Jokakesäiset futareiden siirtomarkkinat loppuvat kuun vaihteessa. Löytääkö Miklu Forssell uuden työnantajan? Meneekö Sneijder Manuun ja käykö Arsenal ostoksilla? Ostaako Schalke Pukin? Näihin ja moniin muihin mielenkiintoisiin kysymyksiin löydät vastauksen seuraamalla tätä sivua!
Footballers' transfer market is closing down. Will Mikael Forssell find another club? Is Sneijder goin' to Man United and what is Arsenal doin? Will Schalke buy Pukki? Watch this space!
Papa Boupa Diop: AEK Athens (free) -> West Ham
Davide Santon: Inter Milan -> Newcastle
Ireneusz Jelen: Auxerre -> Lille
Elias: Atletico Madrid -> Sporting Lissabon
Mohamed Bangura: AIK -> Glasgow Celtic
Albert Crusat: Almeria -> Wigan
Gerhard Tremmel: Red Bull Salzburg (free) -> Swansea
Park Chu-Young: AS Monaco -> Arsenal
Sebastian Coates: Nacional -> Liverpool
Armand Traore: Arsenal -> QPR
Diego Lugano: Fenerbahce -> PSG
Mehdi Carcela: Standard Liege -> Antzhi Mahatskala
Gabriel Torje: Dinamo Bukuresti -> Udinese
Victor Ruiz: Napoli -> Valencia
Christian Poulsen: Liverpool -> Evian
Mouhamadou Dabo: Sevilla -> Olympique Lyonnais
Rob Elliott: Charlton -> Newcastle
Daniel Niculae, Thomas Magnani: AS Monaco -> Nancy
Cheickh Toure: Fulham -> Lorient
David Trezeguet: Hercules -> Bani Yas
Rajiv van la Parra: Caen -> Heerenveen
Riku Riski: Widzew Lodz -> Örebro (loan)
Eljero Elia: HSV -> Juventus
Daniel Royer: SV Ried -> Hannover 96
Joe Cole: Liverpool -> Lille (loan)
Simon Kjaer: Wolfsburg -> AS Roma (loan)
Aleksander Hleb: Barcelona -> Wolfsburg (loan)
Max Gradel: Leeds -> St. Etienne
Scott Parker: West Ham -> Tottenham
Massimo Oddo: AC Milan -> Lecce (loan)
Andre Santos: Fenerbahce -> Arsenal
Maximiliano Pereira: River Plate -> Udinese
Daniele Padelli: Sampdoria -> Udinese (loan)
Pawel Kieszek: Porto -> Roda Kerkrade (loan)
Pedro Leon: Real Madrid -> Getafe (loan)
Per Mertesacker: Werder Bremen -> Arsenal
Michael Bradley: Borussia Mönchengladbach -> Chievo Verona
Mauro Zarate: Lazio -> Inter Milan (loan)
John Guidetti: Manchester City -> Feyenoord (loan)
Miralem Pjanic: Olympique Lyonnais -> AS Roma
David Bentley: Tottenham -> West Ham (loan)
Enda Stevens: Shamrock Rovers -> Aston Villa
Zdenek Grygera: Juventus -> Fulham
Gilles Sunu: Arsenal -> Lorient
Raul Bravo: Numancia -> Rayo Vallecano
Josip Simunic: Hoffenheim -> Dinamo Zagreb
Fernando Gago: Real Madrid -> AS Roma
Ignacio David Fideleff: Newell's Old Boys -> Napoli
Andrea Caracciolo: Brescia -> Genoa (loan)
Rui Sampaio: Beira Mar -> Cagliari
Ivo Ilicevic: Kaiserslautern -> HSV
Sergio Floccari: Lazio -> AS Parma (loan)
Youssouf Hadji: Nancy -> Rennes
Joel Campbell: Arsenal -> Lorient (loan)
Owen Hargreaves: free -> Manchester City
Peter Crouch: Tottenham -> Stoke
Teemu Pukki: HJK -> Schalke
O'Brian Woodbine: VPS -> HJK
Yossi Benayoun: Chelsea -> Arsenal (loan)
Mikel Arteta: Everton -> Arsenal
Shefki Kuqi: Newcastle -> Oldham
Craig Bellamy: Manchester City (loaned to Cardiff) -> Liverpool
Raul Meireles: Liverpool -> Chelsea
Niklas Bendtner: Arsenal -> Sunderland
Alan Hutton, Jermaine Jenas: Tottenham -> Aston Villa
Bryan Ruiz: Twente -> Fulham
Orlando Sa: free -> Fulham
Anton Ferdinand: Sunderland -> QPR
Royston Drenthe: Real Madrid -> Everton (loan)
Jermaine Beckford: Everton -> Leicester
Cameron Jerome: Birmingham -> Stoke
Scott Dann: Birmingham -> Blackburn
Marek Cech: West Bromwich -> Trabzonspor
Gueida Fofana: Le Havre -> Olympique Lyonnais
Dusko Tosic: Red Star Belgrad -> Real Betis
Romaric: Sevilla -> Espanyol
Luis Garcia: Espanyol -> Real Zaragoza
Wilson Palacios: Tottenham -> Stoke
Shaun Wright-Phillips: Manchester City -> QPR
David N'Gog: Liverpool -> Bolton
Gael Kakuta: Chelsea -> Bolton (loan)
Santiago Silva: Velez Sarsfeld -> Fiorentina
Guy Demel: HSV -> West Ham
Antonio Nocerino: Palermo -> AC Milan
Denis Stracqualursi: Tigres -> Everton (loan)
Darnel Situ: Lens -> Swansea
Federico Bessone: Swansea
Pablo Ibanez: West Bromwich -> Birmingham
Helder Postiga: Sporting Lissabon -> Real Zaragoza
Jos Hooiveld: Glasgow Celtic -> Southampton
Jordan Slew: Sheffield United -> Blackburn
Jason Puncheon: Southampton -> QPR
Niko Perera, Lassi Luoto: FC Espoo -> Valkeakosken Haka
William "Dema" di Mattia: PoPa -> Valkeakosken Haka
Roope Riski: Cesena -> TPS (loan)
David Degen: Liverpool -> released
Shaun Maloney: Glasgow Celtic -> Wigan
Patrick van Aanholt: Chelsea -> Wigan (loan)
Yakubu: Everton (loaned to Leicester) -> Blackburn
Henri Lansbury: Arsenal -> West Ham
El-Hadji Diouf: Blackburn -> released
Vinicius Frasson: Futura -> MyPa
Niko Ikävalko: KooTeePee -> MIFK
Junior Stanislas: West Ham -> Burnley
Edu: Schalke -> Besiktas (loan)
Vicente: Valencia (released) -> Brighton
Reto Ziegler: Juventus -> Fenerbahce (loan)
Albert Riera: Olympiakos -> Galatasaray
Rafik Halliche: Fulham -> Swansea (loan)
Federico Bessone: Leeds -> Swansea
Craig Bellamy: Manchester City (loaned to Cardiff) -> Liverpool
Pablo Orbaiz: Athletic Bilbao -> Olympiakos (loan)
Mauro Zarate: Lazio -> Inter Milan (loan)
Pizzi: Sporting Braga -> Atletico Madrid
Elias: Atletico Madrid -> Sporting Lissabon
Ikechukwu Uche: Real Zaragoza -> Granada (loan)
Moises Hurtado: Espanyol -> Granada (loan)
Carlos Martins: Benfica -> Granada (loan)
Franco Jara: Benfica -> Granada (loan)
Mikel Labaka: Real Sociedad -> Granada (loan)
Taufic Guarch: Estudiantes Tecos -> Espanyol
Mikael Forssell: free -> Leeds
Erik Huseklepp: Bari -> Portsmouth
Asamoah Gyan: Sunderland -> Al-Ain (loan)
Mika Väyrynen: Heerenveen (free) -> Leeds
El-Hadji Diouf: Blackburn -> released
26.8.2011
Yritystuet, turhia ja vahingollisia?
Anu Tokilan tuoreen Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkimuksen (HS:n juttu siitä löytyy otsikkoa klikkaamalla) mukaan suurin osa yritystukia saaneista yrityksistä olisi pärjännyt vallan hyvin ilmankin. Mainitussa tutkimuksessa vielä täsmennetään, että erityisesti jo vakiintuneille yrityksille ja suuryrityksille ei kannata tukia kantaa. Lisään tähän listaan yhden henkilön toiminimiyritykset.
Yhden ihmisen perustamisen yrityksien työllistävän vaikutuksen varaan ei kannata laskea liikoja. Tukipalveluita eli loisia ne sen sijaan kyllä työllistävät. Kirjanpitäjät ovat toiminimien välttämättömiä kavereita, samaten TE-hallinto yrityksen perustamisvaiheessa. Aloittavista yrittäjistä hyötyvät myös pankit, joiden lainaneuvottelijoita moni toiminimi lähestyy hattu kourassa.
Olin kevään 2004 puolisen vuotta toiminimiyrittäjänä. Tätä ennen olin elättänyt itseni jonkin aikaa kohtuullisen hyvällä menestyksellä freelancerina. Olin tehnyt mm. siivouskeikkoja, muutamien kuukausien mittaisia tilaustutkimuksia ja selvityksiä vanhusten ja vaikeavammaisten palveluista ja lisäksi päivittänyt ammattikorkeakoulun yhden toimialan opintorekisterit kokonaan sekä opettanut siellä muutamia kursseja ja korjannut tenttejä. Olin tullut toimeen ihan ok kun asuin taloyhtiön vuokrakämpässä, eikä minulla ollut sellaisia extravagantteja harrastuksia kuin vaikka autolla ajaminen, valassafarit, lepakkomiesten keräily tai kuurakettien ampuminen. Reikäpelin pelaamisenkin rajoitin satunnaiseen minigolfiin ja läheisen Talin golfkentän ympärijuoksuun. Konjakinkin korvasin brändyllä.
Miten minusta tuli yrittäjä? Työvoimatoimistoni suositteli minulle varsin painokkaasti osallistumista TKK:n täydennyskoulutuskeskuksen kurssille, joka oli suunniteltu akateemisten nk. eliittihakijoiden osaamisen päivittämiseksi yrityssektorille sopivaksi. Lähiopetuksen jälkeinen loppuaika kurssista oli tarkoitus suorittaa työharjoitteluna yrityksessä. Tällaisen yhteistyöyrityksen hankkimisessa piti auttaa rekrytointikonsultin, jollaisen kanssa jokaisella kurssilaisella oli yksi henkilökohtainen tapaaminen. Tämä minulle räätälöity palvelukontakti poiki n. 6-sivuisen Yritystele-printin, jonka ruotimisen minä sitten aloitin kotigooglaamalla.
No, ei se mitään. Google on erikoisalaani, sekä jälkien jättäminen sinne että jäljestäminen. Kotigooglaamisen perusteella otin yhteyttä joihinkin kiinnostavan kuuloisiin yrityksiin, joista yksi vihjaisi toisesta kiinnostavasta yrityksestä. Sieltä näytettiin vihreää valoa, ja kiinnostus oli molemminpuolinen. Vaikutti siltä, että voisin olla osana edelläkävijyyttä, tutkijan ominaisuudessa kehittämässä ja keksimässä aivan uudenlaisia, kokonaisvaltaisia innovaatioita.
Kokemus oli kyllä opettavainen. Opin sen, miten uusi yritys perustetaan ja millaista tukea ja neuvontaa siihen voi saada, mutta ennen kaikkea sain elämänkokemusta. Opin myös, että aloitteleva yrittäjä saa starttirahaa hämmästyttävän helposti: siihen riittää kahden viikon intensiivikurssi yrittämisen alkeista ja varsin luonnosmainen liiketoimintasuunnitelma, joka, hämmästyttävää kyllä, meni täydestä sekä Helsingin kaupungin uusyrityskeskus NYP:in neuvojalta ja työvoimatoimistolle, joka starttirahoista päättää. Jossakin vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida, oliko liiketoimintasuunnitelmani sellainen, että sen kuvaama yritystoiminta voi todella kannattaa edes siinä määrin että sillä yksi ihminen olisi pystynyt maksamaan vuokransa.
Starttirahaa saa siis liian helposti. Pahimmillaan se voi olla kuolemansuudelma, jolla työnnetään yrittämiseen tiedollisesti kyvyttömiä ja asenteellisesti kelvottomia ottamaan sellaisia riskejä, mistä heillä ei ole mitään tiedollisia, taloudellisia tai asenteellisia edellytyksiä selviytyä. Minulla on vieläkin kulutusvelkaa, jota jouduin ottamaan starttirahan täydennykseksi jotta saisin sen vuokrani maksettua. Jos aloittavalla yrittäjällä ei ole valmiina minkäänlaista pääomaa, vuokria, puhelin- ja sähkölaskuja ei voi maksaa tulevaisuusodotuksilla. Jota jotkut pahansuovat tai ymmärtämättömät - ne, joita en onnistunut saamaan asiakkaikseni - voivat nimitellä hypeksi.
Yrittäminen voi olla monille sopiva tapa työllistää itsensä. Yrittämiseen pitää kuitenkin kannustaa, ei työntää. Työttömyystilastojen näennäinen siivoaminen piilottamalla työttömät pidemmän kaavan mukaan, työllistämiskurssien kautta leikkiyrittäjiksi on yksinkertaisesti työ- ja elinkeinotoimen suorittama heitteillejättö, tai sitten yrityskeskuksissa ja TE-toimessa ei vain ole riittävää yrittäjyyden asiantuntemusta.
Kaiken, mitä tein toiminimiyrittäjänä, oli ollut aikaisemmin mahdollista tehdä freelance-verokortilla. Verokortilla toimivalle freelancerille sitäpaitsi kertyy eläkettäkin. Suosittelenkin jokaista aloittelevaa yhden henkilön yrittäjää selvittämään, koituuko yrityksen perustamisesta mitään hyötyä freelancerina toimimiseen verrattuna, sillä toiminimiyrittäjäkin on käytännössä usein freelancer, sillä erolla, että hän kantaa riskit yksin, ja maksaa eläkkeensä ja vakuutuksensa yksin. En myöskään usko, että yrittäjäkokemukseni olisi vaikuttanut ainakaan merkitsevästi vastaiseen työllistymiseeni millään sektorilla.
Kuulemma yrittäjän pitää olla myös jotakin tiettyä ihmislajia. Kyllä minulla luovia ideoita löytyy, ja olen tottunut elämään ilman lomia. Mutta ehkei romantikko sovellu yrittäjäksi, henkilö, joka on hairahtunut haihattelemaan, että musiikkidivarin pitäminenkin olisi silkkaa elämäntapahippeilyä, jossa etuhuoneessa keitellään espressoa ja takahuoneessa poltellaan jointteja Bob Marleyn säestämänä eikä tiukan spartalaista kapitalismia, jossa toiminnan tavoitteena on voiton maksimoiminen, ei esimerkiksi musiikin ja asiakkaiden onnellisten kohtaamisten auttaminen tai oman vuokran maksaminen.
Yhden ihmisen perustamisen yrityksien työllistävän vaikutuksen varaan ei kannata laskea liikoja. Tukipalveluita eli loisia ne sen sijaan kyllä työllistävät. Kirjanpitäjät ovat toiminimien välttämättömiä kavereita, samaten TE-hallinto yrityksen perustamisvaiheessa. Aloittavista yrittäjistä hyötyvät myös pankit, joiden lainaneuvottelijoita moni toiminimi lähestyy hattu kourassa.
Olin kevään 2004 puolisen vuotta toiminimiyrittäjänä. Tätä ennen olin elättänyt itseni jonkin aikaa kohtuullisen hyvällä menestyksellä freelancerina. Olin tehnyt mm. siivouskeikkoja, muutamien kuukausien mittaisia tilaustutkimuksia ja selvityksiä vanhusten ja vaikeavammaisten palveluista ja lisäksi päivittänyt ammattikorkeakoulun yhden toimialan opintorekisterit kokonaan sekä opettanut siellä muutamia kursseja ja korjannut tenttejä. Olin tullut toimeen ihan ok kun asuin taloyhtiön vuokrakämpässä, eikä minulla ollut sellaisia extravagantteja harrastuksia kuin vaikka autolla ajaminen, valassafarit, lepakkomiesten keräily tai kuurakettien ampuminen. Reikäpelin pelaamisenkin rajoitin satunnaiseen minigolfiin ja läheisen Talin golfkentän ympärijuoksuun. Konjakinkin korvasin brändyllä.
Miten minusta tuli yrittäjä? Työvoimatoimistoni suositteli minulle varsin painokkaasti osallistumista TKK:n täydennyskoulutuskeskuksen kurssille, joka oli suunniteltu akateemisten nk. eliittihakijoiden osaamisen päivittämiseksi yrityssektorille sopivaksi. Lähiopetuksen jälkeinen loppuaika kurssista oli tarkoitus suorittaa työharjoitteluna yrityksessä. Tällaisen yhteistyöyrityksen hankkimisessa piti auttaa rekrytointikonsultin, jollaisen kanssa jokaisella kurssilaisella oli yksi henkilökohtainen tapaaminen. Tämä minulle räätälöity palvelukontakti poiki n. 6-sivuisen Yritystele-printin, jonka ruotimisen minä sitten aloitin kotigooglaamalla.
No, ei se mitään. Google on erikoisalaani, sekä jälkien jättäminen sinne että jäljestäminen. Kotigooglaamisen perusteella otin yhteyttä joihinkin kiinnostavan kuuloisiin yrityksiin, joista yksi vihjaisi toisesta kiinnostavasta yrityksestä. Sieltä näytettiin vihreää valoa, ja kiinnostus oli molemminpuolinen. Vaikutti siltä, että voisin olla osana edelläkävijyyttä, tutkijan ominaisuudessa kehittämässä ja keksimässä aivan uudenlaisia, kokonaisvaltaisia innovaatioita.
Kokemus oli kyllä opettavainen. Opin sen, miten uusi yritys perustetaan ja millaista tukea ja neuvontaa siihen voi saada, mutta ennen kaikkea sain elämänkokemusta. Opin myös, että aloitteleva yrittäjä saa starttirahaa hämmästyttävän helposti: siihen riittää kahden viikon intensiivikurssi yrittämisen alkeista ja varsin luonnosmainen liiketoimintasuunnitelma, joka, hämmästyttävää kyllä, meni täydestä sekä Helsingin kaupungin uusyrityskeskus NYP:in neuvojalta ja työvoimatoimistolle, joka starttirahoista päättää. Jossakin vaiheessa olisi pitänyt hälytyskellojen soida, oliko liiketoimintasuunnitelmani sellainen, että sen kuvaama yritystoiminta voi todella kannattaa edes siinä määrin että sillä yksi ihminen olisi pystynyt maksamaan vuokransa.
Starttirahaa saa siis liian helposti. Pahimmillaan se voi olla kuolemansuudelma, jolla työnnetään yrittämiseen tiedollisesti kyvyttömiä ja asenteellisesti kelvottomia ottamaan sellaisia riskejä, mistä heillä ei ole mitään tiedollisia, taloudellisia tai asenteellisia edellytyksiä selviytyä. Minulla on vieläkin kulutusvelkaa, jota jouduin ottamaan starttirahan täydennykseksi jotta saisin sen vuokrani maksettua. Jos aloittavalla yrittäjällä ei ole valmiina minkäänlaista pääomaa, vuokria, puhelin- ja sähkölaskuja ei voi maksaa tulevaisuusodotuksilla. Jota jotkut pahansuovat tai ymmärtämättömät - ne, joita en onnistunut saamaan asiakkaikseni - voivat nimitellä hypeksi.
Yrittäminen voi olla monille sopiva tapa työllistää itsensä. Yrittämiseen pitää kuitenkin kannustaa, ei työntää. Työttömyystilastojen näennäinen siivoaminen piilottamalla työttömät pidemmän kaavan mukaan, työllistämiskurssien kautta leikkiyrittäjiksi on yksinkertaisesti työ- ja elinkeinotoimen suorittama heitteillejättö, tai sitten yrityskeskuksissa ja TE-toimessa ei vain ole riittävää yrittäjyyden asiantuntemusta.
Kaiken, mitä tein toiminimiyrittäjänä, oli ollut aikaisemmin mahdollista tehdä freelance-verokortilla. Verokortilla toimivalle freelancerille sitäpaitsi kertyy eläkettäkin. Suosittelenkin jokaista aloittelevaa yhden henkilön yrittäjää selvittämään, koituuko yrityksen perustamisesta mitään hyötyä freelancerina toimimiseen verrattuna, sillä toiminimiyrittäjäkin on käytännössä usein freelancer, sillä erolla, että hän kantaa riskit yksin, ja maksaa eläkkeensä ja vakuutuksensa yksin. En myöskään usko, että yrittäjäkokemukseni olisi vaikuttanut ainakaan merkitsevästi vastaiseen työllistymiseeni millään sektorilla.
Kuulemma yrittäjän pitää olla myös jotakin tiettyä ihmislajia. Kyllä minulla luovia ideoita löytyy, ja olen tottunut elämään ilman lomia. Mutta ehkei romantikko sovellu yrittäjäksi, henkilö, joka on hairahtunut haihattelemaan, että musiikkidivarin pitäminenkin olisi silkkaa elämäntapahippeilyä, jossa etuhuoneessa keitellään espressoa ja takahuoneessa poltellaan jointteja Bob Marleyn säestämänä eikä tiukan spartalaista kapitalismia, jossa toiminnan tavoitteena on voiton maksimoiminen, ei esimerkiksi musiikin ja asiakkaiden onnellisten kohtaamisten auttaminen tai oman vuokran maksaminen.
25.8.2011
Kumpi ompi julmempi, leijona vaiko tiikeri?
Olen ottanut asiasta selvää, kyllä verokarhu on julmempi. No, ei sentään. Maksan veroja ilolla: niillä pääsee julkisen arvaushoidon jonoon, niillä saa koulutaksin umpisuomenkielisen kunnan ainoalle ruotsinkieliselle oppilaalle, mutta niillä saa myös lainata kirjastosta ilmaiseksi ja niillä saa lenkkipolkujeni ylöspidon. Ynnä muuta mukavaa ja sellaistakin, jonka käyttäjäryhmään en kuulu. Niillä lunastetaan kansalaisuus.
Pohjoismailla on keskenään sopimus siitä, että verottajat vaihtavat keskenään tietoja. Niin ne näköjään tekevät.
Asuin pariin otteeseen Norjassa, josta paluumuutin Suomeen 4.1.2010. Olin siis tarkasti ottaen verovelvollinen Norjaan neljä tai ehkä noin kolmisen päivää. Tosin raahasin skolioottinen selkäni vinossa niitä laukkuja lumihangessa väliaikaiseksi tarkoitettuun ensimmäiseen Helsingin-kotiini vasta noin yhdeksän aikaa illalla, joten ehkä sittenkin neljä päivää. Ai niin, sellainen pikkuinen juttu vain, ettei minulla ollut lainkaan veronalaista tuloja Norjassa! En nimittäin ehtinyt tekemään laisinkaan palkkatyötä tai edes perustamaan yritystä noina muutamana päivänä. Ei minulla ollut esimerkiksi vuokratulojakaan, Norjassa. En ollut nimittäin ehtinyt hankkia Norjasta osakehuoneistoa, eipä tämä olisi kyllä ollut helppoakaan, nollatuloilla.
Sain Suomesta töitä kuukausi ja 4 päivää paluumuuttoni jälkeen. Maksoin kuuliaisesti veroni Suomeen, sille valtiolle, joka on tehnyt sopimuksen verotustietojen vaihdosta sen maan kanssa, josta Suomeen paluumuutin. Norjan.
Jos ihan rehellisiä ollaan, ei se minulle tullut ihan yllätyksenä, että Norjan valtio muisti minut vielä 1 v 3 kk poismuuttoni jälkeen ja lähetti minulle viimeisenä (?) palveluksena tehtäväksi veroilmoituksen Norjaan.
Veroilmoituksen tekemiseen tarvittiin kuitenkin norjalaisen sähköisen viranomaisasioinnin koodit, jotka olivat minulla vanhentuneet. Jouduin tilaamaan uudet, ja ne lähetettiin minun edelliseen suomalaisosoitteeseeni, siihen ensimmäiseen ja väliaikaiseen, koska heillä ei ollut voimassaolevaa suomalaisosoitettani, koska norjalaista sähköistä muuttoilmoitusta ei ole mahdollista tehdä ulkomaalaisiin osoitteisiin.
Asuinhan sentään Norjassa vielä vuonna 2010, jota siis veroilmoitus koski, joten ei vaatimus tehdä veroilmoitus ollut vallan kohtuuton. Koska minulla ei ollut tuossa maassa hankittuja verotettavia tuloja, jouduin jättämään veroilmoituksen tyhjäksi. Laitoin kuitenkin tiedot kaikesta Suomessa ansaitsemastani norjalaisen veroilmoituksen lisätietoihin, koska ajattelin että parempi olla rehellinen, koska kupletin juoni on kuulemma semmoinen, että verokarhu on julmempi. Niin olikin.
Ei nimittäin Norjan valtio edelleenkään ollut valmis hyväksymään sitä, että en enää halunnut heikäläiseksi. Sain heiltä karhukirjeen, joka velvoitti minut maksamaan veromätkyjä Suomen valuutassa noin 8500 euron (!) edestä. Mikä on aika paljon. Se on jokseenkin puolen vuoden nettopalkkani. Kun tarkemmin tutustuin norjalaisen verottajan lainsäädäntöön, ilmikävi että vaikka verotuspäätöksestä tekisi oikaisupyynnön, mätkyt pitäisi silti maksaa. Norjan valtio yritti olla kaiketi kohtuullinen minua kohtaan. Olivathan he sentään pilkkoneet mätkyt maksettavaksi kahdessa erässä.
Ei siinä sitten mikään muu auttanut kuin alkaa selvittämään sitä, voiko veromätkyt suorittaa muuntorangaistuksena Suomessa. Opin, että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi. No, tarinalla oli sentään onnellinen loppu: oikaisupyyntöni johti siihen, että minut sentään vapautettiin kaikista velvoitteista Norjan valtiota kohtaan, saatuani Suomen verottajalta todistuksen että olen asunut Suomessa ja maksanut veroni Suomeen ja vain Suomeen alkaen 4.1.2010.
Mikä on tarinan opetus? Näköjään sopimus pohjoismaisten veroviranomaisten välillä tietojen vaihtamisesta on kuollut kirjain. Ja että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi, sillä sille kansalainen on syyllinen, ja todistustaakka jää hänelle, paitsi syyttömänä, myös ei-asianosaisena. Opin myös sen, että Suomen verottajan kansainvälinen osasto ei auta omia kansalaisiaan. Siellä ei ole asiantuntemusta edes pohjoismaisesta verotuksesta. En hirveä edes ajatella, miten olisi käynyt, jos olisi Norjan sijasta muuttanut vaikka Guinea-Bissauhun tai Bhutaniin. Opin myös sen, että verottajalla on töissä sellaisia henkilöitä, jotka eivät osaa lukea. Näin on ainakin Norjassa. Ei ihme, että siellä onkin miltei täystyöllisyys.
Pohjoismainen verotuksen vaihtosopimus johtaa kaksoisverotukseen: kaikki suomalaiset verotettavat tuloni laskettiin täysimääräisesti norjalaiseksi verotettavaksi tuloksi. Ilmeisesti ainoa seikka, jossa pohjoismainen yhteistyö näkyy oli siis se, että suomalainen tulo kelpasi (!) norjalaiselle verottajalle. Yhtään ei auttanut se, että selostin myös siinä kohdassa "lisätiedot", että tulot ovat kokonaisuudessaan ansaittu Suomessa ja verotettu Suomeen.
Maksan siis mielelläni veroja, joilla kustannetaan paljon myös sellaisia palveluja joita en tarvitse. Teen tämän vaikka en saa edes sellaisia palveluita joihin minulla on kansalaisena ja veronmaksajana oikeus. Veronmaksaja voi olla kansalainen, mutta asiakas hän ei ole. Jos nimittäin kansalaisuudesta seuraisi asiakkaalle kuuluvia oikeuksia viranomaisia kohtaan, tällöin kansalaisasiakkaan kuuluisi myös saada palvelua. Verottajalle kansalainen ei siis ole asiakas, vaan syytetty.
Pohjoismailla on keskenään sopimus siitä, että verottajat vaihtavat keskenään tietoja. Niin ne näköjään tekevät.
Asuin pariin otteeseen Norjassa, josta paluumuutin Suomeen 4.1.2010. Olin siis tarkasti ottaen verovelvollinen Norjaan neljä tai ehkä noin kolmisen päivää. Tosin raahasin skolioottinen selkäni vinossa niitä laukkuja lumihangessa väliaikaiseksi tarkoitettuun ensimmäiseen Helsingin-kotiini vasta noin yhdeksän aikaa illalla, joten ehkä sittenkin neljä päivää. Ai niin, sellainen pikkuinen juttu vain, ettei minulla ollut lainkaan veronalaista tuloja Norjassa! En nimittäin ehtinyt tekemään laisinkaan palkkatyötä tai edes perustamaan yritystä noina muutamana päivänä. Ei minulla ollut esimerkiksi vuokratulojakaan, Norjassa. En ollut nimittäin ehtinyt hankkia Norjasta osakehuoneistoa, eipä tämä olisi kyllä ollut helppoakaan, nollatuloilla.
Sain Suomesta töitä kuukausi ja 4 päivää paluumuuttoni jälkeen. Maksoin kuuliaisesti veroni Suomeen, sille valtiolle, joka on tehnyt sopimuksen verotustietojen vaihdosta sen maan kanssa, josta Suomeen paluumuutin. Norjan.
Jos ihan rehellisiä ollaan, ei se minulle tullut ihan yllätyksenä, että Norjan valtio muisti minut vielä 1 v 3 kk poismuuttoni jälkeen ja lähetti minulle viimeisenä (?) palveluksena tehtäväksi veroilmoituksen Norjaan.
Veroilmoituksen tekemiseen tarvittiin kuitenkin norjalaisen sähköisen viranomaisasioinnin koodit, jotka olivat minulla vanhentuneet. Jouduin tilaamaan uudet, ja ne lähetettiin minun edelliseen suomalaisosoitteeseeni, siihen ensimmäiseen ja väliaikaiseen, koska heillä ei ollut voimassaolevaa suomalaisosoitettani, koska norjalaista sähköistä muuttoilmoitusta ei ole mahdollista tehdä ulkomaalaisiin osoitteisiin.
Asuinhan sentään Norjassa vielä vuonna 2010, jota siis veroilmoitus koski, joten ei vaatimus tehdä veroilmoitus ollut vallan kohtuuton. Koska minulla ei ollut tuossa maassa hankittuja verotettavia tuloja, jouduin jättämään veroilmoituksen tyhjäksi. Laitoin kuitenkin tiedot kaikesta Suomessa ansaitsemastani norjalaisen veroilmoituksen lisätietoihin, koska ajattelin että parempi olla rehellinen, koska kupletin juoni on kuulemma semmoinen, että verokarhu on julmempi. Niin olikin.
Ei nimittäin Norjan valtio edelleenkään ollut valmis hyväksymään sitä, että en enää halunnut heikäläiseksi. Sain heiltä karhukirjeen, joka velvoitti minut maksamaan veromätkyjä Suomen valuutassa noin 8500 euron (!) edestä. Mikä on aika paljon. Se on jokseenkin puolen vuoden nettopalkkani. Kun tarkemmin tutustuin norjalaisen verottajan lainsäädäntöön, ilmikävi että vaikka verotuspäätöksestä tekisi oikaisupyynnön, mätkyt pitäisi silti maksaa. Norjan valtio yritti olla kaiketi kohtuullinen minua kohtaan. Olivathan he sentään pilkkoneet mätkyt maksettavaksi kahdessa erässä.
Ei siinä sitten mikään muu auttanut kuin alkaa selvittämään sitä, voiko veromätkyt suorittaa muuntorangaistuksena Suomessa. Opin, että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi. No, tarinalla oli sentään onnellinen loppu: oikaisupyyntöni johti siihen, että minut sentään vapautettiin kaikista velvoitteista Norjan valtiota kohtaan, saatuani Suomen verottajalta todistuksen että olen asunut Suomessa ja maksanut veroni Suomeen ja vain Suomeen alkaen 4.1.2010.
Mikä on tarinan opetus? Näköjään sopimus pohjoismaisten veroviranomaisten välillä tietojen vaihtamisesta on kuollut kirjain. Ja että rehellisen perii hukka ja että verokarhu on vielä julmempi, sillä sille kansalainen on syyllinen, ja todistustaakka jää hänelle, paitsi syyttömänä, myös ei-asianosaisena. Opin myös sen, että Suomen verottajan kansainvälinen osasto ei auta omia kansalaisiaan. Siellä ei ole asiantuntemusta edes pohjoismaisesta verotuksesta. En hirveä edes ajatella, miten olisi käynyt, jos olisi Norjan sijasta muuttanut vaikka Guinea-Bissauhun tai Bhutaniin. Opin myös sen, että verottajalla on töissä sellaisia henkilöitä, jotka eivät osaa lukea. Näin on ainakin Norjassa. Ei ihme, että siellä onkin miltei täystyöllisyys.
Pohjoismainen verotuksen vaihtosopimus johtaa kaksoisverotukseen: kaikki suomalaiset verotettavat tuloni laskettiin täysimääräisesti norjalaiseksi verotettavaksi tuloksi. Ilmeisesti ainoa seikka, jossa pohjoismainen yhteistyö näkyy oli siis se, että suomalainen tulo kelpasi (!) norjalaiselle verottajalle. Yhtään ei auttanut se, että selostin myös siinä kohdassa "lisätiedot", että tulot ovat kokonaisuudessaan ansaittu Suomessa ja verotettu Suomeen.
Maksan siis mielelläni veroja, joilla kustannetaan paljon myös sellaisia palveluja joita en tarvitse. Teen tämän vaikka en saa edes sellaisia palveluita joihin minulla on kansalaisena ja veronmaksajana oikeus. Veronmaksaja voi olla kansalainen, mutta asiakas hän ei ole. Jos nimittäin kansalaisuudesta seuraisi asiakkaalle kuuluvia oikeuksia viranomaisia kohtaan, tällöin kansalaisasiakkaan kuuluisi myös saada palvelua. Verottajalle kansalainen ei siis ole asiakas, vaan syytetty.
Postmoderni kaupunki?
Kun kirjoitin vähän aikaa sitten (klikkaa otsikkoa!), että kaupunkia ei osata eikä voi enää rakentaa, olin väärässä. Kyllä voi, mutta Helsingissä tätä ollaan systemaattisesti vältetty. Sen sijaan esimerkiksi Oslon uudisalueet ovat onnistuneita: ne ovat urbaaneja, ne kunnioittavat kaupunkimaisen rakentamisen perinteitä, niiden välissä on edes hieman vihreyttä ja niissä autojen vaatima tila on minimoitu piilottamalla autot talojen kellarikerroksiin, jotka on tehty parkkihalleiksi.
Alakerroksessa on kivijalkakauppaa, kulttuuria ja parkkihallit.
Lilleborgin alueella, joka kietoutuu Akerselva-jokeen, yhdistetään vanha ja uusi saumattomasti. Se vastaa Helsingissä Arabianrantaa: se on suunniteltu median ja kulttuurin ja asumisen liitoksi.
Postmoderni yhdistää nyt stalinisteja, modernisteja ja perussuomalaisia. Kaikille näille se on haukkumasana. Ei tarvitsisi.
Ella Sofies plass. Siellä kauniina ja vähemmänkin kauniina päivänä perheet ja perheettömät syövät jätskiä ja juovat kahvia, leikkivät ja lukevat.
Arabianrannan, Ruoholahden ja Herttoniemenrannan mahdollisuuksia ei käytetty läheskään optimaalisella tavalla. Toivottavasti Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa onnistutaan vähän paremmin. Ei siitä uudesta kaupungista aina ole pakko tulla niin omaperäistä. Tulisi edes kaupunkimaista ja viihtyisää. Pastissikin on ihan ok.
Alakerroksessa on kivijalkakauppaa, kulttuuria ja parkkihallit.
Lilleborgin alueella, joka kietoutuu Akerselva-jokeen, yhdistetään vanha ja uusi saumattomasti. Se vastaa Helsingissä Arabianrantaa: se on suunniteltu median ja kulttuurin ja asumisen liitoksi.
Postmoderni yhdistää nyt stalinisteja, modernisteja ja perussuomalaisia. Kaikille näille se on haukkumasana. Ei tarvitsisi.
Ella Sofies plass. Siellä kauniina ja vähemmänkin kauniina päivänä perheet ja perheettömät syövät jätskiä ja juovat kahvia, leikkivät ja lukevat.
Arabianrannan, Ruoholahden ja Herttoniemenrannan mahdollisuuksia ei käytetty läheskään optimaalisella tavalla. Toivottavasti Jätkäsaaressa ja Kalasatamassa onnistutaan vähän paremmin. Ei siitä uudesta kaupungista aina ole pakko tulla niin omaperäistä. Tulisi edes kaupunkimaista ja viihtyisää. Pastissikin on ihan ok.
22.8.2011
Muklaa me
Kapitalistisessa tavarantuotannossa tavaramerkit ovat seuranamme kaikkialla. Tavaramerkit ovat laadun tae, mutta eivät välttämättä laadukkuuden. Tämän ymmärsi jo serkkupoikani varsin pienenä, kommentoidessaan tämän vastahankkimaa DDR:läisen autotuotannon helmeä Wartburgia että se haisee. Lapset ovatkin hyvin bränditietoisia.
Mikä sitten on tavaramerkin ja brändin ero? Brändi ei ole tavaramerkki, vaan oman identiteetin merkitsijäksi sisäistetty tavaramerkki. Marlboro-mies ja Volvo-mies eivät oikeastaan kerro kulutustottumuksista vaan elämäntavasta, habituksen kokonaisuudesta.
Tavaramerkistä tulee brändi kun kyseistä tavaramerkkiä ollaan kulutettu niin paljon että sen laatuun on opittu luottamaan ja sen viestimää tyyliä on opittu pitämään omaa haluttua esitystä tukevaksi. Kyse ei välttämättä ole laadukkuudesta vaan laadusta: tiedetään, että Lada käynnistyy vaikka sataisi vaakasuoraan märkiä jalkarättejä, vaikka se sitten haisisikin. Tai että Citroen mielletään mukavaksi istua ja Gitanes-savukkeet Lennonin suosimiksi (ja kunnon lennonistin on siksi niitä poltettava). Camel-kengillä oli helppoa kävellä kuin miehen joka käveli omia polkujaan.
Muistan lapsuudestani ison punaisen tuubin valkoisella tekstillä "Hammastahna". Tuo oli jo niin ei-tavaramerkki että se olisi kelvannut brändiksi. Saman ymmärsi virolainen mainoskuvaaja Harry Egipt tehdessään 70-80-luvulla nykykatsannostakin kieli poskella kanahakklihan ja sitruunan käyttämisestä trendikästä ja siistiä.
Niin, lapsista. Lapset ovat tietenkin helppoja uhreja Mikki Hiirelle, Transformersille, My Little Ponylle, Muumeille, Bakuganeille ja mitä niitä onkaan. Nämä brändit ovat myös sosiaalisen vaihdon väline: suosittujen merkkien kuluttamisella tullaan osaksi lastentarha- ja kouluyhteisöjä.
Minä en kuulunut yhteisöihin ennen kouluikää, joten loin brändini itse. Piirsin ja käsikirjoitin Keski-Arto-kirjoja, joita ajattelin 5-6-vuotiaana myyväni Erottajalla pystyttämälläni myyntikojulla. Kaikkein laadukkaimmat tarinat saivat nimeensä epiteetin Muklaa me. Muklaa me oli todiste siitä, että tarjolla oli vintagekeskiartoa aidolla Manki Perukankaan aitoustodistuksella. Muklaa me oli keskiartokirjojen VSOP.
Mikä sitten on tavaramerkin ja brändin ero? Brändi ei ole tavaramerkki, vaan oman identiteetin merkitsijäksi sisäistetty tavaramerkki. Marlboro-mies ja Volvo-mies eivät oikeastaan kerro kulutustottumuksista vaan elämäntavasta, habituksen kokonaisuudesta.
Tavaramerkistä tulee brändi kun kyseistä tavaramerkkiä ollaan kulutettu niin paljon että sen laatuun on opittu luottamaan ja sen viestimää tyyliä on opittu pitämään omaa haluttua esitystä tukevaksi. Kyse ei välttämättä ole laadukkuudesta vaan laadusta: tiedetään, että Lada käynnistyy vaikka sataisi vaakasuoraan märkiä jalkarättejä, vaikka se sitten haisisikin. Tai että Citroen mielletään mukavaksi istua ja Gitanes-savukkeet Lennonin suosimiksi (ja kunnon lennonistin on siksi niitä poltettava). Camel-kengillä oli helppoa kävellä kuin miehen joka käveli omia polkujaan.
Muistan lapsuudestani ison punaisen tuubin valkoisella tekstillä "Hammastahna". Tuo oli jo niin ei-tavaramerkki että se olisi kelvannut brändiksi. Saman ymmärsi virolainen mainoskuvaaja Harry Egipt tehdessään 70-80-luvulla nykykatsannostakin kieli poskella kanahakklihan ja sitruunan käyttämisestä trendikästä ja siistiä.
Niin, lapsista. Lapset ovat tietenkin helppoja uhreja Mikki Hiirelle, Transformersille, My Little Ponylle, Muumeille, Bakuganeille ja mitä niitä onkaan. Nämä brändit ovat myös sosiaalisen vaihdon väline: suosittujen merkkien kuluttamisella tullaan osaksi lastentarha- ja kouluyhteisöjä.
Minä en kuulunut yhteisöihin ennen kouluikää, joten loin brändini itse. Piirsin ja käsikirjoitin Keski-Arto-kirjoja, joita ajattelin 5-6-vuotiaana myyväni Erottajalla pystyttämälläni myyntikojulla. Kaikkein laadukkaimmat tarinat saivat nimeensä epiteetin Muklaa me. Muklaa me oli todiste siitä, että tarjolla oli vintagekeskiartoa aidolla Manki Perukankaan aitoustodistuksella. Muklaa me oli keskiartokirjojen VSOP.
21.8.2011
20.8.2011
Haistan artroosin
Koiran voi kouluttaa vainuamaan keuhkosyövän jo hyvissä ajoin ennen kuin se näyttäytyy mitenkään meille ihmisille. Erinomaista! Minä taas vaistosin tänään yhden keinonivelleikkauksen.
Kaikkien ihmisten ei tarvitse tietenkään urheilla. Kunhan pitäisivät itsensä siinä kunnossa, että jaksaisivat edes kävellä, kantaa edes itsensä. Mitä heikommassa kunnossa ihminen on, sitä riippuvaisempi hän on muista: hän jaksaa kantaa vähemmän, liikkuu hitaammin. Ja mitä heikommassa kunnossa ihminen on nuorena, sitä avuttomampi hän todennäköisesti on vanhana.
Ei kukaan meistä ole tomumajaansa valtiolle velkaa. Mutta on inhimillisesti surullista todistaa tragediaa, jossa noin 20-vuotias ihminen, joka ei edes ole ylipainoinen, hengästyy kävellessään loivaan ylämäkeen, luultavasti siksi että hänen nilkkansa, varsinkin oikea, pyörähtää lähes 90 astetta myötäpäivään aina jalan lähestyessä maata. Ei asiaa auta yhtään se, että hänellä ei ole jalassaan kunnon kenkiä, vaan ohuet kumipohjatossut.
Eivät sairaudet tai oma tila yleensäkään ole omaa silkkaa ilkeyttä valtiolle tai edes tyhmyyttä ja piittaamattomuuden tulos. En tiedä, mikä on syy, mikä seuraus, mutta tämänpäiväisen ohikulkevan nuoren naisen tarinalla on kuitenkin muutama opetus: liiku silloin kun vielä voit. Kävele tai pyöräile edes. Sari Essayahiksi tai Vallu Konoseksi ei tarvitse tulla, eikä luultavasti edes kannata. Hanki kunnon kengät. Ja jos astut väärin, hanki sellaiset kengät, jotka kompensoivat askelvirheesi. Vältyt erittäin monelta kivulta ja säryltä.
Kaikkien ihmisten ei tarvitse tietenkään urheilla. Kunhan pitäisivät itsensä siinä kunnossa, että jaksaisivat edes kävellä, kantaa edes itsensä. Mitä heikommassa kunnossa ihminen on, sitä riippuvaisempi hän on muista: hän jaksaa kantaa vähemmän, liikkuu hitaammin. Ja mitä heikommassa kunnossa ihminen on nuorena, sitä avuttomampi hän todennäköisesti on vanhana.
Ei kukaan meistä ole tomumajaansa valtiolle velkaa. Mutta on inhimillisesti surullista todistaa tragediaa, jossa noin 20-vuotias ihminen, joka ei edes ole ylipainoinen, hengästyy kävellessään loivaan ylämäkeen, luultavasti siksi että hänen nilkkansa, varsinkin oikea, pyörähtää lähes 90 astetta myötäpäivään aina jalan lähestyessä maata. Ei asiaa auta yhtään se, että hänellä ei ole jalassaan kunnon kenkiä, vaan ohuet kumipohjatossut.
Eivät sairaudet tai oma tila yleensäkään ole omaa silkkaa ilkeyttä valtiolle tai edes tyhmyyttä ja piittaamattomuuden tulos. En tiedä, mikä on syy, mikä seuraus, mutta tämänpäiväisen ohikulkevan nuoren naisen tarinalla on kuitenkin muutama opetus: liiku silloin kun vielä voit. Kävele tai pyöräile edes. Sari Essayahiksi tai Vallu Konoseksi ei tarvitse tulla, eikä luultavasti edes kannata. Hanki kunnon kengät. Ja jos astut väärin, hanki sellaiset kengät, jotka kompensoivat askelvirheesi. Vältyt erittäin monelta kivulta ja säryltä.
19.8.2011
Meillä pullot juodaan, ei polteta
Lontoo on liekeissä. Nuorisoministeri Arhinmäki pohtii Englannin-matkansa tiimoilta, että Englannissa nuoret heittelevät polttopulloja, yleensäkin hyökkäävät järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan koska he kokevat olevansa yhteiskunnan ulkopuolella.
Suomessa pullot eivät ole seuraus, vaan syy. Meillä pulloja ei heitellä, ne juodaan. Tosin moni potentiaalinen kapinallinen tukehtuu lähiöbaareissa nauttimiinsa tuoppeihin.
Arhinmäen analyysin tilanteesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Alla kommenttini Arhinmäelle:
Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitaan moniammatillisen turvaverkon yhteistyötä, sekä palveluneuvontaa, jolla varmistetaan, että jokaisessa kunnassa osattaisiin ohjata nuori lähimmän sopivan palvelun luokse. Tehdessäni selvityksen nuorten välityömarkkinoista ja sosiaalisesta työllistämisestä osoittautui, että joissakin kunnissa ollaan nostettu kädet pystyyn, esimerkiksi siksi että oletetaan nuorten kuitenkin jättävän kunnan kuin rotat uppoavan laivan.
Haastatellessani ja yrittäessäni vetää osallisuustyöpajoja, eräs nuori kysyi minulta, mitä on demokratia. Esittäessään tämän kysymykseen, hän osui asian ytimeen. Tunsin olevani myymässä lunta eskimoille. Koin, että minun on hyvin vaikeaa perustella, että opiskelu kannattaa, ja yleensäkin osallistuminen yhteiskuntaan hyväksyttävillä tavoilla?
Nuorisotakuu, jossa varmistetaan kaikille jatkopolku, ei riitä. Polulta lipsahtaneet nimittäin ovat juuri niitä, jotka tarvitsevat kaikkein eniten henkilökohtaista ohjausta: uraneuvontaa, päihdekuntoutusta, psykiatrin palveluita.
Yhtälö ei toimi, jos samanaikaisesti lisätään ammatillisen koulutuksen paikkoja, mutta kuitenkin leikataan opetuksesta, sillä juuri nämä lisäpaikat täyttävät, etsivän nuorisotyön tai moniammatillisten palveluverkostojen löytämät nuoret tarvitsevat ohjausta.
Suomessa pullot eivät ole seuraus, vaan syy. Meillä pulloja ei heitellä, ne juodaan. Tosin moni potentiaalinen kapinallinen tukehtuu lähiöbaareissa nauttimiinsa tuoppeihin.
Arhinmäen analyysin tilanteesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Alla kommenttini Arhinmäelle:
Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitaan moniammatillisen turvaverkon yhteistyötä, sekä palveluneuvontaa, jolla varmistetaan, että jokaisessa kunnassa osattaisiin ohjata nuori lähimmän sopivan palvelun luokse. Tehdessäni selvityksen nuorten välityömarkkinoista ja sosiaalisesta työllistämisestä osoittautui, että joissakin kunnissa ollaan nostettu kädet pystyyn, esimerkiksi siksi että oletetaan nuorten kuitenkin jättävän kunnan kuin rotat uppoavan laivan.
Haastatellessani ja yrittäessäni vetää osallisuustyöpajoja, eräs nuori kysyi minulta, mitä on demokratia. Esittäessään tämän kysymykseen, hän osui asian ytimeen. Tunsin olevani myymässä lunta eskimoille. Koin, että minun on hyvin vaikeaa perustella, että opiskelu kannattaa, ja yleensäkin osallistuminen yhteiskuntaan hyväksyttävillä tavoilla?
Nuorisotakuu, jossa varmistetaan kaikille jatkopolku, ei riitä. Polulta lipsahtaneet nimittäin ovat juuri niitä, jotka tarvitsevat kaikkein eniten henkilökohtaista ohjausta: uraneuvontaa, päihdekuntoutusta, psykiatrin palveluita.
Yhtälö ei toimi, jos samanaikaisesti lisätään ammatillisen koulutuksen paikkoja, mutta kuitenkin leikataan opetuksesta, sillä juuri nämä lisäpaikat täyttävät, etsivän nuorisotyön tai moniammatillisten palveluverkostojen löytämät nuoret tarvitsevat ohjausta.
18.8.2011
Sudeettikantsulainen muistelee
Muutin Kantsuun 9-vuotiaana, silloisen Kantsun ala-asteen kolmannelle luokalle 2.7.1980. Olen kasvattanut kuminauhahenskelit Kantsuun, sillä palattuani kulmille myöhemmissä elämänvaiheissani kahdesti, minun on helppo tuntea oloni kotoisaksi. Kantsussa on aika pysähtynyt.
Vanhaistenpuistossa on edelleen paikallaan se potkimisseinä, joka toimi kesälomaseuranani alkukesän -81, jolloin hankin omien maalien ja kunujakojen viimeisten sijojen sisuunnuttamana pohjat sille alkeelliselle louhikkokosketustekniikalleni, jonka ansiosta olen kohonnut äijäfutiksissa köyhän miehen Beckenbaueriksi.
Jotakin on sentään muuttunut. Joitakin koulusta tuttuja kasvoja on nyt kantapeikkoina vanhan ostarin uusissa paikoissa. 80-luvulla ostarilla oli vain Britsku, mutta siellä oli lisäksi Kirja-kemppari, jonne saattoi tilata kurssikirjat siihen lukioon, jota ei enää ole ollut Kantsussa sen jälkeen kun Karhun Seppo väsyi ikuisuustaisteluun kaupunkia vastaan. Lisäksi ostarilla toimi HM-baari, josta sai tilata kakkuja ja juoda ylioppilaskahveja sen valkolakin kunniaksi, jonka olin suorittanut EKL:ssä kaikin kiitoksin. Nyt siellä on kuusi baaria. Vai oliko niitä seitsemän. Ja vielä 80-luvulla rämeenä ollut Kantsun asemanseutu rämetettiin heti syntysijoilleen. Sitratoria ei voi suositella edes Soininvaara edes kokoomuslaisille, jotka saisivat siellä sekä kelpo todellisuuskartoituksen että nopean joukkokuljetuksen Helsinkiin.
Uutta ovat Kanneltalo ja Prisma, joka on päivittänyt nimeään nopeammin kuin Keskustapuolue Ekasta Maxiin niin että kantapeikot ja gonamiehetkään eivät tahdo pysyä perässä. Paljon nopeammin ovat pysyneet perässä palvelut: nyt Postin ja pankin löytäessä suurempien liikenne- ja rahavirtojen ääreen, seuraavaksi menee kai apteekki. Rahavirroista on vanhan ostarin kohdalla kyseenalaista puhua kun pankkiautomaattikin muutti sinne, missä rahaa tarvitaan. Prismaan.
Kaupallisia palveluita ei markkinatalouden ehdoilla toimivassa kaupunkisuunnittelussa määräillä. Kiikareilla katsottuna imagonnostona näyttävä hanke voi kuitenkin mikroskooppisessa tarkastelussa paljastaa onttoutuvan ja nahistuvan lähiön. Meidän rakas Kantsumme näivetetään. Ok, kantsulaisten vauvanvaate- ja mp3-soitinvalikoima paranee, mutta ovatko Prisman sosiaaliset kustannukset sen luuloteltuja taloudellisia etuja suuremmat?
Entinen kouluni vanhempaintoimikunnan puheenjohtaja toimii nyt tämän paikallislehden päätoimittajana ja kaupunginosayhdistyksen varapuheenjohtajana. Heitän pallon Karille ja kaupunginosayhdistykselle makusteltavaksi. Annetaanko vanhan ostarin suosiolla rapistua vai jyrätäänkö se maan tasalle? Tilalle voisi rakentaa vaikka maauimalan ja jäähallin. Vai miten olisi lakkautettavien palveluiden tilalle kerhohuoneistoja ja asukastiloja Saunabaarin ja Horisontin malliin, joissa voisi harrastaa, veistää ja taittaa peistä ja sanan säilää muiden kantsulaisten kanssa?
Kantsun asemaa.
Kannelmäen leikkipuisto. Och samma på svenska. Det heter Gamlas egentligen.
Ei ole Kantsussa enää lukiota. Sieltä minäkin sain valkolakin. Ekyn tiloissa toimii nykyisin peruskoulu. Siellä kävin opettamassa viidesluokkalaisia muutaman päivän.
Kantsussa ei heitellä pulloja, kuten Britanniassa. Täällä juodaan ne. Esimerkiksi Britanniassa (ravintola).
Vanhaistenpuistossa on edelleen paikallaan se potkimisseinä, joka toimi kesälomaseuranani alkukesän -81, jolloin hankin omien maalien ja kunujakojen viimeisten sijojen sisuunnuttamana pohjat sille alkeelliselle louhikkokosketustekniikalleni, jonka ansiosta olen kohonnut äijäfutiksissa köyhän miehen Beckenbaueriksi.
Jotakin on sentään muuttunut. Joitakin koulusta tuttuja kasvoja on nyt kantapeikkoina vanhan ostarin uusissa paikoissa. 80-luvulla ostarilla oli vain Britsku, mutta siellä oli lisäksi Kirja-kemppari, jonne saattoi tilata kurssikirjat siihen lukioon, jota ei enää ole ollut Kantsussa sen jälkeen kun Karhun Seppo väsyi ikuisuustaisteluun kaupunkia vastaan. Lisäksi ostarilla toimi HM-baari, josta sai tilata kakkuja ja juoda ylioppilaskahveja sen valkolakin kunniaksi, jonka olin suorittanut EKL:ssä kaikin kiitoksin. Nyt siellä on kuusi baaria. Vai oliko niitä seitsemän. Ja vielä 80-luvulla rämeenä ollut Kantsun asemanseutu rämetettiin heti syntysijoilleen. Sitratoria ei voi suositella edes Soininvaara edes kokoomuslaisille, jotka saisivat siellä sekä kelpo todellisuuskartoituksen että nopean joukkokuljetuksen Helsinkiin.
Uutta ovat Kanneltalo ja Prisma, joka on päivittänyt nimeään nopeammin kuin Keskustapuolue Ekasta Maxiin niin että kantapeikot ja gonamiehetkään eivät tahdo pysyä perässä. Paljon nopeammin ovat pysyneet perässä palvelut: nyt Postin ja pankin löytäessä suurempien liikenne- ja rahavirtojen ääreen, seuraavaksi menee kai apteekki. Rahavirroista on vanhan ostarin kohdalla kyseenalaista puhua kun pankkiautomaattikin muutti sinne, missä rahaa tarvitaan. Prismaan.
Kaupallisia palveluita ei markkinatalouden ehdoilla toimivassa kaupunkisuunnittelussa määräillä. Kiikareilla katsottuna imagonnostona näyttävä hanke voi kuitenkin mikroskooppisessa tarkastelussa paljastaa onttoutuvan ja nahistuvan lähiön. Meidän rakas Kantsumme näivetetään. Ok, kantsulaisten vauvanvaate- ja mp3-soitinvalikoima paranee, mutta ovatko Prisman sosiaaliset kustannukset sen luuloteltuja taloudellisia etuja suuremmat?
Entinen kouluni vanhempaintoimikunnan puheenjohtaja toimii nyt tämän paikallislehden päätoimittajana ja kaupunginosayhdistyksen varapuheenjohtajana. Heitän pallon Karille ja kaupunginosayhdistykselle makusteltavaksi. Annetaanko vanhan ostarin suosiolla rapistua vai jyrätäänkö se maan tasalle? Tilalle voisi rakentaa vaikka maauimalan ja jäähallin. Vai miten olisi lakkautettavien palveluiden tilalle kerhohuoneistoja ja asukastiloja Saunabaarin ja Horisontin malliin, joissa voisi harrastaa, veistää ja taittaa peistä ja sanan säilää muiden kantsulaisten kanssa?
Kantsun asemaa.
Kannelmäen leikkipuisto. Och samma på svenska. Det heter Gamlas egentligen.
Ei ole Kantsussa enää lukiota. Sieltä minäkin sain valkolakin. Ekyn tiloissa toimii nykyisin peruskoulu. Siellä kävin opettamassa viidesluokkalaisia muutaman päivän.
Kantsussa ei heitellä pulloja, kuten Britanniassa. Täällä juodaan ne. Esimerkiksi Britanniassa (ravintola).
15.8.2011
Demarit, ihmiskunnan ainoa toivo?
Suhteeni sosialidemokratiaan ei ole mitenkään erityisen lämmin, valitettavasti. Tämä johtuu siitä, että kokemukseni parista keskeisestä pitkäaikaisimman kotikaupunkini sikäläisestä voimahahmosta eivät ole kovin rohkaisevia. Tähän saakka olen pitänyt demareita perinnekerhona, jotka keskittyvät puolustamaan niitä historiallisia saavutuksia, jotka he ovat omineet nimiinsä ja joissa puolustetaan niiden ihmisryhmien saavutettuja etuja, jotka kuuluvat johonkin sellaiseen korporaatioon, jonka kanssa he omien sanojensa mukaan ovat yhteiskuntaa rakentaneet yhdessä sopien.
Nyt kuitenkin demareilla on tuhannen taalan paikka. Kevään eduskuntavaaleista alkoi sellainen jälkiteollinen perus- ja jälki-Suomi, jossa tärkein kysymys ei enää olekaan yhteiskuntamallin päivittäminen vastaamaan jälkiteollista palveluntuotantoa. Tärkeämmäksi on nimittäin noussut yhteiskunnan päivittäminen postmodernin arvontuoton mukaiseksi, eli uudelleen nousseiden luokkaerojen kasvun pysäyttäminen ja mieluiten kääntäminen, siis mahdollisuuksien tasa-arvon uudelleen keksiminen.
Mikä sitten erottaa nykytilanteen 1900-luvun alun Suomesta? Se, että nyt ihmisarvo ja tasa-arvo joudutaan keksimään uudestaan. Kyse ei ole vain pääomanomistajien ja työvoiman tai miesten ja naisten välisestä mahdollisuuksien epätasapainosta. Koko ihmiskäsityksemme pitää päivittää, ja sen mukana myös käsitys suomalaisuudesta.
Jonkun tai joidenkin on puolustettava ympäristöä, työttömiä, maahanmuuttajia, yksinhuoltajia ja vammaisia. Demareilla on käsissään ratkaisun avaimet. Jos demarit keksivät vielä samassa yhteydessä päivittää tupon 2010-luvulle ja vielä sen, miten kaiken tämän voi tehdä ekologisesti kestävällä tavalla, tunnustan kernaasti olleeni väärässä. Siinä tapauksessa minun olisi tultava kaapista ulos, ja tunnustauduttava vähintäänkin salademariksi. Vailla vahingoniloa.
Nyt kuitenkin demareilla on tuhannen taalan paikka. Kevään eduskuntavaaleista alkoi sellainen jälkiteollinen perus- ja jälki-Suomi, jossa tärkein kysymys ei enää olekaan yhteiskuntamallin päivittäminen vastaamaan jälkiteollista palveluntuotantoa. Tärkeämmäksi on nimittäin noussut yhteiskunnan päivittäminen postmodernin arvontuoton mukaiseksi, eli uudelleen nousseiden luokkaerojen kasvun pysäyttäminen ja mieluiten kääntäminen, siis mahdollisuuksien tasa-arvon uudelleen keksiminen.
Mikä sitten erottaa nykytilanteen 1900-luvun alun Suomesta? Se, että nyt ihmisarvo ja tasa-arvo joudutaan keksimään uudestaan. Kyse ei ole vain pääomanomistajien ja työvoiman tai miesten ja naisten välisestä mahdollisuuksien epätasapainosta. Koko ihmiskäsityksemme pitää päivittää, ja sen mukana myös käsitys suomalaisuudesta.
Jonkun tai joidenkin on puolustettava ympäristöä, työttömiä, maahanmuuttajia, yksinhuoltajia ja vammaisia. Demareilla on käsissään ratkaisun avaimet. Jos demarit keksivät vielä samassa yhteydessä päivittää tupon 2010-luvulle ja vielä sen, miten kaiken tämän voi tehdä ekologisesti kestävällä tavalla, tunnustan kernaasti olleeni väärässä. Siinä tapauksessa minun olisi tultava kaapista ulos, ja tunnustauduttava vähintäänkin salademariksi. Vailla vahingoniloa.
14.8.2011
Ruokaa mätänee metsiimme
Niin kauan kuin mitään muistan, elämääni on kuulunut sienimetsästys isäni kanssa. Köyhinä aikoina olen elänyt sienillä useita viikkoja; lisäksi henkeni saa ravintoa metsässä. Mieleni tyhjenee ja puhdistuu, sienestäminen on ollut minulle keino tuntea yhteyttä luontoon mutta myös joskus olen paennut ankeaa arkea sienimetsään. Sienestys on suurin tekijä oman luontosuhteeni kehittymiselle.
Sienestys on itäinen harrastus: Venäjällä ymmärretään sienten päälle huomattavasti Suomea enemmän. Ja kun asuin Norjassa, minulle kiikutettiin yliopiston sieniretkellä kaikki käsittämätön, ja minun, itäisten maiden rouskueksperttinä, oletettiin kykenevän sulattaa itseeni mitä hyvänsä sieniä.
Edesmennyt mummoni tapasi jakaa sienet kahtia: mustarouskuihin ja myrkkytatteihin ja pilapiirtäjäkuningas Kari Suomalaisen mielestä sienet voidaan jaotella sen mukaan, minkä osan ihmiselimistöstä ne tuhoavat.
Moni suomalainen - siis niistä valitettavan harvoista jotka sienestävät - poimivat vain kantarelleja, suppilovahveroita, rouskuja ja ehkä herkkutatteja.
Tietenkin metsästä kannattaa ottaa vain niitä sieniä, joita tuntee. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti opetella tunnistamaan niitä paljon lisää. Esimerkiksi mikään tatti tai hapero ei ole myrkyllinen: tarkka saa olla vain punertavien haperoiden kanssa, joista osa on kitkeriä. Maistamalla sekin selviää. Lajintunnistamisen tueksi kannattaa hankkia sienikirja, esimerkiksi jokin Mauri Korhosen opuksista.
Minulla on ollut elämässäni muutamia vakiosienimetsiä. Lapsuuteni kävin mummolassa, Vantaan Kannistossa, nuoruuteni Vaskivuoressa Kaivokselan ja Myyrmäen välissä. Sittemmin olen sienestänyt Munkkivuoren urheilupuiston maisemissa, Keskuspuistossa, Oslon Sognsvannilla ja nyt Porvoon Sikosaaressa. Nämä ovatkin rakkaimmat metsäni.
Sitäpaitsi sienet ovat terveellisiä. Ne käyvät mainioksi "lihankorvikkeeksi" myös kasvissyöjille. Ovat ne luomua ja lähiruokaakin. Suositellaan lämpimästi!
Valkoinen kärpässieni. Näitä ei kannata ottaa.
Punaisten haperoiden syötävyys kannattaa testata maistamalla.
Kangashapero. Nam!
Sienestys on itäinen harrastus: Venäjällä ymmärretään sienten päälle huomattavasti Suomea enemmän. Ja kun asuin Norjassa, minulle kiikutettiin yliopiston sieniretkellä kaikki käsittämätön, ja minun, itäisten maiden rouskueksperttinä, oletettiin kykenevän sulattaa itseeni mitä hyvänsä sieniä.
Edesmennyt mummoni tapasi jakaa sienet kahtia: mustarouskuihin ja myrkkytatteihin ja pilapiirtäjäkuningas Kari Suomalaisen mielestä sienet voidaan jaotella sen mukaan, minkä osan ihmiselimistöstä ne tuhoavat.
Moni suomalainen - siis niistä valitettavan harvoista jotka sienestävät - poimivat vain kantarelleja, suppilovahveroita, rouskuja ja ehkä herkkutatteja.
Tietenkin metsästä kannattaa ottaa vain niitä sieniä, joita tuntee. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti opetella tunnistamaan niitä paljon lisää. Esimerkiksi mikään tatti tai hapero ei ole myrkyllinen: tarkka saa olla vain punertavien haperoiden kanssa, joista osa on kitkeriä. Maistamalla sekin selviää. Lajintunnistamisen tueksi kannattaa hankkia sienikirja, esimerkiksi jokin Mauri Korhosen opuksista.
Minulla on ollut elämässäni muutamia vakiosienimetsiä. Lapsuuteni kävin mummolassa, Vantaan Kannistossa, nuoruuteni Vaskivuoressa Kaivokselan ja Myyrmäen välissä. Sittemmin olen sienestänyt Munkkivuoren urheilupuiston maisemissa, Keskuspuistossa, Oslon Sognsvannilla ja nyt Porvoon Sikosaaressa. Nämä ovatkin rakkaimmat metsäni.
Sitäpaitsi sienet ovat terveellisiä. Ne käyvät mainioksi "lihankorvikkeeksi" myös kasvissyöjille. Ovat ne luomua ja lähiruokaakin. Suositellaan lämpimästi!
Valkoinen kärpässieni. Näitä ei kannata ottaa.
Punaisten haperoiden syötävyys kannattaa testata maistamalla.
Kangashapero. Nam!
11.8.2011
Ilmastopolitiikkaa kaupungeissa
Kuuden suurimman suomalaiskaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa, Tampere, Turku ja Oulu) kaupunginjohtajat sitoutuivat yhteisellä julkilausumalla kuuteen toimeen, joiden tarkoitus on vähentää kaupungeissa syntyviä CO2-päästöjä.
Vihreän Langan uutisen mukaan "energiaviisaan rakentamisen ohjeet kuhunkin kaupunkiin, kehittää rakentamisen ohjausta ja rakennusvalvontaa energianeuvonnan suuntaan, tukea asukkaiden ilmastotekoja kaupunkien yhteisprojekteilla, nimetä ekotukihenkilöt työpaikoille, vähentää matkustamisen tarvetta videoneuvottelujen avulla sekä huomioida ilmastovaikutukset kaupunkien budjeteissa."
Ihan hyvä alku. Kaikki julkijulistukset ovat ilmastotekoja, sillä ne velvoittavat moraalisesti.
Suuret kaupungit ovat maakunnallisia ja valtakunnallisia keskuksia, joissa käydään töissä ja opiskellaan; niinpä niihin kohdistuu paljon sukkulointiliikennettä ja niiden päästöjä. Eväät tähän seutukunnallisen infrastruktuurin kuluttamisen aiheuttamien haittojen vähentämiseen voisivat löytyä mm. raideliikenteen vahvistamisesta ja sähköisen asioinnin parantamisesta, tuomalla viranomaispalveluita ihmisten luo ja järjestämällä palvelulinja-tyyppistä liikennöintiä. Suuret kaupungit eivät voi tietenkään yksin sitoutua em. haittojen vähentämiseen, vaan näihin talkoisiin on sitouduttava myös valtakunnallisesti.
Oireellista on, että kuuteen suurimpaan kaupunkiin kuuluvat Helsinki, Espoo ja Vantaa, jolloin kuusi suurinta kaupunkia muodostaakin vain neljä kaupunkiseutua. Siksi tätä julkilausumaa tulisi myös tukea Ympäristö- ja kuntaministeriöiden osoittamilla kepeillä ja porkkanoilla, jotka velvoittaisivat kunnat laatimaan seutukunnallisia yleiskaavoja, joissa määriteltäisiin niin kunnallisten kuin seutukunnallistenkin palveluiden paikat. Tämä muuten koskee myös yksityisiä palveluita: pääkaupunkiseudulla ei tule osoittaa kaupan suuryksiköille uusia paikkoja. Jotta palvelut olisivat saavutettavissa, tämä tulee tehdä integroidusti liikennesuunnittelun kanssa. Samassa yhteydessä tulee laatia seutukunnalliset viheraluesuunnitelmat ja määritellä seutukunnalliset kaavoitustavoitteet.
Näin tehden ilmastopolitiikka, segregaatiota ehkäisevä seutukunnallinen suunnittelu, eläinlajien ja ekosysteemien elinvoimaisuuden takaava järkiperäinen viheraluepolitiikka voisivat tukea toisiaan.
Vihreän Langan uutisen voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.
Vihreän Langan uutisen mukaan "energiaviisaan rakentamisen ohjeet kuhunkin kaupunkiin, kehittää rakentamisen ohjausta ja rakennusvalvontaa energianeuvonnan suuntaan, tukea asukkaiden ilmastotekoja kaupunkien yhteisprojekteilla, nimetä ekotukihenkilöt työpaikoille, vähentää matkustamisen tarvetta videoneuvottelujen avulla sekä huomioida ilmastovaikutukset kaupunkien budjeteissa."
Ihan hyvä alku. Kaikki julkijulistukset ovat ilmastotekoja, sillä ne velvoittavat moraalisesti.
Suuret kaupungit ovat maakunnallisia ja valtakunnallisia keskuksia, joissa käydään töissä ja opiskellaan; niinpä niihin kohdistuu paljon sukkulointiliikennettä ja niiden päästöjä. Eväät tähän seutukunnallisen infrastruktuurin kuluttamisen aiheuttamien haittojen vähentämiseen voisivat löytyä mm. raideliikenteen vahvistamisesta ja sähköisen asioinnin parantamisesta, tuomalla viranomaispalveluita ihmisten luo ja järjestämällä palvelulinja-tyyppistä liikennöintiä. Suuret kaupungit eivät voi tietenkään yksin sitoutua em. haittojen vähentämiseen, vaan näihin talkoisiin on sitouduttava myös valtakunnallisesti.
Oireellista on, että kuuteen suurimpaan kaupunkiin kuuluvat Helsinki, Espoo ja Vantaa, jolloin kuusi suurinta kaupunkia muodostaakin vain neljä kaupunkiseutua. Siksi tätä julkilausumaa tulisi myös tukea Ympäristö- ja kuntaministeriöiden osoittamilla kepeillä ja porkkanoilla, jotka velvoittaisivat kunnat laatimaan seutukunnallisia yleiskaavoja, joissa määriteltäisiin niin kunnallisten kuin seutukunnallistenkin palveluiden paikat. Tämä muuten koskee myös yksityisiä palveluita: pääkaupunkiseudulla ei tule osoittaa kaupan suuryksiköille uusia paikkoja. Jotta palvelut olisivat saavutettavissa, tämä tulee tehdä integroidusti liikennesuunnittelun kanssa. Samassa yhteydessä tulee laatia seutukunnalliset viheraluesuunnitelmat ja määritellä seutukunnalliset kaavoitustavoitteet.
Näin tehden ilmastopolitiikka, segregaatiota ehkäisevä seutukunnallinen suunnittelu, eläinlajien ja ekosysteemien elinvoimaisuuden takaava järkiperäinen viheraluepolitiikka voisivat tukea toisiaan.
Vihreän Langan uutisen voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.
10.8.2011
Matkani elämäntapatutkijana
Olen asunut elämässäni yli kahdessakymmenessä osoitteessa, jotka ovat sijoittuneet kahteen maahan ja kolmeen kaupunkiin. Lyhyitä tai lyhyempiä työsuhteita minulla lienee ollut ainakin viitisenkymmentä yli 20 työnantajalla.
En näe mitään syytä tietää tai edes arvella, missä olen ja mitä teen vaikka viiden vuoden kuluttua. Tai edes vuoden. Toki nykyisessä elämässäni on eräitä kauniita juttuja, joiden soisin siellä pysyvän jatkossakin, tämänhetkisen parhaimman käytettävissä olevan käsityskykyni mukaan niin kauan kuin minulla on matkaa edessäpäin. Toivottavasti sitä on vielä aika paljon, ja toivottavasti siihen kuuluu elämyksiä ja siinä on edes paikoin jotain mieltä. Tai pikemminkin: että itse koen olevan siinä jotakin mieltä.
Perspektiivihäiriön takia taidan olla pikkaisen jäävi sanomaan siitä paljoa mitään, olenko matkallani yleisesti ottaen viisastunut. Ei sitä voi mitenkään laskea. Jälkiviisautta on ainakin kertynyt, ja varmastikin olen useimmista kokemuksistani kerännyt mukaani ainakin muistoja, joistakin elämyksiä ja oppiakin. Tautologiankin uhalla, jos jostakin sitä oppia voi saada, niin opiskelemisesta.
Olen maisterintutkinnon saatuani yritellyt aloittaa jatko-opiskeluja milloin kulutustutkimuksessa ja EU:n kulttuuripolitiikassa. Viimeisin yritykseni on ollut kaupunkitutkimusta. Pidän opiskelemisesta ja tutkimisesta, ja töitä tehdessänikin lähestymistapani on aina tutkijan ja ikuisen opiskelijan, elämän opiskelijan. Tutkiminen ja opiskeleminen on minulle kokonaisvaltainen elämäntapa, asenne, jonka upotan kaikkiin harrastuksiini, oli kyse sitten musiikista, urheilusta tai vaikka sienistä. Tutkimus, joka on opiskelemisen erikoislaji, on itsessään kiinnostavaa ja palkitsevaa.
Harrastukset tukevat tutkimusta, ja päinvastoin: harrastukset antavat substanssituntemusta ja tietenkin lisäävät tutkimisen motivaatiota, ja tutkiminen taas syventää ja moniulotteistaa suhdetta harrastukseen, antaa suhteellisuudentajua siihen, miten oma harrastus suhtautuu muunlaisiin inhimillisen elämän aktiviteetteihin. Sosiologiassa tämä kokonaisvaltaisuus - on oikeastaan sisäänrakennettuna, siinä määrin että pahansuovat sanovat sitä essiivitieteeeksi.
Väitöskirja ei jälkikäteisesti tee tähänastisesta tiedon etsintätaipaleestani sen palkitsevampaa enkä osaa nähdä, miten se myöskään hyödyntäisi minua ammatillisessa toiminnassani. Olen aina ollut paitsi elämäntapatutkija, myös elämäntapa-aktivisti, ja tulen aina olemaan. Ennustaja en kuitenkaan ole. En tiedä, tulenko koskaan tekemään tohtorinväitöskirjaa, mutta jatko-opiskeleminen on rikastanut elämääni. En sano, että en tee, mutta en myöskään pysty lupaamaan, että teen. Tätä pyydän anteeksi kaikilta niiltä, jotka ovat satsanneet minuun uskoa, toivoa ja jopa aikaa, niin aktivistina kuin tutkijanakin tai molempina.
Tällä hetkellä en osaa sanoa, miksi tekisin väitöskirjan. En osaa nähdä siihen sen parempaa syytä kuin lukiolaisena, jolloin syy lukio-opiskeluuni oli se, että näin sen välttämättömänä välivaiheena yliopisto-opintoihin, joiden päässä siintäisi tietenkin itsestäänselvästi professuuri. No, ei siinnä, aivan yhtä varmasti kuin juoksuharrastukseni johtaisi maratonin olympiavoittoon laskennallisesti noin vuonna 2020. Jolloin olen 49-vuotias.
Sen kuitenkin tiedän varmuudella, että tutkimaan ja opiskelemaan tulen aina, samoin harrastamaan, riippumatta siitä, tulenko tekemään näitä asioita työkseni tai harrastuksina tai tuleeko harrastuksesta työtä tai työstä harrastus. Yhtä varmuudella kuin elämään.
En näe mitään syytä tietää tai edes arvella, missä olen ja mitä teen vaikka viiden vuoden kuluttua. Tai edes vuoden. Toki nykyisessä elämässäni on eräitä kauniita juttuja, joiden soisin siellä pysyvän jatkossakin, tämänhetkisen parhaimman käytettävissä olevan käsityskykyni mukaan niin kauan kuin minulla on matkaa edessäpäin. Toivottavasti sitä on vielä aika paljon, ja toivottavasti siihen kuuluu elämyksiä ja siinä on edes paikoin jotain mieltä. Tai pikemminkin: että itse koen olevan siinä jotakin mieltä.
Perspektiivihäiriön takia taidan olla pikkaisen jäävi sanomaan siitä paljoa mitään, olenko matkallani yleisesti ottaen viisastunut. Ei sitä voi mitenkään laskea. Jälkiviisautta on ainakin kertynyt, ja varmastikin olen useimmista kokemuksistani kerännyt mukaani ainakin muistoja, joistakin elämyksiä ja oppiakin. Tautologiankin uhalla, jos jostakin sitä oppia voi saada, niin opiskelemisesta.
Olen maisterintutkinnon saatuani yritellyt aloittaa jatko-opiskeluja milloin kulutustutkimuksessa ja EU:n kulttuuripolitiikassa. Viimeisin yritykseni on ollut kaupunkitutkimusta. Pidän opiskelemisesta ja tutkimisesta, ja töitä tehdessänikin lähestymistapani on aina tutkijan ja ikuisen opiskelijan, elämän opiskelijan. Tutkiminen ja opiskeleminen on minulle kokonaisvaltainen elämäntapa, asenne, jonka upotan kaikkiin harrastuksiini, oli kyse sitten musiikista, urheilusta tai vaikka sienistä. Tutkimus, joka on opiskelemisen erikoislaji, on itsessään kiinnostavaa ja palkitsevaa.
Harrastukset tukevat tutkimusta, ja päinvastoin: harrastukset antavat substanssituntemusta ja tietenkin lisäävät tutkimisen motivaatiota, ja tutkiminen taas syventää ja moniulotteistaa suhdetta harrastukseen, antaa suhteellisuudentajua siihen, miten oma harrastus suhtautuu muunlaisiin inhimillisen elämän aktiviteetteihin. Sosiologiassa tämä kokonaisvaltaisuus - on oikeastaan sisäänrakennettuna, siinä määrin että pahansuovat sanovat sitä essiivitieteeeksi.
Väitöskirja ei jälkikäteisesti tee tähänastisesta tiedon etsintätaipaleestani sen palkitsevampaa enkä osaa nähdä, miten se myöskään hyödyntäisi minua ammatillisessa toiminnassani. Olen aina ollut paitsi elämäntapatutkija, myös elämäntapa-aktivisti, ja tulen aina olemaan. Ennustaja en kuitenkaan ole. En tiedä, tulenko koskaan tekemään tohtorinväitöskirjaa, mutta jatko-opiskeleminen on rikastanut elämääni. En sano, että en tee, mutta en myöskään pysty lupaamaan, että teen. Tätä pyydän anteeksi kaikilta niiltä, jotka ovat satsanneet minuun uskoa, toivoa ja jopa aikaa, niin aktivistina kuin tutkijanakin tai molempina.
Tällä hetkellä en osaa sanoa, miksi tekisin väitöskirjan. En osaa nähdä siihen sen parempaa syytä kuin lukiolaisena, jolloin syy lukio-opiskeluuni oli se, että näin sen välttämättömänä välivaiheena yliopisto-opintoihin, joiden päässä siintäisi tietenkin itsestäänselvästi professuuri. No, ei siinnä, aivan yhtä varmasti kuin juoksuharrastukseni johtaisi maratonin olympiavoittoon laskennallisesti noin vuonna 2020. Jolloin olen 49-vuotias.
Sen kuitenkin tiedän varmuudella, että tutkimaan ja opiskelemaan tulen aina, samoin harrastamaan, riippumatta siitä, tulenko tekemään näitä asioita työkseni tai harrastuksina tai tuleeko harrastuksesta työtä tai työstä harrastus. Yhtä varmuudella kuin elämään.
9.8.2011
Haetaan: autoilija Oslosta Helsinkiin
Haetaan autoilijaa, jonka autossa on tilaa muutamalle laatikolle ja mahdollisesti lipastolle Oslon Sagenesta Helsinkiin. Kulut korvataan kohtuudella mutta yläkanttiin. En voi itse ajaa, koska minulla ei ole ajokorttia. Kantamaan sen sijaan kykenen, ja jaksan.
Yhteydet Michael/040-7481437
Yhteydet Michael/040-7481437
5.8.2011
Mersu, Lada ja Volga
En ole ollut mikään erityinen Herbert von Karajan-fani. Karajan (1908-1989) on ylivoimaisesti ketään muuta kapellimestaria enemmän levyttänyt ja levyjä myynyt itävaltalainen kapellimestari, joka on monille alaa hieman vähemmän tunteville klassisen musiikin ruumiillistuma ja samalla laadun tae. No, onneksi ei vallan huonon laadun.
Karajanin soundi on hehkuva romanttinen, ison orkesterin soundi. Sellainen soveltuu erityisen hyvin romanttiseen musiikkiin, kuten Bruckneriin, Brahmsiin tai Wagneriin, mutta hänellä oli käsittämättömän laaja ohjelmisto. Tosin hänen Haydninsa, Sibeliuksensa, Ravelinsa ja Bachinsakin kuulostaa kaikki samalta. Karajanilta. Vanhemmittaan Karajanin levytykset alkoivat kuulostamaan joskus vähän mössöiseltä orkesterimatolta, joissa ei oikein tahdo erottaa yksittäisiä soittimia. Joskin kaikki Karajanin sadoista levyistä ei ymmärrettävistä syistä olekaan yhtä inspiroitunutta työtä, tasalaatuista se on, hyvässä ja pahassa.
Minun on oltava Karajania kohtaan rehellinen. Tunnustan, että suurin syy Karajanin vierastamiseen on ollut haluni olla erilainen nuori, josta on isompana tullut mies, joka luulee kävelevänsä omia polkujaan. Karajanin versiot ovat olleet useimmiten se virallinen näkemys, usein esimerkiksi siksi että ne hänen versionsa ovat olleet ensimmäisenä saatavilla. Joskus jopa ainoina. Ja minä kun olen halunnut löytää oman tieni, ja usein se on tarkoittanut umpihankihiihtoa silloinkin kun tarjolla olisi ollut hyvin kynnetty latu.
Mitä suurempaa musiikki on, sitä useammanlaisia käsittelyjä se kestää. Beethoven, Brahms, Mozart, Bruckner ja Sibelius eivät mene rikki pahoinpitelemälläkään. Sen sijaan vähän vähäpätöisempi musiikki tarvitsee esityksen, joka tekee siitä suurempaa kuin se oikeastaan onkaan. Tämä osoittautui todeksi jo Edward Elgarin kohdalla, jolle olin antanut jo useamman mahdollisuuden, mutta jolle vasta John Barbirolli antoi elämän (tästä enemmän otsikkoa klikkaamalla).
Nyt näin kävi Tsaikovskille. Ihminen, joka saa yhä harvemmin kokea löytämisen riemua umpitutuksi luulemassaan kantaohjelmistossa, ei oikein voi muuta kuin yrittää antaa useampia mahdollisuuksia musiikille.
Lainasin Oslossa asuessani jo kanonisoidun aseman saaneen Oslon filharmonikoiden kokonaislevytyksen Tsaikkarin sinfonioista. Tsaikovskin 6 sinfoniasta numerot 4-6 ovat jo ansiosta paikkansa lunastaneet. Vasta nyt myös numerot 1-3 saivat elämän, Karajanilta. Nyt ne ovat täysipätöistä, täyteläistä, verevää sinfonista musiikkia ilman turhaa slavistisoimista.
Toki Oslon orkesteri lienee Pohjoismaiden ehkä paras orkesteri, mutta se on Lada jos Berliinin filharmonikot on Mersu. Ja Tsaikovski viihtyy Mersun takapenkillä Ladaa paljon paremmin, vaikka Ladallakin pääsee. Ja Mersu puolustaa paikkaansa myös Volgakyytiin verrattuna, jota tarjoavat Jevgeni Mravinski ja Leningradin filharmonikot, siis myös niissä kolmessa viimeisessä sinfoniassa. Ne kolme, Tsaikovskin sinfonioista eniten - ansiosta - soitettua nekin kuulostavat karajanisoituina nimittäin ihan oikealta musiikilta. Paras tapa osoittaa musiikille sen ansaitsemaa arvostusta on nimittäin soittaa sitä kuin täysipätöistä sinfoniamusiikkia.
Karajanin soundi on hehkuva romanttinen, ison orkesterin soundi. Sellainen soveltuu erityisen hyvin romanttiseen musiikkiin, kuten Bruckneriin, Brahmsiin tai Wagneriin, mutta hänellä oli käsittämättömän laaja ohjelmisto. Tosin hänen Haydninsa, Sibeliuksensa, Ravelinsa ja Bachinsakin kuulostaa kaikki samalta. Karajanilta. Vanhemmittaan Karajanin levytykset alkoivat kuulostamaan joskus vähän mössöiseltä orkesterimatolta, joissa ei oikein tahdo erottaa yksittäisiä soittimia. Joskin kaikki Karajanin sadoista levyistä ei ymmärrettävistä syistä olekaan yhtä inspiroitunutta työtä, tasalaatuista se on, hyvässä ja pahassa.
Minun on oltava Karajania kohtaan rehellinen. Tunnustan, että suurin syy Karajanin vierastamiseen on ollut haluni olla erilainen nuori, josta on isompana tullut mies, joka luulee kävelevänsä omia polkujaan. Karajanin versiot ovat olleet useimmiten se virallinen näkemys, usein esimerkiksi siksi että ne hänen versionsa ovat olleet ensimmäisenä saatavilla. Joskus jopa ainoina. Ja minä kun olen halunnut löytää oman tieni, ja usein se on tarkoittanut umpihankihiihtoa silloinkin kun tarjolla olisi ollut hyvin kynnetty latu.
Mitä suurempaa musiikki on, sitä useammanlaisia käsittelyjä se kestää. Beethoven, Brahms, Mozart, Bruckner ja Sibelius eivät mene rikki pahoinpitelemälläkään. Sen sijaan vähän vähäpätöisempi musiikki tarvitsee esityksen, joka tekee siitä suurempaa kuin se oikeastaan onkaan. Tämä osoittautui todeksi jo Edward Elgarin kohdalla, jolle olin antanut jo useamman mahdollisuuden, mutta jolle vasta John Barbirolli antoi elämän (tästä enemmän otsikkoa klikkaamalla).
Nyt näin kävi Tsaikovskille. Ihminen, joka saa yhä harvemmin kokea löytämisen riemua umpitutuksi luulemassaan kantaohjelmistossa, ei oikein voi muuta kuin yrittää antaa useampia mahdollisuuksia musiikille.
Lainasin Oslossa asuessani jo kanonisoidun aseman saaneen Oslon filharmonikoiden kokonaislevytyksen Tsaikkarin sinfonioista. Tsaikovskin 6 sinfoniasta numerot 4-6 ovat jo ansiosta paikkansa lunastaneet. Vasta nyt myös numerot 1-3 saivat elämän, Karajanilta. Nyt ne ovat täysipätöistä, täyteläistä, verevää sinfonista musiikkia ilman turhaa slavistisoimista.
Toki Oslon orkesteri lienee Pohjoismaiden ehkä paras orkesteri, mutta se on Lada jos Berliinin filharmonikot on Mersu. Ja Tsaikovski viihtyy Mersun takapenkillä Ladaa paljon paremmin, vaikka Ladallakin pääsee. Ja Mersu puolustaa paikkaansa myös Volgakyytiin verrattuna, jota tarjoavat Jevgeni Mravinski ja Leningradin filharmonikot, siis myös niissä kolmessa viimeisessä sinfoniassa. Ne kolme, Tsaikovskin sinfonioista eniten - ansiosta - soitettua nekin kuulostavat karajanisoituina nimittäin ihan oikealta musiikilta. Paras tapa osoittaa musiikille sen ansaitsemaa arvostusta on nimittäin soittaa sitä kuin täysipätöistä sinfoniamusiikkia.
4.8.2011
Pelon maantiede
Feministinen kaupunkitutkimus on ollut kiinnostunut kaupunkirakenteen sukupuolittumisesta, sen vaikutuksesta sukupuolirooleihin sekä kaupunkitilan kokemisesta.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
Monien kaupunkitutkijoiden mielestä nykykaupungissa kaupunkilaisuus näyttäytyy kuluttajuutena, sillä kulutusvapaata julkista tilaa on tarjolla ja sitä suunnitellaan kovin vähän. Yhdyskuntasuunnittelun hallitseva suuntaus lähtee kaupunkirakenteen funktionaalisesta eriyttämisestä, jolloin kello kahdeksasta neljään ollaan joko kotona asumalähiössä tai töissä toimitila- tai teollisuusalueella, ja iltaisin ja viikonloppuisin kansoitetaan ostoskeskukset. Ostoskeskukset taas sijaitsevat joko kaupunkikeskustoissa tai automatkan päässä kaupungin laita-alueilla, joiden väliin asuinalueet jäävät sosiaalisiksi tyhjiöiksi.
Feministinen kaupunkitutkimus on auttanut ymmärtämään, että kaupunkisuunnittelun eri toimijoilla on eriäviä intressejä ja eriävässä määrin valtaa. Lapsilla on pulaa leikkipaikoista etenkin kaupunkikeskustoissa, koska niissä kaupunkitila tahdotaan käyttää taloudellisesti kannattavammin tai kaupunkien imagonrakennukseen. Lasten toiseus kaupungeissa näkyy myös siinä, että kaupungin mittasuhteet on tehty aikuisille, ja autoihin perustuva liikennejärjestelmä on lapsille vaarallinen, koska lapsi on arvaamaton liikkuja, joka näkyy autoon huonosti. Vammaiset taistelevat edelleenkin oikeudestaan esteettömään kaupunkiin, vaikka esimerkiksi Helsingin rakennuslautakunnassa Kalle Könkkölälle on veto-oikeus. Naisten toiseus ilmenee etenkin autoliikenteeseen perustuvan kaupunkirakenteen tuottamisessa.
Kaupunkirakenne etenkin amerikkalaisissa autokaupungeissa, joissa asutaan hajallaan omakotitaloalueilla, eristää naiset kotiin. Kun asuinalueille ei ole julkisia kulkuyhteyksiä ja mies ajaa perheen mahdollisesti ainoalla autolla töihin, naisen valtakunnaksi jää piha ja koti. Kun kaupunkirakenne tukee sellaista rooliajattelua, jossa naisen tehtävä on perheen uusintaminen, hän samalla syrjäytyy elinkeinoelämästä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tietenkin Suomessa naiset käyvät enemmän töissä kuin Yhdysvalloissa, mutta idea lienee yleispätevästi ymmärrettävä. Työpaikkojen ja asuntojen ollessa erillään, etenkin nainen syrjäytyy, kun taas alkuperäisen puutarhakaupungin sosiaalisena ihanteena oli työpaikkaomavaraisuus, jolloin nainen pystyisi paremmin osallistumaan työelämään.
Suomessa kaupungit kilpailevat avoimesti laajoista ydinperheistä, suunnitellen isoja perheasuntoja. Tämä näkyy myös Helsingin kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa. Tämä kilpailu on täysin avointa ja hyväksyttävää; lapsista ajatellaan tulevan tulevaisuuden veronmaksajia.
Kuka on kaupunkilainen ja mitkä ovat hänen oikeutensa? Feministinen kaupunkitutkimus on tulkinnut uudelleen osallisuuden käsitettä ja normaaleiksi katsottuja osallisuuden rooleja. Kun yleensä kaupunkisuunnittelun virallisiksi pääosallisiksi katsotaan kaupunkisuunnitteluvirkamiehet, luottamusmiespoliitikot ja kuntalaiset, lisäksi taustalla vaikuttaa liike-elämän intressejä, jotka pyritään naamioimaan tai piilottamaan ja joihin viittaamista tai edes vihjaamista kaupunkisuunnittelupoliitikot ja virkamiehet pitävät loukkauksena, henkilökohtaisen integriteettinsä epäilemisenä. Kaikille kuitenkin pitäisi olla selvää, että esimerkiksi kauppakeskuksia ei suunnitella ainoastaan pyytettöminä kunnan työpaikka- ja palveluntarjonnan nostajattajina. Sen, minkä ketjun kauppakeskus pellolle nostatetaan, määrää raha, samoin sen, mille grynderille kaupungin omistama maa myydään kehittämiskohteeksi.
Pelon maantieteeksi kutsutaan niiden paikkojen kartoittamista ja kokemisen tutkimusta, joissa nainen ei uskalla oleskella ainakaan öisin, koska pelkää fyysisen koskemattomuutensa puolesta, vaikka miehet joutuvatkin naisia enemmän kaupungeissa tuntemattomien väkivallan uhreiksi. Helsingissä vaarallisena paikkana tunnetaan esimerkiksi Kaisaniemen puisto; yleensä kaikki sellaiset paikat, joissa on "katvealueita" ja pimeitä pusikkoja, ja joissa pimeänä aikana ei liiku juuri kukaan, voidaan kokea pelottaviksi. Tällä perustellaan joskus myös kaupunkipuistojen pitämistä hoidettuina ja tätä vastaan suunnitellaan esimerkiksi puistojen valaistuksen lisäämistä. Paikan maine vaarallisena toimii itseään toteuttavana ennusteena; se, että jossakin ei liiku ihmisiä, johtaa paikan kokemiseen vaaralliseksi, jolloin siellä liikkuu entistäkin vähemmän ihmisiä. Suomessa aihepiiriä on tutkinut etenkin Hille Koskela, ja saman termin innoittamana Anja Snellman on kirjoittanut kirjan, jonka pohjalta Auli Mantila on ohjannut samannimisen elokuvan.
Paikat eivät ole ainoastaan sijainnin merkitsijöitä, jolloin ne yksinkertaisimmillaan palautuvat pituus- ja leveysasteiksi. Paikat konstruoidaan sosiaalisissa prosesseissa, joissa paikkoihin kytketään merkityksiä ja tulkintoja(esimerkiksi: onko tämä ja tuo paikka tarkoitettu ostamiseen, oleskeluun tai vain katseltavaksi). Paikan merkitys ja luonne tai paikan hallinnasta taistelevien toimijoiden voimasuhteet voivat myös muuttua; esimerkiksi Helsingissä Kallio on muuntautunut ryysyköyhälistön säilyttämöstä trenditietoisten suosimaksi kansainväliseksi sulatusuuniksi. Eri toimijoilla on eriävässä määrin valtaa määritellä kaupunkien paikkojen merkityksiä ja käyttöä, ja esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa tämä voi näkyä siten, että heikot ihmisryhmät, kuten lapset, vammaiset tai naiset huomioidaan heikosti. Tästä aihepiiristä on kirjoittanut etenkin Doreen Massey.
2.8.2011
Kun perhe hajoaa
Juttu on julkaistu Expatrium-lehden numerossa 71 (Kesä 2011).
Kun perhe hajoaa
Avioero ulkomailla on aina monimutkaisempaa varsinkin kun perheessä on lapsia ja vanhemmat asuvat eron jälkeen kahdessa eri maassa. Michael Perukangas joutui järjestämään vanhemmuutensa uudelleen, kun erosi Norjassa työkomennuksella olevasta puolisostaan ja palasi yksin Suomeen.
Jo pitkät matkatkin voivat olla riski parisuhteelle. Niiden aikana voi nousta esille puolisosta uusia ja ikäviäkin piirteitä, kun pinna kiristyy toisenlaisissa olosuhteissa eikä kaikki sujukaan kuten kotioloissa.
Vielä suurempi riski on nähdäkseni maastamuutto. Kun parisuhde on toimiva, se kestää muuton ja arjen ulkomailla ja jopa vahvistuu yhteisistä kokemuksista. Jo alun perin keppoisissa kantimissa ollut suhde todennäköisesti ajautuu syvempään kriisiin ja jopa eroon.
Ulkomaille muutto itsellään ei tietenkään aiheuta eroa. Muutosta seuraa monenlaisia tunneskaalojen vaihteluita, turhautumista ja katkeruuttakin. Etenkin se puolisoista, joka on jättänyt työelämän Suomeen, on alttiina vaikeuksille. Ne voivat johtua sosiaalisten verkostojen tyhjenemisestä ja mielekkään tekemisen puutteesta. Pettymyksen voi jalostaa marttyyriydeksi asti ja siitä tulee tehokas turvattomuuden ja vieraantuneisuuden tunteen lähde. Lähin maali, johon kaikki negatiiviset tunteet voi purkaa, löytyy helposti kotoa.
Parasta itsesuojelua olisikin valmistautuminen ulkomaille muuttoon siten että yrittää hankkia verkostoja, ystäviä, järkevää tekemistä ja jopa työpaikan jo ennen muuttoaan. Me kaikki toki tiedämme, ettei se suinkaan aina ole mahdollista.
Jos parisuhde kuitenkin kärsii vierailla mailla haaksirikon, eroavan on hyödyllistä tietää millaisia käytännön järjestelyjä erosta vääjäämättä seuraa. Kokemukseni ovat Norjasta, mutta pätevät soveltaen mihin tahansa kansainväliseen eroon, jossa toinen palaa kotimaahan ja toinen jää ulkomaille. Oma kokemuspohjani ei riitä antamaan eväitä asettua vieraaseen maahan jäävän housuihin tai hameeseen, joten keskityn eroon paluumuuttajan näkökulmasta.
Ero pohjoismaalaisittain
Pohjoismaiden sisäinen sopeutuminen on tietenkin helpointa, ei vähiten saman ilmaston, monien maidemme välisten erityissopimuksien ja monessa kohtaa yhtenevän arvo- ja kulttuuri-ilmaston ansiosta. Eroavaa eivät kuitenkaan kiinnosta samankaltaisuudet vaan eroavuudet.
Kun Suomessa eron saa harkinta-ajaksi katsottavan puolen vuoden asumuseron jälkeen, Norjassa tämä harkinta-aika, jonka jälkeen voi hakea lopullista avioeroa, on yksi vuosi. Norjassa asumuseroa anotaan aluehallintovirastosta. Asumuseron katsotaan alkaneen vasta siitä päivästä kun asumuserohakemus on hyväksytty. Sen käsittelyssä menee muutamasta viikosta reiluun kuukauteen.
Pääsääntöisesti eroa kuitenkin kannattaa hakea siinä maassa jossa mahdollinen lapsi asuu, ja yhdessä maassa jo kerran vireille pantua eroprosessia ei voi siirtää toiseen maahan. Tai sitä ei ainakaan kannata siirtää sen jälkeen kun asumuseroa on kulunut yli puoli vuotta. Jos avioeroa on jo haettu, sen hakeminen Suomessa keskeyttää norjalaisen eroprosessin ja aloittaa ajanlaskun alusta.
Vaikka ero onkin astunut voimaan jo vuoden asumuseron jälkeen, olettaen, että kumpikaan osapuoli ei ole vetänyt erohakemusta takaisin, eropäätös pitää vielä saada todistettavasti tiedoksi eli kirjallista eropäätöstä pitää malttaa odottaa.
Paluumuuttajan pitää Suomeen palatessaan tietenkin ilmoittautua uuden kotikuntansa maistraattiin. Lisäksi uusi suomalainen osoite pitää tavalla tai toisella saattaa tiedoksi entisen kotimaan viranomaisille, jos entinen puoliso jäi sinne, etenkin jos on yhteisiä lapsia ja omaisuutta.
Norjassa maasta pois muuttaminen pitää ilmoittaa paikan päällä postissa. Postin sähköinen muuttoilmoitus ei ole mahdollista ei-norjalaisiin postinumeroihin. Muuttaessa Suomessa uuteen osoitteeseen, uusi suomalainen osoite pitää ilmoittaa seuraavan Norjan-vierailun yhteydessä norjalaiseen postiin tai sitten kirjallisesti maahanmuuttoasioita hallinnoivaan verovirastoon, mukana kopio passista tai muusta henkilöllisyystodistuksesta.
Ero ja lapsi
Vähiten mutkikas ero on silloin kun se koskettaa vain kahta aikuista. Jos on yhteinen lapsi tai jopa lapsia, tällöin lapsen etu tulee aina ensin. Lapsen etu ja oikeus on myös viime kädessä se, että hänellä on kaksi vanhempaa, vaikka toinen olisikin etävanhempi.
Molemmat vanhemmat joko enemmän tai vähemmän alitajuisesti saattavat varoa solmimasta uusia suhteita tai edes hankkimasta ystävyyssuhteita ja harrastuksia, jos he pitävät etävanhemman läsnäoloa tai pidemmän päälle edes olemassaoloa lapsen elämässä suotavana. Kaikki merkitykselliset siteet nimittäin siirtävät kauemmas sitä hetkeä, jolloin etävanhempi ei enää olekaan niin etä.
Jos lapsi on kovin pieni ja vanhempien välit tulehtuneet, voi enemmän läsnä oleva vanhempi tarkoituksellisesti pyrkiä haihduttamaan etävanhemman muiston lapsen mielestä samanaikaisesti määrätietoisesti tuomalla potentiaalisia uusia isä- tai äitiehdokkaita lapsen elämään. Samalla on helppo vaikeuttaa etävanhemman ja tämän uusien mahdollisten kumppaneiden mahdollisuuksia tavata lasta.
On kuitenkin voitava olla ihminen, jotta voisi olla myös vanhempi, ja tämän vuoksi en suosittele tieten tahtoen eristäytymistä muista aikuisista lapsen kanssa.
Erotessa on sovittava lapsen huoltajuudesta, elatuksesta ja tapaamisoikeudesta. Huoltajuusvastuu voidaan jakaa, vaikka lapsi käytännössä asuisikin pääasiallisesti lähivanhemman luona. Tällöin molemmat vanhemmat osallistuvat lasta koskevaan päätöksentekoon, jolloin molempien vanhempien on osallistuttava ja voitava osallistua päätöksentekoon. Molempien vanhempien mielipidettä tulisi kuulla esimerkiksi koulua valittaessa, lapsen suuremmissa hankinnoissa (esim. piano, hevonen tai mopo) tai vaikka haluttaessa liittää lapsi johonkin uskonnolliseen yhteisöön. Mahdollisista suuremmista menoista, kuten vaikkapa harrastukseen liittyvistä hankinnoista tai suurista terveydenhuolto- tai koulutuskuluista kannattaa sopia tapauskohtaisesti, mikäli mahdollista.
Ero ja lapsen kulut
Lapsella on juridisesti subjektiivinen oikeus siihen, että myös etävanhempi osallistuu hänen elatukseensa. Jos vanhemmat eivät pääse keskenään sopimukseen elatusavun suuruudesta, Norjassa Kelaa vastaava organisaatio, NAV:in kansainvälinen osasto tekee siitä ehdotuksen. Tätä varten NAV tarvitsee dokumentoidusti tiedot molempien vanhempien tuloista ja menoista kahdelta viimeiseltä vuodelta.
Ulkomailla asuvan lapsen tapaamisesta syntyy suuria kuluja. Kannattaa sopia huoltajuus- ja elatussopimuksen yhteydessä myös tapaamisoikeudesta ja siitä, mitä kaikkea tapaamiskuluihin kuuluu. Pääsääntöisesti se vanhempi, jonka kanssa lapsi kulloinkin on, vastaa lapsen elatuksesta, ainakin päivittäiskulutuksesta. Matkakulut ja majoituskulut matkan yhteydessä voidaan sisällyttää tapaamiskuluihin, jos niin halutaan.
Norjalaisessa käytännössä nämä kulut jaetaan suhteessa vanhempien tuloihin, mikä käytännössä suosii hieman Suomessa asuvaa osapuolta, koska Norjan palkkataso on selvästi Suomea korkeampi. Vastaavasti Norjassa eläminen on Suomea kalliimpaa, minkä Norjassa vieraileva etävanhempi tuntee kukkarossaan.
Elatus- ja huoltajuussopimuksessa voi – ja kannattaa – määritellä lapselle minimaalinen subjektiivinen etävanhemman tapaamisoikeus, johon molemmat vanhemmat yhteisvastuullisesti sitoutuvat. Tämän minimimäärän, jonka lapsi viettää etävanhemman kanssa, voi sovittaessa vähentää etävanhemman maksamasta elatusavusta.
Ero ja lapsen tapaamiset
Huoltajuussopimuksessa tulee sopia, millaisista elämänmuutoksista on ilmoitettava lapsen toiselle vanhemmalle. Sellaisia ovat ainakin merkittävä muutos kumman tahansa vanhemman tuloissa, koska sillä on suora vaikutus elatusapuun ja matkakustannuksien jakamiseen. Myös kaikista muista muutoksista, jotka vaikuttavat etävanhemman ja lapsen tapaamisjärjestelyihin, kuten muutto toiseen kaupunkiin tai maahan tai uusi avo- tai avioliitto, pitää ilmoittaa.
Lapsen luona vierailevan etävanhemman majoittuminen voi olla hankala kysymys. Lapsen kannalta parasta olisi, jos vanhemmat voivat sopia keskenään lähivanhemman mahdollisuudesta lähteä matkalle vierailun ajaksi, jolloin etävanhempi voisi majoittua lapsen kotiin. Näin etävanhemman ja lapsen yhdessä viettämä aika muistuttaa normaalia arkea niin paljon kuin mahdollista. Jos majoittumisesta ei ole mahdollista kirjata elatus- ja huoltajuussopimukseen mitään muuta, kannattaa soveltaa norjalaista käytäntöä, jossa matkan kulut – mukaan lukien majoitus - jaetaan suhteessa vanhempien tuloihin. Jos majoittumisesta ei koidu kuluja, tällöin ei ole myöskään jaettavaa.
Vierailuista on aina hyvä sopia hyvissä ajoin etukäteen, sillä se parantaa mahdollisuuksia sopia molemmille osapuolille parhaiten sopivista majoitusjärjestelyistä, parantaa lähivanhemman mahdollisuuksia lähteä matkalle ja etävanhemman mahdollisuuksia saada mahdollisimman edulliset lennot tai järjestää itselleen vaihtoehtoinen majoitus.
Tapaamisten välissä lapsen kanssa kannattaa pitää yhteyttä Skypen videopuheluiden avulla. Mikäli lapsen kotikieli on eri kuin etävanhemman kanssa käytetty kieli, on etävanhemman syytä aika ajoin lähettää lapselleen kirjallisuutta ja musiikkia omalla äidinkielellään. Ne edesauttavat sitä että lapsi jatkossakin pystyy kommunikoimaan etävanhemman kielellä.
Ero ja omaisuus
Jos eroavilla on yhteistä omaisuutta, kuten asunto, se menee myyntiin, jollei jommallakummalla ole mahdollisuutta lunastaa sitä itselleen. Pohjoismaiden välillä verottajat vaihtavat tietoja, mutta toisessa maassa omistettu asunto ja sieltä mahdollisesti saadut vuokratulot tai myyntivoitto pitää ilmoittaa myös sen maan verotuksessa.
Paluumuuttajan pitää tehdä veroilmoitus ainakin Pohjoismaiden sisällä toiseen maahan vielä seuraavana vuonna paluumuuton jälkeenkin, ja vastaavasti ulkomaille jäävän osapuolen pitää ilmoittaa Suomeen myymänsä omaisuus vielä seuraavana vuonna yhteisen omaisuuden myymisen jälkeen.
Jokainen joutuu harkitsemaan itse, minkä kokoisella muuttokuormalla palaa kotimaahansa. Kierrättämällä ja pois heittämällä voi tehdä symbolisen irtioton omaan menneisyyteensä.
Eron jälkeen elämä jatkuu
Palasin Suomeen siinä toivossa että saisin takaisin entisen oman elämäni, vanhat ystäväni ja löytäisin uudelleen tutut paikkani. Löytyiväthän ne. Löysin joksikin aikaa kadonneeksi luulemani naurunkin takaisin muutama kuukausi paluumuuttoni jälkeen kun huomasin nauravani pienen poikani perässä. Nipin napin 2-vuotias poikani antoi minulle synninpäästön. Jos hänenkin elämänsä jatkui, niin minunkin elämäni voi jatkua.
Elämä tosiaankin jatkuu. Vanhan tutun tilalle on tullut paljon uutta. Sain ensimmäisen työpaikan kuukauden kuluttua paluumuutosta. Hieman myöhemmin minulla oli onni löytää rakkaus, joka kuljetti minut tällä kertaa toiseen kaupunkiin. Tarvittiin ulkomaankomennus, jotta ymmärsin elämää olevan Helsinginkin ulkopuolella.
Toivon olevani rohkaiseva esimerkki kaikille niille, jotka miettivät, onko ero kaiken loppu. Ei se ole. Pikemminkin se on tyhjennysmyynti tai kevätsiivous. Ero ei tarkoita lopullista eroa lapsesta vaikka järjestelyä ja sovittelua se vaatiikin.
Toimituksen lisähuomautus: vaikka kirjoitus toki onkin saanut motivaationsa omista kokemuksistani - jotka tietenkin esittävät asiasta yhden puolen - se myös esitti kaikkein pahimman skenaariot, kaikki mahdolliset sudenkuopat joihin eron jälkeen voi pudota. Kaikki nämä eivät onneksi ole sattuneet omalle kohdalleni, enkä niitä kenenkään osaksi toivo. Toivon, että kaikki pystyisivät jatkamaan omaa elämäänsä eron jälkeen.
Kun perhe hajoaa
Avioero ulkomailla on aina monimutkaisempaa varsinkin kun perheessä on lapsia ja vanhemmat asuvat eron jälkeen kahdessa eri maassa. Michael Perukangas joutui järjestämään vanhemmuutensa uudelleen, kun erosi Norjassa työkomennuksella olevasta puolisostaan ja palasi yksin Suomeen.
Jo pitkät matkatkin voivat olla riski parisuhteelle. Niiden aikana voi nousta esille puolisosta uusia ja ikäviäkin piirteitä, kun pinna kiristyy toisenlaisissa olosuhteissa eikä kaikki sujukaan kuten kotioloissa.
Vielä suurempi riski on nähdäkseni maastamuutto. Kun parisuhde on toimiva, se kestää muuton ja arjen ulkomailla ja jopa vahvistuu yhteisistä kokemuksista. Jo alun perin keppoisissa kantimissa ollut suhde todennäköisesti ajautuu syvempään kriisiin ja jopa eroon.
Ulkomaille muutto itsellään ei tietenkään aiheuta eroa. Muutosta seuraa monenlaisia tunneskaalojen vaihteluita, turhautumista ja katkeruuttakin. Etenkin se puolisoista, joka on jättänyt työelämän Suomeen, on alttiina vaikeuksille. Ne voivat johtua sosiaalisten verkostojen tyhjenemisestä ja mielekkään tekemisen puutteesta. Pettymyksen voi jalostaa marttyyriydeksi asti ja siitä tulee tehokas turvattomuuden ja vieraantuneisuuden tunteen lähde. Lähin maali, johon kaikki negatiiviset tunteet voi purkaa, löytyy helposti kotoa.
Parasta itsesuojelua olisikin valmistautuminen ulkomaille muuttoon siten että yrittää hankkia verkostoja, ystäviä, järkevää tekemistä ja jopa työpaikan jo ennen muuttoaan. Me kaikki toki tiedämme, ettei se suinkaan aina ole mahdollista.
Jos parisuhde kuitenkin kärsii vierailla mailla haaksirikon, eroavan on hyödyllistä tietää millaisia käytännön järjestelyjä erosta vääjäämättä seuraa. Kokemukseni ovat Norjasta, mutta pätevät soveltaen mihin tahansa kansainväliseen eroon, jossa toinen palaa kotimaahan ja toinen jää ulkomaille. Oma kokemuspohjani ei riitä antamaan eväitä asettua vieraaseen maahan jäävän housuihin tai hameeseen, joten keskityn eroon paluumuuttajan näkökulmasta.
Ero pohjoismaalaisittain
Pohjoismaiden sisäinen sopeutuminen on tietenkin helpointa, ei vähiten saman ilmaston, monien maidemme välisten erityissopimuksien ja monessa kohtaa yhtenevän arvo- ja kulttuuri-ilmaston ansiosta. Eroavaa eivät kuitenkaan kiinnosta samankaltaisuudet vaan eroavuudet.
Kun Suomessa eron saa harkinta-ajaksi katsottavan puolen vuoden asumuseron jälkeen, Norjassa tämä harkinta-aika, jonka jälkeen voi hakea lopullista avioeroa, on yksi vuosi. Norjassa asumuseroa anotaan aluehallintovirastosta. Asumuseron katsotaan alkaneen vasta siitä päivästä kun asumuserohakemus on hyväksytty. Sen käsittelyssä menee muutamasta viikosta reiluun kuukauteen.
Pääsääntöisesti eroa kuitenkin kannattaa hakea siinä maassa jossa mahdollinen lapsi asuu, ja yhdessä maassa jo kerran vireille pantua eroprosessia ei voi siirtää toiseen maahan. Tai sitä ei ainakaan kannata siirtää sen jälkeen kun asumuseroa on kulunut yli puoli vuotta. Jos avioeroa on jo haettu, sen hakeminen Suomessa keskeyttää norjalaisen eroprosessin ja aloittaa ajanlaskun alusta.
Vaikka ero onkin astunut voimaan jo vuoden asumuseron jälkeen, olettaen, että kumpikaan osapuoli ei ole vetänyt erohakemusta takaisin, eropäätös pitää vielä saada todistettavasti tiedoksi eli kirjallista eropäätöstä pitää malttaa odottaa.
Paluumuuttajan pitää Suomeen palatessaan tietenkin ilmoittautua uuden kotikuntansa maistraattiin. Lisäksi uusi suomalainen osoite pitää tavalla tai toisella saattaa tiedoksi entisen kotimaan viranomaisille, jos entinen puoliso jäi sinne, etenkin jos on yhteisiä lapsia ja omaisuutta.
Norjassa maasta pois muuttaminen pitää ilmoittaa paikan päällä postissa. Postin sähköinen muuttoilmoitus ei ole mahdollista ei-norjalaisiin postinumeroihin. Muuttaessa Suomessa uuteen osoitteeseen, uusi suomalainen osoite pitää ilmoittaa seuraavan Norjan-vierailun yhteydessä norjalaiseen postiin tai sitten kirjallisesti maahanmuuttoasioita hallinnoivaan verovirastoon, mukana kopio passista tai muusta henkilöllisyystodistuksesta.
Ero ja lapsi
Vähiten mutkikas ero on silloin kun se koskettaa vain kahta aikuista. Jos on yhteinen lapsi tai jopa lapsia, tällöin lapsen etu tulee aina ensin. Lapsen etu ja oikeus on myös viime kädessä se, että hänellä on kaksi vanhempaa, vaikka toinen olisikin etävanhempi.
Molemmat vanhemmat joko enemmän tai vähemmän alitajuisesti saattavat varoa solmimasta uusia suhteita tai edes hankkimasta ystävyyssuhteita ja harrastuksia, jos he pitävät etävanhemman läsnäoloa tai pidemmän päälle edes olemassaoloa lapsen elämässä suotavana. Kaikki merkitykselliset siteet nimittäin siirtävät kauemmas sitä hetkeä, jolloin etävanhempi ei enää olekaan niin etä.
Jos lapsi on kovin pieni ja vanhempien välit tulehtuneet, voi enemmän läsnä oleva vanhempi tarkoituksellisesti pyrkiä haihduttamaan etävanhemman muiston lapsen mielestä samanaikaisesti määrätietoisesti tuomalla potentiaalisia uusia isä- tai äitiehdokkaita lapsen elämään. Samalla on helppo vaikeuttaa etävanhemman ja tämän uusien mahdollisten kumppaneiden mahdollisuuksia tavata lasta.
On kuitenkin voitava olla ihminen, jotta voisi olla myös vanhempi, ja tämän vuoksi en suosittele tieten tahtoen eristäytymistä muista aikuisista lapsen kanssa.
Erotessa on sovittava lapsen huoltajuudesta, elatuksesta ja tapaamisoikeudesta. Huoltajuusvastuu voidaan jakaa, vaikka lapsi käytännössä asuisikin pääasiallisesti lähivanhemman luona. Tällöin molemmat vanhemmat osallistuvat lasta koskevaan päätöksentekoon, jolloin molempien vanhempien on osallistuttava ja voitava osallistua päätöksentekoon. Molempien vanhempien mielipidettä tulisi kuulla esimerkiksi koulua valittaessa, lapsen suuremmissa hankinnoissa (esim. piano, hevonen tai mopo) tai vaikka haluttaessa liittää lapsi johonkin uskonnolliseen yhteisöön. Mahdollisista suuremmista menoista, kuten vaikkapa harrastukseen liittyvistä hankinnoista tai suurista terveydenhuolto- tai koulutuskuluista kannattaa sopia tapauskohtaisesti, mikäli mahdollista.
Ero ja lapsen kulut
Lapsella on juridisesti subjektiivinen oikeus siihen, että myös etävanhempi osallistuu hänen elatukseensa. Jos vanhemmat eivät pääse keskenään sopimukseen elatusavun suuruudesta, Norjassa Kelaa vastaava organisaatio, NAV:in kansainvälinen osasto tekee siitä ehdotuksen. Tätä varten NAV tarvitsee dokumentoidusti tiedot molempien vanhempien tuloista ja menoista kahdelta viimeiseltä vuodelta.
Ulkomailla asuvan lapsen tapaamisesta syntyy suuria kuluja. Kannattaa sopia huoltajuus- ja elatussopimuksen yhteydessä myös tapaamisoikeudesta ja siitä, mitä kaikkea tapaamiskuluihin kuuluu. Pääsääntöisesti se vanhempi, jonka kanssa lapsi kulloinkin on, vastaa lapsen elatuksesta, ainakin päivittäiskulutuksesta. Matkakulut ja majoituskulut matkan yhteydessä voidaan sisällyttää tapaamiskuluihin, jos niin halutaan.
Norjalaisessa käytännössä nämä kulut jaetaan suhteessa vanhempien tuloihin, mikä käytännössä suosii hieman Suomessa asuvaa osapuolta, koska Norjan palkkataso on selvästi Suomea korkeampi. Vastaavasti Norjassa eläminen on Suomea kalliimpaa, minkä Norjassa vieraileva etävanhempi tuntee kukkarossaan.
Elatus- ja huoltajuussopimuksessa voi – ja kannattaa – määritellä lapselle minimaalinen subjektiivinen etävanhemman tapaamisoikeus, johon molemmat vanhemmat yhteisvastuullisesti sitoutuvat. Tämän minimimäärän, jonka lapsi viettää etävanhemman kanssa, voi sovittaessa vähentää etävanhemman maksamasta elatusavusta.
Ero ja lapsen tapaamiset
Huoltajuussopimuksessa tulee sopia, millaisista elämänmuutoksista on ilmoitettava lapsen toiselle vanhemmalle. Sellaisia ovat ainakin merkittävä muutos kumman tahansa vanhemman tuloissa, koska sillä on suora vaikutus elatusapuun ja matkakustannuksien jakamiseen. Myös kaikista muista muutoksista, jotka vaikuttavat etävanhemman ja lapsen tapaamisjärjestelyihin, kuten muutto toiseen kaupunkiin tai maahan tai uusi avo- tai avioliitto, pitää ilmoittaa.
Lapsen luona vierailevan etävanhemman majoittuminen voi olla hankala kysymys. Lapsen kannalta parasta olisi, jos vanhemmat voivat sopia keskenään lähivanhemman mahdollisuudesta lähteä matkalle vierailun ajaksi, jolloin etävanhempi voisi majoittua lapsen kotiin. Näin etävanhemman ja lapsen yhdessä viettämä aika muistuttaa normaalia arkea niin paljon kuin mahdollista. Jos majoittumisesta ei ole mahdollista kirjata elatus- ja huoltajuussopimukseen mitään muuta, kannattaa soveltaa norjalaista käytäntöä, jossa matkan kulut – mukaan lukien majoitus - jaetaan suhteessa vanhempien tuloihin. Jos majoittumisesta ei koidu kuluja, tällöin ei ole myöskään jaettavaa.
Vierailuista on aina hyvä sopia hyvissä ajoin etukäteen, sillä se parantaa mahdollisuuksia sopia molemmille osapuolille parhaiten sopivista majoitusjärjestelyistä, parantaa lähivanhemman mahdollisuuksia lähteä matkalle ja etävanhemman mahdollisuuksia saada mahdollisimman edulliset lennot tai järjestää itselleen vaihtoehtoinen majoitus.
Tapaamisten välissä lapsen kanssa kannattaa pitää yhteyttä Skypen videopuheluiden avulla. Mikäli lapsen kotikieli on eri kuin etävanhemman kanssa käytetty kieli, on etävanhemman syytä aika ajoin lähettää lapselleen kirjallisuutta ja musiikkia omalla äidinkielellään. Ne edesauttavat sitä että lapsi jatkossakin pystyy kommunikoimaan etävanhemman kielellä.
Ero ja omaisuus
Jos eroavilla on yhteistä omaisuutta, kuten asunto, se menee myyntiin, jollei jommallakummalla ole mahdollisuutta lunastaa sitä itselleen. Pohjoismaiden välillä verottajat vaihtavat tietoja, mutta toisessa maassa omistettu asunto ja sieltä mahdollisesti saadut vuokratulot tai myyntivoitto pitää ilmoittaa myös sen maan verotuksessa.
Paluumuuttajan pitää tehdä veroilmoitus ainakin Pohjoismaiden sisällä toiseen maahan vielä seuraavana vuonna paluumuuton jälkeenkin, ja vastaavasti ulkomaille jäävän osapuolen pitää ilmoittaa Suomeen myymänsä omaisuus vielä seuraavana vuonna yhteisen omaisuuden myymisen jälkeen.
Jokainen joutuu harkitsemaan itse, minkä kokoisella muuttokuormalla palaa kotimaahansa. Kierrättämällä ja pois heittämällä voi tehdä symbolisen irtioton omaan menneisyyteensä.
Eron jälkeen elämä jatkuu
Palasin Suomeen siinä toivossa että saisin takaisin entisen oman elämäni, vanhat ystäväni ja löytäisin uudelleen tutut paikkani. Löytyiväthän ne. Löysin joksikin aikaa kadonneeksi luulemani naurunkin takaisin muutama kuukausi paluumuuttoni jälkeen kun huomasin nauravani pienen poikani perässä. Nipin napin 2-vuotias poikani antoi minulle synninpäästön. Jos hänenkin elämänsä jatkui, niin minunkin elämäni voi jatkua.
Elämä tosiaankin jatkuu. Vanhan tutun tilalle on tullut paljon uutta. Sain ensimmäisen työpaikan kuukauden kuluttua paluumuutosta. Hieman myöhemmin minulla oli onni löytää rakkaus, joka kuljetti minut tällä kertaa toiseen kaupunkiin. Tarvittiin ulkomaankomennus, jotta ymmärsin elämää olevan Helsinginkin ulkopuolella.
Toivon olevani rohkaiseva esimerkki kaikille niille, jotka miettivät, onko ero kaiken loppu. Ei se ole. Pikemminkin se on tyhjennysmyynti tai kevätsiivous. Ero ei tarkoita lopullista eroa lapsesta vaikka järjestelyä ja sovittelua se vaatiikin.
Toimituksen lisähuomautus: vaikka kirjoitus toki onkin saanut motivaationsa omista kokemuksistani - jotka tietenkin esittävät asiasta yhden puolen - se myös esitti kaikkein pahimman skenaariot, kaikki mahdolliset sudenkuopat joihin eron jälkeen voi pudota. Kaikki nämä eivät onneksi ole sattuneet omalle kohdalleni, enkä niitä kenenkään osaksi toivo. Toivon, että kaikki pystyisivät jatkamaan omaa elämäänsä eron jälkeen.
1.8.2011
Onaniaa musiikin asemesta
200 vuotta sitten syntynyt Franz Liszt (1811-1886) on ehkä kaikkien aikojen pianisti. Kuten monet säveltäjät, hän esiintyi lähinnä henkensä pitimiksi. Näinhän teki myöhempinä aikoina muun muassa myös Sergei Rahmaninov, myös yksi kaikkien aikojen pianisteista.
Valitettavasti äänilevy keksittiin liian myöhään, ja parhaat aavistukset siitä, miltä Lisztin soitto on saattanut kuulostaa, voimme nykyään kuulla hänen lukuisten piano-oppilaidensa levytyksistä. Heistä paras lienee ollut Emil von Sauer, jonka helmeilevä soitto kimmeltää rahisevan äänitystekniikankin takaa.
Moni muusikko-säveltäjä kuitenkin on jäänyt musiikin historiaan ennen kaikkea muusikkoina, jotka luulivat olevansa säveltäjiä. Liszt toki tunsi ensisijaisen instrumenttinsa – pianon – ja osasi ulosmitata siitä ulos ainakin teknisessä mielessä kaiken. Lisztin musiikissa ei kuitenkaan ole teknisen briljeerauksen alla oikeastaan mitään.
Lisztin soitosta on sanottu, että hän oli muutakin kuin virtuoosi. Oli miten oli, ainakin hän oli aikansa rocktähti, joka heitteli sikarintumppejaan kirkuville naiskuulijoille. Niitä on säilötty Liszt-museoon, siis ei naisia vaan sikareita. Olen käynyt itse tarkistamassa.
Jotta Lisztin tuotannolle voisi tehdä oikeutta, on oltava suvereeni muusikko, ei ainoastaan pianisti. Parhaiten Lisztia tuntemistani pianisteista ovat soittaneet mainittu von Sauer, Simon Barere, Claudio Arrau, Emil Gilels sekä Artur Rubinstein. Barere (1896-1951), joka kuoli esiintymislavalle, oli teknisesti huikea virtuoosi, ilman mautonta itsetehostusta a la Horowitz. Bareren Gnomenreigen saattaa olla levytetyn pianohistorian huikein virtuoosipurkaus; kuitenkin hänen Petrarca-sonettinsa no 104 on poeetillinen. Niin on myöskin Dinu Lipatin (1917-1950), jonka ainoa säilynyt Liszt-näyte se on. Arrau (1903-1991) taas oli aristokraattinen koloristi, jonka soitossa painottuvat musiikin sointivärit silloinkin kun siinä ei niitä ole. Arrau saa rasittavan toisteiset unkarilaiset rapsodiatkin kuulostamaan yleviltä. Emil Gilels (1916-1985) saa ainoana h-mollisonaatin risuaidan selvitetyksi. Rubinstein (1887-1982) taas oli ensisijaisesti muusikko, vasta toissijaisesti pianisti. Hänen soittamassaan 1.pianokonsertossa paistaa musiikin ilo; piirre, joka on yleensä Lisztin musiikista kaukana.
Lisztin epämusiikin esittämiseksi tulee siis olla paitsi pianisti, mutta ennen kaikkea muusikko. Ai että miten niin epämusiikkia? Suosittelen kuuntelemaan epämusiikista yhden edustavimmista näytteistä, Mefisto-valssin. Se on onaniaa musiikin asemesta.
Valitettavasti äänilevy keksittiin liian myöhään, ja parhaat aavistukset siitä, miltä Lisztin soitto on saattanut kuulostaa, voimme nykyään kuulla hänen lukuisten piano-oppilaidensa levytyksistä. Heistä paras lienee ollut Emil von Sauer, jonka helmeilevä soitto kimmeltää rahisevan äänitystekniikankin takaa.
Moni muusikko-säveltäjä kuitenkin on jäänyt musiikin historiaan ennen kaikkea muusikkoina, jotka luulivat olevansa säveltäjiä. Liszt toki tunsi ensisijaisen instrumenttinsa – pianon – ja osasi ulosmitata siitä ulos ainakin teknisessä mielessä kaiken. Lisztin musiikissa ei kuitenkaan ole teknisen briljeerauksen alla oikeastaan mitään.
Lisztin soitosta on sanottu, että hän oli muutakin kuin virtuoosi. Oli miten oli, ainakin hän oli aikansa rocktähti, joka heitteli sikarintumppejaan kirkuville naiskuulijoille. Niitä on säilötty Liszt-museoon, siis ei naisia vaan sikareita. Olen käynyt itse tarkistamassa.
Jotta Lisztin tuotannolle voisi tehdä oikeutta, on oltava suvereeni muusikko, ei ainoastaan pianisti. Parhaiten Lisztia tuntemistani pianisteista ovat soittaneet mainittu von Sauer, Simon Barere, Claudio Arrau, Emil Gilels sekä Artur Rubinstein. Barere (1896-1951), joka kuoli esiintymislavalle, oli teknisesti huikea virtuoosi, ilman mautonta itsetehostusta a la Horowitz. Bareren Gnomenreigen saattaa olla levytetyn pianohistorian huikein virtuoosipurkaus; kuitenkin hänen Petrarca-sonettinsa no 104 on poeetillinen. Niin on myöskin Dinu Lipatin (1917-1950), jonka ainoa säilynyt Liszt-näyte se on. Arrau (1903-1991) taas oli aristokraattinen koloristi, jonka soitossa painottuvat musiikin sointivärit silloinkin kun siinä ei niitä ole. Arrau saa rasittavan toisteiset unkarilaiset rapsodiatkin kuulostamaan yleviltä. Emil Gilels (1916-1985) saa ainoana h-mollisonaatin risuaidan selvitetyksi. Rubinstein (1887-1982) taas oli ensisijaisesti muusikko, vasta toissijaisesti pianisti. Hänen soittamassaan 1.pianokonsertossa paistaa musiikin ilo; piirre, joka on yleensä Lisztin musiikista kaukana.
Lisztin epämusiikin esittämiseksi tulee siis olla paitsi pianisti, mutta ennen kaikkea muusikko. Ai että miten niin epämusiikkia? Suosittelen kuuntelemaan epämusiikista yhden edustavimmista näytteistä, Mefisto-valssin. Se on onaniaa musiikin asemesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)