Koeajalla

Pätkätyö muokkaa ihmisen psyykeä monellakin tavalla. Tästä voi lukea lisää klikkaamalla blogini asiasanahakua "pätkätyö", mutta aiemmin mainitun lisäksi, olen oppinut nyt, ollessani elämäni ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan (eli käytännössä vakinaistettavan) työsuhteeni koeajalla vielä uusia puolia itsestäni.

Koska työsuhteet ovat minulle taustastani johtuen rajallisia suureita, joilla on näkyvissä sekä alku että loppu, suhtaudun kaikkeen työhön tältä pohjalta. Ja koeajalla huomaan varovani virheiden tekemistä, suorastaan pelkääväni niitä. Koen olevani jatkuvassa näyteikkunassa ja kyttään itse omia virheitäni, jos kukaan muu ei sitä tee, riippumatta siitä, tuleeko niitä.

Ja jos sitä odottaa, niin ihan varmasti tulee.

Toinen ongelma liittyy suhteeseen työpaikkasosiaalisuuteen: koeajettavana sitä miettii, että kun aikaisemmin on alitajuisesti itsesuojelullisista syistä ottanut työpaikkasosiaalisuuteen aika minimalistisen otteen, pitänyt työn ja ihmiset erillään, niin koeajalla odottaa itseltään paljon myös uudehkon työpaikkansa sosiaalisessa ympäristössä. Jos ei sitä nyt mikään pöytäkoomikko tarvitsisi olla, niin kuitenkin hyvä ja hauska tyyppi sen lisäksi, että on pätevä.

Koeaikaa luonnehtii siis modaliteetti "pitää" tai "täytyä", silloinkin kun puhutaan itse työntekemisestä, jota tarkastelee työsuorituksena, jota itseltään vaatii. Paradoksaalista kyllä, määräaikaisessa työssä työhön voi suhtautua rennommalla otteella koska riippumatta omasta suoriutumisesta, se on slut.

Pätkätyöläisen onkin siis vaikea sopeutua ajatukseen työstä, joka olisi turvallinen, ja tämä ajatus on niin outo, että sitä pitää koetella ja problematisoida. Ehkä pätkätyö on tehnyt tehtävänsä pätkätyöläisen perusturvallisuuden tunteelle, tai ainakin oma identiteetti, jonka on oppinut rakentamaan paljolti työn ulkopuolella, tuleekin suurennuslasin alle: pitäisikö sitä nyt äkkiä omaksua jokin ammatti-identiteetti ja eetos.

Miten lapsiköyhyys saadaan kuriin?

Lapsiköyhyyden lisääntyminen on toki sekä yhteiskunnallinen että yksilötason ongelma, vaikkakin termi on jotensakin epätarkka. Eihän lapsilla ole rahaa, koska Suomessa lapsityövoiman käyttäminen on kielletty, vaan pikemminkin kyse on siitä, että vanhempien köyhyydestä seuraa lasten sosiaalinen köyhyys: se, että lapsilla ei ole varaa tehdä heidän ikätasoisen viiteryhmänsä puitteissa normaaleja valintoja.

Lapsiköyhyyttä vastaan voidaan taistella toisen asteen oppilaitosten vapaaoppilaspaikoilla, sillä vaikkakaan lukiolaiset ja amislaiset eivät enää olekaan varsinaisesti lapsia, niin koulutuksen tai kouluttamattomuuden periytyminen on lisääntynyt. Toinen, jo lapsiin tähtäävä ehkäisevä toimi on harrastusmaksujen maksaminen sosiaalitoimesta. Avainlaitos lasten sosiaalisen köyhyyden ehkäisemisessä on kirjasto, sillä se ylläpitää mahdollisuuksien tasa-arvoa niin sivistyksellisesti kuin viihtymyksellisesti. Lisäksi kirjasto on monin paikoin ainoa ilmaisen oleskelun tila, paikka, jonne voi epäkaupallisesti paeta kotia.

Koska Suomessa eivät asuinalueet ole varsinaisesti segregoituneita, täällä harrastukset eivät vaihtele kovin radikaalisti sen mukaan, onko lapsi syntynyt Lauttasaaressa vai Kannelmäessä. Siinä on toki eroja, onko lapsi espoolainen vai inarilainen, ja taloudellista luokka-asemaa enemmän näitä eroja selittää paikallinen kulttuuriperintö, palvelujen eli vaihtoehtojen tarjonta ja jopa luonnonolosuhteet. Espoossa lähdetään purjehtimaan, Inarissa moottorikelkkailemaan.

Toki lapsille kannattaisi tarjota maksuttomia tai ainakin halpoja harrastuksia mahdollisimman paljon jo pienestä pitäen, esimerkiksi lukemista, musiikinkuuntelua, piirtämistä ja erilaisia ulkoiluharrastuksia. Kaikkien ei ole tarpeellista pelata jääkiekkoa tai taitoluistella tai soittaa harppua.

Itse en harrastanut järjestettyjä, aikaan ja paikkaan sidottuja sosiaalisia harrastuksia, vaan käytin paljon kirjastoa ja myös isäni kirjahyllyä, lisäksi minulle tuli erilaisia lehtiä, joista Aku Ankka oli pitkäaikaisin seuralainen. Ensin vitosen ja sitten kympin viikkorahani käytin lp-levyihin. Myöhemmin suosikkiajanvietteeni olivat koiranulkoilutus, kävely ja pyöräily sekä radion kuunteleminen, mutta ehkä joillekin sosiaalinen harrastaminen ehkäisee syrjäytymistä, ainakin jos perhe ei kykene tarjoamaan selviytymisen eväitä. Joillekin lapsille järjestetty harrastus voi toimia ennaltaehkäisevänä lastensuojeluna aivan samoin kuin päivähoitokin.

Hesari lietsoo maahanmuuttajavihamielisyyttä

Hesari kirjoitti otsikolla "Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä" seuraavaa:

"Maahanmuuttajien suuri määrä asuinalueella tai lähikoulussa on jo aito kantaväestön poismuuttosyy Helsingin seudun joissain lähiöissä. Se ei ole suinkaan suurin tai ainoa syy, mutta tilastollinen merkitys on ilmeinen. Tutkimus osoittaa, että kantaväestön muuttoliikkeisiin vaikuttavat useat syyt. Asunnon epäsopivuus ja suuret kustannukset ovat yleisimmät lähtösyyt, jos tarkastellaan sekä muilta alueilta että maahanmuuttajakeskittymistä muuttaneita. Maahanmuuttajakeskittymistä muuttaneilla on lisäksi kaksi muuta hyvin yleistä lähtösyytä: alueen sosiaaliset ongelmat ja maahanmuuttajien liian suuri määrä. Tutkijoiden mielestä ei voida kuitenkaan puhua sellaisesta kantaväestön paosta, jonka on aiheuttanut pelkkä maahanmuuttajien määrän lisääntyminen. Kyse on pikemminkin siitä, että sosiaaliset ongelmat ja etninen rakenne kietoutuvat lähtijöiden kokemuksissa toisiinsa."

Hesari tulee tässä myöntäneeksi, että white flight -ilmiöön on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien keskittyminen joillekin alueille, ja tämä on pikemminkin seuraus alueelle kasaantuneiden sosiaalisten ongelmien- kuten työttömyyden ja alkoholismin - aiheuttamasta alueen statuksenlaskusta kuin näiden ongelmien syy. Siltikin se kääntää syy-seuraussuhteet päälaelleen. Kun ottaa huomioon, että nykyään suurimmalla osalla toimittajista on yhteiskuntatieteellinen koulutus, en osaa nähdä tällaisen uutisoinnin johtuvan toimittajien tutkimusten ja tilastojen lukutaidottomuudesta. Otsikon valinta todistaa, että Hesarin journalistinen valinta on tietoinen.

Se, että uutisissa tieten tahtoen luodaan sosiaalisia ongelmia ja lietsotaan maahanmuuttajavihaa, on vastuutonta. Hesari on uhrannut journalismin populismille.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Porvoonseudun Vihreiden syyskokous pe 8.11. klo 18 Omenamäen palvelutalossa

Tervetuloa siis Porvoonseudun Vihreiden syyskokoukseen, joka pidetään Omenamäen palvelutalon II ryhmähuoneessa perjantaina 8.11. klo 18! Omenamäen palvelutalossa, Tulliportinkatu 4. Tarjolla on vaikuttamisen paikkoja Porvoon vihreään toimintaan eurovaalivuonna niillekin, jotka eivät vielä ole osallistuneet Facebook-ryhmässämme https://www.facebook.com/groups/381647525252588/ käytävään ensi vuoden toimintasuunnitelman luonnostelemiseen!

Tervetuloa!

Väistyvä puheenjohtaja
Michael Perukangas

Esityslista:

1. Valitaan kokoukselle puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja ääntenlaskijaa

2. todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus

3. Vahvistetaan kokouksen työjärjestys

4. Valitaan hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri sekä sääntöjen edellyttämä määrä muita hallituksen jäseniä yhdistyksen jäsenten keskuudesta

5. Valitaan yhdistykselle taloudenhoitaja seuraavaksi kalenterivuodeksi

6. Valitaan yhdistykselle yksi tilintarkastaja ja yksi varatilintarkastaja seuraavalle kalenterivuodelle

7. Käsitellään yhdistyksen talousarvio ja toimintasuunnitelma seuraavalle vuodelle

8. Päätetään jäsenmaksun ja kokouspalkkiomaksun määrästä

9. Päätetään sanomalehdestä, jossa yhdistyksen kokouskutsut on julkaistava

10. Valitaan yhdistyksen edustajat Uudenmaan Vihreiden syyskokoukseen torstaina 12.12.2013

10. Päätetään muista kokoukselle sääntömääräisessä ajassa esitetyistä asioista.



Asia, joka halutaan saattaa yhdistyksen kevät- tai syyskokouksen käsiteltäväksi, on esitettävä yhdistyksen hallitukselle viikkoa ennen kokouspäivää.

Haittaavatko yrittäjäjärjestöt pienyrittäjiä?

Pienet, yhden tai parin hengen yritykset, ovat avainasemassa uusien työpaikkojen luomisessa, puhumattakaan itsensä työllistävistä yksinyrittäjistä. Näitä firmoja on nimittäin ihan kaikkialla, esimerkiksi Porvoossa niitä on hyvin paljon. Kuitenkin palkkauksen sivukulut ja työllistämisbyrokratia käytännössä estävät palkkaamisen, ainakaan yksinyrittäjällä ei ole aikaa byrokratian pyörittämiseen. Se on suoraan pois hänen päätoiminnastaan.

Vaikka puheiden tasolla näyttääkin vallitsevan konsensus pienyrityksien tukemisesta, miksi se sitten on niin vaikeaa? Uskoisin yrittäjyyden tukemisen vaikeuden paljolti juontuvan siitä, että yrittäjyys samastetaan yrityksiin. Mitä tarkoitan tällä käsitemömmöllä?

Yrittäjyyden ääntä käyttävät tahot, siis yrittäjäjärjestöt edustavat yleensä vähintäänkin keskisuuria, vakiintuneita ja vakavaraisia yrityksiä. Niiden keulakuvat ovat usein jonkin sortin neuvoksia. Mitenkään vuoristoneuvoksien työpanosta vähättelemättä, niin kyllä he yrityksineen elävät ihan eri maailmassa kuin yhden hengen toiminimet. Tästä syystä ainakin poliittisen vasemmiston on hyvin vaikea kokea yrittäjyyden tukemisen esimerkiksi verohelpotuksilla hyvin vaikeaksi, sillä ei ole oikein uskottavaa tai näytä vilpittömältä, kun vuorineuvos tulee vaatimaan verohelpotuksia. Mitä hän niille tekisi? Siirtäisi liechtensteinilaiseen pankkiin ja muuttaisi Monacoon?

Vasemmistolle siis muistutukseksi: älkää ottako niin vakavissanne yrittäjäjärjestöjä. Ne eivät edusta pienyrittäjiä tai aja heidän asioitaan, pikemminkin ne ovat pienyrittäjille haitallisia. Ainakin ne tuottavat pienyrityksien kannalta imagohaittaa. Kuunnelkaa sen sijaan herkemmällä korvalla itsensä työllistäjiä, jotta he voisivat itsensä lisäksi työllistää jonkin muunkin.

Miten Suomi saadaan nousuun?

Kolmansiin, nopeaa vauhtia teollistuviin maihin kadonneita savupiipputeollisuustyöpaikkoja haikailevien kannattaisi tulla 2000-luvulle, jälkiteolliselle ajalle. En tarkoita jälkiteollisuudella sitä, että ennen perustuotantoon kuuluneita töitä on nimetty uudestaan ja saatu niitä näennäisesti siivottua palveluiksi, joiden työntekijöiden ammatillinen asema muistuttaa usein lähinnä orjuutta. En tarkoita myöskään sitä informaatioteknologiaa, jossa Suomi piti itseään Nokian vanavedessä 90-luvulla edelläkävijänä. Siitäkin on kohta sukupolvi. Muut ovat käyneet edelle, meidän.

Missä me sitten olemme hyviä? Sosiaalisissa innovaatioissa. Niitä meillä riittäisi vientituotteiksi asti. Kyse ei ole niinkään teknologioista kuin pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle ominaisista tavoista tehdä. Tähän kun lisätään suomalainen ratkaisukeskeisyys, meillä on menestystarina!

Millaisia innovaatioita tarkoitan? Esimerkeiksi käyköön työpajatoiminta, kouluruokailu, kirjastolaitos, kuivauskaappi, äitiyspakkaus, iltapäiväkerho ja ainutlaatuinen musiikkioppilaitosverkostomme, joka sisältää suoran jatkumon muskarista Sibelius-Akatemiaan. Mikä näitä innovaatioita yhdistää? Kaikki tuottavat tasa-arvoa, siis lisäävät mahdollisuuksien tasa-arvoa, tasaten eroa lähtökohdissa. Melkein kaikki palvelut ovat lapsiperhepalveluita, tai ainakin lapsiperheet niistä nauttivat.

Edes pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kaikki nämä eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä. Esimerkiksi Oslon kirjastolaitosta ei voi verratakaan Helsingin vastaavaan, hyvä kun Porvooseen. Ja jokaisissa vaaleissa säännönmukaisesti jokin puolue tekee poliittisen itsemurhan ehdottamalla maksutonta kouluruokailua. Yleensä tästä maksaa huuhaa-puolueeksi leimautumisella paikallinen vasemmistopuolue, koska eihän heillä ole moiseen varaa, Norjalla.

Sosiaaliset innovaatiot kannattaisi patentoida, sillä niitä kopioidaan. Esimerkiksi Venezuela on rakentanut samantapaisen musiikkioppilaitosverkoston, ja tämä il Sistema tuottaa jatkuvalla syötöllä kansainvälisiä muusikoita, joista tunnetuin helmi on kapellimestari Gustavo Dudamel.

Ehdotan siis suomalaisen tieto-taidon viennin systematisoimista ja sosiaalisten innovaatioiden patentointia kiireen vilkkaa. Suomesta voi tulla tasa-arvon tuottamisen mallimaa!

Oikeus huuhaahan

Äitini harrasti kovasti horoskooppeja. En tiedä, kuinka kovasti hän uskoi niihin, tai edes halusi uskoa, mutta ainakin ne viihdyttivät häntä. Monella muullakin asialla on meitä viihdyttävä funktio, tai ne antavat meille kokemuksen jostakin omaa itseä suuremmasta, oli se sitten tarkoitus sattuma, jumala tai kohtalo. Usein ne ovat melkein sama asia. Jollekin tämän funktion voi toteuttaa luonto, toisille taide, kolmansille uskonto, neljänsille oikeassa olemisen tarve tai ainakin toive totuuden löytämisen tuomasta autuudesta.

Kun äitini syöpädiagnoosia vähäteltiin aikanaan, juoksuttamalla häntä luulosairaana luukulta luukulle, häntä ei enää mikään lääketiede voinut pelastaa siinä vaiheessa kun koululääketiede kykeni tekemään hänestä diagnoosin. Uskomuslääketiede ei olisi toiminut hänen kohdallaan sen kehnommin, vaikkei se välttämättä olisikaan enää ostanut hänelle lisää aikaa kärsiä sen puolen vuoden päälle, jonka hän kävi solumyrkky- ja sädehoidoissa, mutta ainakin se olisi saattanut saada hänet hetkeksi tuntemaan, että on olemassa vielä jokin yksi mahdollisuus. Jos uskoo kokeelliseen lääketieteeseen, tietää myös placebo-efektin, jossa lääkkeen parantavaksi sanottu vaikutus saa parantumaan tai ainakin voimaan paremmin. Missä kulkee placebon ja uskomushoidon raja?

Minäkin harrastin äitini vanavedessä kaikenlaista: perinteisiä ja kiinalaisia horoskooppeja ja kabbalaa, en sentään sporalogiaa. Sain mielestäni tarvitsemaa lisäaineistoa kouluihastuksieni sisimmästä, kun olin liian ujo selvittämään asiaa empiirisesti. En saanut tai ollut saamatta täyttymystä, pettymystä tai mitään muutakaan horoskooppien takia tai niistä huolimatta.

Usein samat ihmiset, jotka vannovat tieteellisen tutkimuksen nimiin, ovat tuomitsemassa uskomushoidot ja kaiken ei-evidenssipohjaisen. Näin tehdessään he eivät noudata omia kriteereitään, sillä tieteellinen maailmankatsomus perustuu tieteelliseen tutkimukseen, joka perustuu moniäänisyydelle, erilaisten argumenttien kilpailuttamiselle. Jos totuutta ei törmäytetä, ei voida tietää, palaako se tulessa.

Oikea ja hyvä uskomusjärjestelmä on ihmisen itsensä ja hänen yhteisönsä kannalta toimiva, eli sellainen, joka joko vastaa mahdollisimman tyydyttävästi hänen perustavaa laatua oleviin kysymyksiinsä, tai jos ei mihinkään muuhun, niin ainakin siihen, mitä on eläminen tässä ihmisen maailmassa. Emile Durkheim puhuu funktionaalisuudesta, ja ihminen on psykofyysissosiaalinen olento, joka ei ole palautettavissa atomistiseksi, utilistisen rationaaliseksi olennoksi. Ihmiset tekevät paljon laajemmassa kannassa epärationaaliselta tuntuvia asioita, mm. tupakoivat, mikä sekin voi monessa yhteisössä olla sosiaalisista syistä ymmärrettävää, funktionaalista ja jopa rationalisoitavissa. Jos uskonto, sporalogia tai yrtit lohduttavat tai antavat mielenrauhan, sekin on arvo sinänsä.

Yhteisöjen totuuksien punnitseminen on joskus hankalaa ulkopuolisista lähtökohdista. Jos kuitenkin suvaitaan vieraita uskontoja, miksei sitten suvaita sellaisia kulttuurisia tapoja, jotka kuuluvat näiden uskontojen perinteisiin? Miksei suvaita omaa uskontoa, vaikka hylättyäkin, jos suvaitaan vieraita uskontoja? Miksi halveksia ei-uskonnollisia, järjestäytymättömiä uskomuksia? Tekeekö uskomushoitoihin, puunhalaamiseen, ihmisen halaamiseen tai horoskooppeihin uskominen ihmisestä irrationaalisen? Onko irrationaalinen ihminen vähemmän kykenevä tekemään omaehtoisia valintoja? Mitä on omaehtoisuus? Onko vähemmän omaehtoisesti toimiva ihminen vähemmän yksilö? Onko vähemmän yksilö vähempiarvoinen yksilö? Onko vähempiarvoinen yksilö huonompi ihminen? Tunnen paljon horoskooppeja harrastavia yksilöitä, joista suuri osa on naisia. Heitä on paljon esimerkiksi toimistotyöntekijöissä. Ovatko merkonomit ja naiset huonompia ihmisiä tämän takia?

Kun Yleisradio näytti ohjelman naisesta, joka päätti kokeilla syöpiinsä niin sanottuja uskomushoitoja, joku saattoi loukkaantua, että nyt verovaroilla kustannettu julkinen palvelu tuhlaa huuhaahan kenties sellaisia varoja, joilla olisi voinut ostaa jonkun keskoskaapin tai ainakin tehdä dokumentin vaikka ympärileikkauksista, kivunlievityksettömistä synnytyksistä tai vaikka amputaatioista. No, tuhlataan niitä Yle-varoja vaikka sellaisiinkin ohjelmiin, jossa esitellään vieraita uskomusjärjestelmiä, vai, tuota noin, esitelläänkö? Itse asiassa enpä nyt ihan äkkiä muista muita tässä viime vuosina kuin niitä kilpariitelyohjelmia, jossa huudetaan siitä, mitä islam, maahanmuutto tai abortti eivät ole.

Toivoisin julkisen palvelun laitoksen ottavan enemmänkin takaisin entisen kansanvalistuksellisen tehtävänsä, tuovan tutuksi sitä, mikä vierasta on: vieraita tapoja, vieraita kulttuureita, erilaisia uskomusjärjestelmiä, erilaisia uskontoja, erilaisia, eri lailla toimivia ihmisiä, uutta musiikkia, kaiken maailman tosi-tv -hömpän asemesta, jolla ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on totta. Tällainen julkisen palvelun laitos voisi opettaa avarakatseisuutta, mikä taas voisi lisätä suvaitsevaisuutta.

Ylen ohjelmasta tehdyn jutun tästä yllämainitusta naisesta ja hänestä tehdystä ohjelmasta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Hei hei Porvoon Ydinenergia

Viikonvaihteen Uusimaassa julkaistussa jutussani ja maanantain jutussa vihreän valtuustoryhmän puheenjohtaja Jocke Lybeck todistimme, ettei ydinvoima ole kannattava investointi, mistä huolimatta Kaupunginhallitus päätti äänin 8-5 myöntää Fennovoiman hankkeelle avoimen piikin.

Kuluttaja voi äänestää onneksi jaloillaan ja antaa siten kuluttajapalautetta palvelun tehokkuudesta, tässä tapauksessa tehokkuudesta investointina ja olemattomasta riskienhallinnasta. Olen tästä eteenpäin Ekoenergia Oy:n asiakas; Ekoenergia tarjoaa sähköä halvemmalla, kotimaisilta pientuottajilta ja uusiutuvista lähteistä. Se siis tukee suomalaista pienyrittäjyyttä, ja siltikin onnistuu olemaan kannattava. Suosittelen muillekin päätökseen tyytymättömille samaa.

Valitettavasti kuitenkin noin puolet sähkölaskustani muodostuu sähkönsiirtomaksusta, joka edelleenkin tulee menemään Porvoon Energialle. Jätänkin tässä eriävän mielipiteeni monopoliasemaansa lyhytnäköisesti käyttäneelle Porvoon Energialle, ja ehdotan samalla firman nimenvaihdosta Porvoon Ydinenergia Oy:ksi.

Kirjoitukseni julkaistiin lopulta keskiviikon 22.10 Uusimaassa.

Maakuntien miehet vaietkoot

Helsingin kaupunkisuunnittelu ei kuulu ei-helsinkiläisille. Pysykööt siellä maakunnissaan, sinne kun ovat päättäneet itsensä läänittää sen sijaan että saisivat asua Helsingissä, joka on parasta, mitä on. Autoilla sitäpaitsi ajavat kaikki, myös ne, jotka ajavat busseilla, koska niin ne maalaiset nyt vaan tekevät. Syyllistyvät kaikki yhteiskuntamme pilaamiseen, koska hajottavat yhdyskuntarakenteemme ihan tieten tahtoen, tuottamuksellisesti ja tahallaan, ymmärtämättömyyttään, pahuuttaan ja tietoisesti, varsinaiset ympäristöhitlerit.

Koska Helsinki on paras, oikean kaupungin ja hyvän kaupunkisuunnittelun mittapuu, helsinkiläisyydestä seuraa, että helsinkiläiset ovat parhaita ja viisaimpia, mistä seuraa, että helsinkiläisyys antaa myötäsyntyisen oikeuden solvata muiden kaupunkien kaupunkisuunnittelua ja muita kaupunkeja. Kaikki nuo keravat, riihimäet, surkeita epäkaupunkeja, laatikkokasoja radanvarsilla, ei suunnittelusta, miljööstä tai kaupungista tietoakaan. Puhumattakaan kaiken maailman kouvostoliitoista, ja pieksämäistä, jotka ovat niin onnettomia paikkoja, että niiden kauheus tarttuu eikä sitä moukkamaisuuden ruttotautia saa pestyä pois karhunkielellä ja mäntysuovallakaan. Pieksämäki ei lähde pieksämälläkään.

Muutin pois Helsingistä vasta kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta tietenkin, asuttuani siellä tähänastisessa elämässäni yhteensä noin 37 vuotta, olen kiinnittynyt pääkaupunkiimme monin sitein. Suuri osa ystävistäni asuu siellä, lisäksi käyn siellä töissä. Tämä ei kuitenkaan riitä tekemään minua asianosaiseksi. Tämän vaikutelman saa siitä palautteesta, jonka saan kirjoittaessani Helsingin kaupunkisuunnittelusta.

Olen ollut yksi näistä. Siis helsinkiläisistä. Nyt porvoolaistuneena ymmärrän, että mikä minä olen toisten urbaniteettia arvostelemaan. Mikä minä olin helsinkiläisenä. Toki katson Helsinkiä ja sen suunnittelua nyt eri silmin kuin vielä ollessani helsinkiläinen. Tosin en olekaan ollut helsinkiläinen ainakaan kymmeneen vuoteen, vaan ensin munkkivuorelainen, sitten kannelmäkeläinen, sittemmin oslolainen, sitten taas vähän aikaa kannelmäkeläinen (ai niin, ehdin olemaan välissä veräjämäkeläinenkin puolisen vuotta) kunnes olen nyt asettunut Porvooseen.

Porvoolaisena koen olevani etuoikeutettu. Kotikaupunkiani pidetään söpönä kaupunkimaskottina, sellaisena kaupunkien pittoreskina chihuahana. Toisin kuin näitä järvenpäitä, joiden ainoana hyvänä puolena helsinkiläiset näkevät junan. Juna tekee niistä melkein kaupunkeja, toisin kuin Tikkurilasta tai Myyrmäestä, jotka sentään ovat Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin kaksi keskusta. Nyt te sanotte, että ei se ole kaupunki. Oikea kaupunki on city, ja niillä on yksi keskus. Itse asiassa olen samaa mieltä, mutta millä hauiksilla te sen päätätte?

Suuri osa helsinkiläisistä on tullut jostakin muualta. Ehkä oma maalaisuus pitää peittää, todellisen kaupunkilaisuuden historiallinen ohuus, en tiedä. Siitäkö se johtuu, että niin meuhkaavat, helsinkiläiset. Nyt kuitenkin ymmärrän, mistä puheet omahyväisistä ja arroganteista helsinkiläisistä johtuvat. On aika huonosti peitelty vastuullisen yhdyskuntasuunnittelun marttyyriksi lähteminen tuo maakuntien dissaaminen, kokeilkaa seuraavaksi jotain vähän raikkaampaa argumenttia. Näen sen läpi.

Valitettavasti saamani reaktio todistaa myös vihreiden olevan edelleenkin varsin pääkaupunkikeskeinen puolue, tai ainakin vihreiden arvojen saavan eniten vastakaikua pääkaupunkiseudulla, sillä tiivistävä, metropolihenkinen ajattelu on vihreyden ytimessä. Näen kuitenkin puolueen ja myös Suomen kohtalonkysymykseksi vihreän ajattelun valtakunnallisuuden. Ei helsinkiläisillä ole yksinoikeutta määritellä, mitä vihreys on, ja mitä on hyvä kaupunki. Vai ovatko hyvä vihreät niitä, jotka määrittelevät hyvän kaupungin, ja elävät hyvässä kaupungissa?

Turpiinsaamisenkin uhalla, aion jatkossakin sekaantua Helsingin kaupunkisuunnitteluun. Sitä tein asuessani Oslossakin, mikä muuten on 15 kertaa kauempana Helsingistä kuin Porvoo, jolloin päivittäinen asianosaisuus jäi sattuneista syistä tietoliikenteen varaan. Ei tarvinnut tulla tukkimaan heikäläisten kallisarvoisia moottoriteitä, jotka aiotaan hidastaa bulevardeiksi ja sitten varmaan tukkia yksisuuntaisiksi, jotta Helsingistä ei enää vahingossakaan pääse pois, ja kohtaloksi jää jäädä Helsinkiin, eläkekiertuettaan aloittavaa Dannya mukaellen:

"Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
on vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta, liian monta
en tahtoisi olla yksi heistä
tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua
täällä olen kuin vanki, lähden Kuusamoon"

Kaari tappaa

Helsingin Kannelmäkeen eilen avattu kauppakeskus Kaari ruuhkautti eilen jo muutenkin Suomen liikennöidyimmän liikenneväylän, Kehä ykkösen. Tämän ei pitäisi olla mikään ihme: kun tie on muutenkin liikennöity, niin tarvitseeko sitä liikennettä vielä houkutella ehdoin tahdoin lisää?

Kirjoitin reilu pari vuotta sitten sudeettikantsulaisen muisteluissani pitkästä historiastani Kannelmäessä ja Kantsun kanssa. Silloin kun muutin Kannelmäkeen ensimmäistä kertaa vuonna 1980, pellolla seisoi Eka-Market. Sitten se kasvoi Maxi-marketiksi. Kun tämä oltiin juuri opittu ja iskostunut osaksi kaarelalaista paikkatietoutta, tilalle nostatettiin Prisma. Ja sitten taas tarvittiin lisää seiniä.

Nuoruudessani 80-luvulla tästä uudesta kauppakeskuksesta vain noin puolen kilometrin päässä olevassa nyt jo vanhaksi leimatussa ostoskeskuksessa oli kolme pankkia, pari parturia ja jopa kirjakauppa. Sekä erinomainen kahvila-kondiittoria. Nyt siellä on kuusi tai seitsemän Kannel-nimistä anniskelulaitosta, posti on muuttanut Prismaan (saa nähdä, muistettiinko se laittaa myös Kaareen vai onko sekin jo ulkoistettu uhatusti Pitäjänmäkeen, jonne ei Kantsusta pääse suoraan oikein mitenkään) ja ei siellä enää taida olla yhtään pankkiakaan.

Kaupungin on vaikea ohjailla liikeyritysten sijoittumista, siis määrätä esimerkiksi pankkia peruspalveluksi. Mutta tarvitseeko kylää tappaa ehdoin tahdoin, pystyttämällä Kannelmäen ulkoreunalle megaluokan laitos, joka takuuvarmasti imee loputkin palvelut "vanhalta" ostarilta siten, että jäljelle jää vain kummitusostarin kuoret, jonka taakse eksyessään ei tiedä, kompastuuko koiran vai kantapeikkojen kakkaan? Eikö ole mitään muuta keinoa houkutella Kantsuun erikoispalveluita kuin laitattaa tällainen avaruusalus keskelle peltoa, odottaen, että kyllä ne kaikki ylikansalliset ketjut sen sieltä löytävät? Onko tärkeämpää, että Kantsuun voi nyt tulla sujuvasti autolla vaikka Pukinmäestä ostamaan MP3-soitinta kuin se, että kolmentoista tuhannen kantsulaisen ja päälle vielä seitsemän-kahdeksan tuhannen hakuninmaalaisen ja maununnevalaisen pankki- ja postipalvelut huononevat?

Kaari näivettää Kannelmäen slummiksi. Miksi kaupunkisuunnittelulautakunta antoi sen tapahtua?

Vanhemman nostalgisen sudeettikantsulaisen jeremiadini voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Moottoriteitä ei pidä bulevardisoida

Nostaessani epäilyksiäni esimerkiksi helsinkiläisten vihreiden yleisesti hyväksi Helsingin asuttamiskeinoksi priorisoimaa moottoriteiden bulevardisointia kohtaan, sain tiedokseni Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tekemän, moottoriteiden bulevardisointia koskevan raportin. Sen mukaan bulevardisointi todennäköisesti ruuhkauttaa autoliikennettä lisää, ellei bulevardisointiin liitetä tietulleja. Kun nyt pullonkaulana esimerkiksi Porvoon moottoritieltä Helsinkiin on 1,6 km matka Lahdentietä ennen Kehä ykkösen risteystä, se tulisi ruuhkautumaan entisestään. Raportissa myös todettiin, että pitää odotella ihmisten liikennekulttuurin muutosta, jotta liikenteen voisi toivoa vähenevän. Toki työmatkamatkustavaisia pitäisi saada autojen rateista mahdollisimman paljon julkiseen liikenteeseen, mutta esimerkiksi sen kaverini kohdalla, joka työskentelee ei vain Helsingissä vaan koko pääkaupunkiseudulla kopiokoneiden käyttötukihenkilönä, ei voida puhua liikennekulttuurista vaan työn luonteesta.

Bulevardisointi merkitsee lisää liikennevaloja, ja myös ajonopeuksien laskua moottoriteiden niillä osuuksilla, jotka ovat kaupungissa. Tätä en voi kannattaa, sillä se johtaa työmatkaliikenteen vaikeutumiseen. Kun työmatka-ajat kasvavat, tämä pitää samalla kompensoida rakentamalla lisää nopeita raideyhteyksiä Helsingin ja ympäristökuntien välillä, muuten vaikeutetaan niiden elämää, jotka eri syistä asuvat kehyskunnissa.

Kaikki eivät halua asua Helsingissä, eivätkä voi. Tämän luulisi sopivan helsinkiläisillekin: ei tarvitse kaataa kaikkia viheralueita tonttimaaksi uushelsinkiläisille tai siis niille, joilla ei ole nyt varaa tulla köyhdyttämään pääkaupunkiseudun asujaimiston sosioekonomista rakennetta. Ihmisillä on juuria: lapsilla koulunsa, heillä ja aikuisilla ystävänsä ja aikuisilla työnsä, ja niitä juuria on myös muualla kuin Helsingissä.

Niin kauan kuin kehyskunnissa ei ole työpaikkoja, niistä sukkuloidaan isompiin kaupunkeihin töihin. Tätä tapahtuu, halusimme "me" ("me" olkoon sitten suomalaiset, porvoolaiset, helsinkiläiset, elinkeinoelämä, Eduskunta, kaikki) sitten mitä hyvänsä, eikä Porvoon kaupunkimaista vetovoimaa lisäämällä sinne luoda yhtään akateemista tutkijanpaikkaa, kansalaisjärjestötyöpaikkaa tai julkisen hallinnon suunnittelijanpaikkaa. Tätä tosiasiaa ei muuteta Helsingin kaupunkisuunnittelulla. Me porvoolaiset, pornaislaiset, nurmijärveläiset, vihtiläiset sukkuloimme siis vastedeskin Helsinkiin, ja silloin sukkuloinnin haittoja pitää vähentää eikä lisätä muuttamalla Helsingin sisäänajoväyliä tukkoisiksi ränneiksi. Siitä kärsivät niin kehyskuntalaiset kuin helsinkiläisetkin. Mitä useampi ihminen käy töissä, sitä parempi, ja työmatkaliikenteen sujuvuutta ei saa huonontaa. Muuten vaihtoehtoina ovat työttömyys tai väkipakolla Helsinkiin tunkeminen. Sitähän helsinkiläiset eivät halunne, joten lienee parempi, että edes jotkut pysyvät kehyskunnissa.

Helsingin kaupunkisuunnittelu pitäisikin nostaa valtioneuvostolle, sillä se on aivan liian tärkeä jätettäväksi helsinkiläisille, sillä se pitää kytkeä yhteiskuntasuunnitteluun yleisemmin. Metropolipolitiikkaa ei voi tyydyttävästi tehdä ilman aluepolitiikkaa, elinkeinopolitiikkaa, ympäristöpolitiikkaa ja liikennepolitiikkaa.

Sitäpaitsi Porvookin on keskuskunta, omalle maakunnalleen eli itäiselle Uusimaalle. Tänne sukkuloidaan töihin Sipoosta, Askolasta, Mäntsälästä, Myrskylästä, Pornaisista, Loviisasta ja niin edelleen. Niin se kuntien hierarkia menee: pienimmistä kunnista sukkuloidaan keskisuuriin, joista sukkuloidaan isompiin, eikä kukaan ole vielä keksinyt keinoa pysäyttää tätä. Ei voi, eikä ihan kokonaan edes pidä, vaikka on ihan selvä, että paikallista kulttuuria ja palveluntuotantoakin pitää tukea, eikä vain pieni on kaunista -mielessä.

Toki bulevardisointi tukisi osaltaan työpaikkojen siirtymistä keskustasta bulevardien varteen, jolloin ihan kaikkien ei tarvitsisi päästä keskustaan. Tosin selvityksessä puhutaan "yrityksistä", ja työpaikkojahan on paljon muuallakin kuin yrityksissä. Mitä tulee kansainvälisiin esimerkkeihin, niin selvityksen mukaan kaikissa mainituissa esimerkeissä maan arvo bulevardisoitujen moottoriteiden varrella on noussut. Miksi sitä halutaan, eikö se siirry asuntojen hintoihin, joita piti saada laskemaan?

Helsinkiin varmaankin pitää rakentaa, mutta moottoriteiden hidastaminen ei ole oikea keino, ei myöskään viheralueiden pilaaminen. Tiivistettäköön siis, ja vallattakoon lisää alueita asumiselle: Malmin lentokenttä, Santahamina, Talin golfkenttä. Eikä mikään estä rakentamasta asuntoja moottoriteiden varteen: aina niiden ja tien väliin voi jättää ohuen viherkaistaleen. Ja onhan Helsingissä jo nyt paljon asuntoja sellaisten teiden - esimerkiksi Mannerheimintien, Hämeentien, Mechelininkadun - varsilla, joiden liikennemäärä ja melu täyttää moottoritien kriteerit. Ainoa ero moottoriteihin on liikenteen hitaus. Uskoisin Manskun, Hämeentien ja Mechelininkadun varren asukkaiden valinneen voittopuolisesti asuinpaikkansa ihan vapaaehtoisesti ja viihtyvänkin, he kun tiesivät saavansa liikenteen hinnaksi hyvistä liikenneyhteyksistä ja keskeisestä sijainnista.

Se muuten aina seuraa hyvistä liikenneyhteyksistä: liikenne. Yllätys?

KSV:n raportin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Älkää syyttäkö kunnallispoliitikkoja...

... laiskoiksi ja sitoutumattomiksi, jos nämä eivät pääse järjestämäänne tilaisuuteen. Pienenä vinkkinä: ne tilaisuudet kannattaa järjestää illalla. Muuten kunnallispolitiikka on mahdollista ainoastaan työttömille, eläkeläisille ja hyvin vakavaraisille.

Kunnallispoliitikot käyvät nimittäin töissä. Eivät tietenkään kaikki, mutta suurin osa, ja älkää syyttäkö niitä, jotka eivät käy, siivelläeläjiksi, sillä onpa heillä ainakin sitten aikaa paneutua ansiopäivärahalla tai eläkkeellä teidän asioihinne. Eikä kunnallispolitiikka ole työ, saati palkkatyö. Ei auta, vaikka työnantajan pitääkin päästää työntekijänsä hoitamaan kunnallisia tai kuntayhtymien luottamistehtäviä, sillä vaikka jos jossakin tapauksessa ansionmenetyksestä maksettaisiinkiin korvaus, se tulee vasta useiden kuukausien päästä, minä aikana pitää maksaa lainanlyhennykset, ostaa bussikortit yms. Myös kunnallispoliitikon.

Joskin kunnallispoliitikot ovatkin keskimäärin edustamaansa kuntalaista koulutetumpia ja suurituloisempia, tämä ei johdu luottamustehtävistä, vaan siitä, että näihin tehtäviin valikoituu mattimeikäläisiä korkeakoulutetumpaa väkeä, koska nämä ovat kiinnostuneempia yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, ja näillä on keskimääräistä enemmän tietoa yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja päätettävien asioiden syy-seuraussuhteista. Se, että kunnallispoliitikot ovat keskimääräistä kuntalaista suurituloisempia, johtuu edellisestä: korkeakoulutetuilla on keskimääräistä korkeampi palkkataso. Ja ainakin Porvoossa huomattava osa korkeakoulutetuista - joita siis luottamushenkilöistä on normaalia suurempi osuus - sukkuloi töissä Helsingissä, jolloin keskelle päivää sijoitettu tunninkin vierailu nielaisee helposti puolet työpäivästä.

Kunnallispolitiikalla ei siis rikastu, ei edes elä. Luottamustehtävistä saa joistakin kympeistä korkeintaan muutamia satasia kuukaudessa, ja niistä peritään vielä puoluevero, joka on ainakin Vihreille merkittävä toimintarahoituksen lähde.

Kaikille kansalaisjärjestöille, oppilaitoksille, yrityksille ja vastaaville, jotka toivotte siis kunnallispoliitikkojen osallistuvan paneelikeskusteluihinne tai vierailemaan tutustumassa toimintaanne: järjestäkää ne tilaisuutenne illalla. Veikkaan, että siten niihin ehtivät kuntalaisetkin paremmin.

Aiemman aihetta sivunneen kirjoitukseni voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Valikoivaa sananvapautta

Äärioikeistolaiset ovat olleet kovin huolissaan omasta sananvapaudestaan, joka on yksi, mutta vain yksi vapauden alalaji. Greenpeace ja homot sietäisivät laittaa suunsa heidän mielestään sinne jonnekin. Sananvapauden kiihkeimpien ritareitten mielestä sananvapautta voi käyttää sisällöllisesti melkein millaisten tahansa elähdysten oikeuttamiseen. Mutta auta armias heti jos puolustetaan seksuaali- tai kielivähemmistöjen tai maahanmuuttajien oikeutta samanarvoisuuteen valtaväestön kanssa. Se ei olekaan sallittua. Tämä on käynyt jälleen sangen epäherttaisen selväksi viimeksi Greenpeacen yrittäessä kiinnittää maailman huomiota siihen, että ihminen on osa maailmaa, eikä esimerkiksi päinvastoin.

Sananvapauden puolustajat näyttävät pitävän oikeutta sanoa mitä tahansa tärkeämpänä kuin oikeutta koskemattomuuteen. Sanatkin ovat tekoja, sillä ne voivat julistaa, nimetä, leimata. Kyllä he sen itsekin tietävät, minkä todistaa se, että ovat itse niin herkkiä siitä, ettei heitä saa sanoa rasisteiksi.

Ei tietysti tarvitsisi aina provosoitua kun provosoidaan. Vastustan kuitenkin sellaista politiikkaa, joka perustuu pelkkiin viholliskuvien näkemiseen ja leimaamiseen ja vastustamiseen, ilman ainuttakaan ideaa, saati omaa. Rakentavuutta lienee turha toivoakaan.

Luomisopillekin löytyy puolustajansa. Eikö luontoa saa puolustaa?

Tekeekö mies ilman naista tyhmyyksiä?

Yksinäisellä, tai siis tarkemmin, yksinasuvalla miehellä on paljon aikaa. Hän voi treenata maratonille, tehdä vaikka vertailevaa työelämän tutkimusta tai lukea. Hän voi juoda alkoholia, pelata konsolipelejä, jäädä työttömäksi tai kehitellä omassa päässään kokemukseensa paremmin tai huonommin perustuvaa teoriaa epätarkoituksenmukaisuudesta ja -oikeudenmukaisuudesta, joka on kohdannut häntä, Suomea tai miehiä. Hän voi etsiessään elämänsä tarkoitusta, hukata kaiken tarkoituksen. Hänestä voi tulla uskonkiihkoilija, uusi Kauko Nieminen tai halla-aholainen. Hän voi löytää itsensä, tai sitten hukata.

Voi olla tietysti vähän freudilaista ajatella, että pimahtamiset olisivat vain libidon epäonnistuneen sublimoinnin sivutuotteita, ja kyllä niitä perheenisiäkin pimahtelee, mutta kyllä he, jotka väittävät, ettei kaiken maailman breivikejä olisi päässyt syntymään, jos mies saisi välillä vähän välilihaa, osuvat ainakin osittain, minkä tässä toistaessani tulen saamaan kaikkien feministien kurat niskaani. Sillä eihän nainen voi olla tasa-arvoinen, jos mies ei ole minkään arvoinen. Vapaa nainen tarvitsee vapaan miehen, josta hän voi olla vapaa tai josta hän voi viis veisata, sillä oletuksella, että hänen tarvitsee niistä mitään veisata. (tämä kirjoitus on tehty hetero-oletuksella). Muuten on entisen vapaan naisen kaikki kädet liian täynnä pyykkiä ja kiinni paskassa, ilman miehiä, joista edes osa toivottavasti on aikuisia eli itsenäistynyt jostakin (=äidistään) johonkin (=elämään itsellisesti ja itsenäisesti). Vaikka mikä minä sanomaan. Esimerkiksi isäni ei ole elänyt yksin kuin muutaman kuukauden elämässään, jolloin hän oli 18. Aikuinen mies hän on.

Yksinasuva mies on seuraus, mutta yhtä usein myös syy. Yksinasuva ei suinkaan ole tuomittu kadotukseen, mutta kuitenkin yksinäisyyden kanssa korreloivat positiivisesti sairastavuus, työttömyys, alkoholismi, oman maailmankuvan hajoaminen. Omaa maailmankuvaa täytyisi nimittäin saada törmäyttää aika ajoin toisten elävien kanssa, muuten sille käy kuin saippuakuplalle. Aamukahvipöydän toiselta puolelta nimittäin tulee aika ajoin palautus maan pinnalle, kaiken suhteellisuuden muistutus, ainakin oman itsen. Kaikkein tehokkaimpia muistutusten jakelijoita ovat lapset. Jos peilistä katsoo vain oma itse, voi käydä kuin Robert de Niron esittämälle taksikuskille.

Jani Kaaron Hesari-kolumnin, joka innoitti kirjoittamaan tämän, voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Kasinopelaamista auringonlaskun energiaan kaupungin rahoilla

"Fennovoiman osakkaiden pitää päättää lokakuun loppuun mennessä, lähtevätkö ne rakentamaan ydinvoimalaa Pyhäjoelle", vaikka "Uuden ydinvoimalan kokonaishinnasta ei vielä ole tietoa. Hinta kerrotaan vuoden loppuun mennessä" (lähde: Jukka Relanderin referoimana Ylen Uutiset)

Tämä tarkoittaa sitä, että ydinvoimalalla on avoin piikki, johon kaupunginjohtaja Jukka-Pekka Ujula haluaa lausunnollaan Porvoonkin liittää. Toivoisin vastuullisempaa taloudenpitoa kotikaupungissani kuin kasinopelaamista auringonlaskun energialla.

Ydinvoima ei ole ainoa vaihtoehto fossiilisille polttoaineille, saati kannattavin. Toisessa kotimaassani Norjassa öljyfirmat ovat varautuneet öljyn loppumiseen kasvattamalla spinoffeikseen huomattavan konsulttibisneksen kehittelemään uusia liiketoimintamahdollisuuksia, joita ei ole aivan vähän voimakkaasti kasvavan cleantech-sektorin eli puhtaan teknologian ja uusiutuvan energian ympärillä. Norjalla ei mene vallan huonosti, ja Sköldvikillä on samankaltaisia mahdollisuuksia toimia Suomen uuden talouskasvun veturina. Olisi vastuutonta jättää nämä mahdollisuudet käyttämättä.

Suomen cleantech-sektorin vahvuuksina ovat energiatehokkuus, uusiutuvan energian hyödyntäminen, jätehuolto ja kierrätys. Näissä meillä on osaamista vientituotteeksi asti. Alan pk-yritysten kasvuennuste on tälle vuodelle 29%, mutta myös perinteiset suuret teollisuusyritykset laajentavat yhä enemmän toimintaansa sektorille. Neste on jo nyt Suomen kolmanneksi suurin cleantech-yritys.

Porvoossa äskettäin käyneen ympäristöministeri Ville Niinistön mukaan Suomen cleantech-sektorilla on potentiaalisesti valtava markkinakysyntä Kiinassa, joka on ymmärtänyt puhtaan ympäristön kilpailukykytekijäksi. Tämä ei perustu toiveajatteluun, vaan keskusteluihin Kiinan ympäristöministerin kanssa. Niinistön mukaan ydinvoimaan satsaaminen on paitsi turhaa, myös vastuutonta, sillä Pyhäjoen hanke tulee joka tapauksessa kaatumaan kannattamattomana. Vihreiden realistisena tavoitteena on luoda Suomeen vuoteen 2020 mennessä 50 000 uutta työpaikkaa cleantech-sektorilla. Hyödynnettäköön kotimaista osaamispotentiaalia sähkönviennin asemesta!

Michael Perukangas
Porvoonseudun Vihreiden puheenjohtaja

Kirjoitus julkaistiin viikonvaihteen Uusimaassa.

Heidi Hautalasta tuli populististen juorujen uhri

On tavattoman kornia, että rohkein ja itsenäisin tuntemani poliitikko, Heidi Hautala, katsoi tänään parhaaksi ilmoittaa erostaan, syynä opposition ja median salaliitossa toimittama ajojahti, jossa huhupuheet ovat korvanneet totuuden. Vielä kaksi viikkoa sitten, Heidin vieraillessa Porvoossa puoluevaltuuskunnan mukana, en olisi ikinä uskonut todistavani Heidin ministeriyden viimeisiä hetkiä.

Voi olla, että olen elänyt liian kauan punavihreässä kuplassa, mutta ihan ensin en kyennyt ymmärtämään, mitä oli tapahtunut, vaikka yritin lukea niin monta erilaista versiota kuin mahdollista. Ja kun lopulta minulle alkoi muotoutumaan asiasta edes jonkinlainen käsitys, niin en ymmärrä, mitä ministeri on tehnyt väärin, jos ministerin alainen virkamies itsenäisesti suosittelee valtiojohtoista yritystä olla nostamatta kannetta kansalaisiaan vastaan. Jos ministeri olisi erikseen kieltänyt alaistaan, siitäkin joku olisi nostanut jutun. Heidi oli tilanteessa, jossa suo siellä, vetelä täällä: media, oppositio ja opposition panttivankina oleva osa hallituksesta oli jo päättänyt, että hän on syyllinen, löytyi syytettä tai ei.

Media on näyttänyt jokseenkin yksituumaisesti - ainakin Yle, Hesari ja Iltalehti - päättäneensä, että Heidistä tehdään perussuomalaisen politiikan uhrilammas, politiikan, jossa ensimmäinen juoru on viimeinen totuus. Samaten Heidi tulee todistaneeksi sen, että Suomi on edelleen suomettunut, tai jälleen. Jo aiemmin olen sen tiennyt, että persut ovat suomettuneita, ja ilmeisesti he ovat salakuljettaneet suomettumisen takaisin sisään takaovista myös toimituksiin.

Voi olla, että Heidi on Vihreille mainehaitta ja rasite, mutta en minä halua ainakaan toimia politiikassa siten, että toimintaani ohjaisi väärinymmärretty kansansuosio, jossa Idiots-kisan tyyliin poliitikoille jaetaan virhepisteitä. Ja nämä pisteet jaetaan siten tyylipisteinä: se on hyvin, joka näyttää hyvältä. Ajatelkaa mäkihyppyä, jossa voittajaksi valittaisiin se, joka tekee puhtaimman telemark-alastulon, eikä ilmalennon rohkeudella olisi mitään merkitystä.

Muistan reilun viiden vuoden takaa Eduskunnan lisärakennuksessa pidetyn kaupunkimetsäseminaarin, jonne sain tekstiviestin, että Keskuspuistossa on nähty kaivinkone. Heidi välittömästi keskeytti esityksensä soittaakseen Pekka Saurille, joka pysäytti kaivinkoneet. Sellainen on Heidi: poliitikko, joka ei ole koskaan unohtanut sitä, että puolueet ovat aktivismin välineitä ja politiikka on sen jatke ja että hän on kansaa varten. Kiitos Heidi! Vaikka ensireaktioni voisikin olla jättää koko höskä, niin ethän sinä jätä Suomea huonon populismin armoille? Puolustathan edelleenkin rohkeasti kansalaisten sanan ja toiminnan vapautta?

Hyvinvointivaltio nöyryyttää norjalaisen tytön

Tatu, joka on antanut nimen ja kasvot luultavasti silkkaa naiiviuttaan joidenkin mielestä elämäntapaintiaaniudelle eli sille, kuinka on mahdollista saada tonni puhtaana käteen kuussa tarvitsematta tehdä mitään muuta kuin keskeytellä työllistämistoimenpiteitä, on herättänyt paheksunnan myrskyn aina Kokoomusta myöten, jossa nolostuminen vuoristoneuvoskavereiden kavalluksista on naamioitu huoleksi nuorison ohjausresurssien puutteesta. Toisaalta tuoreen Ylen uutisen mukaan toimeentulotukea alikäytetään, koska kansalaiset eivät osaa tai jaksa hakea, kun hakemuksen liitteiksi vaaditaan paljon tositteita, joista osa, kuten talokirjanote, maksaa eikä hakukuluja saa takaisin toimeentulotuessa. Toinen hakemista vaikeuttava tekijä on hakemisen kokeminen leimaavaksi: tositteiden vaatiminen viestii hakijalle, että tätä pidetään hänelle kuuluvien etujen väärinkäyttäjänä, ellei hän toisin todista. Eivätkä töykeät vahtimestarit auta asiaa yhtään; itse muistan keväältä 2011, jäätyäni viimeksi työttömäksi Pohjois-Haagan Hopeatien sosiaaliasemalta todellisen kerberoksen, joka oli hyvin tietoinen jumalasemastaan.

Hakeminen voi siis eri syistä olla vaikeaa. Tätä valaisee edesmenneen äitini toinen aviomies, norjalainen ratikkakuski, joka työttömäksi jäätyään tuskastui jouduttuaan kirjoittamaan päivärahahakemukseensa 28 kertaa sanan "tytön", hänellä kun ei suomen kielen kirjallinen osaaminen ollut ihan hakijalta vaadittavalla tasolla. Taisi tosin olla lukihäiriöinen norjakin, niin bokmål kuin nynorskikin jo päässyt unohtumaan 18 Suomessa asutussa vuodessa. Eikä toimeentulotuenkaan hakeminen aivan helppoa ollut, hän kun luuli hakevansa "toimeentukituloa".

Systeemin hyväksikäyttöä suurempi ongelma on siis kyykyttävä byrokratia. Onneksi sentään päivärahahakemukseen riittää kun osaa kirjoittaa "työtön" yhden kerran. Ei tarvitse enää osata olla 28 kertaa kuukaudessa työtön, vaan on ihan ok olla 27 päivää kuukaudesta vaikka tytön.

Tämän bloggauksen otsikkoa klikkaamalla voi lukea mainitun Ylen uutisen etuuksien alikäytöstä.

Autoton kaupunki, utopiako vain?

Saksan Kölniin on perustettu 700 asukkaalle tarkoitettu koealue, jonne muuttava allekirjoittaa sopimuksen, jossa hän sitoutuu autottomuuteen. Tämän pitäisi kuulostaa hyvältä kaltaisestani julkista kaupunkitilaa puolustavasta aktivistista, jolla ei ole ajokorttia ja jonka perheellä ei koskaan ole ollut autoa ja jonka mielestä kaikki voitava pitäisi tehdä paitsi kaupunkitilan saamiseksi kaupunkilaisten käyttöön ja myös kaikki voitava pitäisi tehdä asuntojen hintojen alenemiseksi. Yksi tehokas keino tähän tunnetusti voisi olla se, että Helsingissä myös kantakaupungin uusien asuinalueiden naurettavan väljistä parkkipaikkanormeista joustettaisiin, sillä tämä toimisi myös ohjauskeinona: ei kenenkään, joka luulee tai tietää tarvitsevansa autoa, ole pakko muuttaa esimerkiksi Jätkäsaareen, joka on yhdellä kapealla kannaksella Vironniemessä kiinni oleva niemi.

Mutta, mutta. Tiedän monen kaverini kertomuksesta, että arjen järjestäminen sellaisessakin perheessä, jossa molempien työpaikat ovat Helsingissä tai ylipäätään samassa kaupungissa, voi olla toisinaan haasteellista. Kyllähän aikuinen nyt tietysti sukkuloi työnsä perässä aika luovastikin; tänään juttelin aamubussissa tuntemani naisen kanssa, joka on laskenut suoriutuvansa kotoaan Porvoon keskustasta Eiraan bussi-bussi-ratikka -yhdistelmällä juuri ja juuri tunnissa. Kuvio muuttuu kuitenkin usein heti silloin kun saadaan lapsi, tai tarkemmin siinä vaiheessa kun lapsi pitää laittaa päivähoitoon.

Asuessani Oslossa, poikani kaksi ensimmäistä päivähoitopaikkaa olivat miltei tunnin matkan päässä kotoani, kuitenkin naapurikaupunginosan alueella, joten Oslon päivähoitotoimi voi virallisesti säilyttää kasvonsa ja väittää päivähoitopaikan järjestyneen lakisääteisen välimatkan päästä, vaikka Oslon peruspalvelut tuottavat semi-itsehallinnolliset kaupunginosat ovatkin salmiakkivinoneliön muotoisia, jolloin naapurikaupunginosan etäisimpään kulmaan voi olla lähemmäs kaksikymmentäkin kilometriä. Tällöin päivähoitomatkojen kuskaaminen on puolipäivätyötä, jolloin tullaan niin lähelle rajahyötyteorian käytännön todistamista, että on siinä ja siinä, kannattaako molempien vanhempien käydä töissä.

Löysin itsestäni salakokoomuslaisen, huomatessani puolustelevani niitä aikuisia, jotka tämä Kölnin sopimus asettaisi kohtuuttomaan tilanteeseen. Jos esimerkiksi vain toisellakin vanhemmista vaihtuu työpaikka tai lähipäivähoitopaikka suljetaan vaikka väliaikaisestikin homevaurioiden vuoksi, tällöin edessä olisi pakkomuutto irti omasta kotoa. Lapsi riistettäisiin irti omalta hiekkalaatikolta vain siksi, että autottomuuteen kannustavat porkkanat eivät ole riittäneet vaan on pitänyt ottaa käyttöön keppi.

Kun suositussa Lisää kaupunkia Helsinkiin -facebook-ryhmässä erään keskustelijan todenneen "Eli ruvetaan maksattamaan oman elämän valintoja muilla?", huomasin minussa heräävän vastaväitteen. Eihän siinä, että päiväkoti suljetaan tai työpaikka vaihtuu, ole aina suinkaan kyse omasta valinnasta. Sitäpaitsi yhteiskunnassamme vallitsee konsensus siitä, että sekä työssäkäyntiä että lisääntymistä pidetään tukemisen arvoisina päämäärinä.

Kölnin kokeilusta voi lukea lisää klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

J.K. Onneksi kaikki vaikuttikin vain mätäkuun jutulta. Rakas Facebook-ryhmäni ja minä sen mukana olimme tehneet pikaisia johtopäätöksiä. Eivät sentään asukkaat sitoudu autottomuuteen, vaan siihen, etteivät tuo autoja alueelle vaan sen sijaan he saavat maksaa erikseen parkkipaikasta pysäköintihallissa. Näin autoilusta maksavat vain autoilijat. Hyvä näin. Tästä mallia otettavaksi meille Suomeenkin uusien alueiden suunnitteluun!

Luovuttamisen patologia

Jotkut jo lapsina antavat herkästi periksi liian vaikeiksi kokemissaan asioissa. "Emmä osaa":sta tulee ensin "emmä viitsi" ja sittemmin "emmä halua" ja lopulta "emmä tee".

Mitä varhaisemmin tähän luovuttamistaipumukseen puututaan, sitä parempi, ennen kuin luovuttamisesta tulee keskeyttämistä. Siinä vaiheessa kun luovuttajalapsesta on tullut sarjakeskeyttäjänuori, joka on jättänyt kaikki koulut, työkokeilut ja erilaiset tukitoimenpiteet sikseen ja lopulta tipahtaa kaikkien tukiverkostojen ulkopuolelle, sillä eivät nekään aivan rajattomiin kanna. Nuorisotakuu on ainakin periaatteellinen parannus, velvoittaen seuraamaan jokaisen aikuistumisprosessinsa kanssa takkuilijaa 18 vuodesta jopa 29 vuoteen, mutta entäs sitten kun nuori on lipsahtanut sen 29 vuoden iän yli ja ohi, jos hänelle on kehittynyt keskeyttäjän minäkuva eivätkä siivet kanna?

Luovuttamistaipumuksiin puututtaneen tehokkaimmin itsetuntoa tukemalla, antamalla myönteisiä onnistumisen elämyksiä tuetusti. Toinen asia, jonka opettaminen jo lapselle on tärkeää on se, että myös epämiellyttäviä ja epäkiinnostavia asioita on joskus pakko tehdä. Ei ihmislapsiin mitään kilpailuviettiä pidä istuttaa, mutta itsensä kanssa ajoittaisen kilvoittelun näkeminen luonnollisena asiana kyllä auttaa heitä elämässään eteenpäin. Haastavan ei tarvitse tarkoittaa mahdotonta, vaan - haastavaa, ja on tärkeä ymmärtää, että jos ei haasta koskaan itseään tai vallitsevia elämänolosuhteitaan, todennäköisesti myös välttyy monilta hienoiltakin kokemuksilta.

Olen viimeisiä ihmisiä käyttämään luuserin leimaa kenestäkään, mutta luovuttamisella on psykologisia ja kansantaloudellisia seurauksia. Varhaisella puuttumisella niistä ei tule psykiatrisia ja kansanterveydellisiä.

Miksi sairastamisesta maksetaan palkkaa muttei terveydenhuollosta?

Työntekijän kannalta on hyvä, että nyt lokakuusta työntekijä saa siirtää vuosilomaansa, jos hän sairastuu lomallaan. Ylipäätään on kai oikein, ettei työntekijää rangaista siitä, jos hän sattuu olemaan keskivertoa sairastavampaa ihmistyyppiä, ja juuri siksi tuntuukin paradoksaaliselta, että sairastamisesta maksetaan, mutta terveydenhuollosta ei, ennaltaehkäisevästä terveydenhuollosta puhumattakaan.

Kyllä, olen kuullut semmoisesta kuin työterveyshuolto, mutta joissakin tapauksissa sellaista ei käytännössä ole. Jos työterveyslääkäri on tavoitettavissa esimerkiksi vain yhtenä päivänä viikossa ja hänelle saa aikoja jonnekin kahden kuukauden päähän, on selvää, että kaikissa akuuttitapauksissa mennään terveyskeskukseen tai usein käytännössä yksityiselle terveysasemalle.

Joskus sairaanhoito on myös terveydenhuoltoa: jos potilas menee hoidattamaan vaikka selkä- tai sydänvaivaansa tai orastavaa masennustaan, tämä säästää vastaisuudessa jatkohoitoa ja myös ehkäisee potilaan työkyvyttömyyttä. Jos kuitenkin kyse on ei-akuutista vaivasta, johon aikaa ei saa työterveyshuoltoon, tämä oman toimintakyvyn ennaltaehkäisevä kunnossapito ja vahvistaminen menee työntekijän omaan piikkiin: hän maksaa sekä kulut että työajan menetettynä palkkana.

Eikö tässä olekin tietty paradoksi? Eikö työnantajan kannattaisi tukea oman toimintakyvyn ennakoivaa ylläpitämistä, puhumattakaan terveydenhoitoa ennen kuin terveys muuttuu sairaudeksi, etenkin kun työpaikka on usein vähintäänkin osasyyllinen työntekijän terveyden vähittäiseen romahtamiseen, oli sitten kyse työpaikkakiusaamisen aiheuttamista masennuksista, istumatyön aiheuttamista selkä- ja niskavaivoista tai yksipuolisen rasituksen aiheuttamista tuki- ja liikuntaelinvaivoista?

Toki työntekijällä on vastuu itsellään siitä, miten hän itseään hoitaa työajan ulkopuolella, mutta kyllä työnantajan kannattaisi miettiä järjestämänsä työn luonnetta syvällisesti muutenkin kuin ergonomisina interventioina. Istumatyö tappaa, ja sen vähentäminen tulisi ottaa koko länsimaisessa maailmassa äärimmäisen vakavasti. Voitaisiin aloittaa kaikkien kokousten karsimisesta minimiin tai sitten siirtää kokoukset juoksumatoille, luontopoluille ja uima-altaisiin sekä karsia hoitohenkilöstön tietokoneenkäyttö minimiin. Kuuliko THL?

Jos asia palautetaan yksilönvastuuseen, niin toki työn fyysinen rasitus on ammatinvalintakysymys, muttei nuori tule tällaisia ajatelleeksi. Aiempaa istumatyötä pohtinutta tekstiäni voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Onneksi en ole työskennellyt firmoissa...

... niin voin viettää kauniin sunnuntaipäivän ihan niinkuin haluan! Mitä sitten teen sunnuntaisin?

Esimerkiksi sienestän, leikin poikani kanssa, luen, katson tv-ohjelmia, kuuntelen musiikkia, käyn termospullon kanssa luistelemassa, jos on talvi.

Tänään lenkillä Holkenissa näin erään pankin laitattamia kuntorastitehtäviä ja laatikon, johon nämä tehtävät voi palauttaa. Olin ymmärtävinäni, että näitä pankkilaisia oli liikkeellä vähän enemmänkin. Kerran näin lenkilläni erään entisen työpaikkani järjestämän soutukilpailun Porvoonjoella.

Minulla on toki tullut hyviäkin ystäviä niissä kymmenissä työpaikoissa, jotka ovat ohitseni kulkeneet elämässäni. Ystävyyden pohjana ovat olleet yhteiset intressit, kuten musiikki, juokseminen tai ympäristönsuojelu, työ on ollut se aksidenssi, joka on saattanut meidät yhteen. Sama pätee kouluihin: on jotenkin vähän julmaakin kohtalon leikkiä sitoa ihmisten kohtaloita toisiinsa vuosikausien mittaiseksi putkeksi, sulkea heitä viisi päivää viikossa samaan huoneeseen kymmenittäin vain siksi, että he sattuvat olemaan samanikäisiä ja asumaan samassa lähiössä. Entisistä koulukavereista on suurin osa karsiutunut matkan varrella pois aktiiviystävistäni. Oikeastaan pidän aktiivisesti yhteyttä vain yhteen. Minulle ei ole kuitenkaan jäänyt tästä koululuokka-nimisestä perversiosta traumoja, toivottavasti ei muillekaan sinne kanssani ahdetuilta.

Onneksi en ole työskennellyt firmoissa. Olen nimittäin kuullut, että tällaista järjestetään erityisesti firmoissa, että naitetaan työpaikan työntekijöitä toisiinsa ja työpaikkaansa, jolloin he saattavat vahingossa pölistä jotakin työpaikkansa kannalta kehittävää ja tuottoisaakin vähän kuin vahingossa seinäkiipeillessään. Olen myös kuullut, että näihin viini- tai keilakerhoihin on käytännössä pakko osallistua, muuten ylennys voi muuttua alennukseksi. Ja kun firmalogiikka valtaa myös "tuottamatonta" julkista sektoria mittauksineen, strategioineen, tulossopimuksineen, henkilökohtaisine lisineen, laatuineen ja tiimeineen, tällaista tehdään välistä myös julkisen sektorin työpaikoissa.

Yhden kerran olen viikonloppuna viettänyt aikaa työkavereideni kanssa, sen järjestämässä futisottelussa jälkipeleineen. On tunnustettava, että ihan hauskaa oli, minua tosin taisi suojella työpuheilta se, että en edustanut kyseisen työpaikkani substanssintekijöitä vaan tukipalveluita.

Viikonloput ovat olemassa siksi, että ihmisillä olisi edes joskus aikaa itselleen ja perheelleen, tehdä jotakin rakkaittensa kanssa, vaikka se rakas sitten sattuisi olemaan oma itse. Mitä vähemmän ohjelmoitu viikonloppu on, sitä rentouttavampi se on, ja siksi en näe ajatusta mökkienkään omistamisesta kovin haluttavana siksi, että jonnekin pitää säntäillä perjantaina matelemaan ruuhkiin niin kiireesti että työpäivä pitää lopettaa ennen kuin se edes loppuu. Viikonloppuisin ihmiset myös latautuvat työtään varten, uusintavat työvoimansa, mihin tarvitaan mahdollisimman onnistunut irtiotto palkkatyön säätelemästä arjesta. Viikonloput ovat vähän niinkuin minilomia, ja ne ovat onnistuneita silloin kun tietokoneiden salasanat on unohdettu. Myyn sille työpaikalleni, jonne nyt satun kulloinkin työpanokseni myymään, työpanokseni ja vain sen. En vapaa-aikaani tai henkilöäni. Capito?



Tänne menen viikonloppuisin silloin kun ehdin ja jaksan. Holken. Siellä sielu ja mieli puhdistuvat.

Keskuspuisto-blogini muuttuu arkistoksi

Asuessani Talinrannassa, päätin kerran lähteä lenkille Helsingin Keskuspuistoon. Tuolloin heti saavuttuani Keskuspuistoon, näin käytännössä sen porteilla, pari vuotta aikaisemmin vahvistettuun yleiskaavaan sujautetusta Lääkärinkadun nk. kaupunkivilla-alueesta. Huolestuneena otin yhteyttä Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastoon, ja kuten blogiani ja toimintaani vähänkin tiiviimmin seuranneet tietävät, loppu on historiaa. Tästä sattumuksesta lähti monimuotoinen aktivoitumiseni kansalaisena; sain kutsun kaavoitustilaisuuteen Meilahden koululle, jossa laitoin liikkeelle nimilistan, jonka pohjalle perustettiin sähköpostilista ja vähän ajan päästä Keskuspuisto-blogi.

Blogin perustamisesta on nyt 8 vuotta, ja alussa blogi toimi samalta pohjalta syntyneen Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeen tiedotuskanavana ja tietovarastona. Nyt kun jo useita vuosia kansalaisliikettä vähän sivusta seuranneena olen voinut tyydytyksellä havaita sen kasvaneen, aikuistuneen ja pärjäävän omillaan, siirrän blogini kansalaisliikkeen arkistoksi, jota en enää aktiivisesti päivitä. Eivät he enää ole blogini varassa, onneksi. Jos ovat koskaan olleetkaan, vaikka pari aktiivia tällaista legendakulttia onkin pitänyt yllä.

Tästä eteenpäin Keskuspuistoa koskevat kannanottoni ja tiedottamiseni tapahtuvat Facebookissa löytyvän Keskuspuisto-ryhmän kautta (tällä hetkellä 134 jäsentä ja määrä kasvaa tasaisesti) ja henkilökohtaisen blogini kautta. Syyt tähän tiedotukselliseen linjanmuutokseen ovat se, että näin tieto tavoittaa suuremman joukon ihmisiä, ja toisena ovat tekniset syyt: Keskuspuisto-blogin tekninen pohja on sen verran muuttunut, että se ei enää ole kovin lukijaystävällinen.

Kiitos kaikille tähän saakka mukanaolleille! Tavataan Facebook-ryhmässä, tässä henkilökohtaisessa blogissani tai jokavuotuisissa Metsän joulurauhan julistuksissa Laaksossa, heti Urheilukadun päässä! Henkilökohtaisesta blogistani Keskuspuistoa sivuavat bloggaukset - niitä on tällä hetkellä 90 - löytää oikean sivupalkin alalaidassa olevasta asiasanahakemistosta.

Facebook-ryhmään pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen linkkiä.

Pettyneet huippuosaajat romuttavat koulumotivaation

Näppituntumalta vaikuttaisi, että nyt on paljon enemmän kouluun sopimattomia lapsia kuin omana kouluaikanani, mistä herääkin ajatus, että onko koulu sopimaton lapsille. Johtuuko tämä kohtaanto-ongelman lisääntyminen sitten siitä, että kurinpito on korvattu medikalisaatiolla, sitä en tiedä.

Koulussa viihtymättömyys aiheuttaa myös koulussa viihtymättömyyttä. Väite kuulostaa triviaalin tautologiselta, mutta tarkoitan sitä, että kaikkea koulussa viihtymättömyyttä ei kuitenkaan voine palauttaa koulun sopimattomuuteen lapsille. Kyse on osittain myös sukupolvien välisen kulttuurisen kuilun kasvamisesta, jolloin edellisen sukupolven edustamiin auktoriteetteihin pitää tehdä aina edellistä polvea kärjistetympi pesäero. Koulussa viihtymättömyydestä tulee itseään toteuttava ennuste: koska koulu edustaa auktoriteettia, kaikki, jota siellä tehdään, on mälsää.

Ei kouluviihtyvyys ja koulumotivaatio (joka on usein palautettavissa koulussa viihtymättömyyteen, joskin ei tietenkään selkeissä neurologisissa tapauksissa) ainakaan kasva niistä ulkoisesti aikuisen mitat täyttävistä esimerkeistä, jotka ruikuttavat onnetonta kohtaloaan ääneen, näistä korkeakoulututkinnon suorittaneista, jotka pitävät yhteiskunnan tai järjestelmän epäonnistuneen tehtävässään hankkia heille kallista koulutustaan vastaava päivähoitopaikka. Vaikka ei voikaan vaatia, että oman aikuisuutensa hukanneita tai edes sitä löytämättömiä epäaikuisia pantaisiin tilille toisten kasvatuksellisista haasteista, niin yhteiskuntarauhan nimissä, pettyneiden huippuosaajien pitäisi olla ihan hiljaa.

Mitä useampi omaan uraansa pettynyt korkeakoulutettu ruikuttaa kohtaloaan ääneen, sitä todennäköisempää on, että joku huonosti koulunkäyntiin motivoitunut lapsi sen näkee tai kuulee, ja oppii, että koulunkäynti ei sittenkään kannata, vaikka vanhemmat ja opettaja väittäisivät ihan mitä. Opettajana oleminen onkin usein interventio, joka tapahtuu epäonnistuneen vanhemmuuden jälkeen, ja vanhemmuus taas usein on - käyttääkseni lastenpsykiatrista termiä - "haasteellinen" interventioyritys keskenjääneen aikuistumisyrityksen jälkeen.

Rasistiset rahoituslaitokset

Eilen uutisoitiin maahanmuuttajasta, joka oli perustanut Suomessa yrityksen, ja jolle Osuuspankki kieltäytyi myöntämästä verkkopankkitunnuksia, koska hänellä ei ollut säännöllisiä tuloja Suomessa. Päätös osoittaa kaksi asiaa:

1) Pankit eivät tunne yrittäjyyden luonnetta. Ei tietenkään yrittäjällä ole säännöllisiä tuloja. Jos olisi, silloin kyse olisi lumeyrittäjyydestä, eli yrittäjyydeksi naamioidusta palkkatyöstä.
2) Pankit ovat rasistisia. En tiedä, mistä maasta tämä yrittäjäpoloinen oli kotoisin, mutta näköjään pankit - ainakin Osuuspankki - haluavat kaikin keinoin estää maahanmuuttajia kotoutumasta, hoitamasta itse asioitaan, maksamasta laskujaan, puhumattakaan suuremmista hankinnoista, joita kuka hyvänsä joskus joutuu tekemään, alkaen sängystä aina autoon asti (kyllä kai joku voi tarvita sellaistakin). Pankit eivät myöskään tiedä sitä, että yrittäjällä tulee olla toimintansa aloittamiseen sellaisia investointitavaroita kuin vaikkapa tietokone, ja harva maahanmuuttaja, etenkään aloitteleva yrittäjä, voi sellaisia ostaa käteisellä. Tarvitaan siis luottoa, ja sitä pankit ovat myöntämättä.

Asuessani Norjassa vuosien 2007-2009 aikana, ei perheelleni myönnetty luottoa välttämättömien huonekalujen hankkimiseen, vaikka tulot olivat kunnossa. Onneksi ne olivat sen verran kunnossa, että ne saattoi ostaa. On kuitenkin ihan kohtuutonta syyllistää maahanmuuttajia siitä, jos he joutuvat käyttämään sosiaalipalveluita (joita heille ei muuten myönnetä yhtään kantaväestöä avokätisemmin viime viikkoisten johtavien sosiaalityön asiantuntijoiden mukaan) kun pankit ja muut rahoituslaitokset eivät heitä pidä edes täysinä ihmisinä.

Tämän todistaa tämän bloggauksen otsikon alta löytyvässä jutussa haastateltu pankinjohtaja, jonka mukaan pankin asiakkaan pitää ymmärtää suomenkielinen sopimus. Joten taitaa myös ruotsinkielisten olla parempi asioida muualla kuin Osuuspankissa. No, onneksi heille on ainakin Ålandsbanken, Handelsbanken ja Aktia, ja onhan Nordeakin yhteispohjoismainen rahoituslaitos. Kun maahanmuuttajien realistisin työllistymismahdollisuus on oman yrityksen perustaminen, tätä rasistiset rahoituslaitokset eivät saisi vaikeuttaa kohtuuttomasti. Peräänkuulutankin pankeilta yhteiskuntavastuuta muussakin kuin yhteiskuntavastuuraporteissa.

Ansiosidonnainen on pätkätyöläisen vuorotteluvapaata

Vuorotteluvapaan tarkoitus on antaa työnteosta maksimissaan 359 päivän paussi, jona aikana työntekijä lataa akkujaan parhaaksi katsomallaan tavalla: lähtee vaikka reppumatkalle, kirjoittaa (väitös)kirjan, treenaa maratonille, opettelee talonrakennusta tai sitten ei tee mitään, jos lepoa ja rentoutumista ei katsota tekemiseksi. Tämä mahdollisuus on varattu kuitenkin vain vakituisissa työsuhteissa olevien nautintaoikeudeksi, sillä eihän ei-mistään tarvita taukoa, right?

Kuitenkin työnhaku on työttömän työtä. Niin myös pätkätyöläisenkin. Voi vakituinen työ olla yksitoikkoisuudessaan kuormittavaa (en tiedä tästä mitään, sillä tähänastisen elämäni pisimmät yhtäjaksoiset - ja nekin pätkittyinä - työsuhteet ovat olleet alta kahden vuoden mittaisia), mutta jatkuva pelkoperseisyys seuraavan kuukauden vuokran, lainanlyhennyksen, luottovelan (jota pätkätyöläiselle herkästi kertyy aina kun hän joutuu tekemään suurempia hankintoja) tai elatusapujen kanssa vaatisi sekin mahdollisuutta puhaltaa joskus peli poikki.

Onneksi on sentään ansiopäiväraha. Se on pätkätyöläisen vuorottelukorvaus. Tosin töitähän silloin pitäisi hakea, minkä prosessin koko- ja jokapäiväisyydeltä sentään onneksi pelastaa huippuosaajuus. Tarkemmin sanoen, ansiopäiväraha on työpaikkojen väliin pudonneen akateemisen pätkätyöttömän vuorottelukorvausta.

Itse asiassa ansiopäiväraha on ammattiliittojen pätkätyöttömille luoma etuoikeutettu järjestelmä, sillä sitä voi saada 500 päivää kun taas vuorottelukorvausta voi saada vain 359 päivää. Järjestelmä siis arvottaa työttömyyden - jolloin työkyky voi romahtaa olemattomiin -arvokkaammaksi eli siis kannustettavammaksi kuin työkyvyn kohentamisen tai palauttamisen, mikä kai on ollut vuorotteluvapaan tarkoitus. Tämä onkin ainoa ammattiliittojen pätkätyöttömille suotu etuisuus.

Koetin muuten tarkistaa, tarkoittaako 359 päivän vuorotteluvapaa työpäiviä vai kaikkia päiviä. Sitä ei sanottu missään. Voiko työnantaja tulkita tämän moniselitteisyyden työntekijän tappioksi?