, mihin länsimaahan ovat muuttaneet. Kunhan ovat raiskanneen vaaleaihoisen naisen, niin saadaan taas yksi todiste siitä, että eivät kuulu tänne. Kuitenkin kaikkein eniten naisiin kohdistuu väkivaltaa heidän omissa kodeissaan, heidän puolisoidensa toimesta, seksuaalista tai ei. Jutun miestutkija Arto Jokisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa:

Ei ne pienet tulot vaan suuret menot...

Lauantaina Hesarissa oli kuulemma joku kuusihenkinen perhe valittanut, etteivät tule toimeen toisen elättäjän 10 000 euron kuukausituloilla. Voi hellanduudeli. Opettaisiko joku näitä ihmisiä laskemaan?

Asuvat omakotitalossa, jota pitää korjailla. Sellaisia ne omakotitalot ovat. Eikö kukaan ole kertonut? Ei ole varaa etelänmatkoihin. Ei se ole perusoikeus, Thaimaahan naimaahan.
Ei ole kesämökkiä. Ei sellaistakaan valtion tarvitse ihmisille hankkia, että kaikki saisivat päästä Saimaahan.
On vanha auto, joka on vähän väliä rikki. No semmoisia ne autot ovat. Myykää se. En tiedä, missä asutte, mutta ainakaan kaikille maailman kotieläintiloille ei ole pakko päästä, niin ihania kuin ne ponit ovatkin. Ja pirun kalliita. Niin ovat mökitkin. Myykää ne jos olette semmoisia ehtineet saamaan jostakin. Samaten ponit.

Vakavasti ottaen:
ei tietenkään kaikilta voi edellyttää, että elävät kuten isäni ottoisä: kolmetoista lasta, kissa, koira, isä ja äiti ja talvella vielä kanat, lampaat ja kukko yhdessä maapohjaisessa huoneessa. Ja se meni kouluun, jolle perheen ainoat popot sopivat. Mutta ei se niin mene, että tulot pitää sopeuttaa menojen mukaan. Menot tulee sopeuttaa tuloihin. Jos menoja on liikaa, niitä pitää karsia. Ihmiset tekevät sitä, mihin heillä on varaa.

En tiedä, mitä perheen lapset esimerkiksi harrastavat. Tai vanhemmat. Pakko ei ole guitengaan golfia belata, jääkiekkoa, taitoluistelua tahi viulua soittaa. Voi valita sählyn, juoksemisen, tai vaikka käsityöt tai kirjallisuuden. Niissä ei ole varuste- tai lisenssimaksuja. Ei jokaisella lapsella tarvitse olla henkilökohtaista ponia myöskään. Voi kai siskon, veljen tai jopa kaverinkin ponia lainata? Ei ole myöskään äidin pakko päästä tenssi- tai tanniskurssille tai isän sukeltamaan Punaisellemerelle vähintään kaksi kertaa vuodessa.

Tiedän erittäin hyvin, että sairastaminen tulee kalliiksi, etenkin jos ei ole oikeutta erityiskorvattaviin lääkekorvauksiin. Ei sitä minulle tarvitse kertoa. Äitini tyhjensi tilini kun ei ehtinyt saamaan sitä työkyvyttömyyseläkepäätöstä (tämä on tärkeä suomen kielen sana, mamut). En muuten ole hänelle tästä katkera. Pitihän hänen pysyä tolpillaan jotta jaksoi huolehtia minusta. Eikä ollut se kuin kymmenen tuhatta vanhaa markkaa mitä kuvittelin maksimissaan saavani perintöä toisessa polvessa. Nykyään sillä saa sen verran että sillä ei edes Porvoossa ei edes seiso. Ei sen puoleen että nyt muutenkaan niin seisoisi...

Yksi jossa voi säästää on asuminen. Asuminen on totta kai liian kallista, ei vähiten kaiken maailman asuntokohtaisten kahden parkki- ja saunapaikan, mutta silloin on kyse koko länsimaisen elämäntavan kestävyysvajeesta jos 40 henkilökohtaisesta neliömetristä on tullut niin yleisesti tunnustettu perusihmisoikeus, että se otetaan jo kaavoitusnormiksi.

Eikä ole pakko asua Krunikassa. Ei edes Tölikässä. Ei se ole mikään perusihmisoikeus. Olen asunut esmes Kantsussa tai Maltsussa. Oikein kivaa. Tai ainakin Kantsussa oli. Ei se ollut Maltsun vika, että siellä nyt ei ollut niin kivaa. Tärkeintä lienee, että omat ovat ympärillä, niin ihmiset kuin tavarat. Nekin voi myydä. Arvaat varmaan, kummat? 

Ei tietenkään ole kivaa jos rahat eivät tunnu riittävän. Minä sen tiedän: kun henkilökohtainen likviditeetti on kädestä suuhun, kodinkoneen hajoaminen tarkoittaa esimerkiksi osamaksuvelkaa edellisen osamaksuvelan päälle. 

On olemassa pakollisia ja ei-pakollisia menoja. Capisco? Sitten on myös lapsilisiä. Ne kuuluvat kaikille. Niitä saa kuusihenkinen perhe yli 600 euroa. Sillä muuten jo asuu, jos nyt kävisi niin hyvä tsäkä että ei asuisi Hki-Porvoossa ja ei olisi niitä vielä maksamattomia asuntolainoja.

Älkää siis hyvät ihmiset valittako niin paljoa. Huomaan löytäväni itsestäni schubakin kun kuulen moista.

Mainitun mielipidekirjoituksen voi lukea allaolevasta linkistä:

http://www.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1288533318207.html

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät allaolevasta linkistä):

http://perukangas.blogspot.fi/2010/12/kaikkien-aikojen-pianolevytykset.html

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Ottorino Respighi: Rooma-trilogia/Philadelphia Orchestra joht. Riccardo Muti. Italian R. Strauss, jonka Rooma-trilogia tässä Mutin ehkä parhaassa levyssä mehustetaan siinä määrin viinilliseksi kuin tästä nyt on mahdollista saada irti. Raati on vielä hieman ulkona tästä, onko tämä musiikkia?

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa.

Avoimempi Porvoo!

Tule mukaan tekemään vallankumousta! Se, mikä on pieni askel sinulle, voi olla suuri harppaus jos ei nyt ihan ihmiskunnalle niin edes Porvoolle! Tule istuttamaan kukkia puistokadun varteen, vie naapurin koira ulos, tule tekemään lumiveistoksia, juttele yksinäisen vanhuksen kanssa, jaa vaikka ruokaresepti ja mikset saman tien kutsuisi maistamaankin, vie työttömäksi jäävä tuttavasi Helsinkiin tai edes Kuninkaanporttiin, ja muistathan myös hakea hänet sieltä takaisin!

Vallankumousta ei voi tehdä yksin. Siihen ei pystynyt edes Che Guevara. Siihen tarvitaan mukaan kaikki, ainakin kaikki sellaiset ihmiset, jotka uskovat, että oman maailmansa parantamisen voi
aloittaa ihan omilta kotikulmilta.

Vallankumouksen tekemiseen ei ole välttämätöntä kumota laillista yhteiskuntajärjestystä ihan hetkessä tai vaihtaa ihan kaikkia päättäjiä kertasoitolla. Eihän Roomaakaan rakennettu hetkessä. Voimme aloittaa vaikka sydänten vallankumouksesta, sellaisesta, jota jo viime talvena Pekka Haavisto yritti tehdä.

Miten tähän pääsee mukaan? Voit aloittaa tykkäämällä allaolevasta Facebook-sivusta. Saat sieltä lisää ideoita, ja omatkin ideasi ovat enemmän kuin tervetulleita!

https://www.facebook.com/pages/Avoimempi-Porvoo/528256633862192?ref=ts&fref=ts

Porvoolaiset vihreät luottamushenkilöt valittiin

Porvoon uusi kaupunginvaltuusto valitsi ensimmäisessä kokouksessa eilisiltana seuraavat vihreät luottamushenkilöt (suluissa myös varahenkilö):

Kaupunginhallitus: Jari Oksanen (Leila Nurmilaakso). Puheenjohtaja on Matti Nuutti (SDP).
Suhteellisten vaalien vaalilautakunta: Jocke Lybeck (Janne Ekman). Lautakunnan puheenjohtaja on Pehr Sveholm (RKP).
Tarkastuslautakunta: Sirpa Hanska (varapuheenjohtaja), varajäsen Johanna Olkanen. Lautakunnan puheenjohtaja on Satu Mäntyranta (SDP).
Keskusvaalilautakunta: Michael Perukangas. Lautakunnan puheenjohtaja on Håkan Mansner (RKP).
Kaupunkikehityslautakunta: Anne Wetterstrand (Marja Wilén). Lautakunnan puheenjohtaja on Janette Englund (RKP).
Rakennus- ja ympäristölautakunta: Pasi Siltakorpi (Jeremias Palomäki). Lautakunnan puheenjohtaja on Hilkka Knuuttila (Kokoomus).
Sivistyslautakunta: Jocke Lybeck (Janne Ekman). Lautakunnan puheenjohtajana jatkaa Ulf Backman (RKP).
Sosiaali- ja terveyslautakunta: Mai Salmenkangas (Maria Jylhä). Lautakunnan puheenjohtaja on Tapani Eskola (SDP).

Kertauksen vuoksi, vihreät valtuutetuthan Porvoon kaupunginvaltuustossa ovat Joakim "Jocke" Lybeck, Sirpa Hanska, Pasi Siltakorpi ja Janne Ekman.

Aloitan keskusvaalilautakunnassa

Porvoon vastavalittu kaupunginvaltuusto valitsi minut ensimmäisessä kokouksessaan eilisiltana keskusvaalilautakunnan jäseneksi. Tehtävä ei työllistäne kovin paljoa lähivuosina paitsi jos tulee kuntaliitoksia....

Mitä keskusvaalilautakunta sitten tekee? Vaalit.fi -sivuston mukaan "Kunnan keskusvaalilautakunta huolehtii vaalien yleisjärjestelyistä kunnassa. Kunnallisvaaleissa se huolehtii lisäksi ehdokasasettelusta ja tuloksen laskennasta."

Ehdokkuudesta minulla onkin jo kokemusta kolmissa vaaleissa, ja lisäksi olen ollut kolmissa eduskuntavaaleissa ehdokkaan tukiryhmissä. Lisäksi olen tehnyt vaalityötä kaksissa presidentinvaaleissa, ja ollut ainakin kolmissa, ellen neljissä vaaleissa ääntenlaskijana. Uskon selviäväni kyllä tästäkin hommasta. Kiitos luottamuksesta!

Ehdotukseni Uusimaan kuntajaoksi

Nyt kun on saatu ehdotuksia Uusimaan ja metropolialueen uudeksi kuntajaoksi, seuraavaksi esitän näistä riippumattoman oman mallini. Malli on myös riippumaton jo olemassaolevista kuntarajoista.

Metropolialue: paras vaihtoehto on saada Espoo, Kauniainen, Helsinki ja Vantaa yhteen. Tällöin Kirkkonummi voidaan vielä ottaa mukaan tai sitten yhdistää se Siuntion ja ehkä Vihdin kanssa. Toissijaisena vaihtoehtona on yhdistää Espoo, Kirkkonummi (ainakin Veikkola, eteläosan voi yhdistää kaksikielisten rannikkokuntien kanssa), Kauniainen ja Vihti, ja idemmässä Helsinki, Vantaa ja osa Sipoosta. Lisäksi voidaan tutkia nykyisen Espoon pirstomista siten, että Nuuksion alue liitetään Veikkolan, Vihdin ja ehkä Karkkilan kanssa yhteen. Jo nykyisellään käytännössä kaksikaupunkinen Vantaa yhdistyy nyt M-junan myötä, ilman sitä olisin senkin voinut jakaa kahteen siten, että Länsi-Vantaa olisi voinut yhdistyä Klaukkalan ja Lahnuksen alueen ja Itä-Vantaa Sipoon kanssa.

Keski-Uusimaa: Klaukkala nykyiseltä Nurmijärveltä kannattaa yhdistää Helsinki-Vantaa-Espoo-Kaunaisiin, sieltähän nyt asioidaan paljon pääkaupunkiseudulle ja jopa Lahnukseen Espoon puolella. Loput Nurmijärvestä kannattaa liittää Hyvinkääseen, Rajamäkihän on nyt jo miltei Hyvinkäätä. Lisäksi ainakin osa Mäntsälästä kannattaa liittää Hyvinkääseen, sillä siellähän mäntsäläläiset käyvät julkisissa palveluissa, samaten Jokela nykyisestä Tuusulasta. Kerava, Tuusula ja Järvenpää ovat yksi ja sama alue, ja niitä ei kannata erottaa toisistaan. Mukaan voi ottaa vielä Nikkilän ja ehkä Pornaisen tai osan siitä.

Jo valmiiksi elinkelvottomista kunnista - siis palvelujen ja työpaikkojen suhteen epäomavaraisista - ei tule elinkelpoisia liittämällä sellaisia yhteen. Esimerkiksi Pornaisista ja Mäntsälästä ei tule elinkelpoista kuntaa, vaikka siihen liittäisi vielä yhteen Askolankin.

Pornaisten itäosan taas voisi ehkä liittää yhteen Askolan, Pukkilan ja Porvoon kanssa. Askolaa ja Pukkilaa ei kannata erottaa toisistaan, ovathan niiden opetustoimet nyt hyvin verkottuneita. Tähän Itä-Uusimaan suurkaupunkiin liitettäköön myös Itä-Sipoo ja Loviisan puolelta Isnäs ja vanhan Pernajan alueet. Loviisa ja Lapinjärvi muodostaisivat oman kuntansa, ja Myrskylä, joka jo nyt on paljolti suuntautunut Päijät-Hämeeseen, ostaen sosiaali- ja terveyspalvelunsakin sieltä, liitettäisiin Orimattilaan, myöhemmin ehkä Lahteenkin.

Läntiseen Uusimaahan tulisi kaksi kuntaa: suur-Lohja ja Raasepori. Karkkilan voisi yhdistää Vihdin kanssa; Nummi-Pusulaan minä en uskalla koskea.

Helsinki rikkoo hyvän välitystavan ohjetta Puotilassa

Asunto- ja kiinteistökaupoissa ostajaehdokkaat ovat joutuneet perinteisesti tekemään tarjouksensa sokkona, John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukaisesti. Kiinteistövälitysalan Keskusliiton Hyvän välitystavan ohjeen mukaan "välitysliikkeen ei lähtökohtaisesti pidä eikä sillä myöskään ole velvollisuutta kertoa aiemman tarjouksen rahamäärää tai muita ehtoja". Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa oli alunperin kyse siitä, että ihmiset saisivat valita sokkoina omiin tarpeisiinsa parhaan yhteiskuntamuodon, tietämättä sitä, mihin heidän valintansa käytännössä tulee johtamaan. Rawls kutsuu tätä tietämättömyyden verhoksi.

Helsingissä tietämättömyyden verhon taakse jäi Hare Krishna-liike. Kun kiinteistölautakunta sai valittavakseen kaksi tarjousta tyhjäksi jääneen Puotilan kartanon ostamiseksi, vain toiselle ostajakandidaatille tarjottiin mahdollisuus korottaa tarjoustaan. Tämä tarjokas ei ollut Hare Krishna-liike, kenties siksi, että kunnallispoliitikot Helsingissä ovat saaneet pelästyneitä ja järkyttyneitä puheluita, että herra ties mitä hihhuleita näille kulmille päästetään, parhaimpien nimby-periaatteiden mukaisesti.

Tästä Rawlsin tietämättömyyden verho-mallista on luopunut kiinteistönvälittäjistä osittain ainakin Kiinteistömaailma, jonka tarjouskauppamallissa kaikki lähtöhinnan ylittäneet tarjoukset julkistetaan nettiin avoimesti kaikkien nähtäville. Reilu peli, tosin tässä oikeudenmukaisuus on määritelty aivan toisella tavalla kuin Rawlsin mallissa. Helsingin kaupungin malli näyttää olevan kummallinen välimuoto rawlsilaista ja Kiinteistömaailman Tarjouskauppa -mallia, vaikka Vihreiden esitys lautakunnassa lähti rawlslaisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä. Kiinteistölautakunnan niukka - jälleen kerran Helsingissä niin tutuksi tullut 5-4 enemmistö - päätti kuitenkin toisin, ja toimia hyvän välitystavan ohjetta vastaan.

Pelästyikö Helsingin kiinteistölautakunta vihaisia nimbyjä? Se, mikä koskee yksityisiä kiinteistönmyyjiä, ei siis koske Helsingin kaupunkia.

Rasismin vierestä A-studiossa

A-studiossa puhuttiin asian vierestä. Koettivat määritellä, miten rasismi pitäisi vedenpitävästi määritellä, vaikkei se ole tärkeää. Tärkeää ovat ihmisten kokemukset, eivät käsitteet. Ihan sama juttu kuin silloin kun puhuttiin syrjäytymisestä ja siitä, oliko presidentti syrjäytynyt syrjäytymisestä vai ei.

Teeveessä esiintynyt persutäti: "no, kyllähän sen näkee ja kuulee, tuolla ja täällä, tommosta ja tämmöstä". Minkä "sen", missä, mimmosta ja mämmöstä? Perussuomalainen studiossa yritti kaikin keinoin välttää r-sanaa, koska hän tuntui ajattelevan, että jo itse sanan lipsauttaessaan hän olisi tullut myöntäneeksi, että meillä on rasismia ja että se on ongelma.

Ja tiedetoimittajana esiintynyt tyyppi kaipasi objektiivisia mittareita. Olisi kiintoisaa kuulla niitä häneltä itseltään, jos hän kerran väitti olevansa yhteiskuntatieteilijä. Eihän yhteiskuntatieteessä voi olla sellaisia, koska ihminen on kaiken mitta, hänen kokemuksensa. Vain nämä kokemukset ovat tärkeitä, koska me elämme ihmisten yhteiskunnassa. Kaikki ihmistieteiden faktat ovat käsitteellisiä, tulkittuja ja skemaattisia, operationalisoidutkin havainnot, jotka ovat yhteiskuntatieteellisiä faktoja, niitä, joita tämä tiedetoimittaja peräänkuulutti.

Samainen tiedetoimittaja ei selvästikään tiedä, mitä on rasismi, vaikka samaan studioon kutsuttu sekä subjektiivisen kokemuksensa että työnsä perusteella asiantuntija totesikin, että ei se toki ole helppoa koska sille ei ole yksiselitteisesti hyväksyttyä virallista määritelmää. Hämmästyttävää, ottaen huomioon että kyse on yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneesta tiedetoimittajasta, jonka pitäisi tietää, että ihmistieteissä on erilaisia paradigmoja, jotka määrittelevät asioita eri tavoilla, aivan kuten ihmisetkin määrittelevät asiat eri tavoilla.

Totuuden pluralismi ei kuitenkaan tee totuuden määrittely-yrityksistä turhia. Vaikeaa se voi toki olla. Nihilismi on epistemologinen valinta sekin. Rasismia ei ole mikä tahansa teko, jossa tekijä ja teon kohde kuuluvat eri etniseen ryhmään. Tämän väittäminen on kuin sanoisi, että tummaihoinen jalkapallopuolustaja taklatessaan vaaleampi-ihoista hyökkääjää oli rasisti.

Onko työperäinen maahanmuutto uhka kansanterveydelle?

Kuten tämän päivän Iltalehti revitteli, Suomeen on jouduttu lääkäripulan takia palkkaamaan paljon lääkäreitä ulkomailta, jopa sellaisia, jotka eivät kunnolla osaa kotimaisia kieliä. Tämä lehden mukaan johtaa joskus hengenvaarallisiin tilanteisiin, ja tämähän varmaankin nk. maahanmuuttokriitikoita riemastuttaa. Voivat päästä sanomaan, että työperäinen maahanmuutto on vaarallista.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013011016537987_uu.shtml

En ostanut lehteä, joten olen nettiaineiston varassa. Tai en sentään: olen työskennellyt viimeiset kohta kaksi vuotta julkisessa terveydenhuollossa. Aluesairaalassa, jossa työskentelen, on tosiaankin lukuisia lääkäreitä, jotka ovat syntyneet pääosin Virossa ja Venäjällä. Suomea he osaavat sen verran että he pärjäävät, joku osaa lausua, toinen osaa kieliopin.

Kuitenkin lääkäreillä on työpareinaan hoitajia, jotka toimivat tarvittaessa tulkkeina. Näitä tarvitaankin etenkin silloin kun potilaat tulevat saaristosta eivätkä tosiaankaan ymmärrä suomea sen vertaa että voisivat ymmärrettävästi kommunikoida niin herkässä ja henkilökohtaisessa tilanteessa kuin terveydenhuolto. Maahanmuuttajalääkäreiltä kun ei kohtuudella voida vaatia molempien kotimaisten kielten tyydyttävää osaamista, sillä kun lääkäripula on huutava, se on kiireesti täytettävä. Tämähän varmaankin sopisi mamu-kriitikoille, pääasia että saa palvelua suomeksi. Mitä niistä suomenruotsalaisista....

Tietämäni ulkomaalaistaustaiset lääkärit ovat erittäin päteviä alansa ammattilaisia. Joten eivät he vahingossa leikkaa potilailta vääriä keuhkoja tai amputoi vääriä jalkoja.

Suurempi riski potilasturvallisuudelle ovat tiukat alan sisäiset säännökset, jotka sitovat sairaalan tekstinkäsittelijöitä. Olen kirjoittanut tuhansia lääkäreiden saneluita, ja minun on kirjoitettava tismalleen niin kuin lääkäri sanoo. Lääkärin etninen tausta tai äidinkieli ei ratkaise sitä, saako konekirjoittaja selvää diagnoosista tai lääkkeiden nimistä, vaikka nyt joskus venäjänkielisen lääkärin c kuulostaakin z:lta. Jos lääkäri sanelee B-lääkärintodistukseen, että "potilas on kykenemätön tekemään tämänhetkistä työtäni", se on sitten niin. Tai olisi, ellemme käyttäisi valmiita lomakepohjia, joka olettaa lääkärin tarkoittaneen, että "potilas on kykenemätön tekemään tämänhetkistä työtään". 

Olisi kiva kuulla ehdotuksia, miten lääkäripula saataisiin täytettyä jos työperäinen maahanmuutto nähdään ongelmana. Ainakaan sairaanhoitajien muuntokoulutus ei toistaiseksi ole kelvannut, tietääkseni lääkäreissä se on herättänyt vastustusta. Varmaankin nämä muutosvastarinnat pelkäävät alansa hierarkkisuuden murtumista, oman auktoriteettinsa kyseenalaistumista. Kauhistelu ei kuitenkaan pelasta yhtään henkeä.

Joukkoliikenne on vetovoimatekijä

Jos Porvoo aikoo aktiivisesti houkutella tänne (hyviä) veronmaksajia, luonnollisinta on kääntää katseet Helsinkiin, jossa sanotaan olevan pulaa kohtuuhintaisista perheasunnoista. No, ei niitä täällä Porvoossakaan tosin ole. Muistan kuulleeni, että Porvoon asuntojen hintataso on metropolialueen jälkeen toiseksi kallein maassamme.

Töitäkään Porvoossa ei oikein ole, ainakaan korkeakoulututkinnon suorittaneille, lukuunottamatta teknillisiä aloja ja lääketiedettä. Miksi sitten muuttaa Porvooseen? Henkilökohtaisista syistä. Joillekin tämä henkilökohtainen syy voi olla rakkaus, toisille kotoisa elinympäristö. Ja sitä Porvoolla on tarjota brändiksi asti.

Mitä Porvoo voi tarjota muuttajalle, paitsi unelmia, jotka on tehty asuttaviksi? Ihmisenkokoista kaupunkia, jossa palvelut ovat ihmisenkokoisia ja lähellä. Ja silloin kun palvelut eivät ole saavutettavissa, ne joko kuljetetaan ihmisen luo tai ihminen niiden luokse. Kuitenkaan joukkoliikenne ei ansaitse Porvoon tuoreehkossa strategiapaperissa edes omaa väliotsikkoaan, mikään kaupungin lautakunta ei huolehdi siitä ja joukkoliikenteen puolustamiseen suhtaudutaan huuhaana.

Ei se mitään huuhaata ole. Palataan vielä hetkeksi niihin tavoiteltuihin helsinkiläisiin elinympäristöpakolaisiin. Koko pääkaupunkiseudulla autottomia kotitalouksia oli v. 2010 38% ja kantakaupunkialueella - jossa juuri on pulaa kohtuuhintaisista perheasunnoista - peräti 59%. Toimiva joukkoliikenne olisi vetovoimatekijä, mutta myös ehto näiden ihmisten asumiselle Porvoossa.

Töihin Helsinkiin täältä sentään pääsee, bussilla. Mutta harrastusten kanssa voi olla niin sun näin. Asiaa ei yhtään auta se, että jokaisesta bussimatkasta joutuu maksamaan erikseen, ja tämä vain siksi, että Porvoossa joukkoliikenteen järjestämisvastuussa ei ole kaupunki vaan yksityinen yritys. Edellä on kuitenkin tullut jo todistettua, että joukkoliikenne on julkinen palvelu, jolloin se voitaisiin järjestää tilaaja-tuottaja -periaatteen mukaisesti, jolloin kaupunki tilaa, kilpailuttaa ja valvoo.

Michael Perukangas
ajokortiton uusporvoolainen

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa perjantaina 11.1.2013.

Onko Hesari totuus ulkomaailmasta?

Kun taas, ties kuinka monennen kerran lakkautin Hesarin tilaamiseni siksi, että tulee niin kalliiksi tilata kahta päivittäistä sanomalehteä, huomaan nopeasti jääneeni paitsioon siitä, mitä Porvoon ulkopuolella tapahtuu. Uusimaata lukiessa pysyy kyllä ihan kiitettävästi kärryillä Porvoosta, mutta Uusimaan koti- ja ulkomaanosasto ei ansaitse edes mainintaa.

Olisin esimerkiksi ollut ihan pihalla tästä tuoreimmasta telakkatapauksesta, jollei sitä oltaisi persuteltu yleisönosastolla ja tekstiviestipalstalla. Analyysejä tästä tapauksesta en muista Uusimaa-lehdessä nähdyn, saati edes uutista. Kaikki muukin valtakunnallisesti kovin tärkeä olisi päässyt pakenemaan huomioni, kuten esimerkiksi Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe tai Juhana Vartiaisen höläytykset.

Ellei olisi Facebookia. Sinne onneksi valppaat ystäväiseni linkittävät näitä ulkomaailman sammakoita ja referoivat niitä, käyvät keskustelua keskustelusta jota en ole kuullut. Ilman ensi käden viitteitä tieteellisen lähdekritiikin oppineen ihmisen tulee kuitenkin olla varovainen mitä kommentoi.

Hesarin lakkauttaminen siis syrjäyttää ulkomaailmasta ja ulkopuolisesta todellisuudesta. Tosin yhtään parempi ei ole Hesarin tilaajienkaan tilanne. Monien maailmankuva järkkyi kun aamukahvipöydälle mahtuukin yht'äkkiä tablettitietokone tabloidikokoiseksi kutistuneen lehden viereen, ja lehden kutistuessa kutistuu myös maailmankuva. Monien maailmankuva kapeni jo tässä vähän aikaa sitten kun Hesari päätti rajoittaa pääsyä maksuttomaan nettiaineistoonsa max. 5 juttua/asiakas/viikko, jolloin siinä saattaa käydä niin, että jos on erehtynyt otsikon perusteella avaamaan viisi toissijaista artikkelia niin loppuviikko saadaan kärvistellä eristyksissä ulkomaailmasta. Mikä tuhoisinta, on ihan pihalla niistä alkuperäislähteistä, joita sadat Naamakirja-kaverit linkittelevät ja kommentoivat.

Jos Hesarin koon kutistuminen järkyttää kovin monien sielunrauhaa, tämä kertoo siitä, että Hesari on enemmän kuin yksi helsinkiläinen sanomalehti. Se on monille tiedonvälityksen symboli, kansallinen instituutio ja erottamaton osa omaa elämäntapaa. Ehkä Hesari-säikähdys on tulkittava positiivisesti: lamasta huolimatta, mitään kovin säikäyttävää ulkomaailmassa ei sittenkään tapahdu ja omassakin elämässä asiat taitavat olla suurin piirtein mallikkaasti jos yksi (pieni) sanomalehti niin järkyttää.

Vartiainen moralisoi tutkimuksen asemesta

Vattin (Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen) ylijohtaja Juhana Vartiainen on viime aikoina kunnostautunut moralistina tutkijan sijaan. Nämä Vartiaiset tuntuvat olettavan, että työttömien työhaluttomuus on yhteiskuntamme suurin kantokykyongelma kun heitä pitää patistella mihin tahansa töihin, joiden palkkojakin sitäpaitsi vielä pienennetään. Vartiaisen keittämistä myrkyistä voi ottaa maistiannoksen allaolevasta linkistä:
http://yle.fi/uutiset/vartiainen_lehdelle_tyottomille_tyovelvoite_enemman_matalapalkkatoita/6439282

Vaikka minunkin elämääni on mahtunut lukuisia erimittaisia työttömyysjaksoja, miksiköhän ei minulle ole koskaan tullut (velvoite)työllistämisosoitusta? Vastaus: koska minulla on akateeminen loppututkinto ja ajatellaan että työllistyn kuitenkin omatoimisesti. Tämmöinen velvoitetyöllistäminen jakaa ihmiset entistä selvemmin kahteen kastiin: niihin, joilla on työllistymispakko, mutta kuitenkin työllistyminen käytännössä mahdotonta ja niihin, joille työllistyminen on oikeus ja mahdollisuus.

Jokunenkin työvoimavirkailija on tullut minulle myöntäneeksi, että työllistämisen tabu ovat toivottomat työllistettävät, joita ei virallisesti ole mutta joihin on turha tuhlata työllistämisresursseja ja joita pitäisi auttaa muin keinoin. Yleensä heidän elämäntilannettaan selkeyttäisi ja helpottaisi huomattavasti työkyvyttömyyseläke. "Eliittityönhakijoihin", eli esimerkiksi akateemisesti koulutettuihin, taas on turha tuhlata paukkuja, koska heidän oletetaan työllistyvän omatoimisesti ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. 

Minä olen tainnut kuulua niihin eliittityönhakijoihin, koska olen saanut luottamuksellisesti kuulla vinkin näiden toivottomien tapauksien olemassaolosta sekä työttömän että työllistäjän ominaisuudessa. Työllistäjän ominaisuudessa minut on eräs TE-ministeriön virkailija auliisti sulkenut tämän ammatillisen salaisuuden piiriin: kyllä, nyt kun olet meikäläisiä, niin kyllä, on todellakin olemassa toivottomaksi luokiteltuja työllistettäviä. Sitä vaan ei saa heille itselleen sanoa, siis näille toivottomiksi luokitelluille. Itse asiassa työvoimaviranomaisten käyttämä jaottelu on paljon moniulotteisempi kuin eliitti - toivottomat. (Yhteiskunta)luokkia taisi muistini mukaan olla 5, vaikka luin kyllä koulun historiantunneilla että säätyjä olisi ollut vain neljä. Niin että kyllä työhallinnossa ihan oikeasti luokitellaan ihmisiä.


Nykyisillä työmarkkinoilla on puhtaasti sattumaa, millä puolella luukkua ihminen milloinkin sattuu olemaan. Hei, tästähän voisi kehittää leikin, sellaisen perinteisen tuolileikin uudennetun version! Kun RAY-projektirahoilla otin työharjoitteluihin ja -kokeiluihin vuosina 2006-2007 erääseen kansalaisjärjestöön kymmeniä ihmisiä, erääseen näistä harjoittelijoista törmäsin työkkärivirkailijana kun palasin ulkomaasta, jonne lähdin irtisanouduttuani perhesyistä juuri tuosta edellämainitusta työpaikasta. Mitä merkonomi sanoo valtiotieteiden maisterille työkkärissä? No, että meillä ei ole juuri nyt sinun kaltaisillesi töitä. Olet meille ylipätevä mutta epäsopiva.

Vielä niihin aikoihin kun aloittelin ensimmäisissä työpaikoissani, jotkut kutsuivat työkkäreitä työnvälitystoimistoiksi. Koska työllistämistöitä ei ole enää ollut vuosikymmeniin (paitsi ne, jota ennen sanottiin suojatöiksi), ei siis ole töitä joita välittää. Ja kun mietin TE-virkailijoiden tilannetta: 1800 euron pohjapalkalla pitäisi olla todellinen työ- ja elinkeinomarkkinoiden moniosaaja, joilla on ihmisten kohtaloita harteillansa, tämä yhtälö ei oikein toimi.


Ei toimi sekään yhtälö, jossa pannaan kyseiseen työhön soveltumattomia pakkotöihin. Voi ihan oikeasti sattua vaikka onnettomuuksia, käsitellään työssä sitten ihmisiä, koneita tai sellaisia abstraktioita kuin vaikkapa numeroita tai bittejä.

Vartiaisille voi kuitenkin mainita muutamiakin syitä, minkä vuoksi työ ei kannata tai ole edes mahdollista:
1) Silloin kun työstä jää verotuksen ja pakollisten kustannusten (asuminen, liikenne työpaikan ja kodin välillä, sähkö, puhelin, kotivakuutus, elatusmaksut jne.) jälkeen vähemmän käteen kuin mitä jäisi toimeentulotuella tai peruspäivärahalla, ongelmana ei ole se, että etuuksien taso olisi liian korkea vaan että elinkustannukset ovat liian korkeat ja että hyvinvointivaltio rankaisee karensseilla ja kohtuuttomalla progressiolla jokaisesta keikkatyötunnista. Tästä lisää alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2011/05/keikkatyo-ei-kannata.html

2) Jos työttömälle tarjotaan työtä, jota hän ei syystä tai toisesta kykene tekemään. Näin kävi itselleni Norjassa, jossa rekrytointikonsulentti tarjosi minulle taksinkuljettajan töitä. Niitähän maahanmuuttajamiehet muutenkin siellä tekevät. Paha vain ettei minulla ole ajokorttia. Tästä lisää alla: http://perukangas.blogspot.fi/2009/12/rekrytointifirmat-tukipalveluita-vai.html

3) Jos työttömälle tarjottaisiin työtä hänen työssäkäyntialueensa sisältä, mutta kyseinen työpaikka on kuitenkin hakijalle saavuttamattomissa. Mietin esimerkiksi itse taannoin Myrskylän kulttuurisihteerin sijaisuuden hakemista. Porvoosta Myrskylään menee päivittäin aamulla 1 suora vuoro, joka saapuu 9.05 ja Myrskylästä viimeinen päivän neljästä vuorosta lähtee jo 15.45. Ei täyden työpäivän tekeminen onnistuisi.

Lisää työssäkäyntialueista:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/11/tyossakayntialueen-gravitaatiomalli.html

Metodologiansa ja tieteensosiologiansa lukeneena yhteiskuntatieteilijänä tiedän, että tutkimus ei ole arvovapaa, muusta inhimillisestä toiminnasta erillinen saareke. On kai ihan reilua Vartiaiselta tuoda arvolähtökohtansa avoimesti pöydälle, mutta suosittelisin kuitenkin, että hän keskittyisi työhönsä vähän paremmin ja perehtyisi työttömyyden syihin, seurauksiin ja työnteon esteisiin ennen kuin menee päästämään tällaisia aivopieruja. Yleensäkin tutkijoilta vaaditaan omaan aiheeseensa perehtymistä, lieneekö tämä tutkimuspäälliköltä liikaa vaadittu?

Maassa maan tavalla?

Nähdessäni tummaihoisen miehen seisten housut puolitangossa suorittamassa ureaalisia tekoja viereisen talon seinälle, kauneimman turisti-porvoon reunalla, samalla todentaen sen uristi-porvooksi, minulle tuli tavallaan mieli lämmin. Mieshän on selkeästi akkulturoitunut, kuseskelu nimittäin meiltä härmäläisiltä kyllä sujuu!

Niin sujuu moni muukin asia. Kännipäissä tappelu, hiihtämällä juksaaminen, naapurin kadehtiminen, hyttysten tappo, ja nykyään ne korealaispeijakkaatkin tekevät meitä parempia laivoja, ainakin tilaajien mielestä. Talojammekaan emme enää saa rakennettua itse vaan pitää kutsua apuun joko eteläinen taikka itäinen naapurikansa. Laiskojakin olemme kun palkkojammekin sietäisi laskea tai ainakin työtunteja pitäisi lisätä.

Mitä sitten on suomalainen kulttuuri? Onko se Marita Taavitsaista, puskafarsseja, kupletteja, itkuvirsiä, tanhua, kontulaista gangstarappia, Taistelevia metsoja, pönötysfestivaaleja, joissa käydään eri puolilla kaunista maatamme näyttäytymässä sivistyneinä, Ihanaaleijonatihanaa, myllypyrolaista romanikäsityötä, kökarilaista kalastusta, karaokea, närpiöläistä tomaattikasvatusta vai Helan går? Kaikki nämä, jokin näistä (kuka valitsee?) vai jonkinlainen tilastollinen keskiarvo näistä?

Niin että mitkä tarkkaan ottaen ovat ne maan tavat, joihin tänne tulevien pitäisi sosialisoitua? Kun me edes tulisimme alas puusta, suomalaiset.

Laajempi tutkielmani (hahmoteltu yhdessä ystäväni Nina Broströmin kanssa, joka EI ole ruotsinkielinen nimestään huolimatta!) suomalaisuudesta kaupunkilaisuus-maalaisuus -akselilla löytyy allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.fi/2007/05/puusta-asfalttiviidakkoon-metslisest.html

Kokemukseni julkisesta terveydenhuollosta

Olen ollut 41-v ikään saakka hävyttömänkin terve. Nyt poikkeuksellisen sitkeä, 6 viikkoon venähtänyt yskä pukkasi eilen kuumetta. Tartti tehdä jotain.

Soitinkin kaupunkini terveyskeskukseen, jonka puhelimeen yllättäen jonottikin minua ennen vain kaksi sielua. Olin jo aika pitkällä konsultaatiossani kun puhelinhoitaja huomautti osoitteestani: tämä on väärä terveyskeskus. Soita siihen toiseen.

No, soitin siihen toiseen. Minua ennen oli 8 potilasta jonossa. Miksi, oi miksi, satun asumaan joen itäisellä puolella? En jaksanut jäädä odottamaan, koska minun piti vielä jaksaa polkea töistä kotiin ennen kuin kuume olisi noussut mahdottomaksi. Jätin siihen vastaajaan numeroni kun siinä sanottiin että soittavat suunnilleen kello silloin ja silloin.

Tähän asti kaikki meni suunnilleen hyvin. Soittivat silloin ja silloin. Suunnilleen. Tämänkertainen puhelinhoitaja sitten kyllä ihmetteli, miksen ollut painanut ykköstä, että se minun asiani olisi päivystysasia-joursak. No, minä ajattelin sellaisten olevan tosi sairaille. Sellaisia, joita tuodaan työpaikallenikin ambulanssilla.

Minulle ehdotettiin lähtemistä yhteispäivystykseen (mitkä tai ketkä ovat yhdessä?), ja puhelinhoitaja hämmentyneenä siihen etten pääse sinne kun minulla ei ole autoa, en jaksa pyöräillä enkä horjua bussipysäkille, etteikö kukaan voisi viedä minua sinne. No, ei kyllä voi. Sain sitten kuitenkin ajan, seuraavalle aamulle. Siitä propsit puhelinhoitajalle, että kuulosti ainakin aidon huolestuneelta: pärjäänkö minä nyt todella?

Kun sitten aamulla miten kuten jaksoin vaappua terveyskeskukseen, tällä kertaa oikeaan, joka sekin tosin oli muuttanut osoitettaan viimekertaisesta, lääkäri pintapuolisesti kuunteli keuhkoni ja sydämeni ja passitti laboratorioon, luvaten soittaa tuloksista klo 14 jälkeen.

Julkisessa terveydenhuollossa itsekin työskentelevänä tiedän, että tuo klo 14 jälkeen tarkoittaa klo 14 ja käytännössä iltauutisten väliä. Kellon lähestyessä neljää, päätin itse soittaa terveyskeskukseen, tietäen hyvin että lääkäri saattaa soittaa just silloin kun itse roikun puhelimessa. Toisessa päässä vastasi sitten hoitaja, väärästä terveyskeskuksesta, joka lupasi yrittää saada lääkärin kiinni.

Ei saanut, sillä lääkäri oli jo ehtinyt jättämään rakennuksen. Tämä siitä huolimatta, että puhelinhoitaja kertoi veren tulehdusarvoni eli CRP:n olevan 86! Antibioottireseptin sain kun tämä avulias hoitaja näytti tulokset päivystävälle lääkärille. Sairauslomaakin kirjoitti vain tämän päivän, vaikka ne tulehdusarvot tosiaankin olivat näinkin korkeat.

Kyllä minä jaksan aika risoilla keuhkoillakin, yleiskuntoni on onneksi sen verran hyvä. Mutta miten tässä systeemissä jaksaa ja osaa luovia se kuuluisa mökin mummo?

Tekoja ne ovat presidentin sanatkin

Olen päättänyt olla koskematta pitkällä tikullakaan presidentti Niinistön uudenvuodenpuheeseen, koska en kuunnellut sitä. Minulla oli paljon parempaakin tekemistä, kuten seurustella toisessa maassa asuvan jälkikasvuni kanssa. Jotakin parempaa tekemistä olisin voinut suositella monelle muullekin toverille.

On ollut hämmentävää seurata mm. puoluetovereideni ilkuntaa Sauli Niinistön puheesta: siitä, mitä hän jätti sanomatta ja mitä hän sanoi. Joku on laskutikulla laskenut, kuinka monta kertaa Sauli jätti mainitsematta ilmastonmuutoksen ja ympäristön ja sen sijaan syyllisti työttömiä ja muutoin syrjäytyneitä siitä, että nämä oleskelullaan vaarantavat yhteisen kilpailukykymme, nuo vastuuttomat.

On osoittautunut, että aika usein presidentin puheesta arvosteltavaa löytävät samat henkilöt, jotka vielä vuosi sitten halusivat lakkauttaa presidenttiyden tarpeettomana. Mitäs väliä Niinistön tekemisillä saati sanomisilla mukamas oikein on, jos kerran koko presidentti-instituutio halutaan riisua vallasta ja sitäpaitsi sitä hoidetaan nytkin puolivallattomasti? Vähän siis johdonmukaisuutta. Katsokaa peiliin, toverit!

Paras veikkaukseni arvostelun motiiviksi on katkeruus: kun omasta miehestä, Pekka Haavistosta, ei tullutkaan tasavallan presidentti, Sauli halutaan osoittaa vääräksi kuninkaaksi.

Olen itsekin syyllistynyt tähän ilkkumiseen. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei kannattaisi. Vääriä kuninkaita itselleen valitsevat ihmiset, joilla on vääriä motiiveja, jotka ovat harhaanjohdettuja tai ainakin harhaisia. Jos me kerran haluamme lisätä suoraa demokratiaa, emme kai voi tällaista kansasta uskoa ja samalla antaa päätöksentekoa harhaisten käsiin?

Move on, Vihreät. Me. Niistä vaaleista, jotka muuten menivät meiltä aivan älyttömän upeasti, on jo vuosi. Aletaan sättimisen sijaan parantamaan kansalaisyhteiskuntaa ja niitä rakenteita, jotka ovat sattuneet jäämään presidentti Niinistöltä huomioimatta. Ja samalla aletaan miettimään jo presidentinvaaleja 2018!