Kun tein kohta jo kymmenen vuotta sitten, nuorisopolitiikan lopetettuani jo silloin ounastelemani paluun puoluepolitiikkaan (kiitos Mari Puoskarin, joka muuten oli ensimmäinen kunnallispoliitikko, johon otin yhteyttä, tämän muistamisesta!), opettelin samalla sen, miten blogi perustetaan. Keskuspuisto-blogistani tuli saman tien Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liikkeen tietosäiliö, jota tiedän myös Kaupunkisuunnitteluvirastossa ja Eduskunnassa luetun. Koska kansalaisliikkeellä ei ollut varaa rekisteröidä domain-nimeä, blogi toimitti ikään kuin liikkeen nettisivun virkaa.
Kun staattisemmat nettisivut edustavat netin ensimmäistä sukupolvea, dynaamisemmin päivittyvä blogi on toista sukupolvea. Perustettuani Facebook-tilin, pystytin Facebookiin myös Keskuspuisto-ryhmän. Vuosien saatossa se on tullut käytännössä korvanneeksi alkuperäisen Keskuspuisto-blogin, ja teknisesti jouhevampana käytänkin oikeastaan pääasiassa Facebook-ryhmää. Pyydän samalla anteeksi niiltä vanhemman polven ansiokkailta aktiiveilta, jotka eivät ole kirjautuneet Facebookiin. Toivon, että mahdollisimman moni toisen polven nettiin minua seurannut jaksaisi vielä kolmannenkin polven nettiin, jota Facebook edustaa.
Niin sanottu sosiaalinen media - jota moni pitää Facebookin synonyyminä - on lyönyt läpi viimeisen viiden vuoden aikana, ja vaaliohjelmissakin katsojien livetsätti ja kommentointi on nykyään pakollinen vakiovaruste. Aniharvoin tuo pienen ihmisen narsismia ruokkiva oikotie nimimerkkijulkisuuteen tuo kuitenkaan mitään lisäarvoa sen paremmin esittäjälleen kuin hänen edustamalleen asialle. Väline on todellakin viesti: mahdollisuudesta sanoa seuraa monille velvoite puhumiseen, tai siis kouristuksenomaiseen näppiksen hakkaamiseen. Sosiaalisen median modaliteetti menee siis siten, että sosiaalisen median olemassaolon, mahdollisuuden puhua, moni kokee niin painavana velvoitteena puhumiseen, että näyttäisi kuin tuuli liikuttelisi heidän huuliaan.
Tähän samaan vaikutelmaan voi päätyä, jos seuraa erilaisia poliittisia blogipalveluita, joissa maailma näyttäytyy piipertämisen ja tankeroimisen välisenä sotatantereena. Maltillisuus loistaa poissaolollaan, samoin yritys käydä dialogia. Poliittinen blogistan on kilpamonologin maailma.
Kyllä sosiaalinen media kuitenkin on ihan käyttökelpoinen apuväline sekä poliitikoille että kansalaisille vaikuttamiseen, asioiden ajamiseen ja tiedonsaantiin. Esimerkiksi tänä aamuna, istuessani liikenneonnettomuuden vuoksi vangittuna seisahtuneessa bussissa, menin Facebookiin. Havaitsin, että tuntemani toimittaja oli viritellyt keskustelua kokoomuslaisen kunnallispoliitikon kanssa hyvin tuntemastani Maununnevan jäähallihankkeesta, ja keskustelussa joku muukin kuin minä näytti tietävän, että hanke on Bogon itselleen tahtoma muistomerkki.
Sosiaalisessa mediassa on mahdollista käyttää viitteitä kuten esimerkiksi tieteellisessä tutkimuksessakin jottei tarvitse nojautua pelkkään mutuun ja kuulopuheisiin: tässä keskustelussa leviteltiin linkkejä hanketta koskevaa tiedottamista varten perustettuun blogiin, josta taas on linkkejä omiin tutkielmiini aiheesta, jotka taas perustuvat omaan pitkäaikaiseen asukaskokemukseeni, mielipiteenvaihtoon kunnallispoliitikkojen kanssa ja paikallisten asukkaiden kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon.
Tyydytyksellä todettuani Mikko "Peltsi" Peltolan tekevän hyvää työtä jäähallin kaatamiseksi, vilkaisin vielä uusia notifikaatioita (hirveä sana, tiedän!). Sain heti perään toisen toimivan esimerkin siitä, että sosiaalinen media voi tosiaankin tuoda lisäarvoa politiikkaan. Kun Facebook-seinälläni tuttavani kirjoitti julki ihmetyksensä siitä, olemmeko me Vihreät enää mikään ympäristöpuolue, hän sai tähän oivan tiivistelmän ympäristöministeri Ville Niinistöltä, joka vastasi hänelle seinäni välityksellä. Samalla keskustelun osallistujat saivat varmaankin monille yllätyksekseen rohkaisevan esimerkin siitä, että kyllä poliitikot ovat ihan oikeasti olemassa, tavoitettavissa ja saatavilla kansalaiskeskusteluun.
Sosiaalinen media voi siis parhaimmillaan tuoda kansalaisia ja poliitikkoja yhteen, levittää tietoa kansalaisten huolista ja antaa poliitikoille yhden tiedotuskanavan.
29.9.2013
Puoluevaltuuskunta kokoontui Porvoossa
Kuutisenkymmentä vihreää täytti eilen Porvoon kaupungintalon valtuustosalin viimeistä paikkaa myöten. Kokousväki kävi tutustumassa vierailunsa alussa Osuuskunta Lilithissä, joka on ainutlaatuinen mutta monistettavissa oleva, erityisesti luovien alojen yksinyrittäjille sopiva työllistymismalli, jossa taiteilijat ovat työsuhteessa osuuskuntaan, joka huolehtii kirjanpidosta ja muusta hallinnosta, antaen kulttuurityöntekijöille rauhan keskittyä varsinaiseen työhönsä. Lisäksi Lilith on onnistunut ratkaisemaan taiteilijoiden työttömyysturvan ja työterveydenhuollon.
Varsinaisessa kokouksessa puheenjohtaja Ville Niinistö totesi mm. ydinvoiman lisärakentamisen taloudellisesti kannattomattomaksi, ja hän näki suomalaiselle puhtaalle teknologialle olevan potentiaalisesti valtava kysyntä esimerkiksi Kiinassa. Heidi Hautala taas korosti, että Greenpeacen aktivistit eivät ole terroristeja, saati merirosvoja, niin kuin venäläiset ovat luulleet. Hautala oli lisäksi optimistinen siitä, että valtionyhtiöiden johto olisi mukana palkkasoputalkoissa.
Valtakunnanmediatkin huomasivat kokouksen mukavasti; yhdeksän uutisissa puoluevaltuuskunta oli pääuutinen.
Erityiskiitokset loistavasti sujuneista järjestelyistä kuuluvat puoluetoimiston väestä ainakin Mari Kamajalle ja Rusto Kankaanpäälle; lisäksi Lilithin vierailun järjestänyt Leena Rantanen ansaitsee erityiskiitoksen, samoin ympäristöministeri Ville Niinistön erityisavustaja Niina Ratilainen. Kiitokset ansaitsevat myös muffinssit paistanut Marianne Chanth ja paikalla asioiden sujumisesta vastanneet Tuomas Green ja Jocke Lybeck. Lisäksi edeltäjääni Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana, Anna-Stiina Lundqvistia on kiittäminen siitä, että kokous ylipäätään tultiin järjestäneeksi Porvoossa.
Varsinaisessa kokouksessa puheenjohtaja Ville Niinistö totesi mm. ydinvoiman lisärakentamisen taloudellisesti kannattomattomaksi, ja hän näki suomalaiselle puhtaalle teknologialle olevan potentiaalisesti valtava kysyntä esimerkiksi Kiinassa. Heidi Hautala taas korosti, että Greenpeacen aktivistit eivät ole terroristeja, saati merirosvoja, niin kuin venäläiset ovat luulleet. Hautala oli lisäksi optimistinen siitä, että valtionyhtiöiden johto olisi mukana palkkasoputalkoissa.
Valtakunnanmediatkin huomasivat kokouksen mukavasti; yhdeksän uutisissa puoluevaltuuskunta oli pääuutinen.
Erityiskiitokset loistavasti sujuneista järjestelyistä kuuluvat puoluetoimiston väestä ainakin Mari Kamajalle ja Rusto Kankaanpäälle; lisäksi Lilithin vierailun järjestänyt Leena Rantanen ansaitsee erityiskiitoksen, samoin ympäristöministeri Ville Niinistön erityisavustaja Niina Ratilainen. Kiitokset ansaitsevat myös muffinssit paistanut Marianne Chanth ja paikalla asioiden sujumisesta vastanneet Tuomas Green ja Jocke Lybeck. Lisäksi edeltäjääni Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtajana, Anna-Stiina Lundqvistia on kiittäminen siitä, että kokous ylipäätään tultiin järjestäneeksi Porvoossa.
28.9.2013
Miksi Sote-uudistus on impotentti
Hallituksen Sote-uudistus, jonka pitäisi taata sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen tehokkuus tai ylipäätään niiden saatavuus kaikille, on umpisolmussa, koska se on liimautunut kiinni kuntauudistuksiin. Nämä kuntaliitokset tulee tehdä kerralla, muuten ei säästetä mitään: henkilöstön irtisanomissuoja alkaa juoksemaan aina alusta jokaisessa kuntaliitoksessa. Lisäksi kuntien investointitarpeet tulisi selvittää ennen lopullisia liitospäätöksiä ja myös tehdä nämä investoinnit, ettei homekouluista tule liitoksien kynnyskysymyksiä.
Kun hallitus on keskittynyt askartelemaan lähinnä kuntarajojen kanssa, niin muista rajoista ei sitten ollakaan puhuttu mitään. Säästöjä saavutettaisiin myös sektorirajojen - niin hallinnollisten kuin yhteiskunnallistenkin - rikkomisella. Nuorisotakuu, jossa kaikki nuoren elämään vaikuttavat hallinnolliset tahot kutsutaan saman pöydän ääreen, toimii tästä hallintosektorien rikkomisesta eräänlaisena hyvänä pilottikokeiluna, ja tästä hyvästä esimerkistä kannattaisi ottaa mallia muuallakin. Lisäksi palveluohjauksessa ja -tuotannossa kannattaisi hyödyntää nykyistä enemmän kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta ja vapaaehtoisten sitoutumista, mikä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että yhteiskunta pesee kätensä sosiaalisena toimijana, vaan pikemminkin sitä, että esimerkiksi vapaaehtoistoimijoiden vetämille vertaistukiryhmille annetaan tiloja ja niiden vetäjille myös edes säädyllisiä kulukorvauksia, jotka eivät saisi vaikuttaa näiden vetäjien usein saamiin tukiin.
Toinen asia, johon Sote-uudistus ei ota mitään kantaa, on sosiaaliturvan taso ja sen järjestämisen tavat: mikä on Kelan/kunnan sosiaalitoimen/yksityisten sosiaalivakuutusten keskinäinen roolijako, mikä on sosiaaliturvan kannustavuuden aste, miten sosiaaliturvaa verotetaan ja mikä on ansioturvan ja perusturvan suhde.
Sote-uudistuksessa ei myöskään puhuta mitään kuntien tehtävistä. Ei tietenkään kunnilla ole edellytyksiä selvitä koko ajan lisääntyvistä tehtävistä, joita niille sälytetään. Eipä Sote-uudistuksessa puhuta myöskään mitään vaikuttamisesta tai lähidemokratiasta, vaikka näiden pitäisi liittyä läheisesti kuntauudistukseen. Niistä kannattaisi puhua jo siksikin, että kuntalaisen eli palvelun käyttäjän näkökulma auttaa myös palveluiden kehittämisessä. Myöskään palveluiden saavutettavuudesta ei puhuta mitään: kuntien koon kasvaessa vastaavasti joukkoliikennettä kylien ja etääntyvien kuntakeskusten välillä tulisi kehittää tai sitten viedä palvelut kyliin terveyskioski- ja kirjastobussityyppisesti.
Sote-uudistuksessa uhataan jo toimivia palvelurakenteita vain siksi että hallituksen on pakonomaisesti jätettävä jokin puumerkki. Esimerkiksi HUS:iin ei kannattaisi kajota.
Sote-uudistus tulee pakostakin jäämään torsoksi. Kun edellinen hallitus jäi historiaan hallituksena, joka ei kyennyt saattamaan itse asettamiaan tavoitteita maaliin Sata-komitean avulla, nykyinen hallitus on yhtä impotentti keskittyessään pakkomielteisesti kuntien määrän vähentämiseen ja ainoastaan siihen.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tiistaina 2.10.
Kun hallitus on keskittynyt askartelemaan lähinnä kuntarajojen kanssa, niin muista rajoista ei sitten ollakaan puhuttu mitään. Säästöjä saavutettaisiin myös sektorirajojen - niin hallinnollisten kuin yhteiskunnallistenkin - rikkomisella. Nuorisotakuu, jossa kaikki nuoren elämään vaikuttavat hallinnolliset tahot kutsutaan saman pöydän ääreen, toimii tästä hallintosektorien rikkomisesta eräänlaisena hyvänä pilottikokeiluna, ja tästä hyvästä esimerkistä kannattaisi ottaa mallia muuallakin. Lisäksi palveluohjauksessa ja -tuotannossa kannattaisi hyödyntää nykyistä enemmän kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta ja vapaaehtoisten sitoutumista, mikä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että yhteiskunta pesee kätensä sosiaalisena toimijana, vaan pikemminkin sitä, että esimerkiksi vapaaehtoistoimijoiden vetämille vertaistukiryhmille annetaan tiloja ja niiden vetäjille myös edes säädyllisiä kulukorvauksia, jotka eivät saisi vaikuttaa näiden vetäjien usein saamiin tukiin.
Toinen asia, johon Sote-uudistus ei ota mitään kantaa, on sosiaaliturvan taso ja sen järjestämisen tavat: mikä on Kelan/kunnan sosiaalitoimen/yksityisten sosiaalivakuutusten keskinäinen roolijako, mikä on sosiaaliturvan kannustavuuden aste, miten sosiaaliturvaa verotetaan ja mikä on ansioturvan ja perusturvan suhde.
Sote-uudistuksessa ei myöskään puhuta mitään kuntien tehtävistä. Ei tietenkään kunnilla ole edellytyksiä selvitä koko ajan lisääntyvistä tehtävistä, joita niille sälytetään. Eipä Sote-uudistuksessa puhuta myöskään mitään vaikuttamisesta tai lähidemokratiasta, vaikka näiden pitäisi liittyä läheisesti kuntauudistukseen. Niistä kannattaisi puhua jo siksikin, että kuntalaisen eli palvelun käyttäjän näkökulma auttaa myös palveluiden kehittämisessä. Myöskään palveluiden saavutettavuudesta ei puhuta mitään: kuntien koon kasvaessa vastaavasti joukkoliikennettä kylien ja etääntyvien kuntakeskusten välillä tulisi kehittää tai sitten viedä palvelut kyliin terveyskioski- ja kirjastobussityyppisesti.
Sote-uudistuksessa uhataan jo toimivia palvelurakenteita vain siksi että hallituksen on pakonomaisesti jätettävä jokin puumerkki. Esimerkiksi HUS:iin ei kannattaisi kajota.
Sote-uudistus tulee pakostakin jäämään torsoksi. Kun edellinen hallitus jäi historiaan hallituksena, joka ei kyennyt saattamaan itse asettamiaan tavoitteita maaliin Sata-komitean avulla, nykyinen hallitus on yhtä impotentti keskittyessään pakkomielteisesti kuntien määrän vähentämiseen ja ainoastaan siihen.
Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tiistaina 2.10.
25.9.2013
TEM ulkoistaa työnhaun rekrytointifirmoille
Olen pätkätyöläisenä ottanut rutiiniksi säännöllisen avoimien työpaikkojen seuraamisen, ja tätä rutiinia olen jatkanut myös töissä käydessänikin, en niinkään hakeakseni "urallani" "ylöspäin" vaan ylipäätään varmistaakseni sen, että vuokra on maksettavissa.
Nyt tämä on loppu. Loppumisen syynä ei ole se, että olen onnistunut luikahtamaan toistaiseksi voimassa olevaan eli suomeksi vakituiseen työsuhteeseen vaan työkkärin nettisivu-uudistuksen takia. Ja nyt siitä tosiaankin toivon mukaan tulee vakituinen, sivuille kun ei ole vilkuileminen, kiitos Työ- ja elinkeinoministeriön, joka on näköjään lakkauttanut työnhakupalvelunsa ainakin sähköisen version.
Nyt sähköisen työpaikkahaun etusivulla pitäisi ensin laittaa sanahaku, esimerkiksi työ-/ammattinimikettä vastaisi yksi sana. Ongelmana tässä sanahaussa on, että sanat tarkoittavat niin montaa asiaa. Esimerkiksi "suunnittelija" tai "sihteeri voivat olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Kun laittaa sanahauksi "suunnittelija" saa sellaisia kuin 3D Artist, Design Engineer/Lead Design Engineer (mikseivät tiedä, kumpaa hakevat?), graafinen suunnittelija, järjestötyön suunnittelija, kirjanpitäjä, LVI-suunnittelija, LVI-suunnittelija/projektipäällikkö, mainosgraafikko, markkinointiosaaja, mekaniikkasuunnittelija, mittaaja, ompelija suunnittelija (hakevatko kahta ihmistä vai yhtä?), ostaja, opetuksen suunnittelija, palveleminen ylläpito ja ohjelmistosuunnittelu, opettajat ilman rajoja -koordinaattori, projekti-insinööri, ja kaikkea sellaista vielä kahden muunkin sivun verran, joita en päässyt näkemään. Näistä voisin hakea kolmea, lisäksi ymmärrän pinnallisella tasolla jotakin joistakin näistä, että mitä haetaan. Sen sijaan minulla ei ole hölökäsen pöläystäkään siitä, mitä on vaikkapa Design Engineer (mitä suunnitellaan/muotoillaan?) saatikka Lead Design Engineer.
Entä sitten sihteeri? Sain hakutuloksiksi asiakasneuvottelija, asianajosihteeri, audionomi, erikoistutkija (!), fysioterapeutti (!), hankintapäällikkö, johdon assistentti, järjestösihteeri, kaupunginsihteeri, kehittämispäällikkö, kihlakunnansyyttäjä S11:lla ja ilman, luotonvalvoja, LVI-insinööri, lääkäri (kyllä mä tiedän, että lääkärintyöhön liittyy nykyään paljon kirjaamisvelvoitteita), museonjohtaja, ohjaaja, osastonsihteeri ja arvailujen varaan taas jää, mitä muuta siellä sivulla kaksi olisi ollut. Aika erilaisia ovat hommat sekä "vaatimustasoltaan" että luonteeltaan.
Nämä irrelevantit paikat aiheuttavat siis sen, että hakutuloksia tulee niin paljon, että ne eivät välttämättä mahdu ihan yhdelle sivulle. Ja jos kaikilta koneilta pääse katsomaan kaikkia työpaikkoja, tällöin julkinen palvelu asettaa hakijat eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mikä nettiselain heillä on käytössä. On eduskunnan oikeusasiamiehelle vähemmästäkin kirjelmöity. Sitten jos näitä työpaikkoja haluaisi seurata kuten aiemminkin tekemällä hakuvahdin, joka ilmoittaa sähköpostiin aina kun jotain näistä hakuavaimista tärppäisi, minähän hukkuisin irrelevantteihin viesteihin.
Jos kyse on esimerkiksi kirjaston tai työpaikan koneesta, sellaisia ei saa itse päivittää. Saamani selityksen mukaan sivun voi vaihtaa vain "selainversiossa". No, joku palvelun käyttäjä saattaa vielä minuakin vähemmän tietää, mitä selainversio tarkoittaa. Ainakaan se ei ole sama kuin "kevytversio, joka saamani toisen selityksen mukaan toimii myöskin Android-, iPhone- ja iPad -laitteissa. Uskallan olettaa, että minulla ei ole mitään näistä laitteista, ja hädin tuskin ymmärrän, mitä ne ovat. Ainakaan en osaa niitä käyttää, ja kyllä moni työtön lienee tekniikan kanssa vielä minuakin enemmän monttu auki.
Suomessa ei ole vain työpaikkojen kohtaanto-ongelma, jossa työpaikat ja työnhakijat eivät sovi toisilleen. On myös työvoimapalvelun ja asiakkaiden kohtaanto-ongelma. Ilmeisesti pitää alkaa uusimaan urakalla käyttäjätunnukset kaikkiin mahdollisiin rekrytointinetteihin, joista kokemukseni tähän saakka on ollut surkea. Tähän Työministeriö pakottaa kelvottomalla palvelullaan, ulkoistaen näin työnhaun kaupallisille rekrytointitoimijoille. Tämä ei ole tosin yllätys: vielä silloin kun ensimmäisiä kertoja asioin työvoimatoimistossa, siitä vielä noihin aikoihin ihmiset, joilla oli työhistoriaa, puhuivat työnvälitystoimistona. Varmaan sen nimi on nyt siksi työ- ja elinkeinotoimisto, että varmaankin ministeriö kaikessa hiljaisuudessa valmistelee uudistusta, jossa työttömyystilastot lopullisesti siivotaan ja kertaheitolla ylentämällä kaikki työttömät yrittäjiksi.
Aiempia kokemuksiani rekrytointifirmoista voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.
Nyt tämä on loppu. Loppumisen syynä ei ole se, että olen onnistunut luikahtamaan toistaiseksi voimassa olevaan eli suomeksi vakituiseen työsuhteeseen vaan työkkärin nettisivu-uudistuksen takia. Ja nyt siitä tosiaankin toivon mukaan tulee vakituinen, sivuille kun ei ole vilkuileminen, kiitos Työ- ja elinkeinoministeriön, joka on näköjään lakkauttanut työnhakupalvelunsa ainakin sähköisen version.
Nyt sähköisen työpaikkahaun etusivulla pitäisi ensin laittaa sanahaku, esimerkiksi työ-/ammattinimikettä vastaisi yksi sana. Ongelmana tässä sanahaussa on, että sanat tarkoittavat niin montaa asiaa. Esimerkiksi "suunnittelija" tai "sihteeri voivat olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Kun laittaa sanahauksi "suunnittelija" saa sellaisia kuin 3D Artist, Design Engineer/Lead Design Engineer (mikseivät tiedä, kumpaa hakevat?), graafinen suunnittelija, järjestötyön suunnittelija, kirjanpitäjä, LVI-suunnittelija, LVI-suunnittelija/projektipäällikkö, mainosgraafikko, markkinointiosaaja, mekaniikkasuunnittelija, mittaaja, ompelija suunnittelija (hakevatko kahta ihmistä vai yhtä?), ostaja, opetuksen suunnittelija, palveleminen ylläpito ja ohjelmistosuunnittelu, opettajat ilman rajoja -koordinaattori, projekti-insinööri, ja kaikkea sellaista vielä kahden muunkin sivun verran, joita en päässyt näkemään. Näistä voisin hakea kolmea, lisäksi ymmärrän pinnallisella tasolla jotakin joistakin näistä, että mitä haetaan. Sen sijaan minulla ei ole hölökäsen pöläystäkään siitä, mitä on vaikkapa Design Engineer (mitä suunnitellaan/muotoillaan?) saatikka Lead Design Engineer.
Entä sitten sihteeri? Sain hakutuloksiksi asiakasneuvottelija, asianajosihteeri, audionomi, erikoistutkija (!), fysioterapeutti (!), hankintapäällikkö, johdon assistentti, järjestösihteeri, kaupunginsihteeri, kehittämispäällikkö, kihlakunnansyyttäjä S11:lla ja ilman, luotonvalvoja, LVI-insinööri, lääkäri (kyllä mä tiedän, että lääkärintyöhön liittyy nykyään paljon kirjaamisvelvoitteita), museonjohtaja, ohjaaja, osastonsihteeri ja arvailujen varaan taas jää, mitä muuta siellä sivulla kaksi olisi ollut. Aika erilaisia ovat hommat sekä "vaatimustasoltaan" että luonteeltaan.
Nämä irrelevantit paikat aiheuttavat siis sen, että hakutuloksia tulee niin paljon, että ne eivät välttämättä mahdu ihan yhdelle sivulle. Ja jos kaikilta koneilta pääse katsomaan kaikkia työpaikkoja, tällöin julkinen palvelu asettaa hakijat eriarvoiseen asemaan sen perusteella, mikä nettiselain heillä on käytössä. On eduskunnan oikeusasiamiehelle vähemmästäkin kirjelmöity. Sitten jos näitä työpaikkoja haluaisi seurata kuten aiemminkin tekemällä hakuvahdin, joka ilmoittaa sähköpostiin aina kun jotain näistä hakuavaimista tärppäisi, minähän hukkuisin irrelevantteihin viesteihin.
Jos kyse on esimerkiksi kirjaston tai työpaikan koneesta, sellaisia ei saa itse päivittää. Saamani selityksen mukaan sivun voi vaihtaa vain "selainversiossa". No, joku palvelun käyttäjä saattaa vielä minuakin vähemmän tietää, mitä selainversio tarkoittaa. Ainakaan se ei ole sama kuin "kevytversio, joka saamani toisen selityksen mukaan toimii myöskin Android-, iPhone- ja iPad -laitteissa. Uskallan olettaa, että minulla ei ole mitään näistä laitteista, ja hädin tuskin ymmärrän, mitä ne ovat. Ainakaan en osaa niitä käyttää, ja kyllä moni työtön lienee tekniikan kanssa vielä minuakin enemmän monttu auki.
Suomessa ei ole vain työpaikkojen kohtaanto-ongelma, jossa työpaikat ja työnhakijat eivät sovi toisilleen. On myös työvoimapalvelun ja asiakkaiden kohtaanto-ongelma. Ilmeisesti pitää alkaa uusimaan urakalla käyttäjätunnukset kaikkiin mahdollisiin rekrytointinetteihin, joista kokemukseni tähän saakka on ollut surkea. Tähän Työministeriö pakottaa kelvottomalla palvelullaan, ulkoistaen näin työnhaun kaupallisille rekrytointitoimijoille. Tämä ei ole tosin yllätys: vielä silloin kun ensimmäisiä kertoja asioin työvoimatoimistossa, siitä vielä noihin aikoihin ihmiset, joilla oli työhistoriaa, puhuivat työnvälitystoimistona. Varmaan sen nimi on nyt siksi työ- ja elinkeinotoimisto, että varmaankin ministeriö kaikessa hiljaisuudessa valmistelee uudistusta, jossa työttömyystilastot lopullisesti siivotaan ja kertaheitolla ylentämällä kaikki työttömät yrittäjiksi.
Aiempia kokemuksiani rekrytointifirmoista voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.
24.9.2013
Masennus ei ole asennekysymys
Annoin taustatukea Facebook-kaverilleni kun hän oli juuttunut keskusteluun kahden mielestään tee se itse -sankarin kanssa hallituksen "pakkotyöllistämisestä". Tämä kaverini ymmärtää aiheesta jotakin, hän on koulutuksen, työllistämisen ja työpajatoiminnan ammattilainen. Ohessa tästä keskustelusta lainattuja "argumentteja" sen puolesta, että työttömien pakottaminen mihin tahansa olisi hyvästä. Nämä argumentit tunnistaa kursiivista. Omat kommenttini lihavoituina.
"Kehitysmaihin on pelkästään täältä tuupattu miljardi vuoteen eikä ne oo noussu. Oisko vanha viisaus et rahahuolia ei ratkaista rahalla tähänkin asiaan sopiva"
- Ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Viitsin kuitenkin vastata:
Kehitysmaat ovat, kiitos länsimaiden, maailmanjärjestämässä se osa, jossa on raaka-aineita, mutta koulutettu väestö ollaan aina kupattu tyhjiin. Kehitysmaat eivät yksin teoin kykene muuttamaan asemaansa kansainvälisessä tuotantoketjussa.
Kommentiksi sosiaalivaltion "kannustavuuteen", jossa aktivoitumisyrityksistä rankaistaan:
"Se onkin kivuliasta muuttaa järjestelmää jossa saa riittävästi rahaa selviytymiseen vaikkei ikinä nostais persettään... Ei poista tarvetta raskaaseen muutokseen."
Ei poistakaan, monien ihmisten elämäntilanteen ja järjestelmän muutokseen. Mutta yksityisen kansalaisen syyllistämisellä ei ratkaista yhtään kannustinloukkua. Kannattaa lukea Osmo Soininvaaran kirja Sata-komitea. Siinä on vastaus kysymykseesi, miten kivuliasta sen järjestelmän muuttaminen on.
"Nykyinen järjestelmä on ihan liian antelias ja passivoiva. Kun tyyppi on jo valmiiks passivinen, niin kuinka paljon se motivoi, että mitään tekemättäkin saa niukan mutta varman elannon, vaikka koko loppuiäkseen?"
Et ehkä tiennyt, että aktivointitoimista kieltäytyjän toimeentulotukea leikataan? Ja syyllistäminen ei hyödytä ketään.
"Kyllä syylliset pitää syyllistää. Liika humaanisuus ei hyödytä ketään. Joku viisaampi on joskus sanonut: Kaikkien pitää saada olla oman onnensä seppiä, mutta ketään ei saa jättää oman onnensa nojaan."
No, jos syyllisiä haetaan, niin poliitikot (osa heistä) ja ay-johtajat ovat niitä. Mutta tavallisen ihmisen syyllistäminen johtaa vain masennukseen tai hällä väliä -fiilikseen. Tai aggressioon.
"Kyllä jokainen yksilö voi vaikuttaa enemmän omaan tilaansa kuin poliitikko tai ay-johtaja. Mutta onhan se aina mukava etsiä vikaa ja syyllistä jostain muualta, vaikka se löytyy useimmiten sieltä peilistä. Sairaus, vamma tai joku erityinen elämäntilanne on tietysti aivan eri juttu, ja niitä vartenhan meillä pitää olla kunnollinen sosiaaliturva ja turvaverkko."
Omaan tilaansa ehkä, mutta ei lainsäädäntöön. Siihen muuten tarvitaankin aikamoinen byrokratia määrittelemään, milloin ja kenellä on sellainen "erityinen elämäntilanne", joka on "eri juttu". Senkö olisit iloisena veronmaksajana valmis kustantamaan, syyperusteisuus- ja kyttäystoimiston?
"No meillähän on Kela ja sossu jo."
Niin on. Mutta eikö niiden päällekkäisiä tehtäviä olisi hyvä karsia, jotta saisimme säästöä? Säästöä saisi esimerkiksi jos toimeentulotuki siirrettäisiin Kelan maksettavaksi. Toinen tapaus on tämä idea, jossa ansiosidonnaisella voi tienata 300 euroa (tai mikä sen suojaosan suuruudeksi nyt tuleekin), muttei peruspäivärahalla. Tällöin valtio käytännössä on tullut maksaneeksi epäsuoraa valtionavustusta kunnille, jota ne eivät tarvitsisi, jos sama työtulon suojaosan periaate koskisi myös peruspäivärahaa kuin nyt on tulossa koskemaan ansiosidonnaista... Mitä enemmän saa rukkasia työnantajilta ja kuulee olevansa huono, ja saa vielä syyllistämistä kaupan päälle, sitä vähemmän jaksaa taistella sen paremmin korvauksista kuin työpaikoistakaan.
"No silloin on kyllä asenne pielessä jos niistä rukkasista masentuu. Rukkasethan tarkoittaa vaan sitä että pitää tsempata enemmän. Ymmärrän todella hyvin, ettei kaikilla ole samat edellytykset, mutta ei aikuinen ihminen voi koko elämäänsä toisten tuen varaan rakentaa. Ei elämä ole helppoa kenelläkään. Kaikki me tiedetään jotain yksilöita, mutta ei järjestelmää voi perustaa yksilöihin. Ja joka tapauksessa meillä on erittäin hyvin toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Ehkä mun pointti on eniten se, että työn tekemisen ja itsenäisesti pärjäämisen arvostus pitäisi saada paremmin kunniaan."
"Ehkä"? Ei me varmaankaan muut voida tulla sulle kertomaan, mitä yrität ajatella ääneen. Jos ajatellaan jaksamattomuuden tarkoittavan huonoa asennetta, on just sitä syyllistämistä, joka ei auta ketään. "Järjestelmää ei voi perustaa yksilöihin". Keihin sitten? Onko masennus asennekysymys?
"Ja järjestelmä todellakin pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, muuten meillä olisi n. 5 miljoonaa järjestelmää täällä Suomessa. Väliinputoajia tulee välttämättä, mutta aukotonta systeemiä ei ole, se pitää hyväksyä."
Paras järjestelmä massoille olisi juuri sellainen, joka ei mahdollistaisi väliinputoajia. Sellainen olisi perustulo, yhdistettynä negatiiviseen tuloveroon, eli jokainen tienaamasi euro leikkaisi perustuloa aika isolla marginaalilla. Perustulon ja nykyisestä nostetun asumistuen lisäksi ei tarvittaisikaan oikein mitään muita erillisiä tukia, paitsi lapsikorotukset. Kustannukset säästettäisiin byrokratiassa ja kannustavuudessa. Kun sanot, että järjestelmä pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, niin meillähän on nyt yhteiskunta, joka korostaa yksilöiden kilpailua, voittamista ja itsensä tuotteistamista. Ällöän syvästi sellaista. Tällaisen yhteiskunnan lisäksi ei tarvita vielä yksilöitäkin, jotka syyllistävät tässä oman avatarinsa tuotteistamisessa epäonnistuneita. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata.
"Miten sitä työelämää pitää korjata? Työnantajienko pitäisi alkaa luomaan suojatyöpaikkoja? Silloin kilpailukyky heikkenisi edelleen, eikä kohta olisi kenellekään töitä. Parempia ehdotuksia vastaanotetaan".
Vähentämällä kyttäämistä, lisäämällä kannustamista, lisäämällä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työkuvaansa ja kehittää omaa työtään. Aloitetaan vaikka noista. Ja miten muuten määrität kilpailukyvyn? Melkein kaikki siitä puhuvat, mutta juuri kukaan ei määrittele. Tuntuu, että se on mantra, jota kuuluu toistaa.
"Siten että suomalainen kuluttajahinta pärjää kansainvälisen kuluttajahinnan kanssa etenkin nyt kun kaupankäynti menee verkkoon.. mitenkäs se oma vastuu siitä työnkuvan kehittämisestä mielekkääksi?"
Monissa töissä se ei ole mahdollista,aktiivisesta yrityksestä vaikuttaa työnsä järjestelyihin voi tulla ns.turpaan. Tiedän kokemuksesta.
"Eihän sellasessa paikassa kannata olla jos perustellusti esittää et miten työn tulos paranee ja kaikilla on mukavampaa ja turpaan tulee."
Paitsi jos ei muuta saa. Jos vaikka sattuu olemaan 50+ kansakoulutettu nainen, jonka koko työhistoria on sillä samalla työnantajalla.
"Luulis et on tosi hyvä työnantaja jos noin pitkään.."
Voin kertoa, että työnantaja voi muuttua, esimerkiksi jos ihmisiä ulkoistetaan julkisesta hallinnosta liikelaitokselle siten, että asema "vanhana" työntekijänä säilyy lomaoikeuksineen, mutta eteen tulee ylhäältä annettuja muutoksia, joihin on vain sopeuduttava, vaikka sitten kuinka hulluja olisivatkin. Tuolloin oman työn hallinta ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen pienenevät jos ne alkujaankaan olivat kovin häävit.
Ja niin edelleen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihminen on ihmiselle susi. Kovasti oltiin valmiita ongelmanratkaisun asemesta syyllistämään työttömiä. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata. Jaan vielä lopuksi neuvon: jos et tiedä jostakin asiasta, ota siitä selvää. Auttaa argumentoinnissa niin ettei tarvitse nolata itseään.
"Kehitysmaihin on pelkästään täältä tuupattu miljardi vuoteen eikä ne oo noussu. Oisko vanha viisaus et rahahuolia ei ratkaista rahalla tähänkin asiaan sopiva"
- Ei liity tähän aiheeseen mitenkään. Viitsin kuitenkin vastata:
Kehitysmaat ovat, kiitos länsimaiden, maailmanjärjestämässä se osa, jossa on raaka-aineita, mutta koulutettu väestö ollaan aina kupattu tyhjiin. Kehitysmaat eivät yksin teoin kykene muuttamaan asemaansa kansainvälisessä tuotantoketjussa.
Kommentiksi sosiaalivaltion "kannustavuuteen", jossa aktivoitumisyrityksistä rankaistaan:
"Se onkin kivuliasta muuttaa järjestelmää jossa saa riittävästi rahaa selviytymiseen vaikkei ikinä nostais persettään... Ei poista tarvetta raskaaseen muutokseen."
Ei poistakaan, monien ihmisten elämäntilanteen ja järjestelmän muutokseen. Mutta yksityisen kansalaisen syyllistämisellä ei ratkaista yhtään kannustinloukkua. Kannattaa lukea Osmo Soininvaaran kirja Sata-komitea. Siinä on vastaus kysymykseesi, miten kivuliasta sen järjestelmän muuttaminen on.
"Nykyinen järjestelmä on ihan liian antelias ja passivoiva. Kun tyyppi on jo valmiiks passivinen, niin kuinka paljon se motivoi, että mitään tekemättäkin saa niukan mutta varman elannon, vaikka koko loppuiäkseen?"
Et ehkä tiennyt, että aktivointitoimista kieltäytyjän toimeentulotukea leikataan? Ja syyllistäminen ei hyödytä ketään.
"Kyllä syylliset pitää syyllistää. Liika humaanisuus ei hyödytä ketään. Joku viisaampi on joskus sanonut: Kaikkien pitää saada olla oman onnensä seppiä, mutta ketään ei saa jättää oman onnensa nojaan."
No, jos syyllisiä haetaan, niin poliitikot (osa heistä) ja ay-johtajat ovat niitä. Mutta tavallisen ihmisen syyllistäminen johtaa vain masennukseen tai hällä väliä -fiilikseen. Tai aggressioon.
"Kyllä jokainen yksilö voi vaikuttaa enemmän omaan tilaansa kuin poliitikko tai ay-johtaja. Mutta onhan se aina mukava etsiä vikaa ja syyllistä jostain muualta, vaikka se löytyy useimmiten sieltä peilistä. Sairaus, vamma tai joku erityinen elämäntilanne on tietysti aivan eri juttu, ja niitä vartenhan meillä pitää olla kunnollinen sosiaaliturva ja turvaverkko."
Omaan tilaansa ehkä, mutta ei lainsäädäntöön. Siihen muuten tarvitaankin aikamoinen byrokratia määrittelemään, milloin ja kenellä on sellainen "erityinen elämäntilanne", joka on "eri juttu". Senkö olisit iloisena veronmaksajana valmis kustantamaan, syyperusteisuus- ja kyttäystoimiston?
"No meillähän on Kela ja sossu jo."
Niin on. Mutta eikö niiden päällekkäisiä tehtäviä olisi hyvä karsia, jotta saisimme säästöä? Säästöä saisi esimerkiksi jos toimeentulotuki siirrettäisiin Kelan maksettavaksi. Toinen tapaus on tämä idea, jossa ansiosidonnaisella voi tienata 300 euroa (tai mikä sen suojaosan suuruudeksi nyt tuleekin), muttei peruspäivärahalla. Tällöin valtio käytännössä on tullut maksaneeksi epäsuoraa valtionavustusta kunnille, jota ne eivät tarvitsisi, jos sama työtulon suojaosan periaate koskisi myös peruspäivärahaa kuin nyt on tulossa koskemaan ansiosidonnaista... Mitä enemmän saa rukkasia työnantajilta ja kuulee olevansa huono, ja saa vielä syyllistämistä kaupan päälle, sitä vähemmän jaksaa taistella sen paremmin korvauksista kuin työpaikoistakaan.
"No silloin on kyllä asenne pielessä jos niistä rukkasista masentuu. Rukkasethan tarkoittaa vaan sitä että pitää tsempata enemmän. Ymmärrän todella hyvin, ettei kaikilla ole samat edellytykset, mutta ei aikuinen ihminen voi koko elämäänsä toisten tuen varaan rakentaa. Ei elämä ole helppoa kenelläkään. Kaikki me tiedetään jotain yksilöita, mutta ei järjestelmää voi perustaa yksilöihin. Ja joka tapauksessa meillä on erittäin hyvin toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Ehkä mun pointti on eniten se, että työn tekemisen ja itsenäisesti pärjäämisen arvostus pitäisi saada paremmin kunniaan."
"Ehkä"? Ei me varmaankaan muut voida tulla sulle kertomaan, mitä yrität ajatella ääneen. Jos ajatellaan jaksamattomuuden tarkoittavan huonoa asennetta, on just sitä syyllistämistä, joka ei auta ketään. "Järjestelmää ei voi perustaa yksilöihin". Keihin sitten? Onko masennus asennekysymys?
"Ja järjestelmä todellakin pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, muuten meillä olisi n. 5 miljoonaa järjestelmää täällä Suomessa. Väliinputoajia tulee välttämättä, mutta aukotonta systeemiä ei ole, se pitää hyväksyä."
Paras järjestelmä massoille olisi juuri sellainen, joka ei mahdollistaisi väliinputoajia. Sellainen olisi perustulo, yhdistettynä negatiiviseen tuloveroon, eli jokainen tienaamasi euro leikkaisi perustuloa aika isolla marginaalilla. Perustulon ja nykyisestä nostetun asumistuen lisäksi ei tarvittaisikaan oikein mitään muita erillisiä tukia, paitsi lapsikorotukset. Kustannukset säästettäisiin byrokratiassa ja kannustavuudessa. Kun sanot, että järjestelmä pitää perustaa massoihin, ei yksilöihin, niin meillähän on nyt yhteiskunta, joka korostaa yksilöiden kilpailua, voittamista ja itsensä tuotteistamista. Ällöän syvästi sellaista. Tällaisen yhteiskunnan lisäksi ei tarvita vielä yksilöitäkin, jotka syyllistävät tässä oman avatarinsa tuotteistamisessa epäonnistuneita. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata.
"Miten sitä työelämää pitää korjata? Työnantajienko pitäisi alkaa luomaan suojatyöpaikkoja? Silloin kilpailukyky heikkenisi edelleen, eikä kohta olisi kenellekään töitä. Parempia ehdotuksia vastaanotetaan".
Vähentämällä kyttäämistä, lisäämällä kannustamista, lisäämällä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työkuvaansa ja kehittää omaa työtään. Aloitetaan vaikka noista. Ja miten muuten määrität kilpailukyvyn? Melkein kaikki siitä puhuvat, mutta juuri kukaan ei määrittele. Tuntuu, että se on mantra, jota kuuluu toistaa.
"Siten että suomalainen kuluttajahinta pärjää kansainvälisen kuluttajahinnan kanssa etenkin nyt kun kaupankäynti menee verkkoon.. mitenkäs se oma vastuu siitä työnkuvan kehittämisestä mielekkääksi?"
Monissa töissä se ei ole mahdollista,aktiivisesta yrityksestä vaikuttaa työnsä järjestelyihin voi tulla ns.turpaan. Tiedän kokemuksesta.
"Eihän sellasessa paikassa kannata olla jos perustellusti esittää et miten työn tulos paranee ja kaikilla on mukavampaa ja turpaan tulee."
Paitsi jos ei muuta saa. Jos vaikka sattuu olemaan 50+ kansakoulutettu nainen, jonka koko työhistoria on sillä samalla työnantajalla.
"Luulis et on tosi hyvä työnantaja jos noin pitkään.."
Voin kertoa, että työnantaja voi muuttua, esimerkiksi jos ihmisiä ulkoistetaan julkisesta hallinnosta liikelaitokselle siten, että asema "vanhana" työntekijänä säilyy lomaoikeuksineen, mutta eteen tulee ylhäältä annettuja muutoksia, joihin on vain sopeuduttava, vaikka sitten kuinka hulluja olisivatkin. Tuolloin oman työn hallinta ja mahdollisuudet vaikuttaa siihen pienenevät jos ne alkujaankaan olivat kovin häävit.
Ja niin edelleen. En koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihminen on ihmiselle susi. Kovasti oltiin valmiita ongelmanratkaisun asemesta syyllistämään työttömiä. Jos työmarkkinoilta on pysyvästi syrjäytynyt työkyvyttöminä satoja tuhansia ihmisiä, silloin vika ei ole näissä sadoissa tuhansissa - tai ainakin kymmenissä tuhansissa - ihmisyksilöissä, vaan silloin työelämä on heille liian armoton ja sitä pitää korjata. Jaan vielä lopuksi neuvon: jos et tiedä jostakin asiasta, ota siitä selvää. Auttaa argumentoinnissa niin ettei tarvitse nolata itseään.
23.9.2013
Helsingin ruuhkat ovat kaikkien asia
Työmatkasukkuloin päivittäin Porvoosta Sörnäisiin Porvoon moottoritietä kulkevalla bussilla. Olen kuukaudessa kehittänyt logistiikan huippuunsa: ensimmäisenä aamuna kuljetin fillarin mukanani bussissa, ja jäin pois Vallilan ammattikoulun pysäkillä. Viikon poljettuani idyllisen puu-Vallilan läpi aamuin iltapäivin, ymmärsin, että joku tässä mättää. Sturenkatu. Ruuhka-aikana liikenne mataa Sturenkatua tuskin kävelyvauhtia.
Keksin kokeilla seuraavana maanantaina jäädä pois kyydistä Kumpulan kampuksen pysäkiltä. Siitä kävelen vartissa tai polkaisen viidessä minuutissa loppumatkan. Olen perillä ennen kuin olisin jäänyt pois Vallilan amiksen pysäkiltä.
Junayhteyttä odotellessa, moottoritiebussi toimii aika hyvin. Nopeimmillaan matka Porvoon bussiasemalta Kumpulan kampukselle joutuu 33 minuutissa, hitaimmillaan 42. Ainoa kriittinen kohta matkalla on silloin kun Porvoon moottoritieltä käännytään Lahden moottoritielle, joka ei oikein vedä kun yhtäkkiä kahdesta moottoritiestä onkin tullut yksi. No, onneksi tätä kestää vain 1,6 km ennen kuin Suomen liikennöidyin väylä eli Kehä ykkönen imaisee osan liikennevirrasta. Loppumatka tuleekin heittämällä.
Vielä ollessani helsinkiläinen, vastustin kaikkia uusia liikenneväyliä. Nyt en enää tiedä. Esimerkiksi Itä-Pasila, jossa on hyvin paljon työpaikkoja, on porvoolaiselle motissa: pitää suostua köröttelemään Sturenkatua edes ensimmäiselle, Hattulantien pysäkille ja sitten vaihtaa vielä seiskan ratikkaan. Ellei sitten satu olemaan isää, jonka siirtolamökillä voi yösäilyttää fillaria. Kumpulanlaakson läpi suhauttaa Pasilaan hetkessä.
Tässähän olisi jo joukkoliikennekadun alkuaihio valmiina.
Vastustin Kumpulanlaakson halkaisevaa katua vielä ollessani helsinkiläinen, mutta jos entisen tavarajunan paikalle olisikin tullut kaivattu joukkoliikennekatu, ainakin Pasilan suuntaan pääsisi paljon jouhevammin. Ja varmaan Pasilassa on porvoolaisia töissä melkein yhtä paljon kuin Porvoossa, sitäpaitsi joukkoliikennekatu jatkuisi luontevasti Nordenskiöldinkatua Töölön ja Meilahden suuntaan. En ole niinkään varma, että bussit Kumpulanlaakson rauhaa pilaisivat sen pahemmin kuin tavarajunat ennen. Ja niitä tuli aika tiheään.
Vanha tavarajunaradan paikka näkyy kuvassa vasemmalla ylhäällä, pyörätien vasemmalla puolella.
Siitä en ole varma, mitä etenkin autopuolue Kokoomuksen hellimä keskustatunneli tekisi työmatkaruuhkille. Autoilijoiden pääsyä Helsingin keskustaan ei tarvitse helpottaa, mutta joukkoliikenteen pitää. En ole enää niin varma, vastustaisinko Keskustatunneliakaan, mikäli sille löytyisi maksaja. Helsingille se on liian kallis.
Työmatkaruuhkassa istuminen on hukkaan heitettyä aikaa tuloksen tekemisestä. Ok, toki bussissa voi lukea tai vaikka valmistella jotakin muistiota jos on tarpeeksi pieni kannettava tietokone. Mutta on se aika pois myös itsensä hoitamiselta, kuten harrastuksista ja perheeltä (katso otsikkoa klikkaamalla Talouselämän uutinen 22.5.2011, jonka mukaan pitkä työmatka on riski jopa avioliitolle).
Helsingin tulisi kantaa vastuunsa ja osallistua sellaisten liikennehankkeiden kustannuksiin, jotka sujuvoittavat Helsingin ja kehyskuntien välistä työmatkaliikennettä. Se on nimittäin helsinkiläistenkin etu, työmatkaliikenne. Ilman sitä kaikki haluaisivat asua täällä kun nyt monille riittää 8 tuntia 5 päivänä viikossa. On kummallista, että kun Keskustapuolue haluaa pitää koko maan asuttuna, niin yleensä pääkaupunkiseudun liikennehankkeille ei ole löytynyt rahaa, vaikka niissäkin on kyse siitä, ettei kaikkia tarvitse tunkea asumaan tänne niemelle. Jos ei työpaikkoja saada luotua kehyskuntiin, niin sitten työmatkustaminen pitää tehdä mahdollisimman sujuvaksi.
Hämeentien kotiinpaluuruuhkaa Hämeentieltä katsottuna, just ennen ruuhkan jakautumista kahtia: Hämeentielle ja Kustaa Vaasan tielle.
Hämeentien kotiinpaluuruuhkaa Kustaa Vaasan tien risteyksestä katsottuna.
Keksin kokeilla seuraavana maanantaina jäädä pois kyydistä Kumpulan kampuksen pysäkiltä. Siitä kävelen vartissa tai polkaisen viidessä minuutissa loppumatkan. Olen perillä ennen kuin olisin jäänyt pois Vallilan amiksen pysäkiltä.
Junayhteyttä odotellessa, moottoritiebussi toimii aika hyvin. Nopeimmillaan matka Porvoon bussiasemalta Kumpulan kampukselle joutuu 33 minuutissa, hitaimmillaan 42. Ainoa kriittinen kohta matkalla on silloin kun Porvoon moottoritieltä käännytään Lahden moottoritielle, joka ei oikein vedä kun yhtäkkiä kahdesta moottoritiestä onkin tullut yksi. No, onneksi tätä kestää vain 1,6 km ennen kuin Suomen liikennöidyin väylä eli Kehä ykkönen imaisee osan liikennevirrasta. Loppumatka tuleekin heittämällä.
Vielä ollessani helsinkiläinen, vastustin kaikkia uusia liikenneväyliä. Nyt en enää tiedä. Esimerkiksi Itä-Pasila, jossa on hyvin paljon työpaikkoja, on porvoolaiselle motissa: pitää suostua köröttelemään Sturenkatua edes ensimmäiselle, Hattulantien pysäkille ja sitten vaihtaa vielä seiskan ratikkaan. Ellei sitten satu olemaan isää, jonka siirtolamökillä voi yösäilyttää fillaria. Kumpulanlaakson läpi suhauttaa Pasilaan hetkessä.
Tässähän olisi jo joukkoliikennekadun alkuaihio valmiina.
Vastustin Kumpulanlaakson halkaisevaa katua vielä ollessani helsinkiläinen, mutta jos entisen tavarajunan paikalle olisikin tullut kaivattu joukkoliikennekatu, ainakin Pasilan suuntaan pääsisi paljon jouhevammin. Ja varmaan Pasilassa on porvoolaisia töissä melkein yhtä paljon kuin Porvoossa, sitäpaitsi joukkoliikennekatu jatkuisi luontevasti Nordenskiöldinkatua Töölön ja Meilahden suuntaan. En ole niinkään varma, että bussit Kumpulanlaakson rauhaa pilaisivat sen pahemmin kuin tavarajunat ennen. Ja niitä tuli aika tiheään.
Vanha tavarajunaradan paikka näkyy kuvassa vasemmalla ylhäällä, pyörätien vasemmalla puolella.
Siitä en ole varma, mitä etenkin autopuolue Kokoomuksen hellimä keskustatunneli tekisi työmatkaruuhkille. Autoilijoiden pääsyä Helsingin keskustaan ei tarvitse helpottaa, mutta joukkoliikenteen pitää. En ole enää niin varma, vastustaisinko Keskustatunneliakaan, mikäli sille löytyisi maksaja. Helsingille se on liian kallis.
Työmatkaruuhkassa istuminen on hukkaan heitettyä aikaa tuloksen tekemisestä. Ok, toki bussissa voi lukea tai vaikka valmistella jotakin muistiota jos on tarpeeksi pieni kannettava tietokone. Mutta on se aika pois myös itsensä hoitamiselta, kuten harrastuksista ja perheeltä (katso otsikkoa klikkaamalla Talouselämän uutinen 22.5.2011, jonka mukaan pitkä työmatka on riski jopa avioliitolle).
Helsingin tulisi kantaa vastuunsa ja osallistua sellaisten liikennehankkeiden kustannuksiin, jotka sujuvoittavat Helsingin ja kehyskuntien välistä työmatkaliikennettä. Se on nimittäin helsinkiläistenkin etu, työmatkaliikenne. Ilman sitä kaikki haluaisivat asua täällä kun nyt monille riittää 8 tuntia 5 päivänä viikossa. On kummallista, että kun Keskustapuolue haluaa pitää koko maan asuttuna, niin yleensä pääkaupunkiseudun liikennehankkeille ei ole löytynyt rahaa, vaikka niissäkin on kyse siitä, ettei kaikkia tarvitse tunkea asumaan tänne niemelle. Jos ei työpaikkoja saada luotua kehyskuntiin, niin sitten työmatkustaminen pitää tehdä mahdollisimman sujuvaksi.
Hämeentien kotiinpaluuruuhkaa Hämeentieltä katsottuna, just ennen ruuhkan jakautumista kahtia: Hämeentielle ja Kustaa Vaasan tielle.
Hämeentien kotiinpaluuruuhkaa Kustaa Vaasan tien risteyksestä katsottuna.
22.9.2013
Porvoo, känniläisten kaupunki
Kun liikkuu perjantaina tai lauantaina illalla Porvoon keskusaukion - siis myyjistä tyhjentyneen torin ja bussiaseman - tietämillä, siellä ei näe oikeastaan yhtään selvin päin olevaa ihmistä. Eikä siinä ehkä mitään, jos itse sattuisi olemaan maistissa, mutta selvin päin - mitä olen nykyään melkein aina - vaikuttaa siltä, että kaikki lähimmäiset huutavat, örisevät, pissaavat, oksentavat, heiluvat, vääntelevät naamaansa, ylipäätään näyttävät jotenkin picassomaisilta. Yleisvaikutelma on niin aggressiivinen, että sitä kestää vain jos itse on ottanut vähintään kaksi olutta.
Eikä aggressiivisuus ole pelkkää selvin päin olemisesta saatua harhavaikutelmaa: rinnuksiini tarttui kerran örisevä mies, jonka puheesta en saanut mitään selvää. Silloin takkiani ei vielä edes koristanut Che Guevara -kangasmerkki. Sen tapaamisen jälkeen on koristanut, ei provosoidakseni uusia vastaavia kohtaamisia vaan peittääkseni kohtaamisesta saamani palkeenkielen. Ehkä olisin saanut olla rauhassa, jos olisin kulkenut Milton Friedmanin kuvalla koristetussa pilottirotsissa, tiedä häntä.
En ole ajamassa Suomeen kieltolakia enkä kannata sitä. Nautin itsekin viinistä tai oluesta, hyvässä seurassa. Mutta miksi ihmeessä pitää örveltää?
Toki se örveltäminen ilman Seurahuonetta ja Amarilloakin onnistuu, mutta ne blokkaavat kotimatkani bussiasemalta: toinen sulkee Lundinkadun, toinen Grönmanin "rakkaustunnelin", jossa juuri sain maistaa edellämainittua miehistä hellyyttä, joka totuuden nimissä tuskin kuitenkaan oli kummankaan edellämainitun ravitsemusliikkeen inspiroimaa. Porvoon kaupunkikuva tänne saapuvan kannalta olisi huomattavasti rauhallisempi ilman Seurahuonetta ja Amarilloa. Helsingin vaaralliseksi mainitulla Rautatientorillakaan en ole koskaan kokenut tarvetta vilkuilla sivuilleni, täällä tunnen.
J.K: Ravintolatupakoinnin lopettanut tupakkalaki oli hyvä juttu. Mutta sillä on ollut ei-tarkoitettuja kielteisiä välillisiä seurauksia: ravintoloiden edustan täyttyminen roskista ja räyhäävistä ihmisistä.
20.9.2013
Ei somaleissa vikaa, mutta kun ne työhaluttomat...
Maassamme olevat somalit ovat joutuneet rakenteellisen rasismin syntipukeiksi: kun ei nyt kukaan, jonka nimi on Muhammed, oikein voi saada töitä ilman anonyymiä työhönottoa. Ehkä niqabinkäyttö työhaastatteluissa pitäisikin määrätä kaikille pakollisiksi niin ainakin anonymiteetti työnhaussa helpottuisi. Ja kun somaleita on näyttänyt näkyvän virastoaikana julkisessa tilassa, niin siitä sitten päättelemään, että ovat vailla varsinaista tekemistä.
No, saattaa olla näinkin. Mutta siltikin: tehdäänpä ajatuskoe. Jos suomessa olisi työttömiä yhdysvaltalaisia, ei näitä vieroksuttaisi, koska he ovat länsimaalaisia, vaikka uskoisivatkin herra ties mihin jumalaan. Muhamettilainenkin amerikkalainen kelpaa länsimaiseksi, eivätkä useimmat näkisi mitään ongelmaa siinä, että Vuosaaren metroasema tai Pihliksen ostari kuhisisi työttömiä yhdysvaltalaisia, vaikka olisivat mustia muslimeita. Amerikkalaisia ei kuitenkaan ole, sillä Yhdysvallat ei täytä pakolaisten lähtömaan kriteereitä. On siis tullut todistettua, että syrjinnän kriteeri ei siis ole ulkomaalaisuus, ihonväri tai uskonto vaan ainoastaan kansallisuus.
Suomen sosiaaliturva, joka rankaisee työnteosta, voi näyttäytyä suhteellisen avokätisenä niin sen somalin, yhdysvaltalaisen kuin vailla työhistoriaa olevan suomalaisenkin silmissä. Vika ei kuitenkaan ole vastikkeettomuudessa vaan sellaisen vastikkeellisen tekemisen puuttumisessa, johon työttömämme vielä voisivat soveltuakin ja josta kannattaisi maksaa palkkaa.
On siis tullut todistettua, että vikapäitä eivät siis olekaan systeemiä hyväksikäyttävät työttömät lorvehtijat vaan somalit, jotka ovat joutuneet rakenteellisen työttömyytemme syntipukeiksi, vaikka suurimpia syyllisiä ovat ammattiliitot, jotka kieltäytyvät uudistamasta sosiaaliturvaa kannustavaksi ja jotka kieltäytyvät madaltamasta kokoaikaisen palkkatyön ja ei-työn välisiä raja-aitoja, tai pikemminkin kolmikanta. Poliitikkojen kannattaisikin ottaa valta itselleen, ei kolmi- vaan yksikanta!
Rasisteilta kysyisin: miten se nyt on niin, että tulevat muka viemään meiltä työpaikat kun ei heitä hyväksytä niihinkään töihin, joihin Suomessa omastakin takaa on satoja tuhansia työkyvyttömiä, ei työhaluttomia? Eivät somalit ole suomalaisten työmarkkinoiden vaatimuksia niin kovasti päivittäneet ylöspäin etteivät enää kaikki meillä Suomessa pääse niihin työpaikkoihin. Työkyvyttömien tai muuten vaan raakkien työkyvyttömyys tai raakkius ei siis ole somalien vika.
Kiitos Osmo Soininvaaralle innoituksesta!
No, saattaa olla näinkin. Mutta siltikin: tehdäänpä ajatuskoe. Jos suomessa olisi työttömiä yhdysvaltalaisia, ei näitä vieroksuttaisi, koska he ovat länsimaalaisia, vaikka uskoisivatkin herra ties mihin jumalaan. Muhamettilainenkin amerikkalainen kelpaa länsimaiseksi, eivätkä useimmat näkisi mitään ongelmaa siinä, että Vuosaaren metroasema tai Pihliksen ostari kuhisisi työttömiä yhdysvaltalaisia, vaikka olisivat mustia muslimeita. Amerikkalaisia ei kuitenkaan ole, sillä Yhdysvallat ei täytä pakolaisten lähtömaan kriteereitä. On siis tullut todistettua, että syrjinnän kriteeri ei siis ole ulkomaalaisuus, ihonväri tai uskonto vaan ainoastaan kansallisuus.
Suomen sosiaaliturva, joka rankaisee työnteosta, voi näyttäytyä suhteellisen avokätisenä niin sen somalin, yhdysvaltalaisen kuin vailla työhistoriaa olevan suomalaisenkin silmissä. Vika ei kuitenkaan ole vastikkeettomuudessa vaan sellaisen vastikkeellisen tekemisen puuttumisessa, johon työttömämme vielä voisivat soveltuakin ja josta kannattaisi maksaa palkkaa.
On siis tullut todistettua, että vikapäitä eivät siis olekaan systeemiä hyväksikäyttävät työttömät lorvehtijat vaan somalit, jotka ovat joutuneet rakenteellisen työttömyytemme syntipukeiksi, vaikka suurimpia syyllisiä ovat ammattiliitot, jotka kieltäytyvät uudistamasta sosiaaliturvaa kannustavaksi ja jotka kieltäytyvät madaltamasta kokoaikaisen palkkatyön ja ei-työn välisiä raja-aitoja, tai pikemminkin kolmikanta. Poliitikkojen kannattaisikin ottaa valta itselleen, ei kolmi- vaan yksikanta!
Rasisteilta kysyisin: miten se nyt on niin, että tulevat muka viemään meiltä työpaikat kun ei heitä hyväksytä niihinkään töihin, joihin Suomessa omastakin takaa on satoja tuhansia työkyvyttömiä, ei työhaluttomia? Eivät somalit ole suomalaisten työmarkkinoiden vaatimuksia niin kovasti päivittäneet ylöspäin etteivät enää kaikki meillä Suomessa pääse niihin työpaikkoihin. Työkyvyttömien tai muuten vaan raakkien työkyvyttömyys tai raakkius ei siis ole somalien vika.
Kiitos Osmo Soininvaaralle innoituksesta!
19.9.2013
Jos Eduskunta puolitettaisiin...
... niin silloin toki kansanedustuslaitoksen edustavuus kärsisi. Siis maantieteellinen, ikäryhmittäinen ja ties mikä kattavuus. Tämä tapahtuisi, jos olisi uskominen populisteja, jotka ovat sitä mieltä, että omaa palkkaa vain nostavat, ja vieläpä omaa palkkaansa. Mutta eivät Eduskunnan karsimisen seuraukset tähän pysähtyisi.
Eduskunnan kutistaminen johtaisi myös jo nyt maakunnissa vallitsevan yksipuoluejärjestelmän maantieteelliseen levittäytymiseen. Kiitos vaalipiirien, mitä pienemmäksi Eduskuntaa karsittaisiin, sitä suurempi siellä olisi Keskustan osuus. Ei tarvitse kuin katsoa Suomen poliittisesti väritettyä kuntakarttaa. Tämä samalla varmistaisi sen, että Suomen kuntakarttaa ei ainakaan tultaisi karsimaan, sillä sehän on vähän kuin että sahaisivat omaa oksaansa.
Eivätpä ole populistit tainneet tulla ajatelleeksi, ja pahaa pelkään, että tämä on monille ihan sama, myös niille, joissa kyseinen puolue ei herättäisi päällimmäisenä kovin lämpimiä mielleyhtymiä, riippumatta siitä, onko se hallituksessa vai ei, ja riippumatta siitä, tiedetäänko, mikä puolue on hallituksessa tai onko "oma" puolue hallituksessa, riippumatta siitä, onko sellaista vai ei ja että tiedetäänkö edes sitä, onko sellaista olemassa vai eikö ole olemassa. Kyllä demokratia on ihmeellistä!
Kiitos Joonas Lyytiselle ideasta!
P.S: Jottei jäisi mutuiluksi, laskin, miten puolitus vaikuttaisi Keskustan edustajamääriin. Eduskunnan puolittuessa myös vaalipiirikohtaiset kansanedustajamäärät menisivät uusiksi, ja kun tarkastellaan vaalipiireittäin suhteellisen vaalitavan mukaisessa läpimenojärjestyksessä, niin kun nyt 200 edustajasta 35 on keskustalaisia (eli 17,5%), niin uudessa eduskunnassa sadasta olisi 19 keskustalaisia (eli 19). Eli kyllä se keskustalaisten osuus kasvoi, mutta sentään keskustan yleensä parempi menestys pienemmissä vaalipiireissä tasoitti tätä vaikutusta.
Miten sitten muiden puolueiden kävisi? Alla tarkastelen puolueiden paikkamääriä nyt ja 100 kansanedustajan mallissa. Tarkastelussani olen yhdistänyt Ahvenanmaan edustajan RKP:hen. Ensin nykyinen edustajamäärä ja sitten edustajamäärä 100 edustajan mallissa, suluissa prosentuaaliset osuudet edustajapaikoista.
Kokoomus 44 - 22 (22 - 22)
SDP 42 - 21 (21 - 21)
PS 39 - 23 (19,5 - 23)
Kepu 35 - 19 (17,5 - 19)
Vas 14 - 6 (7 - 6)
Vihr 10 - 4 (5 - 4)
RKP 10 - 5 (5 - 5)
KD 6 - 0 (3 - 0)
Kaikkein suurimpia voittajia olisivatkin kuitenkin yllätys yllätys, eivät Keskusta, vaan Perussuomalaiset. Ehkä joku heistä on osannut laskea tämän. Veikkaankin näppituntumalta, että heidän kannattajansa ovat myös innokkaimpina karsimassa edustajien määrää, johtuu sitten edellisestä kalkyylistä tai sitten siitä, että kansanedustajat nähdään herroina, ja niitähän pitää vastustaa, omiakin. Kristilliset sen sijaan putoisivat tyystin puoluekartalta.
Eduskunnan kutistaminen johtaisi myös jo nyt maakunnissa vallitsevan yksipuoluejärjestelmän maantieteelliseen levittäytymiseen. Kiitos vaalipiirien, mitä pienemmäksi Eduskuntaa karsittaisiin, sitä suurempi siellä olisi Keskustan osuus. Ei tarvitse kuin katsoa Suomen poliittisesti väritettyä kuntakarttaa. Tämä samalla varmistaisi sen, että Suomen kuntakarttaa ei ainakaan tultaisi karsimaan, sillä sehän on vähän kuin että sahaisivat omaa oksaansa.
Eivätpä ole populistit tainneet tulla ajatelleeksi, ja pahaa pelkään, että tämä on monille ihan sama, myös niille, joissa kyseinen puolue ei herättäisi päällimmäisenä kovin lämpimiä mielleyhtymiä, riippumatta siitä, onko se hallituksessa vai ei, ja riippumatta siitä, tiedetäänko, mikä puolue on hallituksessa tai onko "oma" puolue hallituksessa, riippumatta siitä, onko sellaista vai ei ja että tiedetäänkö edes sitä, onko sellaista olemassa vai eikö ole olemassa. Kyllä demokratia on ihmeellistä!
Kiitos Joonas Lyytiselle ideasta!
P.S: Jottei jäisi mutuiluksi, laskin, miten puolitus vaikuttaisi Keskustan edustajamääriin. Eduskunnan puolittuessa myös vaalipiirikohtaiset kansanedustajamäärät menisivät uusiksi, ja kun tarkastellaan vaalipiireittäin suhteellisen vaalitavan mukaisessa läpimenojärjestyksessä, niin kun nyt 200 edustajasta 35 on keskustalaisia (eli 17,5%), niin uudessa eduskunnassa sadasta olisi 19 keskustalaisia (eli 19). Eli kyllä se keskustalaisten osuus kasvoi, mutta sentään keskustan yleensä parempi menestys pienemmissä vaalipiireissä tasoitti tätä vaikutusta.
Miten sitten muiden puolueiden kävisi? Alla tarkastelen puolueiden paikkamääriä nyt ja 100 kansanedustajan mallissa. Tarkastelussani olen yhdistänyt Ahvenanmaan edustajan RKP:hen. Ensin nykyinen edustajamäärä ja sitten edustajamäärä 100 edustajan mallissa, suluissa prosentuaaliset osuudet edustajapaikoista.
Kokoomus 44 - 22 (22 - 22)
SDP 42 - 21 (21 - 21)
PS 39 - 23 (19,5 - 23)
Kepu 35 - 19 (17,5 - 19)
Vas 14 - 6 (7 - 6)
Vihr 10 - 4 (5 - 4)
RKP 10 - 5 (5 - 5)
KD 6 - 0 (3 - 0)
Kaikkein suurimpia voittajia olisivatkin kuitenkin yllätys yllätys, eivät Keskusta, vaan Perussuomalaiset. Ehkä joku heistä on osannut laskea tämän. Veikkaankin näppituntumalta, että heidän kannattajansa ovat myös innokkaimpina karsimassa edustajien määrää, johtuu sitten edellisestä kalkyylistä tai sitten siitä, että kansanedustajat nähdään herroina, ja niitähän pitää vastustaa, omiakin. Kristilliset sen sijaan putoisivat tyystin puoluekartalta.
18.9.2013
Mitä Kokoomusnuorista oikein voi tulla?
Taas yhden, tuoreeseen KNL:n keulakuva Susanna Koskeen henkilöityneen kokoomusnuorten mehukkaan ei paljastuksen vaan paljastumisen jälkeen, on syytä tutkia sitä, millaiseksi sitä ihminen voi tulla isona jos on nuorena kokoomusnuori. Belgiassa Kokoomusnuorena olemiseen ei edes tarvitse olla nuori, kun täällä taas nuoruus riittää ansioksi, usein ainoaksi.
Koska Kokoomusnuoren inhimillinen kehitys on vasta nupuillaan, tällä on vielä toivoa. Kokoomusnuoresta saattaa tulla isona, kun lupaava tulevaisuus on takanapäin
a) huonohampainen osastonsihteeri
b) halla-aholaiskäännynnäinen
c) entinen tuleva huippuosaaja
d) katkera entinen tuleva huippuosaaja
e) zyskowiczläis-bogomolottaja
f) vihreä
g) demari
h) vastuullinen päättäjä á la Jyrki Katainen.
Ei tarvitse siis olla kovin huolissaan siitä, että tämä maa jäisi nykyisten kokoomusnuorten haltuun. Kun eivät he varttuessaan enää ole kokoomusnuoria. Edellä on tullut todistettua, että siitä voi parantua, ja moninaiset ovat parantuneiden tarinat.
Koska Kokoomusnuoren inhimillinen kehitys on vasta nupuillaan, tällä on vielä toivoa. Kokoomusnuoresta saattaa tulla isona, kun lupaava tulevaisuus on takanapäin
a) huonohampainen osastonsihteeri
b) halla-aholaiskäännynnäinen
c) entinen tuleva huippuosaaja
d) katkera entinen tuleva huippuosaaja
e) zyskowiczläis-bogomolottaja
f) vihreä
g) demari
h) vastuullinen päättäjä á la Jyrki Katainen.
Ei tarvitse siis olla kovin huolissaan siitä, että tämä maa jäisi nykyisten kokoomusnuorten haltuun. Kun eivät he varttuessaan enää ole kokoomusnuoria. Edellä on tullut todistettua, että siitä voi parantua, ja moninaiset ovat parantuneiden tarinat.
17.9.2013
Mihin meillä on kiire?
Viikonloppuna sienimetsällä minua tuli vastaan ehkä kuusikymppinen nainen, saattoi olla ylikin. Ei nyt kuusikymppinen tosiaankaan nykyään mikään ikäloppu ole, toisin kuin lapsuudessani, jolloin jo nelikymppinenkin oli jo täysin loppuunkulunut raakki. Hei, minähän olen nelikymppinen!
Tällä naisella ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään. Vaikutti siltä, ettei hän mitään muuta tehnytkään kuin vaelteli luonnossa ja että olisi tehnyt niin jo kolmekymmentä vuotta. Hän vaikutti harvinaisen tyyneltä ja elämään tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla ei ollut kiire minnekään. Sanoisin jopa onnelliselta kaikessa zenläisyydessään.
Sienimetsässä huomasin miettiväni sittemmin lapsia. Lapsillakaan ei ole kiire minnekään, vaikka he ovatkin usein aika malttamattomia. Kiireen lapset oppivat aikuisilta, opittuaan ajan.
Lapset osaavat elää. Niin vanhuksetkin. Ehkä sitten kun elämisessä ollaan saavutettu täysinoppineisuus, kuollaan, koska mitä ihminen voikaan sen jälkeen enää oppia! Sitä minä kuitenkin ihmettelen, mihin se taito katoaa 40-50 vuodeksi? Luultavasti kiireet alkavat jo niistä päivistä kun astutaan ulos kotoa ja mennään päivähoitoon. Siinä ei voikaan viivytellä, muuten isin tai äitin bussi jättää ja kellokortti vinkuu, ja joutuvat palaverissa odottelemaan, niin siinä ei auta alkaa nikottelemaan ja sotkeutumaan kengännauhoihin. Sitten on kiire hakea opintoihin, ja ennen kuin huomaakaan, on kiire valmistua työnhakijaksi. Ja siitä oravanpyörästä pääsee vasta eläkkeellä, jos sellaistakaan enää saa. Vetelehtiminen taitaa olla kuin pyörälläajo: sen osaa aina kerran sen opittuaan.
Jos meillä hyötyajattelun läpitunkemilla aikuisilla välillä pääsee unohtumaan elämisen taito, helpointa voisi olla aloittaa hetkeksi kelloon tuijottelemisen unohtamisesta. Jätä kello kotiin ja lähde juoksemaan tai sienestämään, ihan sama, kunhan lähdet luontoon!
Tällä naisella ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään. Vaikutti siltä, ettei hän mitään muuta tehnytkään kuin vaelteli luonnossa ja että olisi tehnyt niin jo kolmekymmentä vuotta. Hän vaikutti harvinaisen tyyneltä ja elämään tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla ei ollut kiire minnekään. Sanoisin jopa onnelliselta kaikessa zenläisyydessään.
Sienimetsässä huomasin miettiväni sittemmin lapsia. Lapsillakaan ei ole kiire minnekään, vaikka he ovatkin usein aika malttamattomia. Kiireen lapset oppivat aikuisilta, opittuaan ajan.
Lapset osaavat elää. Niin vanhuksetkin. Ehkä sitten kun elämisessä ollaan saavutettu täysinoppineisuus, kuollaan, koska mitä ihminen voikaan sen jälkeen enää oppia! Sitä minä kuitenkin ihmettelen, mihin se taito katoaa 40-50 vuodeksi? Luultavasti kiireet alkavat jo niistä päivistä kun astutaan ulos kotoa ja mennään päivähoitoon. Siinä ei voikaan viivytellä, muuten isin tai äitin bussi jättää ja kellokortti vinkuu, ja joutuvat palaverissa odottelemaan, niin siinä ei auta alkaa nikottelemaan ja sotkeutumaan kengännauhoihin. Sitten on kiire hakea opintoihin, ja ennen kuin huomaakaan, on kiire valmistua työnhakijaksi. Ja siitä oravanpyörästä pääsee vasta eläkkeellä, jos sellaistakaan enää saa. Vetelehtiminen taitaa olla kuin pyörälläajo: sen osaa aina kerran sen opittuaan.
Jos meillä hyötyajattelun läpitunkemilla aikuisilla välillä pääsee unohtumaan elämisen taito, helpointa voisi olla aloittaa hetkeksi kelloon tuijottelemisen unohtamisesta. Jätä kello kotiin ja lähde juoksemaan tai sienestämään, ihan sama, kunhan lähdet luontoon!
16.9.2013
Mitä käyttöä on ammatti-identiteettillä?
En ole missään työpaikassani törmännyt työnohjaukseen, joten en tiedä, mitä se on. Sitten kun aloin asiaa googlaamaan, siinä puhuttiin mm. ammatti-identiteettien vahvistamisesta. Tästä minulle heräsi kaksi kysymystä:
1) Miksi ammatti-identiteettiä pitäisi vahvistaa? Mitä käyttöä ammatti-identiteetillä on? Voiko sitä syödä?
2) Mikä on ammatti-identiteetti?
Jotta ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata, on ensin pystyttävä vastaamaan jälkimmäiseen kysymykseen. Tarkoittaako ammatti-identiteetti oman itsensä jäsentämistä jonkun roolin kautta vai jonkun roolin jäsentämistä oman itsensä kautta? Että kun minä nyt olen osastonsihteeri, niin mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa osastonsihteeri? Entä mitä tarkoittaa "olla osastonsihteeri"? Vai onko ammatti-identiteetti oikeastaan synonyymi ylpeydelle omasta työnteosta?
Ammatin voi ymmärtää nähdäkseni kahdella tavalla: joko roolina, jolloin tekemiseen suhtaudutaan essiivisesti, "nyt kun olen osastonsihteerinä" tai "puhuessani johtajan ominaisuudessa", tai sitten ryhmäjäsenyytenä "metallimiesten edut vaativat" tai "sairaanhoitajat ylläpitävät sellaisia ja sellaisia ammatillisia käytäntöjä". Etenkin ammattiliitoille jälkimmäinen määritelmä on kätevä.
Sitten voidaankin yrittää lähteä palaamaan sen ensimmäisen kysymykseen pariin. Jos ammatti-identiteetin vahvistaminen tarkoittaa sitä, että yritetään saada työntekijä näkemään se, että hän on oikeastaan ihan hyvä työssään, tämä vahvistaa hänen ylpeyttään omasta työpanoksestaan ja varmaan myös hänen itsekunnioitustaan noin yleisestikin. Kuitenkin, työrooli on ihmisen rooleista yksi, ja vain yksi. Olen osastonsihteeri vain arkipäivisin, 8 tuntia päivässä. Työstään voi olla ylpeä, ja hyvä onkin olla ylpeä, mutta miksi ammatista pitäisi olla?
Siitä, että suoriutuu työtehtävistään tietyssä roolissa hyvin, ei tarvitse seurata sitä, että siitä roolista tarvitsisi olla ylpeä. Tai voisi. Miten voisin olla suomalaisuudestanikaan ylpeä, tai siitä, että olen mies, eipä silti, että niitä pitäisi hävetäkään. Ei siitäkään voi olla ylpeä, että on ihminen, eikä kyllä itse asiassa oikein ole syytäkään. Ne ovat olemistani määrittäviä reunaehtoja, en ole niitä itse valinnut. Se, miksi sitten elämäni teen tai paremminkin, miten suoriudun elämässäni vastaani tulevissa rooleissa, siitä voin sitten tuntea vaikka vähän ylpeyttäkin, mikäli teen hyvin.
Klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa, pääsee näkemään vähän aikaisempaa ihmettely-yritystäni ammatillisen identiteetin tavoittamiseksi.
1) Miksi ammatti-identiteettiä pitäisi vahvistaa? Mitä käyttöä ammatti-identiteetillä on? Voiko sitä syödä?
2) Mikä on ammatti-identiteetti?
Jotta ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata, on ensin pystyttävä vastaamaan jälkimmäiseen kysymykseen. Tarkoittaako ammatti-identiteetti oman itsensä jäsentämistä jonkun roolin kautta vai jonkun roolin jäsentämistä oman itsensä kautta? Että kun minä nyt olen osastonsihteeri, niin mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa osastonsihteeri? Entä mitä tarkoittaa "olla osastonsihteeri"? Vai onko ammatti-identiteetti oikeastaan synonyymi ylpeydelle omasta työnteosta?
Ammatin voi ymmärtää nähdäkseni kahdella tavalla: joko roolina, jolloin tekemiseen suhtaudutaan essiivisesti, "nyt kun olen osastonsihteerinä" tai "puhuessani johtajan ominaisuudessa", tai sitten ryhmäjäsenyytenä "metallimiesten edut vaativat" tai "sairaanhoitajat ylläpitävät sellaisia ja sellaisia ammatillisia käytäntöjä". Etenkin ammattiliitoille jälkimmäinen määritelmä on kätevä.
Sitten voidaankin yrittää lähteä palaamaan sen ensimmäisen kysymykseen pariin. Jos ammatti-identiteetin vahvistaminen tarkoittaa sitä, että yritetään saada työntekijä näkemään se, että hän on oikeastaan ihan hyvä työssään, tämä vahvistaa hänen ylpeyttään omasta työpanoksestaan ja varmaan myös hänen itsekunnioitustaan noin yleisestikin. Kuitenkin, työrooli on ihmisen rooleista yksi, ja vain yksi. Olen osastonsihteeri vain arkipäivisin, 8 tuntia päivässä. Työstään voi olla ylpeä, ja hyvä onkin olla ylpeä, mutta miksi ammatista pitäisi olla?
Siitä, että suoriutuu työtehtävistään tietyssä roolissa hyvin, ei tarvitse seurata sitä, että siitä roolista tarvitsisi olla ylpeä. Tai voisi. Miten voisin olla suomalaisuudestanikaan ylpeä, tai siitä, että olen mies, eipä silti, että niitä pitäisi hävetäkään. Ei siitäkään voi olla ylpeä, että on ihminen, eikä kyllä itse asiassa oikein ole syytäkään. Ne ovat olemistani määrittäviä reunaehtoja, en ole niitä itse valinnut. Se, miksi sitten elämäni teen tai paremminkin, miten suoriudun elämässäni vastaani tulevissa rooleissa, siitä voin sitten tuntea vaikka vähän ylpeyttäkin, mikäli teen hyvin.
Klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa, pääsee näkemään vähän aikaisempaa ihmettely-yritystäni ammatillisen identiteetin tavoittamiseksi.
13.9.2013
Ei kannata valmistua
Saatuani maisterin paperit jo reilut 15 vuotta sitten, olen hyväksyttänyt ainakin noin kolme väitöskirjasuunnitelmaa. Yksi musiikin kuluttamisaiheinen hylättiin kun se oli liikaa kulutussosiologiaa, liian vähän musiikkia. Tai päinvastoin.
Viimeisin yritelmäni noin vuodelta 2007 on ollut kaupunkipuistoaiheinen väitöskirja. Tai Keskuspuisto. Tai kaupunkimetsä. En ole ihan varma.
Jos jotakin tekosyytä haluaisin käyttää siihen, että olen synnyttänyt turhia toiveita suuresti arvostamassani professorissa ja syönyt yliopiston (siis veronmaksajien) resursseja turhaan, niin on tähän seitsemään vuoteen mahtunut ainakin yhdeksän muuttoa, yksi isäksi tuleminen, yksi avioero, yksi kihlaus ja avoliitto, kolme työpaikkaa ja kaksikymmentäkaksi työsopimusta.
Olen nauttinut tutkimisesta suuresti, ja olen kehdosta hautaan tutkija. Minulla on kaikkiin töihini ja elämääni yleensäkin tutkijan asenne. Toinen perusjuonne, joka leimaa kaikkea tekemistäni, on aktivismi, ja tässä tapauksessa nyt viimeisimmässä meneillään olleessa tutkimusprojektissani toimin oikeastaan kolmessa roolissa: tutkijana, aktivistina ja kunnallispoliitikkona, eikä ole ihan selvää, mikä on muna ja mikä kana.
Ei kaikkea, mikä kiinnostaa, ole pakko ammatillistaa. Eihän kunnallispolitiikastakaan saa palkkaa, saati kansalaisaktivismista. Tutkia voi aivan hyvin harrastuksenakin, jos vastaan sattuisi tulemaan kiinnostavia juttuja. Itse asiassa tutkiminen on vapaaehtoistyötä, tai lienee mielenterveydelle parempi ja realistisempaa suhtautua siihen sellaisena kuin yrittäjyytenä, jollaiseksi se paljolti on tehty, kiitos pätkittäisen palkanmaksun, kyseenalaisen sosiaali-, eläke- ja työttömyysturvan, lomista puhumattakaan.
Jos sitäpaitsi aikoisin joskus vielä ja taas viritellä uudestaan jo hyvän matkaa tekemääni väitöskirjaa, ensin minun pitäisi saada selvyys siihen, missä määrin ja voisinko käyttää tai jotenkin hyödyntää jo tähän mennessä kirjoittamaani yli 100 sivua. Sitten minun pitäisi selvittää, minä lukukausina näistä noin 13:sta tai 14:sta olen maksanut lukukausimaksun, vai olenko, ja milloin olen ollut kirjoilla ja mitkä opinnoistani on viety opintorekisteriin, onko Norjassa opiskelemani hyväksiluettu ja niin edespäin. Sitten pitäisi vielä miettiä sitä, olisiko tutkimukseni kieli englanti (kuten tähän saakka) vai suomi, ja täyttääkö tieteellinen kirjoitustaitoni ylipäätään mitat ja jos ei täytä, kävisinkö sitten tieteellisen kirjoittamisen kursseja.
Edellämainittujen seikkojen valossa alkaa olemaan yhä selvempää, että väittelemiseni edessä on sen verran monta mutkaa, että minulla ei ole edellytyksiä selviytyä niistä kaikista, eikä näitä mutkia voi ohjauksella suoristaa. Ylipäätään olen 15 vuoden aikana kovin vieraantunut yliopistomaailmasta, koska olen pitkälti ollut vapaa taiteilija. En tiedä esimerkiksi sitä, miten tietokantoja voi käyttää hyväkseen tutkimuksessa koska hädin tuskin tiedän sitä, mikä on tietokanta. Enkä tiedä, mikä on niin sanotun yliopistouudistuksen sisältö esimerkiksi ainakaan siitä syystä, että en tiedä, miten se suhtautuu siihen, mitä yliopisto oli ennen, koska en ole työskennellyt yliopistolla vuoden 1991 jälkeen.
Itse asiassa minulla olisi kaksi syytä valmistua: yliopistoni, tiedeyhteisön ja professorini takia. Jotta he saisivat minusta yhden tuloksen, vaikka sitten kuinka tehottomankin. Toinen syy voisi liittyä mahdolliseen itseylpeyteeni: ei kai se ole hyvä olla tekemättä asioita loppuun. Painava syy kuitenkin olla valmistumatta ovat työmarkkinat: niissä töissä, joita olen viimeisinä vuosina voinut realistisesti hakea, väitöskirja ei auta yhtään. Päinvastoin, monessa tapauksessa olisin vielä nykyistäkin rankemmin ylikoulutettu ja herättäisin vielä nykyistäkin enemmän epäilyjä työnantajissa, että voiko tuo nyt muka sopeutua näinkin rutiininomaiseen työhön ja käyttääkö tuo tätä vain ponnistuslautana. Jo nyt maisterina merkonomien markkinoilla minua toisinaan on pidetty norsuna porsliinikaupassa, ei onneksi sentään aina niin että olen töitäkin saanut. Minulle on aivan selvää, että tieteelliselle uralle vievä juna on jo mennyt, ja sitäpaitsi tutkijan"uralla" kömpivä asuntovelallinen nukkuu yönsä vielä minuakin huonommin.
Hukkaan ei ole kuitenkaan tämä opiskelu slash tieteentekoyritys mennyt. Soveltaen Koivisto-Bernsteinia, tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike, eli tutkimus on itsessään ollut äärimmäisen palkitsevaa, ja on edelleenkin. En nimittäin koskaan lopeta tutkimista, eikä minua tarvitse vastaisuudessakaan kahta kertaa houkutella mukaan tutkimusprojekteihin - kuten mihinkään muuhunkaan sisällöllisesti palkitsevaan vapaaehtoistyöhön tai muuhun mahdollisuuteen olla tekemässä kiintoisia juttuja kivojen ihmisten kanssa - omalla ajallani ilman palkkaa tai mitään varmuutta siitä, että tästä nyt mitään koskaan tulisi.
Viimeisin yritelmäni noin vuodelta 2007 on ollut kaupunkipuistoaiheinen väitöskirja. Tai Keskuspuisto. Tai kaupunkimetsä. En ole ihan varma.
Jos jotakin tekosyytä haluaisin käyttää siihen, että olen synnyttänyt turhia toiveita suuresti arvostamassani professorissa ja syönyt yliopiston (siis veronmaksajien) resursseja turhaan, niin on tähän seitsemään vuoteen mahtunut ainakin yhdeksän muuttoa, yksi isäksi tuleminen, yksi avioero, yksi kihlaus ja avoliitto, kolme työpaikkaa ja kaksikymmentäkaksi työsopimusta.
Olen nauttinut tutkimisesta suuresti, ja olen kehdosta hautaan tutkija. Minulla on kaikkiin töihini ja elämääni yleensäkin tutkijan asenne. Toinen perusjuonne, joka leimaa kaikkea tekemistäni, on aktivismi, ja tässä tapauksessa nyt viimeisimmässä meneillään olleessa tutkimusprojektissani toimin oikeastaan kolmessa roolissa: tutkijana, aktivistina ja kunnallispoliitikkona, eikä ole ihan selvää, mikä on muna ja mikä kana.
Ei kaikkea, mikä kiinnostaa, ole pakko ammatillistaa. Eihän kunnallispolitiikastakaan saa palkkaa, saati kansalaisaktivismista. Tutkia voi aivan hyvin harrastuksenakin, jos vastaan sattuisi tulemaan kiinnostavia juttuja. Itse asiassa tutkiminen on vapaaehtoistyötä, tai lienee mielenterveydelle parempi ja realistisempaa suhtautua siihen sellaisena kuin yrittäjyytenä, jollaiseksi se paljolti on tehty, kiitos pätkittäisen palkanmaksun, kyseenalaisen sosiaali-, eläke- ja työttömyysturvan, lomista puhumattakaan.
Jos sitäpaitsi aikoisin joskus vielä ja taas viritellä uudestaan jo hyvän matkaa tekemääni väitöskirjaa, ensin minun pitäisi saada selvyys siihen, missä määrin ja voisinko käyttää tai jotenkin hyödyntää jo tähän mennessä kirjoittamaani yli 100 sivua. Sitten minun pitäisi selvittää, minä lukukausina näistä noin 13:sta tai 14:sta olen maksanut lukukausimaksun, vai olenko, ja milloin olen ollut kirjoilla ja mitkä opinnoistani on viety opintorekisteriin, onko Norjassa opiskelemani hyväksiluettu ja niin edespäin. Sitten pitäisi vielä miettiä sitä, olisiko tutkimukseni kieli englanti (kuten tähän saakka) vai suomi, ja täyttääkö tieteellinen kirjoitustaitoni ylipäätään mitat ja jos ei täytä, kävisinkö sitten tieteellisen kirjoittamisen kursseja.
Edellämainittujen seikkojen valossa alkaa olemaan yhä selvempää, että väittelemiseni edessä on sen verran monta mutkaa, että minulla ei ole edellytyksiä selviytyä niistä kaikista, eikä näitä mutkia voi ohjauksella suoristaa. Ylipäätään olen 15 vuoden aikana kovin vieraantunut yliopistomaailmasta, koska olen pitkälti ollut vapaa taiteilija. En tiedä esimerkiksi sitä, miten tietokantoja voi käyttää hyväkseen tutkimuksessa koska hädin tuskin tiedän sitä, mikä on tietokanta. Enkä tiedä, mikä on niin sanotun yliopistouudistuksen sisältö esimerkiksi ainakaan siitä syystä, että en tiedä, miten se suhtautuu siihen, mitä yliopisto oli ennen, koska en ole työskennellyt yliopistolla vuoden 1991 jälkeen.
Itse asiassa minulla olisi kaksi syytä valmistua: yliopistoni, tiedeyhteisön ja professorini takia. Jotta he saisivat minusta yhden tuloksen, vaikka sitten kuinka tehottomankin. Toinen syy voisi liittyä mahdolliseen itseylpeyteeni: ei kai se ole hyvä olla tekemättä asioita loppuun. Painava syy kuitenkin olla valmistumatta ovat työmarkkinat: niissä töissä, joita olen viimeisinä vuosina voinut realistisesti hakea, väitöskirja ei auta yhtään. Päinvastoin, monessa tapauksessa olisin vielä nykyistäkin rankemmin ylikoulutettu ja herättäisin vielä nykyistäkin enemmän epäilyjä työnantajissa, että voiko tuo nyt muka sopeutua näinkin rutiininomaiseen työhön ja käyttääkö tuo tätä vain ponnistuslautana. Jo nyt maisterina merkonomien markkinoilla minua toisinaan on pidetty norsuna porsliinikaupassa, ei onneksi sentään aina niin että olen töitäkin saanut. Minulle on aivan selvää, että tieteelliselle uralle vievä juna on jo mennyt, ja sitäpaitsi tutkijan"uralla" kömpivä asuntovelallinen nukkuu yönsä vielä minuakin huonommin.
Hukkaan ei ole kuitenkaan tämä opiskelu slash tieteentekoyritys mennyt. Soveltaen Koivisto-Bernsteinia, tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike, eli tutkimus on itsessään ollut äärimmäisen palkitsevaa, ja on edelleenkin. En nimittäin koskaan lopeta tutkimista, eikä minua tarvitse vastaisuudessakaan kahta kertaa houkutella mukaan tutkimusprojekteihin - kuten mihinkään muuhunkaan sisällöllisesti palkitsevaan vapaaehtoistyöhön tai muuhun mahdollisuuteen olla tekemässä kiintoisia juttuja kivojen ihmisten kanssa - omalla ajallani ilman palkkaa tai mitään varmuutta siitä, että tästä nyt mitään koskaan tulisi.
11.9.2013
Terrorisoiko homostelu julkisen sfäärin?
Jos joku sanoo kiusaantuvansa siitä, jos joku ääneen puolustaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja tämän kiusaantumisensa projisoi erilaisina kiistämis- tai kieltoreaktioina, tämä usein perustelee sen sillä, että pitää sietämättömänä sitä, että toisten yksityiselämä on ikään kuin hyppinyt silmille.
Ymmärrän tämän perustelun. Ei kenenkään seksi- tai muu intiimielämä kuulu minulle sen paremmin kuin minun seksi- tai muu intiimielämäni kuuluu kellekään. Minua voisi kiusata se, että toisten yksityiselämää tupataan kaikista tuuteista, jos katsoisin enemmän telkkaria tai lukisin yhtään iltapäivälehistöä. Nehän ovat täynnä kaiken maailman tositeeveetähtien ja julkkisten ihmissuhde- ja jopa intiimiasioita, suoranaista julkiheteroseksismin terroria. Ei sitä muuksi muuta yksi Sauli, enkä tarkoita nyt Tasavallan presidenttiä.
Kuitenkin vähemmistöjen on pakko mölytä oikeuksistaan, vaikka se kuinka enemmistön vähemmistöä voisikin kiusata. Jos ei Yhdysvaltain tummaihoisten muutama äänekäs johtohahmo olisi aukonut päätään, Ameriikoissa vallitsisi edelleen käytännössä orjuus tai ainakin ihonvärillä silattuun sosiokulttuuriseen ja taloudelliseen työnjakoon perustuva kastilaitos, vaikka kyllä Malcolmin ja Kingin rinnalla kansalaisoikeussankariksi on nostettava myös Rosa Parksin kaltaisia arkisia, pieniä, rohkeita ihmisiä.
Suomikaan ei olisi itsenäinen, ainakaan ei lisi itsenäistynyt vielä vuonna 1917 ilman kovaäänisiä fennomaaneja, jotka muuten olivat pääsääntöisesti ruotsinkielisiä. Päivähoidosta ei voitaisi puhua, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä olisi, ilman sufragetteja. Kyllä, vähemmistöjen on pakko politisoida asiansa, niin kivuliaalta kuin se voikin enemmistön marginaaliin itsensä kokevan mielestä tuntuakin. Vaikeneminen on myöntymisen merkki.
Tosin politisoimisessa kunnostautuvat kyllä poliitikotkin, tämän enemmistön vähemmistön torvet, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä enemmistön vähemmistönä kun he ennen olivat vain enemmistöä. Konservatiivipopulistit eivät ole ainoastaan kansan herkkien tuntojen herkkäkorvaisia tulkkeja, vaan he ovat myös näiden harhaanjohtajia ja kiihottajia. Suurinta osaa niistä, jotka on nyt harhautettu tuntemaan itsensä marginalisoiduksi ja loukatuiksi, ei olisi aiemmin homojen oikeudet tai oikeudettomuuden voineet vähempää kiinnostaa.
Hetero Pride on muuten vähän sama kuin Suomessa suomenkieliset marssisivat kaduilla muka ylpeyttä suomenkielisyydestään, tarkoittaen kuitenkin sitä, että ruotsinkieliset voisi samalla työntää Itämereen (ups, toivottavasti en antanut ideaa!) Nämä hetero pridet ovat siis nurkkaan ajetuksi itsensä kokevan enemmistön marginaalin epätoivoinen puolustautumisreaktio, jossa syyllistytään tismalleen samaan kuin mistä homoja syyttävät: yksityisen sfäärin työntämiseen framille, seksuaalisuuden politisoimista. Voisin kyllä marssia kadulla hiljaisen seksuaalisuuden tai jopa aseksuaalisuuden puolesta, oikeudesta olla vailla julkisuuden tuputtamaa seksisyyttä, oli sitten homo- tai hetero, oikeudesta pidättää yksityinen sfäärini itselläni. Olenkin valinnut elämän ilman mediavälitteisyyttä, ainakin valitsen itse, mitä luen, mitä katson ja mitä kuuntelen niin on pienempi vaara että ulkomaailma syöttää minulle ties millaisia syötteitä. Tätä suosittelen muillekin.
Ymmärrän tämän perustelun. Ei kenenkään seksi- tai muu intiimielämä kuulu minulle sen paremmin kuin minun seksi- tai muu intiimielämäni kuuluu kellekään. Minua voisi kiusata se, että toisten yksityiselämää tupataan kaikista tuuteista, jos katsoisin enemmän telkkaria tai lukisin yhtään iltapäivälehistöä. Nehän ovat täynnä kaiken maailman tositeeveetähtien ja julkkisten ihmissuhde- ja jopa intiimiasioita, suoranaista julkiheteroseksismin terroria. Ei sitä muuksi muuta yksi Sauli, enkä tarkoita nyt Tasavallan presidenttiä.
Kuitenkin vähemmistöjen on pakko mölytä oikeuksistaan, vaikka se kuinka enemmistön vähemmistöä voisikin kiusata. Jos ei Yhdysvaltain tummaihoisten muutama äänekäs johtohahmo olisi aukonut päätään, Ameriikoissa vallitsisi edelleen käytännössä orjuus tai ainakin ihonvärillä silattuun sosiokulttuuriseen ja taloudelliseen työnjakoon perustuva kastilaitos, vaikka kyllä Malcolmin ja Kingin rinnalla kansalaisoikeussankariksi on nostettava myös Rosa Parksin kaltaisia arkisia, pieniä, rohkeita ihmisiä.
Suomikaan ei olisi itsenäinen, ainakaan ei lisi itsenäistynyt vielä vuonna 1917 ilman kovaäänisiä fennomaaneja, jotka muuten olivat pääsääntöisesti ruotsinkielisiä. Päivähoidosta ei voitaisi puhua, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä olisi, ilman sufragetteja. Kyllä, vähemmistöjen on pakko politisoida asiansa, niin kivuliaalta kuin se voikin enemmistön marginaaliin itsensä kokevan mielestä tuntuakin. Vaikeneminen on myöntymisen merkki.
Tosin politisoimisessa kunnostautuvat kyllä poliitikotkin, tämän enemmistön vähemmistön torvet, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä enemmistön vähemmistönä kun he ennen olivat vain enemmistöä. Konservatiivipopulistit eivät ole ainoastaan kansan herkkien tuntojen herkkäkorvaisia tulkkeja, vaan he ovat myös näiden harhaanjohtajia ja kiihottajia. Suurinta osaa niistä, jotka on nyt harhautettu tuntemaan itsensä marginalisoiduksi ja loukatuiksi, ei olisi aiemmin homojen oikeudet tai oikeudettomuuden voineet vähempää kiinnostaa.
Hetero Pride on muuten vähän sama kuin Suomessa suomenkieliset marssisivat kaduilla muka ylpeyttä suomenkielisyydestään, tarkoittaen kuitenkin sitä, että ruotsinkieliset voisi samalla työntää Itämereen (ups, toivottavasti en antanut ideaa!) Nämä hetero pridet ovat siis nurkkaan ajetuksi itsensä kokevan enemmistön marginaalin epätoivoinen puolustautumisreaktio, jossa syyllistytään tismalleen samaan kuin mistä homoja syyttävät: yksityisen sfäärin työntämiseen framille, seksuaalisuuden politisoimista. Voisin kyllä marssia kadulla hiljaisen seksuaalisuuden tai jopa aseksuaalisuuden puolesta, oikeudesta olla vailla julkisuuden tuputtamaa seksisyyttä, oli sitten homo- tai hetero, oikeudesta pidättää yksityinen sfäärini itselläni. Olenkin valinnut elämän ilman mediavälitteisyyttä, ainakin valitsen itse, mitä luen, mitä katson ja mitä kuuntelen niin on pienempi vaara että ulkomaailma syöttää minulle ties millaisia syötteitä. Tätä suosittelen muillekin.
10.9.2013
Keskustelu porvarin kanssa subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta
Nyt kun niin sanotut pakolliset ja varmaankin jo 25 vuotta lykätut rakenneuudistukset taitavat raivata tieltään mahdollisuuksien tasa-arvon ajatukseen perustuvan universaalin hyvinvointivaltion viimeisimmänkin reliikin eli nk. subjektiivisen päivähoito-oikeuden, kai minunkin on kaivettava kirves nurkasta ja osallistuttava keskusteluun. Tein sen ns. sosiaalisessa mediassa, eli Facebookissa. Alla edustava ote keskustelusta, jonka julkaisen tässä siksi, että se valaisee kahta varsin vastakkaista näkemystä siitä, miksi subjektiivinen päivähoito-oikeus on olemassa ja miksi se on hyvä olemassa. Lisäksi keskustelu valaisee sitä, millaisia tehtäviä päivähoidolta oletetaan.
Porvari: Vihervasemmistolaiset eivät edes ymmärrä mikä lasten päivähoidon päätarkoitus. Heidän mielestään se on se, että myös työttömät, päihdeongelmaiset ym. kotona oleskelevat voivat viedä lapsensa päiväksi toisten hoidettavaksi, ilmaiseksi tietenkin. Subjektiivinen päiväivähoito-oikeus tuntuu olevan heille itsestäänselvä ihmisoikeus. Sillä ei ole mitään merkitystä, onko kunnalla/kaupungilla varaa päivähoidon järjestämiseen (= otetaan vaikka velkaa) tai haittaako päivähoitopaikkojen puute todella sitä tarvitsevien työssäkäyvien arkea. Alkuperäiseen, laatulehti seuran julkaisemaan tukimukseen palatakseni: voi olla, että kokoomuksen kannattajat lintsaavat enemmän töistä kuin esim. vihreiden kannattajat. Tälle tosin löytyy luonnollisen selitys - kokoomuksen kannattajista paljon suurempi osa käy töissä!
Minä: Onko se sitten, Porvari, sinun mielestäsi hyvä asia, että näiden mainitsemiesi moniongelmakimppujen lapset jäävät kotiin näiden moniongelmakimppujen armoille eivätkä pääse pelastautumaan edes hetkeksi "kunnon ihmisten" ilmoille? Onko parempi tuomita heidät vanhempiensa taustan perusteella kadotukseen ja kierrättää heidän vanhempiensa ongelmat lapsilleen, jolloin tulevat sukupolvet kärsivät ja yhteiskunta maksaa?
Minä: Toim. huom: siksi kai minusta tulikin vesimeloni, eli näytin päälle päin ensikatsomalta "kunnon ihmiseltä" mutta osoittaudunkin punikiksi sisältä, koska olen erovanhempien lapsi, ja asuin 6-vuotiaasta monisairaan äidin kanssa, joka joutui olemaan osittain yhteiskunnan elätti, koska tämän vanhemmat eivät ymmärtäneet kouluttaa tätä ja tämä joutui sydänvikaisena rikkomaan itsensä itselleen soveltumattoman raskaissa töissä. Koska jomman kumman on nyt poistuttava tästä keskustelusta ennen kuin teen murhia, suljen täten tietokoneen.
P.S. Enkä ollut päivähoidossa, vaan kotona sairaan äitini kanssa, kunnes vanhempani erosivat, jolloin hän joutui menemään töihin. Siinä vaiheessa olin 6-vuotias, enkä silloinkaan mennyt päivähoitoon, vaan olin kotona kissan kanssa ja luin Aku Ankkaa. Enpä vienyt kenenkään sellaisen itseäni vähemmälle äidistäeriytymiskehityksessä edistyneen lapsen paikkaa, joka ei vielä osannut olla yksin kotona. Äitini siivosi, ja sopinee olettaa - ainakin toivoa - että vapautin jonkun toisen vanhemman tekemään yhteiskunnallisessa työnjaossa jotain vielä "tuottavampaa" ja "tähdellisempää".
J.K. Mainittu keskustelu sai vielä lyhyen jatkon. Kun tämä "Touho" tarkensi, että päivähoidon päätarkoitus on se, että "että pienten lasten vanhemmat voivat käydä töissä ja Suomen talouden rattaat pyörii.". Näin sanoessaan hän pitää päiväkoteja lasten säilyttämöinä, kuten eräs ystäväni sitten totesi:
"Kyllä vankiloidenkin alkuperäinen tarkoitus oli lukita rikolliset luolaan, mutta nykyään niissä sopeutetaan asiakkaat takaisin yhteiskuntaan mahdollisimman hyvin. Jos päivähoidon tarkoitus on vain säilyttää lapsia niin miksi lastentarhan opettajat on niin korkeasti koulutettuja? Eikö ne vois kouluttaa amiskassa ja tiputtaa palkat puoleen?"
Aamen.
Porvari: Vihervasemmistolaiset eivät edes ymmärrä mikä lasten päivähoidon päätarkoitus. Heidän mielestään se on se, että myös työttömät, päihdeongelmaiset ym. kotona oleskelevat voivat viedä lapsensa päiväksi toisten hoidettavaksi, ilmaiseksi tietenkin. Subjektiivinen päiväivähoito-oikeus tuntuu olevan heille itsestäänselvä ihmisoikeus. Sillä ei ole mitään merkitystä, onko kunnalla/kaupungilla varaa päivähoidon järjestämiseen (= otetaan vaikka velkaa) tai haittaako päivähoitopaikkojen puute todella sitä tarvitsevien työssäkäyvien arkea. Alkuperäiseen, laatulehti seuran julkaisemaan tukimukseen palatakseni: voi olla, että kokoomuksen kannattajat lintsaavat enemmän töistä kuin esim. vihreiden kannattajat. Tälle tosin löytyy luonnollisen selitys - kokoomuksen kannattajista paljon suurempi osa käy töissä!
Minä: Onko se sitten, Porvari, sinun mielestäsi hyvä asia, että näiden mainitsemiesi moniongelmakimppujen lapset jäävät kotiin näiden moniongelmakimppujen armoille eivätkä pääse pelastautumaan edes hetkeksi "kunnon ihmisten" ilmoille? Onko parempi tuomita heidät vanhempiensa taustan perusteella kadotukseen ja kierrättää heidän vanhempiensa ongelmat lapsilleen, jolloin tulevat sukupolvet kärsivät ja yhteiskunta maksaa?
Minä: Toim. huom: siksi kai minusta tulikin vesimeloni, eli näytin päälle päin ensikatsomalta "kunnon ihmiseltä" mutta osoittaudunkin punikiksi sisältä, koska olen erovanhempien lapsi, ja asuin 6-vuotiaasta monisairaan äidin kanssa, joka joutui olemaan osittain yhteiskunnan elätti, koska tämän vanhemmat eivät ymmärtäneet kouluttaa tätä ja tämä joutui sydänvikaisena rikkomaan itsensä itselleen soveltumattoman raskaissa töissä. Koska jomman kumman on nyt poistuttava tästä keskustelusta ennen kuin teen murhia, suljen täten tietokoneen.
P.S. Enkä ollut päivähoidossa, vaan kotona sairaan äitini kanssa, kunnes vanhempani erosivat, jolloin hän joutui menemään töihin. Siinä vaiheessa olin 6-vuotias, enkä silloinkaan mennyt päivähoitoon, vaan olin kotona kissan kanssa ja luin Aku Ankkaa. Enpä vienyt kenenkään sellaisen itseäni vähemmälle äidistäeriytymiskehityksessä edistyneen lapsen paikkaa, joka ei vielä osannut olla yksin kotona. Äitini siivosi, ja sopinee olettaa - ainakin toivoa - että vapautin jonkun toisen vanhemman tekemään yhteiskunnallisessa työnjaossa jotain vielä "tuottavampaa" ja "tähdellisempää".
J.K. Mainittu keskustelu sai vielä lyhyen jatkon. Kun tämä "Touho" tarkensi, että päivähoidon päätarkoitus on se, että "että pienten lasten vanhemmat voivat käydä töissä ja Suomen talouden rattaat pyörii.". Näin sanoessaan hän pitää päiväkoteja lasten säilyttämöinä, kuten eräs ystäväni sitten totesi:
"Kyllä vankiloidenkin alkuperäinen tarkoitus oli lukita rikolliset luolaan, mutta nykyään niissä sopeutetaan asiakkaat takaisin yhteiskuntaan mahdollisimman hyvin. Jos päivähoidon tarkoitus on vain säilyttää lapsia niin miksi lastentarhan opettajat on niin korkeasti koulutettuja? Eikö ne vois kouluttaa amiskassa ja tiputtaa palkat puoleen?"
Aamen.
9.9.2013
Omakotiasujan kotirauha on pyhempi kuin kerrostaloasujan
Facebook-hitiksi nousseessa uutisessa kerrotaan, kuinka erään omakotitalon seinään yhtenä vähemmän kauniina päivänä nousi kunnan huoltotie. Ei tietenkään ole kivaa, tämän perheen kannalta, mutta kerrostaloalueella tämä ei olisi uutinen ollenkaan, saati valitusperuste. Kaupunkilaisesta näkökulmasta on sitäpaitsi hyvin suhteellista, missä määrin liikenne käy asumisrauhaa häiritsevästä valitusperusteesta, etenkään kun kyse ei ole mistään Nevski Prospektista eikä edes Kehä ykkösestä.
Moni valitsee asuinpaikkansa sen perusteella, että he luulevat saavansa kotirauhaa. Hyvä, heillä on oikeus tavoitella tätä, mutta ei se ole kunnan asia. Kunnan asia on huolehtia palveluista, joista yksi on toki viihtyisä ympäristö, mutta ihmiset saavat valita asuinpaikkansa vapaasti, toki niistä vaihtoehdoista, joihin heillä on varaa.
Helsingissä vaikkapa Manskun, Runeberginkadun, Hämeentien tai Mechelininkadun varrella asumiseen kuuluu liikenne, mutta keskusta-asumisen valinneet ovat valinneet asuinpaikkansa sillä perusteella, että arvostavat urbaania ympäristöä ja he arvostavat palveluiden - kahviloiden, levykauppojen, leffateattereiden - läheisyyttä, ja he pitävät näiden palveluiden läheisyyttä olennaisempana asiana kuin liikenteen haittoja.
Kaupungissakin omakotiasujat tai omakotimaisessa asumismuodossa asuvat voivat pitää liikennettä valitusperusteena, vähäistäkin. Esimerkiksi käyköön Porvoon runsaaksi sanottu rekkaralli Pihlajatiellä. Kumma kyllä, niinä satoina kertoina kun olen Pihlajatietä kulkenut, olen nähnyt ehkä korkeintaan kaksi traktoria, korkeintaan kaksi rekkaa ja henkilöautoja. Niistä suuri osa lienee asukkaiden omia, ja kyllä kai naapurin Volvosta pääsee samat päästöt ja kuuluu sama hurina kuin työmatkalaisenkin.
Liikenteen runsaus tai vähäisyys ovat mitattavia suureita, niistä koettu subjektiivinen haitta taas riippuu itse kunkin odotushorisontista. Omakotitalo hankitaan idyllin ja rauhan takia, mutta ei odotushorisonttien suojeleminen ole julkisen vallan ja kaavoitustoimen asia. Jos haluaa rauhaa, silloin pitää muuttaa niin kauas kaikesta, että tätä rauhaa ei riko mikään muu kuin korkeintaan vahingossa putoava lentokone tai venäläinen ohjus.
Kääntäisin tilanteen päälaelleen: kaupungissa asuu enemmän ihmisiä, joten eikö heillä ole enemmän vaateita kotirauhaan? Onko omakotiasujan kotirauha pyhempi kuin kerrostaloasujan? Jos Helsingin merellinen odotushorisontti on pyhä kulttuuriaarre, kuuluuko kunnan tehtäviin suojella asukkaiden odotushorisonttia?
Iltiksen artikkelin, joka poiki sen keskustelun, joka innoitti tämän bloggauksen, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Moni valitsee asuinpaikkansa sen perusteella, että he luulevat saavansa kotirauhaa. Hyvä, heillä on oikeus tavoitella tätä, mutta ei se ole kunnan asia. Kunnan asia on huolehtia palveluista, joista yksi on toki viihtyisä ympäristö, mutta ihmiset saavat valita asuinpaikkansa vapaasti, toki niistä vaihtoehdoista, joihin heillä on varaa.
Helsingissä vaikkapa Manskun, Runeberginkadun, Hämeentien tai Mechelininkadun varrella asumiseen kuuluu liikenne, mutta keskusta-asumisen valinneet ovat valinneet asuinpaikkansa sillä perusteella, että arvostavat urbaania ympäristöä ja he arvostavat palveluiden - kahviloiden, levykauppojen, leffateattereiden - läheisyyttä, ja he pitävät näiden palveluiden läheisyyttä olennaisempana asiana kuin liikenteen haittoja.
Kaupungissakin omakotiasujat tai omakotimaisessa asumismuodossa asuvat voivat pitää liikennettä valitusperusteena, vähäistäkin. Esimerkiksi käyköön Porvoon runsaaksi sanottu rekkaralli Pihlajatiellä. Kumma kyllä, niinä satoina kertoina kun olen Pihlajatietä kulkenut, olen nähnyt ehkä korkeintaan kaksi traktoria, korkeintaan kaksi rekkaa ja henkilöautoja. Niistä suuri osa lienee asukkaiden omia, ja kyllä kai naapurin Volvosta pääsee samat päästöt ja kuuluu sama hurina kuin työmatkalaisenkin.
Liikenteen runsaus tai vähäisyys ovat mitattavia suureita, niistä koettu subjektiivinen haitta taas riippuu itse kunkin odotushorisontista. Omakotitalo hankitaan idyllin ja rauhan takia, mutta ei odotushorisonttien suojeleminen ole julkisen vallan ja kaavoitustoimen asia. Jos haluaa rauhaa, silloin pitää muuttaa niin kauas kaikesta, että tätä rauhaa ei riko mikään muu kuin korkeintaan vahingossa putoava lentokone tai venäläinen ohjus.
Kääntäisin tilanteen päälaelleen: kaupungissa asuu enemmän ihmisiä, joten eikö heillä ole enemmän vaateita kotirauhaan? Onko omakotiasujan kotirauha pyhempi kuin kerrostaloasujan? Jos Helsingin merellinen odotushorisontti on pyhä kulttuuriaarre, kuuluuko kunnan tehtäviin suojella asukkaiden odotushorisonttia?
Iltiksen artikkelin, joka poiki sen keskustelun, joka innoitti tämän bloggauksen, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
7.9.2013
Pane kirjat ja äänitteet kiertämään
Maistuvatko nuoruutesi pop-suosikit puulta? Eikö heviä enää jaksa? Oletko tullut ”vahingossa” hankkineeksi kolme painosta Miles Davis-klassikkoa? Eivätkö My Favourite Things enää ole your favourite things? Mitä oikein tekisi niille tupla-Hotakaisille ja Sinuheille kun sillä Mirkallakin, jonka kanssa nykyään kirjahyllyni jaat, sattuu löytymään ne samat? Mihin sitä oikein joutuisi kaikkien niiden ruotsalaisdekkareiden kanssa?
Ei hätää. Tuo ne Porvoon pääkirjastoon. Porvoonseudun Vihreät ja Porvoon pääkirjasto yhdessä, ylpeänä esittävät: kirjojen, leffojen, lehtien ja äänitteiden kierrätyspiste! Tuo turhauttavaksi, tuhlattavaksi tai turhaksi jääneet omasi ja ota mukaasi mitä tarvitset tai muuten vain haluat! Jätä siis omat ei-enää-niin-suosikkisi ja hae toisen entiset lempparit pääkirjaston ala-aulasta!
Kierrätyspiste on avoinna viikot 39-40, eli 23.-5.10 Porvoon pääkirjastolla (Papinkatu 20). Toiselle viikollekin on tulossa epäilemättä kiintoisaa kamaa, mm. Jocke Lybeckin kirjastosta. Tule vilkaisemaan ja laita hyvä kiertämään!
6.9.2013
Perutaanko naisten äänioikeus?
Varmaan pitäisi, jos olisi uskominen mamukriitikoihin, jotka ovat sujauttaneet tämän ajatuksen myös joidenkin Perussuomalaisten agendalle. Tällaiselta käsitykseltä ei voi välttyä, lukiessaan niitä puheenvuoroja, joita eräätkin perussuomalaiset kansanedustajat ovat esittäneet, ollessaan niiiin huolissaan maahanmuuttajanaisten oletetusta alistetusta asemasta ja siitä, että mamuhammadit halailevat vähän liian innokkaasti tyttöjemme kauloja.
Olen luullut, että syytökset naisiin kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista, kohdistuivat sitten heidän fyysiseen integriteettiinsä, itsemääräämisoikeuteensa tai poliittisiin vapausoikeuksiinsa, olisivat asianomistajarikoksia, täysivaltaisten ihmisten ollessa kyseessä. Nähtävästi naiset eivät sitten ole täysivaltaisia asianomistajaihmisiä, eivätkä ilmeisesti kykeneviä näkemään rakenteellista väkivaltaa, jolle altistuvat kun naisten ja etenkin maahanmuuttajanaisten mamukriittiset puheenvuorot ovat keräilyharvinaisuuksia.
Millä hauiksella heittelen huteja? Tässä pari otosta siitä, että on silkkaa hämäystä, että persujen antimokuttava siipi muka olisi naisten asialla. Allaoleva todistaa, että Perussuomalaiset tietävät naisia, varsinkin maahanmuuttajanaisia itseään paremmin, miten heidän tulisi ajatella ja elää:
Olli Immonen (PS): "Mielestäni on pienempi paha kieltää valtion toimesta yksi tai kaksi vaateasua kuin pakottaa jotkut ihmiset käyttämään yhtä ja samaa vaateasua julkisesti lähes koko elämänsä ajan... Kukaan voi tuskin vakavissaan väittää, että musliminaisen henkilökohtainen toive olisi pukeutua epämukavaan asuun, joka peittää koko kehon."
Tässä edelläsanomani tuli todistettua. Eivät naiset itse Perusssuomalaisten mukaan valitse hijabia saati niqabia, vaan heidän miehensä. Naiset, ainakaan maahanmuuttajasellaiset, eivät ole perussuomalaisten mamukriittisen siiven mielestä kykeneviä tekemään itse päätöksiä. Kuitenkin naisille ollaan valmiita toivottamaan sakkoja:
Vesa-Matti Saarakkalan lakialoite (PS): "Joka järjestyslain (612/2003) 2 §:n määrittelemällä yleisellä paikalla pukeutuu kasvot peittävään huntuun, on tuomittava kasvot peittävien huntujen käytöstä yleisellä paikalla sakkorangaistukseen."
Niin, miten niin naisten poliittisia oikeuksia pitäisi rajoittaa? Annetaan puheenvuoro Mestarille itselleen:
Jussi Halla-Aho (PS): "Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan."
Viis siis ainakin "vihervasemmistolaisten" naisten poliittisista ja vapausoikeuksista. Kumma kyllä, väittävät kuitenkin olevansa huolissaan maahanmuuttajanaisten oikeuksisa.
Jos asiasta vielä on epäselvyyttä, niin kysytään asia itseltään pääpersulta. Timo Soini on sanonut abortista "Olen elämän pyhyyden ja ihmisarvon puolesta, enkä rupea määrittelemään erilaisia tapauksia, on ne kuinka inhottavia, vastuuttomia tai kohtuuttomia". Kuten Eva Biaudet muistutti (IS 9.12.2011): "On aika helppo sanoa, että kantaa vastuuta elämästä. Totuus kuitenkin on, että niissä maissa, joissa seurataan tätä Timo Soinin oppia, nuoret tytöt kuolevat synnytyksiin enemmän kuin niissä maissa, joissa on vastuullista lainsäädäntöä, jolla mahdollistetaan abortti". Soini siis pitää Suomen lainsäädäntöä parempana esimerkiksi Somalian tilannetta, jossa naisia - tai siis tyttöjä - kuolee synnytyksiin.
Naisten oikeuksien ja maahanmuuttajien oikeuksien kaventaminen ovat kaksi rinnakkaista prosessia, ja tapahtuvat samanaikaisesti, usein samojen henkilöiden toimesta. Tämän voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa, jonka alta löytyy miestutkija Arto Jokisen (ei varmaan se entinen jääkiekkoilija) puheenvuoron.
Olen luullut, että syytökset naisiin kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista, kohdistuivat sitten heidän fyysiseen integriteettiinsä, itsemääräämisoikeuteensa tai poliittisiin vapausoikeuksiinsa, olisivat asianomistajarikoksia, täysivaltaisten ihmisten ollessa kyseessä. Nähtävästi naiset eivät sitten ole täysivaltaisia asianomistajaihmisiä, eivätkä ilmeisesti kykeneviä näkemään rakenteellista väkivaltaa, jolle altistuvat kun naisten ja etenkin maahanmuuttajanaisten mamukriittiset puheenvuorot ovat keräilyharvinaisuuksia.
Millä hauiksella heittelen huteja? Tässä pari otosta siitä, että on silkkaa hämäystä, että persujen antimokuttava siipi muka olisi naisten asialla. Allaoleva todistaa, että Perussuomalaiset tietävät naisia, varsinkin maahanmuuttajanaisia itseään paremmin, miten heidän tulisi ajatella ja elää:
Olli Immonen (PS): "Mielestäni on pienempi paha kieltää valtion toimesta yksi tai kaksi vaateasua kuin pakottaa jotkut ihmiset käyttämään yhtä ja samaa vaateasua julkisesti lähes koko elämänsä ajan... Kukaan voi tuskin vakavissaan väittää, että musliminaisen henkilökohtainen toive olisi pukeutua epämukavaan asuun, joka peittää koko kehon."
Tässä edelläsanomani tuli todistettua. Eivät naiset itse Perusssuomalaisten mukaan valitse hijabia saati niqabia, vaan heidän miehensä. Naiset, ainakaan maahanmuuttajasellaiset, eivät ole perussuomalaisten mamukriittisen siiven mielestä kykeneviä tekemään itse päätöksiä. Kuitenkin naisille ollaan valmiita toivottamaan sakkoja:
Vesa-Matti Saarakkalan lakialoite (PS): "Joka järjestyslain (612/2003) 2 §:n määrittelemällä yleisellä paikalla pukeutuu kasvot peittävään huntuun, on tuomittava kasvot peittävien huntujen käytöstä yleisellä paikalla sakkorangaistukseen."
Niin, miten niin naisten poliittisia oikeuksia pitäisi rajoittaa? Annetaan puheenvuoro Mestarille itselleen:
Jussi Halla-Aho (PS): "Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan."
Viis siis ainakin "vihervasemmistolaisten" naisten poliittisista ja vapausoikeuksista. Kumma kyllä, väittävät kuitenkin olevansa huolissaan maahanmuuttajanaisten oikeuksisa.
Jos asiasta vielä on epäselvyyttä, niin kysytään asia itseltään pääpersulta. Timo Soini on sanonut abortista "Olen elämän pyhyyden ja ihmisarvon puolesta, enkä rupea määrittelemään erilaisia tapauksia, on ne kuinka inhottavia, vastuuttomia tai kohtuuttomia". Kuten Eva Biaudet muistutti (IS 9.12.2011): "On aika helppo sanoa, että kantaa vastuuta elämästä. Totuus kuitenkin on, että niissä maissa, joissa seurataan tätä Timo Soinin oppia, nuoret tytöt kuolevat synnytyksiin enemmän kuin niissä maissa, joissa on vastuullista lainsäädäntöä, jolla mahdollistetaan abortti". Soini siis pitää Suomen lainsäädäntöä parempana esimerkiksi Somalian tilannetta, jossa naisia - tai siis tyttöjä - kuolee synnytyksiin.
Naisten oikeuksien ja maahanmuuttajien oikeuksien kaventaminen ovat kaksi rinnakkaista prosessia, ja tapahtuvat samanaikaisesti, usein samojen henkilöiden toimesta. Tämän voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa, jonka alta löytyy miestutkija Arto Jokisen (ei varmaan se entinen jääkiekkoilija) puheenvuoron.
5.9.2013
Miksi tosi-tv?
Tosi-teeveetä katsotaan, koska se on olemassa. Joudun siis osittain vetämään takaisin edellisessä bloggauksessani esittämäni teorian: voittajia eivät välttämättä ole ne, jotka tyytyvät siihen, mitä saa. Kun on mahdollista olla ilmankin. Jos elämä tosi-teeveestä rikastuu, niin aika köyhällä kantimella se on ollut.
Tosi-teeveetä katsotaan, koska muuten monilla ihmisillä ei olisi mitään puhuttavaa. Tosi-teevee on olemassa, jotta peitettäisiin sanottavan puute. Ihmisiä, joilla on krooninen sanottavan puute, luonnehtii "piirteen puuttuminen", käyttääkseni entisen koulukaverini Samin luonnehdintaa taidehistorian kokeessa.
Tosi-teevee on siis olemassa peittääkseen armeliaasti substanssin, omaperäisyyden, persoonan puuttumisen, estääkseen vaivaantuneen hiljaisuuden. Tosi-teevee liikuttaa monien ihmisten huulia, ilman että heidän itsensä tarvitsisi miettiä, mitä suusta päästävät.
Tosi-teeveestä äsken sanottu pätee myös julkkiksiin.
Tosi-teeveetä katsotaan, koska muuten monilla ihmisillä ei olisi mitään puhuttavaa. Tosi-teevee on olemassa, jotta peitettäisiin sanottavan puute. Ihmisiä, joilla on krooninen sanottavan puute, luonnehtii "piirteen puuttuminen", käyttääkseni entisen koulukaverini Samin luonnehdintaa taidehistorian kokeessa.
Tosi-teevee on siis olemassa peittääkseen armeliaasti substanssin, omaperäisyyden, persoonan puuttumisen, estääkseen vaivaantuneen hiljaisuuden. Tosi-teevee liikuttaa monien ihmisten huulia, ilman että heidän itsensä tarvitsisi miettiä, mitä suusta päästävät.
Tosi-teeveestä äsken sanottu pätee myös julkkiksiin.
4.9.2013
Peliä ei voi voittaa...
... sillä se on leikkiä, vaikka lasten pelaamisen leikinomaisuutta turhaan romantisoidaankin. Päinvastoin, lapset ottavat pelit hyvin tosissaan. Nyt puhun siis play-tyyppisistä peleistä, olivat sitten pöytälätkää, Afrikan tähteä, Kimbleä, pleikkarifutista, shakkia tai korttipelejä tai mitä niitä ikinä onkaan, erotukseksi game-peleistä, kuten jääkiekko ja "oikea" futis, jotka ovat ammattilaistunutta, viihdeteollisuudeksi vääntynyttä leikkiä. Ja jokainen jääkiekkoa tai futista missään joukkueessa koskaan pelannut tai niitä katsonut tietää, että niistä on leikki kaukana.
Kyllä jalkapallokin voi olla leikkiä. Opin tämän vasta aikuisiällä, entisten sosiologien äijäfutiksessa, jota me kutsumme neitifutikseksi (en aio pyydellä anteeksi äijäin, vaikka sosiologien, keskinäistä seksististä kielenkäyttöä) koska vältämme liukutaklauksia ja muuta fyysistä kontaktia, vaikka koskaan aiemminkaan en ole elätellyt toiveita ammattilaisurasta vaan pikemminkin pelien leikkiminen oli minulle koulussa opetettua pakkoleikitystä tai siis peluutusta.
Ihminen voi siis oppia leikkimään aikuisenakin, eikä leikkiä voi voittaa. Ei harrastuksia tai harrastuksissa voi voittaa, vaikka niissä voikin kehittyä paremmaksi alkukankeuden jälkeen. Kun esimerkiksi alussa raahustin Pirkkolan pururadalla hädin tuskin 3 kilometriä, olen sittemmin juossut maratonin ja kymmeniä tuhansia kilometrejä, joten olen voittanut itseni. Se on ainoa tärkeä voitto, jonka harrastuksissa voi saavuttaa.
Vaikka jotkut pitävätkin pelejä elämän tärkeimpinä asioina ja oikeastaan muuta elämää pelin osana, ei elämää tai elämässäkään voi voittaa. Mitä se voittaminen olisi? Kuoleman voittamistako, jolloin kuoleman karatessa karkaisi myös elämä, ihmisen haperruttua pikku hiljaa elinkelvottomaksi. Vai sitä, että on saavuttanut esimerkiksi hyvän työpaikan, kauniin puolison ja hyvän ansioluettelon. Inhoan sanaa ansioluettelo. Ei ihmisen elämä ole mikään ansioluettelo.
Jonkinlainen voitto elämässä voisi kuitenkin olla se, että ihminen osaa tyytyä siihen minkä hän voi saada. Minä osaan sen, 42-vuotiaana. Minulla on mainio poika, olen melko hyvässä kunnossa, nautin luonnosta, musiikista, jalkapallosta ja hyvästä kirjallisuudesta, minulla on ihana puoliso ja fantastisia ystäviä ja vakituinen työsuhde.
Ai niin, kyllä harrastuksissa voi sittenkin voittaa. Voi voittaa terveyden ja elämän.
Kyllä jalkapallokin voi olla leikkiä. Opin tämän vasta aikuisiällä, entisten sosiologien äijäfutiksessa, jota me kutsumme neitifutikseksi (en aio pyydellä anteeksi äijäin, vaikka sosiologien, keskinäistä seksististä kielenkäyttöä) koska vältämme liukutaklauksia ja muuta fyysistä kontaktia, vaikka koskaan aiemminkaan en ole elätellyt toiveita ammattilaisurasta vaan pikemminkin pelien leikkiminen oli minulle koulussa opetettua pakkoleikitystä tai siis peluutusta.
Ihminen voi siis oppia leikkimään aikuisenakin, eikä leikkiä voi voittaa. Ei harrastuksia tai harrastuksissa voi voittaa, vaikka niissä voikin kehittyä paremmaksi alkukankeuden jälkeen. Kun esimerkiksi alussa raahustin Pirkkolan pururadalla hädin tuskin 3 kilometriä, olen sittemmin juossut maratonin ja kymmeniä tuhansia kilometrejä, joten olen voittanut itseni. Se on ainoa tärkeä voitto, jonka harrastuksissa voi saavuttaa.
Vaikka jotkut pitävätkin pelejä elämän tärkeimpinä asioina ja oikeastaan muuta elämää pelin osana, ei elämää tai elämässäkään voi voittaa. Mitä se voittaminen olisi? Kuoleman voittamistako, jolloin kuoleman karatessa karkaisi myös elämä, ihmisen haperruttua pikku hiljaa elinkelvottomaksi. Vai sitä, että on saavuttanut esimerkiksi hyvän työpaikan, kauniin puolison ja hyvän ansioluettelon. Inhoan sanaa ansioluettelo. Ei ihmisen elämä ole mikään ansioluettelo.
Jonkinlainen voitto elämässä voisi kuitenkin olla se, että ihminen osaa tyytyä siihen minkä hän voi saada. Minä osaan sen, 42-vuotiaana. Minulla on mainio poika, olen melko hyvässä kunnossa, nautin luonnosta, musiikista, jalkapallosta ja hyvästä kirjallisuudesta, minulla on ihana puoliso ja fantastisia ystäviä ja vakituinen työsuhde.
Ai niin, kyllä harrastuksissa voi sittenkin voittaa. Voi voittaa terveyden ja elämän.
3.9.2013
Kun meistä aika kerran jättää...
... meidän hautakumpumme ylitse puhaltaa tai tuhkamme levittää syysaamuinen tuuli.
Sain eilen tiedon entisen naapurini poismenosta. Naapurini, kuusikymppinen, yksinasunut mies, menehtyi nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen.
Moikkasin aina Erkkiä hänet nähdessäni. Hän vaikutti herttaiselta, joskin vähän yksinäiseltä mieheltä.
Erkin kuolema, joskin odotettu, oli opetus. Se muistutti siitä, että omiin ystäviin kannattaa olla yhteydessä heidän elinaikanaan. Näen omassa ystäväpiirissänikin yhden ystävän, jonka en toivoisi 20 vuoden päästä olevan yhtä yksinäinen kuin Erkki, perheetön mies, jolla oli työnsä, sentään kuitenkin edes se.
En tiedä Erkistä kovinkaan paljoa. Ehkä hänellä oli ystäviä, saattoi hän tyytyväinenkin olla, onnellinenkin. Ei olisi kuitenkaan paljoa maksanut kutsua hänet vaikka joulukahville.
Erkin poismeno muistutti myös omasta rajallisuudesta: huomasin miettiväni, mitä minä sitten joskus jätän jälkeeni. Kuka sen tietää, milloin alkaa tämä "jälkeen" kun Erkki oli oman isäni ikäluokkaa, ei sen iäkkäämpi. Se, mitä minä jätän jälkeeni, on kai pääasiassa muistoja, toivottavasti ei yhtään ihmistä, joka muistaisi minut ilkeänä ihmisenä ja ei ketään, jolle olisi jäänyt jotakin tärkeää sanomatta. On ehkä toissijaista miettiä, mitä jälkeenjäävät meistä ajattelevat jälkeenjääneiden papereidemme takia, mutta voi sitäkin tietysti miettiä...
Siksi: elä nyt. Tee asioita, joita nautit, äläkä anna tyhjänpäiväisten asioiden estää sitä. Kunhan elät. Siihen ei tarvita mitään tekosyytä, eikä elämää voi lykätä, eikä kannata. Aina on oikea aika olla ystäviesi kanssa, liikkua luonnossa, kuunnella musiikkia, matkustella, lukea. Sitten et voi enää elää kun elämäsi loppuu.
Erkin muistoa kunnioittaen.
Sain eilen tiedon entisen naapurini poismenosta. Naapurini, kuusikymppinen, yksinasunut mies, menehtyi nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen.
Moikkasin aina Erkkiä hänet nähdessäni. Hän vaikutti herttaiselta, joskin vähän yksinäiseltä mieheltä.
Erkin kuolema, joskin odotettu, oli opetus. Se muistutti siitä, että omiin ystäviin kannattaa olla yhteydessä heidän elinaikanaan. Näen omassa ystäväpiirissänikin yhden ystävän, jonka en toivoisi 20 vuoden päästä olevan yhtä yksinäinen kuin Erkki, perheetön mies, jolla oli työnsä, sentään kuitenkin edes se.
En tiedä Erkistä kovinkaan paljoa. Ehkä hänellä oli ystäviä, saattoi hän tyytyväinenkin olla, onnellinenkin. Ei olisi kuitenkaan paljoa maksanut kutsua hänet vaikka joulukahville.
Erkin poismeno muistutti myös omasta rajallisuudesta: huomasin miettiväni, mitä minä sitten joskus jätän jälkeeni. Kuka sen tietää, milloin alkaa tämä "jälkeen" kun Erkki oli oman isäni ikäluokkaa, ei sen iäkkäämpi. Se, mitä minä jätän jälkeeni, on kai pääasiassa muistoja, toivottavasti ei yhtään ihmistä, joka muistaisi minut ilkeänä ihmisenä ja ei ketään, jolle olisi jäänyt jotakin tärkeää sanomatta. On ehkä toissijaista miettiä, mitä jälkeenjäävät meistä ajattelevat jälkeenjääneiden papereidemme takia, mutta voi sitäkin tietysti miettiä...
Siksi: elä nyt. Tee asioita, joita nautit, äläkä anna tyhjänpäiväisten asioiden estää sitä. Kunhan elät. Siihen ei tarvita mitään tekosyytä, eikä elämää voi lykätä, eikä kannata. Aina on oikea aika olla ystäviesi kanssa, liikkua luonnossa, kuunnella musiikkia, matkustella, lukea. Sitten et voi enää elää kun elämäsi loppuu.
Erkin muistoa kunnioittaen.
2.9.2013
Jalkapallon deadline-siirrot
Työvoima liikkuu. Ketkä vaihtavat työnantajaa jalkapallon kansainvälisen siirto-deadlinen viimeisenä päivänä?
Marko Arnautovic: Werder Bremen - Stoke
Martin Demichelis: Atletico Madrid - Manchester City
Lisandro Lopez: Benfica - Getafe (laina)
Todor Nedelev: Botev Plovdiv - Mainz
Sambou Yatabare: Bastia - Olympiakos
Tiago Ilori: Sporting Lissabon - Liverpool
Mamadou Sakho: PSG - Liverpool
Morgan Amalfitano: Olympique Marseille - West Bromwich (laina)
Kaka: Real Madrid - AC Milan
Victor Moses: Chelsea - Liverpool (laina)
Denis Cheryshev: Real Madrid - Sevilla (laina)
Kevin Gomez: Feyenoord - Stoke
Serdar Tasci: VfB Stuttgart - Spartak Moscow
Francisco Junior: Everton - Vitesse Arnhem
Makoto Hasebe: Wolfsburg - Nürnberg
Per Ciljan Skjelbred: HSV - Hertha Berlin (laina)
Pierre-Michel Lasogga: Hertha Berlin - HSV (laina)
Jonathan Cristaldo: Metallist Kharkiv - Bologna (laina)
Emmanuel Mayuka: Southampton - Rennes (laina)
Jeong-Ho Hon: Jeju United - Augsburg
Abdul Razak: Manchester City - Anzhi Mahatskala (laina)
Emiliano Viviano: Palermo - Arsenal (laina)
Barry Bannan: Aston Villa - Crystal Palace
Libor Kozak: Lazio - Aston Villa
Stephen Ireland: Aston Villa - Stoke (laina)
Adrian Mariappa: Reading - Crystal Palace
Karim Haggoui: Hannover - VfB Stuttgart
Lee Camp (vapaa) - West Bromwich
Dani Pacheco: Liverpool - Alcorcon
Sam Hutchinson: Chelsea - Vitesse Arnhem
Ricardo Centurion: Racing Club de Avellana - Genoa
Lerin Duarte - Heracles Almelo - Ajax
Joel Obi - Inter Milan - AC Parma (laina)
Ezequiel Schelotto: Inter Milan - Sassuolo (laina)
Jaroslav Plasil: Girondines de Bordeaux - Catania
Getafe: Alvaro Vazquez - Swansea (laina)
Vitinho: Botafogo - Spartak Moscow
Andrea Petagna - AC Milan - Sampdoria (laina)
Peter Odemwingie: West Bromwich - Cardiff
Brayan Pereia: Deportivo Cali - Lazio
Joel Pohjanpalo: HJK - Bayer Leverkusen (laina); lainaan VfR Aaleniin
Mesut Özil: Real Madrid - Arsenal
Marouane Fellaini: Everton - Manchester United
Romelu Lukaku: Chelsea - Everton (laina)
Cameron Jerome: Stoke - Crystal Palace (laina)
Gareth Barry: Manchester City - Everton (laina)
Victor Anichebe: Everton - West Bromwich
Gedo: Al Ahly - Hull (laina)
Elsad Zverotic: Young Boys - Fulham
Andrea Dossena: Napoli - Sunderland
Stephane Sessegnon: Sunderland - West Bromwich
Fabio Borini: Liverpool - Sunderland (laina)
James McCarthy: Wigan - Everton
Mushaga Bakenga: Club Brügge - Esbjerg
Tranquillo Barnetta: Schalke - Eintracht Frankfurt
Mehdi Garcela-Gonzalez: Antzhi Mahatskala - Standard Liege
Etrit Berisha: Kalmar - Lazio
Melgarejo: Benfica - Kuban Krasnodar
Lazar Markovic: Partizan Belgrad - Benfica
Bruma: Sporting Lissabon - Galatasaray
Juan Manuel Iturbe: Porto - Hellas Verona (laina)
Toby Alderweireld: Ajax - Atletico Madrid
Joshua Guilavogui: St. Etienne - Atletico Madrid
Florian Thauvin: Lille - Olympique Marseille
Mario Lemina: Lorient - Olympique Marseille
Rafidine Abdullah: Olympique Marseille - Lorient
Larry Azouni: Olympique Marseille - Lorient (laina)
Guilherme Siqueira: Granada - Benfica (laina)
Adlene Guediora: Nottingham - Crystal Palace
Colin Kazim-Richards: Galatasaray (lainassa Blackburnissa) - Bursaspor
Christian Eriksen: Ajax - Tottenham
Joseph Akpala: Werder Bremen - Kardemir Karabükspor (laina)
Romain Amalfitano: Newcastle - Dijon (laina)
Tolga Cigerli: Wolfsburg - Hertha Berlin
Santiago Garcia: Palermo - Werder Bremen (laina)
Wakaso: Espanyol - Rubin Kazan
Seba Fernandez: Malaga - Rayo Vallecano (laina)
Jonathan Vieira: Valencia - Rayo Vallecano
Mladen Petric: vapaa - West Ham
Yossi Benayoun: vapaa - Getafe
Niko Kranjcar: Dynamo Kiev - QPR
Marko Arnautovic: Werder Bremen - Stoke
Martin Demichelis: Atletico Madrid - Manchester City
Lisandro Lopez: Benfica - Getafe (laina)
Todor Nedelev: Botev Plovdiv - Mainz
Sambou Yatabare: Bastia - Olympiakos
Tiago Ilori: Sporting Lissabon - Liverpool
Mamadou Sakho: PSG - Liverpool
Morgan Amalfitano: Olympique Marseille - West Bromwich (laina)
Kaka: Real Madrid - AC Milan
Victor Moses: Chelsea - Liverpool (laina)
Denis Cheryshev: Real Madrid - Sevilla (laina)
Kevin Gomez: Feyenoord - Stoke
Serdar Tasci: VfB Stuttgart - Spartak Moscow
Francisco Junior: Everton - Vitesse Arnhem
Makoto Hasebe: Wolfsburg - Nürnberg
Per Ciljan Skjelbred: HSV - Hertha Berlin (laina)
Pierre-Michel Lasogga: Hertha Berlin - HSV (laina)
Jonathan Cristaldo: Metallist Kharkiv - Bologna (laina)
Emmanuel Mayuka: Southampton - Rennes (laina)
Jeong-Ho Hon: Jeju United - Augsburg
Abdul Razak: Manchester City - Anzhi Mahatskala (laina)
Emiliano Viviano: Palermo - Arsenal (laina)
Barry Bannan: Aston Villa - Crystal Palace
Libor Kozak: Lazio - Aston Villa
Stephen Ireland: Aston Villa - Stoke (laina)
Adrian Mariappa: Reading - Crystal Palace
Karim Haggoui: Hannover - VfB Stuttgart
Lee Camp (vapaa) - West Bromwich
Dani Pacheco: Liverpool - Alcorcon
Sam Hutchinson: Chelsea - Vitesse Arnhem
Ricardo Centurion: Racing Club de Avellana - Genoa
Lerin Duarte - Heracles Almelo - Ajax
Joel Obi - Inter Milan - AC Parma (laina)
Ezequiel Schelotto: Inter Milan - Sassuolo (laina)
Jaroslav Plasil: Girondines de Bordeaux - Catania
Getafe: Alvaro Vazquez - Swansea (laina)
Vitinho: Botafogo - Spartak Moscow
Andrea Petagna - AC Milan - Sampdoria (laina)
Peter Odemwingie: West Bromwich - Cardiff
Brayan Pereia: Deportivo Cali - Lazio
Joel Pohjanpalo: HJK - Bayer Leverkusen (laina); lainaan VfR Aaleniin
Mesut Özil: Real Madrid - Arsenal
Marouane Fellaini: Everton - Manchester United
Romelu Lukaku: Chelsea - Everton (laina)
Cameron Jerome: Stoke - Crystal Palace (laina)
Gareth Barry: Manchester City - Everton (laina)
Victor Anichebe: Everton - West Bromwich
Gedo: Al Ahly - Hull (laina)
Elsad Zverotic: Young Boys - Fulham
Andrea Dossena: Napoli - Sunderland
Stephane Sessegnon: Sunderland - West Bromwich
Fabio Borini: Liverpool - Sunderland (laina)
James McCarthy: Wigan - Everton
Mushaga Bakenga: Club Brügge - Esbjerg
Tranquillo Barnetta: Schalke - Eintracht Frankfurt
Mehdi Garcela-Gonzalez: Antzhi Mahatskala - Standard Liege
Etrit Berisha: Kalmar - Lazio
Melgarejo: Benfica - Kuban Krasnodar
Lazar Markovic: Partizan Belgrad - Benfica
Bruma: Sporting Lissabon - Galatasaray
Juan Manuel Iturbe: Porto - Hellas Verona (laina)
Toby Alderweireld: Ajax - Atletico Madrid
Joshua Guilavogui: St. Etienne - Atletico Madrid
Florian Thauvin: Lille - Olympique Marseille
Mario Lemina: Lorient - Olympique Marseille
Rafidine Abdullah: Olympique Marseille - Lorient
Larry Azouni: Olympique Marseille - Lorient (laina)
Guilherme Siqueira: Granada - Benfica (laina)
Adlene Guediora: Nottingham - Crystal Palace
Colin Kazim-Richards: Galatasaray (lainassa Blackburnissa) - Bursaspor
Christian Eriksen: Ajax - Tottenham
Joseph Akpala: Werder Bremen - Kardemir Karabükspor (laina)
Romain Amalfitano: Newcastle - Dijon (laina)
Tolga Cigerli: Wolfsburg - Hertha Berlin
Santiago Garcia: Palermo - Werder Bremen (laina)
Wakaso: Espanyol - Rubin Kazan
Seba Fernandez: Malaga - Rayo Vallecano (laina)
Jonathan Vieira: Valencia - Rayo Vallecano
Mladen Petric: vapaa - West Ham
Yossi Benayoun: vapaa - Getafe
Niko Kranjcar: Dynamo Kiev - QPR
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)