Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.
Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.
Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät allaolevasta linkistä):
http://perukangas.blogspot.fi/2010/12/kaikkien-aikojen-pianolevytykset.html
Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.
Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen,
filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja
parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan
akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti
kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin
esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi
esittää.
Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan.
Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert
Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan
ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”,
näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja
äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi
kelpaamatonta.
Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles
Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut
melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu
australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia,
jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään
vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia
Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei
tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin
tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua
musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock
Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä
lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe
hoiti itkemisen puolestani.
Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu
Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän
juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan
näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin
levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari
Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin
kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa.
Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa
autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat
tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät
rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen
Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä
hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja
siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on
Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.
Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George
Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan
tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi
kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa,
romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti
esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä,
tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter.
Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin
tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun
Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei
olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes
10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.
Wolfgang Amadeus Mozart:
Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat
sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu
siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain
Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää
Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi
orkesterinjohtaja.
Ottorino Respighi:
Rooma-trilogia/Philadelphia Orchestra joht. Riccardo Muti. Italian R.
Strauss, jonka Rooma-trilogia tässä Mutin ehkä parhaassa levyssä mehustetaan
siinä määrin viinilliseksi kuin tästä nyt on mahdollista saada irti. Raati on
vielä hieman ulkona tästä, onko tämä musiikkia?
Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon
filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin
viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen
pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner
oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon
viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius,
kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt
viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban
nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei
onnistuneena...
Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni
Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta
realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri
kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.
Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem
Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg
johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen oman aikansa ja ehkä kaikkien
aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat
syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä.
Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa
jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti
Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.
Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon
sinfoniaorkesteri, joht. Fritz
Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty
Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin
sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset.
Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään
eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin
korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan
hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka
sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on
myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.
Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin
Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan
sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.
Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz
Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se
annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa
soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.
Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles
Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen
metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.
Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht.
Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä
tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden
merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.
Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti