Kuten aikaisemmin (kts. allaoleva blogilinkki) olen kirjoittanut, Porvoon yhdyskuntasuunnitteluun liittyy ongelma. Se liittyy sekä toimintojen hävittämiseen kaupungin keskustasta että julkiseen liikenteeseen, jotka ovat oikeastaan sama asia. Palvelut tulee kaavoittaa siten, että ne ovat saavutettavissa, ja uudisrakentaminen tulee kaavoittaa siten, että niistä pääsee palveluihin.
http://perukangas.blogspot.com/2012/04/porvoon-liikenne-ilman-vaihtoa.html
Kuninkaanportin, joka sijaitsee n. 3 km Porvoon keskustasta länteen eli Helsinkiin päin, tarkoituksena oli stopata Itäkeskukseen suuntautuva ostosliikenne. Näin sen pystyi perustelemaan oikeastaan ekologiseksi hankkeeksi, jos se todella vähentäisi liikennettä. Ei se kuitenkaan sitä ainakaan Porvoon sisällä vähennä: hyvä kun edes MP3-soittimen kaupungin keskustasta saat, ja jopa lähelle rakentuneen Hornhattulan asukkaille se on päivittäiseen asiointiin käyttökelvoton: alueella ei ole ruokakauppaa, eikä sinne sitäpaitsi pääse kävellen tai pyöräillen kuin tekemällä aika pitkän koukkauksen ja joukkoliikenteellä ei paljon millään.
Sitä voi tietysti miettiä, onko shoppailu peruspalvelu. Ilmeisesti useimmat kuitenkin sen sellaiseksi mieltävät.
Ilmeisesti se on sellaiseksi mielletty myös Porvoossa, jos kerran katsotaan että Kuninkaanportin perustaminen oli välttämätön toimenpide kaupan alan työpaikkojen pitämiseksi Porvoossa. Onko sitten HoppLopp peruspalvelu? Autottoman on hyvin hankalaa viedä sinne lastansa. Toki autottoman ihmisen lapsella on oikeus kiipeillä puissa, ei siihen mitään hopploppeja tarvita. Työvoimatoimisto kuitenkin on peruspalvelu.
Nyt jos työtön isä (tai äiti) esimerkiksi haluaisi viedä lapsensa hyppimään Kuninkaanporttiin, hänen pitää maksaa kahdesta matkasta jos hän asuu esimerkiksi Veckjärvellä, hänen vaihtaessaan bussia keskustassa. Ai niin mutta kun sieltä ei suunnilleen tule sitä ensimmäistäkään bussia niin että jää koko vaihtoproblematiikka aika teoreettiseksi!
Porvoo on itäisen Uusimaan keskus, ja kohta kuntauudistuksen myötä täällä ei varmaan paljon muita kuntia kohta enää olekaan. Sitä paremmalla syyllä pitää huolehtia siitä, että Porvoossa pysyy palveluita ja että ne ovat myös saavutettavissa eli mahdollisimman lähellä keskustaa. Tulen kuntavaaleissa ajamaan sitä, että Porvoon sisäisessä liikenteessä ei tarvitse ostaa joka kerran uutta lippua aina kun vaihdetaan vuoroa, ja tämä on myös mitä suurimmassa määrin Porvoon kyläasukkien edun mukaista. Tulen myös ajamaan sitä, että Kuninkaanportista keskustaan kulkee päivittäin enemmän kuin yksi vuoro tunnissa, yhteensä 10 kpl, joista viimeinen lähtee keskustaan klo 16.02. Tulen myös lupaamaan, että en aio jatkossakaan asua paikassa, jossa ei voi elää ilman autoa. Tämä tarkoittaa sitä, että tulen taistelemaan sen puolesta, että Porvoo voi edelleenkin olla myös autottoman asuinpaikka.
30.5.2012
Mitä tarkoittaa vapaa kotipaikkaoikeus?
Periaatteessa asuinpaikkansa voi valita vapaasti. Tai ei siis voi, vaan saa. Joskin tämä periaatteellinen oikeus onkin lainsäädännöllisesti suojattu, siitä ei seuraa mitään subjektiivista oikeutta, koska ei ole olemassa mitään tahoa, jolle voisi valittaa, jos tämä periaatteellinen oikeus ei toteudu käytännössä eli ihminen ei käytännössä saa valita asuinpaikkaansa vapaasti. Tässä oikeuksien giljotiini menee siis voimisen ja saamisen välillä.
Minulla esimerkiksi olisi periaatteessa oikeus asua Helsingin kantakaupungissa. Nuorempana katsoinkin, että tämä oikeus oli niin tärkeä, että tämä piti minun kustantaman yö- ja viikonloppusiivoamalla Messukeskusta. Sainkin 17 neliömetrin tiiviin koirankopin.
Moni katsoo, että heillä on oikeus omaan taloon omalla pihamaalla. No, kyllä kai heillä on. Mutta tästä ei seuraa sitä, että voi kohtuullisesti vaatia kaiken mahdollisen palveluinfrastruktuurin vetämistä syrjäisimpiinkin torppiin. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole unelmien valintamyymälä. Asuinpaikka tulee valita myös sen mukaan, että se sopii muihin elämänvalintoihin, arvoihin, elämäntapoihin ja harrastuksiin. Unelmoida toki saa, ja pitääkin, oli kyse sitten Berliinin filharmonikkojen johtamisesta tai maalinteosta Mestareiden liigan finaalissa. Kaikki tähänastisen matkani vartiset haaveeni eivät kuitenkaan ole edes painokelpoisia. Ne ovat päiväunia, eivät toteuttamiskelpoisia, eikä niin ole ollut edes tarkoitus.
Toinen giljotiini menee asumisen ja muuttamisen välillä. Toki jokaisen pitää joskus muuttaa, minä jos sen kuka tiedän, olenhan muuttanut kolmattakymmenettä kertaa, mutta jos jokaisella onkin periaatteellinen oikeus asua missä haluaa, ehkä tämä oikeus pitää erottaa oikeudesta muuttaa vapaasti minne haluaa. Yhteiskunnalta tämä tarkoittaa sitä, että palvelut pitää kyllä mahdollisuuksien mukaan kuljettaa sinne missä ihmiset ovat, mutta myös sitä, että kaavoitetaan sinne jossa palvelut sijaitsevat jo valmiiksi. Kannatan lämpimästi kirjasto-, kauppa- ja postiautoja, etätyötä, verkkokauppaa ja kimppakyytien mahdollistamista verotuksellisilla järjestelyillä sekä kutsuliikenteeseen perustuvaa pienimuotoista joukkoliikennettä, mutta haja-asutusalueelle muuttavan on hyvä ymmärtää muuttavansa haja-asutusalueelle. Ajokortittomana henkilönä kaupunki on minulle paras paikka.
Minulla esimerkiksi olisi periaatteessa oikeus asua Helsingin kantakaupungissa. Nuorempana katsoinkin, että tämä oikeus oli niin tärkeä, että tämä piti minun kustantaman yö- ja viikonloppusiivoamalla Messukeskusta. Sainkin 17 neliömetrin tiiviin koirankopin.
Moni katsoo, että heillä on oikeus omaan taloon omalla pihamaalla. No, kyllä kai heillä on. Mutta tästä ei seuraa sitä, että voi kohtuullisesti vaatia kaiken mahdollisen palveluinfrastruktuurin vetämistä syrjäisimpiinkin torppiin. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole unelmien valintamyymälä. Asuinpaikka tulee valita myös sen mukaan, että se sopii muihin elämänvalintoihin, arvoihin, elämäntapoihin ja harrastuksiin. Unelmoida toki saa, ja pitääkin, oli kyse sitten Berliinin filharmonikkojen johtamisesta tai maalinteosta Mestareiden liigan finaalissa. Kaikki tähänastisen matkani vartiset haaveeni eivät kuitenkaan ole edes painokelpoisia. Ne ovat päiväunia, eivät toteuttamiskelpoisia, eikä niin ole ollut edes tarkoitus.
Toinen giljotiini menee asumisen ja muuttamisen välillä. Toki jokaisen pitää joskus muuttaa, minä jos sen kuka tiedän, olenhan muuttanut kolmattakymmenettä kertaa, mutta jos jokaisella onkin periaatteellinen oikeus asua missä haluaa, ehkä tämä oikeus pitää erottaa oikeudesta muuttaa vapaasti minne haluaa. Yhteiskunnalta tämä tarkoittaa sitä, että palvelut pitää kyllä mahdollisuuksien mukaan kuljettaa sinne missä ihmiset ovat, mutta myös sitä, että kaavoitetaan sinne jossa palvelut sijaitsevat jo valmiiksi. Kannatan lämpimästi kirjasto-, kauppa- ja postiautoja, etätyötä, verkkokauppaa ja kimppakyytien mahdollistamista verotuksellisilla järjestelyillä sekä kutsuliikenteeseen perustuvaa pienimuotoista joukkoliikennettä, mutta haja-asutusalueelle muuttavan on hyvä ymmärtää muuttavansa haja-asutusalueelle. Ajokortittomana henkilönä kaupunki on minulle paras paikka.
29.5.2012
Palautteeni Joonaanmäen kävijäkyselyyn
Kysely pakotti ottamaan kantaa poissulkevin kategorioin siihen, kuinka kaukana metsästä asuu. Asun tasan kilometrin päässä metsänreunasta. En olisi halunnut siis rastittaa tähän kohtaan mitään. Toinen syy, miksi olisin halunnut jättää kohdan tyhjäksi johtui siitä, kannattaako vastata "alle 1 km" vai "yli 1 km", juontuu traumaattisista kokemuksistani siitä, miten Helsingissä sovelletaan Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälää, tuoden mieleeni ristiriitaisia ajatuksia. Jos korostan maantieteellistä läheisyyttä metsään, minut saatetaan huomioida jatkossa osallisena ja osallistaa metsän suunnitteluun, jos taas tähdennän kaukaisuutta metsästä, tällä taas korostan vaikutelmaa, jossa metsä näyttäytyy koko kaupungin tai ainakin laajemman alueen virkistysalueena eikä vain naapurustonsa paikallisina keuhkoina mutta en saane osallistua jatkossa metsää koskevaan suunnittelutyöhön.
28.5.2012
Onko runkkaaminen ihmisoikeus?
Skotlannin Glasgow'ssa on kaksi jalkapallojoukkuetta, Rangers ja Celtic. Niiden kohtaamisissa - tai pikemminkin, niiden kannattajien kohtaamisissa - on vuosikymmenten aikana syntynyt runsaasti ruumiita. Rangers on protestanttien, Celtic katolilaisten joukkue, ja tämä jalkapallon ja uskonnon kaksoissidos vahvistaa kohtaamisten ehdottomuutta, ja lisää rujoa jälkeä syntyy. Pitäisikö sitten kieltää jalkapallo, uskonto vai varmuuden vuoksi molemmat?
Tämä tuli mieleeni miettiessäni vielä sitä, tulisikö ympärileikkaukset kriminalisoida vai ei. Ilman että lähtisi luisumaan kaltevan pinnan argumentaatioon siitä, miten yhden asian sallimisesta lopulta seuraa sodomia, anemia ja ties mitä, itse argumentaatio, niin hyvä kuin lapsia onkin suojella, on kaltevalla pinnalla. Epäilen nimittäin vahvasti, että se, että silpomiset perustellaan uskonnollisilla käytännöillä, on jo monille riittävä peruste kavahtaa niitä. Jos sen sijaan ympärileikkaus perusteltaisiin uskonnon sijasta kulttuurilla - jonka osana mutta vain osana uskonto on, antaen maalliselle ylimaallisen glorifikaation - se olisi monille helpommin sulatettavaa.
Vanhemmat tietenkin siirtävät omia arvostuksiaan ja perinteitään lapsiinsa, ja suurelta osin tämä tapahtuu tiedostamatta. Ihminen, jolla ei ole perinteitä, kulttuuria ja historiaa, on zombi. Tuleeko sitten juutalaisuus ja islamilaisuus kieltää? Olisiko ei-uskonnollisten perinteiden, vaikka seitojen tai tarokkikorttien siirtäminen jälkipolville enemmän ok kuin uskonnollisten perinteiden? Mikä on uskonnollinen perintö?
Me Suomessa, ateistitkin, olemme voittopuolisesti kulttuurisia kristittyjä, tahdomme tai emme, vaikka kuinka yrittäisimme ravistaa tätä yltämme kieltämällä Suvivirret tai hyvänjouluntoivotukset. Emme voi kieltää muilta oikeutta kulttuuriseen islamiin, kulttuuriseen juutalaisuuteen tai kulttuuriseen wiccalaisuuteen.
Jos kavahdamme uskonnollista kasvatusta, miten sitten pitäisi suhtautua ei-uskonnolliseen kasvatukseen? Onko se aivan ok? Mitä on ei-uskonnollinen kasvatus? Mihin arvoihin se perustuu? Monetarismiin, sosialismiin, pluralismiin, nihilismiin? Viimeisestä on nähty ihan liikaa esimerkkejä, valitettavasti. Voisiko uskonnollisia vanhempia vaatia jättämään kasvatuksesta uskonnollisuus pois, jättämään se narikkaan niin kuin ennen aseet piti jättää kirkon porstuaan?
Ei. Ja se, että puolustan kaikkien yhtäläistä oikeutta omaan kulttuuriinsa, ei tee minusta ympärileikkauksien kannattajaa. Vastustamisen vastustaminen ei ole kannattamista eivätkä ystävien ystävät välttämättä ole ystäviä.
Toki toivon, että ympärileikkaukset loppuisivat, mutta sitä odoteltaessa lienee parempi, ettemme syyllisty laillistettuun vähemmistöjen koulukiusaamiseen. Jos kieltäisimme esimerkiksi juutalaispojan ympärileikkauksen, voin kuvitella miten häntä Maccabin futissaunassa tuijoteltaisiin, erilaista nuorta. Runkkaaminen on ehkä vähän vaikeaa pelkällä terskalla mutta ei se ole mikään perusihmisoikeus.
Muslimityttöjen ympärileikkaus taas on julmaa ruumiillista väkivaltaa, sillä ei ole uskontojen tai kulttuurien sallimisen tai kieltämisen kanssa tekemistä. Se perustuu ajatukseen, jossa silpomatonta tyttöä ei saada kaupattua aviovaimoksi, ja Suomessa tyttöjä ei tarvitse kaupata aviovaimoiksi ensinkään, joten tapa on ensisijaisesti turha, sitten vasta kiellettävä.
Lisää aiheesta kirjoittamaani voi lukea allaolevasta linkistä:
http://perukangas.blogspot.com/2012/05/pitaako-lasten-silpominen-estaa.html
Tämä tuli mieleeni miettiessäni vielä sitä, tulisikö ympärileikkaukset kriminalisoida vai ei. Ilman että lähtisi luisumaan kaltevan pinnan argumentaatioon siitä, miten yhden asian sallimisesta lopulta seuraa sodomia, anemia ja ties mitä, itse argumentaatio, niin hyvä kuin lapsia onkin suojella, on kaltevalla pinnalla. Epäilen nimittäin vahvasti, että se, että silpomiset perustellaan uskonnollisilla käytännöillä, on jo monille riittävä peruste kavahtaa niitä. Jos sen sijaan ympärileikkaus perusteltaisiin uskonnon sijasta kulttuurilla - jonka osana mutta vain osana uskonto on, antaen maalliselle ylimaallisen glorifikaation - se olisi monille helpommin sulatettavaa.
Vanhemmat tietenkin siirtävät omia arvostuksiaan ja perinteitään lapsiinsa, ja suurelta osin tämä tapahtuu tiedostamatta. Ihminen, jolla ei ole perinteitä, kulttuuria ja historiaa, on zombi. Tuleeko sitten juutalaisuus ja islamilaisuus kieltää? Olisiko ei-uskonnollisten perinteiden, vaikka seitojen tai tarokkikorttien siirtäminen jälkipolville enemmän ok kuin uskonnollisten perinteiden? Mikä on uskonnollinen perintö?
Me Suomessa, ateistitkin, olemme voittopuolisesti kulttuurisia kristittyjä, tahdomme tai emme, vaikka kuinka yrittäisimme ravistaa tätä yltämme kieltämällä Suvivirret tai hyvänjouluntoivotukset. Emme voi kieltää muilta oikeutta kulttuuriseen islamiin, kulttuuriseen juutalaisuuteen tai kulttuuriseen wiccalaisuuteen.
Jos kavahdamme uskonnollista kasvatusta, miten sitten pitäisi suhtautua ei-uskonnolliseen kasvatukseen? Onko se aivan ok? Mitä on ei-uskonnollinen kasvatus? Mihin arvoihin se perustuu? Monetarismiin, sosialismiin, pluralismiin, nihilismiin? Viimeisestä on nähty ihan liikaa esimerkkejä, valitettavasti. Voisiko uskonnollisia vanhempia vaatia jättämään kasvatuksesta uskonnollisuus pois, jättämään se narikkaan niin kuin ennen aseet piti jättää kirkon porstuaan?
Ei. Ja se, että puolustan kaikkien yhtäläistä oikeutta omaan kulttuuriinsa, ei tee minusta ympärileikkauksien kannattajaa. Vastustamisen vastustaminen ei ole kannattamista eivätkä ystävien ystävät välttämättä ole ystäviä.
Toki toivon, että ympärileikkaukset loppuisivat, mutta sitä odoteltaessa lienee parempi, ettemme syyllisty laillistettuun vähemmistöjen koulukiusaamiseen. Jos kieltäisimme esimerkiksi juutalaispojan ympärileikkauksen, voin kuvitella miten häntä Maccabin futissaunassa tuijoteltaisiin, erilaista nuorta. Runkkaaminen on ehkä vähän vaikeaa pelkällä terskalla mutta ei se ole mikään perusihmisoikeus.
Muslimityttöjen ympärileikkaus taas on julmaa ruumiillista väkivaltaa, sillä ei ole uskontojen tai kulttuurien sallimisen tai kieltämisen kanssa tekemistä. Se perustuu ajatukseen, jossa silpomatonta tyttöä ei saada kaupattua aviovaimoksi, ja Suomessa tyttöjä ei tarvitse kaupata aviovaimoiksi ensinkään, joten tapa on ensisijaisesti turha, sitten vasta kiellettävä.
Lisää aiheesta kirjoittamaani voi lukea allaolevasta linkistä:
http://perukangas.blogspot.com/2012/05/pitaako-lasten-silpominen-estaa.html
24.5.2012
Lukioiden rankinglistat lisäävät syrjäytymisriskiä...
... sillä ne vahvistavat polarisaatiota, jossa suuri osa niistä, jotka kykenevät valitsemaan, valikoituvat jo muutenkin valmiiksi rankinglistan yläpäässä oleviin kouluihin. Lukioiden rankinglistoissa on kyse samantyyppisestä ilmiöstä kuin asumisen etnis-kulttuuris-ekonomisesta segregaatiosta, jossa eri jakotekijät vahvistavat toisiaan. Tunnetuin muoto tätä segregaatiota on nk. White Flight-ilmiö, jossa kantaväestö välttää joitakin leimautuneita asuinalueita.
Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.
Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.
Lukioiden nk. paremmuusjärjestyksessä on ainakin osittain kyse perspektiiviharhasta. Suurehkojen kaupunkien ympäristökunnissa voi olla pienehköjä omalle kunnalleen elintärkeitä maalaislukioita, jotka kärsivät rankkeerauksessa siitä, että ne saavat oppilasaineksensa etupäässä suoraan paikallisesta peruskoulusta, ja keskiarvoraja ei ole paljoa päälle 6. Tällaisen lukion rankinglistasijoitusta voi myös pudottaa se, että usein pienissä kunnissa toisen asteen koulutuksen tuottavat kuntayhtymät, jolloin säästösyistä tendenssinä usein on yhdistää eri koulutusmuotoja saman katon alle. Vaikka koulutustarjonnan moninaisuus sinänsä onkin hyvä asia niin kunnalle kuin yksittäiselle koulukkaallekin, usein tulee sekä ammatti- että lukiotutkinto suoritettua aika kehnosti. Tällöin lukion rankingsijoitus tippuu siitä, että puoltoäänten keskiarvoon lasketaan kaksoistutkinnon suorittajat, mitä taas ei tehdä isomman kaupungin arvostetuissa lukioissa, joiden oppilasaines sitäpaitsi on jo valmiiksi valikoituneempaa. Ne kuorivat kerman sekä omasta kaupungistaan että ympäristökunnista.
Lukioiden rankinglistat lisäävät siis asuinalueiden ja jopa kuntien välistä eriarvoisuutta. Lopulta maalaislukio - jonka parhaat oppilaat ovat valikoineet itsensä kaupungin arvostettuun lukioon - saattaa kuolla pois, koska se ei rankingsijoituksensa perusteella näytä tulokselliselta, vaikka on saavutus sinänsä kouluttaa kutosen oppilaista ylioppilaita. Tästä kärsivät erityisesti heikommat oppilaat, ja koulupudokkuus lisääntyy ja sen myötä nuorten syrjäytyminen. Lukioiden rankinglistojen julkistaminen tuleekin kieltää, yhteiskuntatakuun nimissä. Koulutuksen polarisaatio kuihduttaa myös pikku hiljaa kehyskunnatkin pois.
23.5.2012
Miksi lapsettomuus on tragedia?
Joillekin lapsettomuus on suuri tragedia, koska he eivät kykene saamaan lasta vaikka sellaisen haluaisivat. Joillekin taas lapsettomuus on tragedia siksi että he kokevat tulevansa syrjityiksi lapsettomina ydinperhenormatiivisessa yhteiskunnassa.
Selvisin miltei 37 vuoden ikään kärsimättä lapsettomuudesta mitään traumoja, sen paremmin sisäsyntyisiä kuin ulkoa asetettuja. Kuulemani mukaan etenkin naisia epäsuorasti painostetaan lisääntymään utelemalla, onko uunissa jo pullaa, ja epäsuoremmin siten, että lapsettomat naiset kokevat ymmärrettävästi usein olonsa ystäviensä kanssa vähän ulkopuolisiksi, jos enemmistöllä näistä on lapsia ja heidän puheensa ymmärrettävästi pyörivät paljolti lasten ympärillä. Miehet selviävät pienemmällä ulkopuolisella paineistuksella, koska edelleenkin paitsi synnyttämisen, jopa lisääntymisen ja lastenhoidon mielletään olevan "naisten juttuja".
Sitten moni lapseton kokee turhautumista siitä, että he kuulemma jäävät työpaikoillaan vuosilomia jaettaessa perheellisten jalkoihin ja saavat valita viimeisinä ne lomavuorot jotka listalle ovat jääneet. Tätä oma kokemukseni ei vahvista, tosin se saattaa johtua siitä, että minulla ei ole ylipäätään kokemusta lomista kouluajan jälkeen juuri lainkaan, joten enpä ole sijainnut lomalistoissa oikein missään. Mutta eipä se ole ollut perheellisten vika, vaan työelämän pätkittymisen.
Jos sitäpaitsi näin olisi, että perheellisillä olisi etuajo-oikeus lomalistoihin, se on aivan oikein. Perheellisten täytyy nimittäin sovitella omat olemisensa, tulemisensa ja menemisensä toisten ihmisten - niin puolisoidensa kuin lastenkin - olemisiin, tulemisiin ja menemisiin. Tätä realiteettia en ole osannut voivotella perheettömänäkään.
Olin tulossa pikku hiljaa jo melko vakuuttuneeksi siitä, että saatan hyvinkin jäädä lapsettomaksi. Tästä yhtenä seurauksena oli se, että kävin luovuttamassa spermaa 27-vuotiaana. Tosin 27 ei ole ikä eikä mikään vielä tulla isäksi. Minun tapauksessani se ei tosiaan ollut sitä. En ollut sellaiseen valmis edes ajatuksen tasolla. Onneksi olin väärässä. Se, mikä näyttää ehdottomalta ja ikuiselta totuudelta sen suhteen, mitä pitää itselle luontevana olotilana, on kaikkea muuta.
Ihmiset kasvavat, kehittyvät ja kypsyvät eri tahdeilla, mutta on ennenaikaista pitää itseään opiskelijana lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneena. Mieli ehtii muuttumaan, ei toki väistämättä. Monilla kuitenkin muuttuu, joko biologisen kellon lyömänä tai sitten vain yksinkertaisesti aikuistuessa. Ei tietenkään ole itsetarkoitus, että kaikilla on lapsia, puhumattakaan siitä että olisi mitenkään itsestäänselvää että tämä edes on mahdollista, mutta tämä takaportti kannattaa kuitenkin jättää auki. Seuraukset voivat olla arvaamattoman paljon omaa elämää rikastuttavia.
Kirjoitukseni sperman luovuttamisen syistä ja tuntemuksista sen jälkeen voi lukea allaolevasta linkistä: http://perukangas.blogspot.com/2012/03/miksi-luovutin-spermaa.html
Selvisin miltei 37 vuoden ikään kärsimättä lapsettomuudesta mitään traumoja, sen paremmin sisäsyntyisiä kuin ulkoa asetettuja. Kuulemani mukaan etenkin naisia epäsuorasti painostetaan lisääntymään utelemalla, onko uunissa jo pullaa, ja epäsuoremmin siten, että lapsettomat naiset kokevat ymmärrettävästi usein olonsa ystäviensä kanssa vähän ulkopuolisiksi, jos enemmistöllä näistä on lapsia ja heidän puheensa ymmärrettävästi pyörivät paljolti lasten ympärillä. Miehet selviävät pienemmällä ulkopuolisella paineistuksella, koska edelleenkin paitsi synnyttämisen, jopa lisääntymisen ja lastenhoidon mielletään olevan "naisten juttuja".
Sitten moni lapseton kokee turhautumista siitä, että he kuulemma jäävät työpaikoillaan vuosilomia jaettaessa perheellisten jalkoihin ja saavat valita viimeisinä ne lomavuorot jotka listalle ovat jääneet. Tätä oma kokemukseni ei vahvista, tosin se saattaa johtua siitä, että minulla ei ole ylipäätään kokemusta lomista kouluajan jälkeen juuri lainkaan, joten enpä ole sijainnut lomalistoissa oikein missään. Mutta eipä se ole ollut perheellisten vika, vaan työelämän pätkittymisen.
Jos sitäpaitsi näin olisi, että perheellisillä olisi etuajo-oikeus lomalistoihin, se on aivan oikein. Perheellisten täytyy nimittäin sovitella omat olemisensa, tulemisensa ja menemisensä toisten ihmisten - niin puolisoidensa kuin lastenkin - olemisiin, tulemisiin ja menemisiin. Tätä realiteettia en ole osannut voivotella perheettömänäkään.
Olin tulossa pikku hiljaa jo melko vakuuttuneeksi siitä, että saatan hyvinkin jäädä lapsettomaksi. Tästä yhtenä seurauksena oli se, että kävin luovuttamassa spermaa 27-vuotiaana. Tosin 27 ei ole ikä eikä mikään vielä tulla isäksi. Minun tapauksessani se ei tosiaan ollut sitä. En ollut sellaiseen valmis edes ajatuksen tasolla. Onneksi olin väärässä. Se, mikä näyttää ehdottomalta ja ikuiselta totuudelta sen suhteen, mitä pitää itselle luontevana olotilana, on kaikkea muuta.
Ihmiset kasvavat, kehittyvät ja kypsyvät eri tahdeilla, mutta on ennenaikaista pitää itseään opiskelijana lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneena. Mieli ehtii muuttumaan, ei toki väistämättä. Monilla kuitenkin muuttuu, joko biologisen kellon lyömänä tai sitten vain yksinkertaisesti aikuistuessa. Ei tietenkään ole itsetarkoitus, että kaikilla on lapsia, puhumattakaan siitä että olisi mitenkään itsestäänselvää että tämä edes on mahdollista, mutta tämä takaportti kannattaa kuitenkin jättää auki. Seuraukset voivat olla arvaamattoman paljon omaa elämää rikastuttavia.
Kirjoitukseni sperman luovuttamisen syistä ja tuntemuksista sen jälkeen voi lukea allaolevasta linkistä: http://perukangas.blogspot.com/2012/03/miksi-luovutin-spermaa.html
22.5.2012
Pitääkö lasten silpominen estää?
Tervehdin ilolla puoluekokouksessa voittanutta kantaa periaateohjelmaäänestyksessä, jossa toivottiin lasten ympärileikkauksien vähentämiseksi valistusta eikä lähdetty ehdottomien kieltojen tielle. Uskon enemmän tietoon, vähemmän kieltoon.
Vanhemmat päättävät tosiasiallisesti kaikesta lapsiinsa liittyvästä kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Kun peräänkuulutamme lasten fyysistä koskemattomuutta, entäs sitten henkinen? Haluaisin nähdä, miten vanhempien ylivalta lapsiin estetään muuten kuin siirtämällä lapset kasvatuslaitoksiin, olkoonkin että haluan tietenkin että terveydelle (niin seksuaali- kuin fyysiselle) haitalliset lääketieteelliset toimenpiteet loppuvat.
Jos perustelee ympärileikkauskiellon sillä, että lapset pitää suojata vanhempien maailmankatsomuksen seurauksilta, kuka tietää, millaisia traumoja lapseen jää jos isä uskoo Tottenham Hotspuriin tai äiti astrologiaan jos lapsi haluaisikin tunnustaa West Hamia tai mieluummin ei jalkapalloa ollenkaan tai kuun sijasta hänen maailmankatsomuksensa olisi joku muu. Ok, yleensä spursilaiset tai oinaslaiset vanhemmat eivät silvo lapsiaan tatuoimalla heihin joukkueen tai tähtimerkin tunnusta.
Ympärileikkausta ei kannata eikä voi rinnastaa muuhun lapseen kohdistuvaan väkivaltaan, kuten ruumiilliseen kuritukseen, sillä ympärileikkaus perustellaan uskonnollisilla tai uskonnon leimaamilla perinteillä. Siinä ei ole mitään metafysiikkaa. Remeli on aina remeli, ja onneksi se on sentään jäänyt kansatieteellisen kidutusmuseon kuriositeetiksi. Vielä omassa lapsuudessani se ei sitä ollut: muistan serkkuni kotona mattopiiskaa pidetyn jatkuvasti esillä pelotteena, ja kyllä sitä myös käytettiin.
Tietenkin toivon, että parhaassa mahdollisessa maailmassa kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta loppuisi, oli sitten mitä lajia hyvänsä. Sitä odotellessa, parasta johon pystymme on valistus, nimenomaan äitien valistus neuvoloissa.
Vanhemmat päättävät tosiasiallisesti kaikesta lapsiinsa liittyvästä kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Kun peräänkuulutamme lasten fyysistä koskemattomuutta, entäs sitten henkinen? Haluaisin nähdä, miten vanhempien ylivalta lapsiin estetään muuten kuin siirtämällä lapset kasvatuslaitoksiin, olkoonkin että haluan tietenkin että terveydelle (niin seksuaali- kuin fyysiselle) haitalliset lääketieteelliset toimenpiteet loppuvat.
Jos perustelee ympärileikkauskiellon sillä, että lapset pitää suojata vanhempien maailmankatsomuksen seurauksilta, kuka tietää, millaisia traumoja lapseen jää jos isä uskoo Tottenham Hotspuriin tai äiti astrologiaan jos lapsi haluaisikin tunnustaa West Hamia tai mieluummin ei jalkapalloa ollenkaan tai kuun sijasta hänen maailmankatsomuksensa olisi joku muu. Ok, yleensä spursilaiset tai oinaslaiset vanhemmat eivät silvo lapsiaan tatuoimalla heihin joukkueen tai tähtimerkin tunnusta.
Ympärileikkausta ei kannata eikä voi rinnastaa muuhun lapseen kohdistuvaan väkivaltaan, kuten ruumiilliseen kuritukseen, sillä ympärileikkaus perustellaan uskonnollisilla tai uskonnon leimaamilla perinteillä. Siinä ei ole mitään metafysiikkaa. Remeli on aina remeli, ja onneksi se on sentään jäänyt kansatieteellisen kidutusmuseon kuriositeetiksi. Vielä omassa lapsuudessani se ei sitä ollut: muistan serkkuni kotona mattopiiskaa pidetyn jatkuvasti esillä pelotteena, ja kyllä sitä myös käytettiin.
Tietenkin toivon, että parhaassa mahdollisessa maailmassa kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta loppuisi, oli sitten mitä lajia hyvänsä. Sitä odotellessa, parasta johon pystymme on valistus, nimenomaan äitien valistus neuvoloissa.
Puoluekokouksen antia
Puoluekokous käytiin melko lämpimässä Lappeenrannassa noin 400 vihreän voimin. Porvoon Vihreät oli edustettuna kahdella edustajalla, jotka olivat Michael Perukangas ja Johanna Karhu.
Ohjelman pääkohtana oli uuden periaateohjelman hyväksyminen. Äänestämäänkin päästiin lukuisista kohdista. Periaateohjelma on sivumäärältään alle puolet entisestä, eli tiivistystä on tapahtunut. Eniten keskustelua taisivat herättää maailmankatsomuksien ja valtion suhde, feminismi sanana ja asiana ja eutanasia.
Periaateohjelmassa hyväksyttiin periaatetyöryhmän muotoilu viimesijaisesta autetusta eutanasiasta, ja voimakkaammin muotoiltu kanta hävisi, joten huhut Vihreistä aktiivisen eutanasian ajajina ovat liioiteltuja. Aikaisemmasta ohjelmasta tuttu Vihreä feminismi tipahti käsitteenä ulos periaateohjelmasta, vaikkakin käsitteen sisältö – tunnustaa yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet, feminismin merkitys tasa-arvoliikkeenä – on mukana ohjelmassa. Ohjelma korostaa maailmankatsomuksien tasa-arvoa mutta ei ole erottamassa kirkkoa valtiosta.
Vihreät korostivat myös mielipiteiden ja sananvapauden kunnioittamisen tärkeyttä, ja puoluekokousväen mielipiteiden, maailmankatsomuksien ja erilaisten painotusten kirjo jo itsessään kuvasteli tätä moninaisuuden arvostamista. Keskustelu oli ajoittain värikästä mutta käytiin hyvässä hengessä kuten puoluekokouskin.
Puoluekokouksessa vieraili myös venäläisiä kansalaisaktivisteja ja saatiin terveiset Viron veljespuolueelta, joka tarvitsee apuamme. Viron Vihreitä voi tukea tilille:
tilin omistaja: Erakond Eestimaa Rohelised
tilinumero 221029698609
IBAN: EE072200221029698609
Ohjelman pääkohtana oli uuden periaateohjelman hyväksyminen. Äänestämäänkin päästiin lukuisista kohdista. Periaateohjelma on sivumäärältään alle puolet entisestä, eli tiivistystä on tapahtunut. Eniten keskustelua taisivat herättää maailmankatsomuksien ja valtion suhde, feminismi sanana ja asiana ja eutanasia.
Periaateohjelmassa hyväksyttiin periaatetyöryhmän muotoilu viimesijaisesta autetusta eutanasiasta, ja voimakkaammin muotoiltu kanta hävisi, joten huhut Vihreistä aktiivisen eutanasian ajajina ovat liioiteltuja. Aikaisemmasta ohjelmasta tuttu Vihreä feminismi tipahti käsitteenä ulos periaateohjelmasta, vaikkakin käsitteen sisältö – tunnustaa yhteiskunnan sukupuolittuneet rakenteet, feminismin merkitys tasa-arvoliikkeenä – on mukana ohjelmassa. Ohjelma korostaa maailmankatsomuksien tasa-arvoa mutta ei ole erottamassa kirkkoa valtiosta.
Vihreät korostivat myös mielipiteiden ja sananvapauden kunnioittamisen tärkeyttä, ja puoluekokousväen mielipiteiden, maailmankatsomuksien ja erilaisten painotusten kirjo jo itsessään kuvasteli tätä moninaisuuden arvostamista. Keskustelu oli ajoittain värikästä mutta käytiin hyvässä hengessä kuten puoluekokouskin.
Puoluekokouksessa vieraili myös venäläisiä kansalaisaktivisteja ja saatiin terveiset Viron veljespuolueelta, joka tarvitsee apuamme. Viron Vihreitä voi tukea tilille:
tilin omistaja: Erakond Eestimaa Rohelised
tilinumero 221029698609
IBAN: EE072200221029698609
21.5.2012
Vihreät eivät ole murhaajia
On paikallaan oikoa ilmoille lehahtanutta uutisankkaa siitä että me Vihreät muka olisimme ihan periaateohjelmamme tasolle kirjanneet mahdollisuuden aktiiviseen eutanasiaan. En ole ihan varma, kuka sen on päästänyt, eikä sillä kai niin väliäkään.
Vihreiden puoluekokouksessa päätettiin periaateohjelmasta. Siinä oli paljon muutakin kuin kirjaus mahdollisuudesta potilaan oman tahdon mukaiseen passiiviseen eutanasiaan, siis passiiviseen.
"Ihmisen omaa tahtoa tulee kuulla ja kunnioittaa viimeiseen asti niin parantavan, oireenmukaisen ja saattohoidon yhteydessä kuin kuoleman edessä. Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna."
Murhaajia meistä Vihreistä ei saa, vaikka meille kiväärillä uhaten laitettaisiin kiväärit käteen.
Samaisessa periaateohjelmassa sitouduimme myös mielipiteen -ja sananvapauden edistämiseen, oli näiden mielipiteiden takana ja sananvapauden käyttäjä kuinka syyntakeinen, täysijärkinen, vastuullinen, lukutaitoinen ja lähdekriittinen ja puoluekokouksemme enemmistön kanssa samanmielinen hyvänsä. Tämän periaatteen takana seison minäkin, ja ennen kaikkea seison sen takana, että me Vihreät sekä edustamme että puolustamme moniarvoisuutta ja keskustelua hankalistakin asioista.
Vihreiden puoluekokouksessa päätettiin periaateohjelmasta. Siinä oli paljon muutakin kuin kirjaus mahdollisuudesta potilaan oman tahdon mukaiseen passiiviseen eutanasiaan, siis passiiviseen.
"Ihmisen omaa tahtoa tulee kuulla ja kunnioittaa viimeiseen asti niin parantavan, oireenmukaisen ja saattohoidon yhteydessä kuin kuoleman edessä. Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna."
Murhaajia meistä Vihreistä ei saa, vaikka meille kiväärillä uhaten laitettaisiin kiväärit käteen.
Samaisessa periaateohjelmassa sitouduimme myös mielipiteen -ja sananvapauden edistämiseen, oli näiden mielipiteiden takana ja sananvapauden käyttäjä kuinka syyntakeinen, täysijärkinen, vastuullinen, lukutaitoinen ja lähdekriittinen ja puoluekokouksemme enemmistön kanssa samanmielinen hyvänsä. Tämän periaatteen takana seison minäkin, ja ennen kaikkea seison sen takana, että me Vihreät sekä edustamme että puolustamme moniarvoisuutta ja keskustelua hankalistakin asioista.
20.5.2012
Puheeni Vihreiden puoluekokouksessa
Hyvät ihmiset,
Olen vihreä feministi.
Olen myös mies.
Me Vihreät emme vieläkään ole suuri puolue
Miksi?
Oppikaamme monien kavahtamilta perussuomalaisilta:
Miten antijytky voisi olla mahdollinen?
Samoilla keinoilla kuin jytkykin.
Kuuntelemalla enemmän, puhumalla vähemmän.
Jos perussuomalaisten opetus ei meille kelpaa,
kuunnelkaamme moraalifilosofi Charles Tayloria:
jotta voisimme ajaa heikkojen, hiljaisten, pienten ja
vähemmistöjen etua,
se on tehtävä vetoamalla vahvoihin, äänekkäisiin, suuriin
ja enemmistöihin.
Kaikkein tehokkaimmin tämä tapahtuu realisoimalla piilevä
kannatuksemme, ja tämä onnistuu vain puhumalla samaa kieltä kuin enemmistö, kieltä,
jota enemmistö ymmärtää.
Siksi en kannatakaan vihreän feminismin käsitteen
käyttämistä vaikka allekirjoitan sen sisällön sanasta sanaan,
aivan samoin kuin en näe sitäkään kirjaamisen arvoisena
että olen mies.
Uskoin vielä 25-vuotiaana diskurssianalyytikkona ja semiootikon alkuna että
sanat ovat tekoja.
Me Vihreissä yliarvostamme sanoja. Teot ovat tärkeämpiä.
Tekoja tekevät muutkin kuin presidentti, esimerkiksi me kaikki!
18.5.2012
Lehdistökatsaus perussuomalaiseen (EU)-politiikkaan
http://www.sampoterho.net/?p=1881
http://jormanordlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106077-eu-on-demokratian-kanssa-aivan-eksyksissä
http://tapanimaki1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106136-kreikan-syvä-kriisi
http://timosoini.fi/2012/05/eurokriisi-plokissa-linja-pysyy/
http://jarilindstrom.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106067-kreikka-kysymys
http://reijotossavainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106169-eu-intoilijat-haluavat-ett%C3%A4-heit%C3%A4-ei-saa-arvostella-v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4ss%C3%A4-olemisesta
Ylläolevat ovat viimeisen vuorokauden ajalta perussuomalaisten blogien linkkejä. Niissä puhutaan Euroopan talouskriisistä, tarkemmin sanottuna Kreikan tilanteesta.
Alla on viimeisen vuorokauden ajalta perussuomalaisten blogien sellaisia linkkejä, joiden alla puhutaan vanhustenhuollosta, sosiaali- tai terveyspalveluista, työttömyydestä tai syrjäytymisestä:
Eipä ollut.
Kun esitin talvella kysymykseni Timo Soinille, miksi hän on sekä eduskuntavaali- että presidentinvaalikampanjoissaan jättänyt oman maansa vähäosaiset heitteille EU:n kustannuksella, hän ei vastannut.
Annetaan Perussuomalaisten edelleenkin unohtaa oman maamme todelliset ongelmat. Keskitytään me muut niihin.
http://jormanordlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106077-eu-on-demokratian-kanssa-aivan-eksyksissä
http://tapanimaki1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106136-kreikan-syvä-kriisi
http://timosoini.fi/2012/05/eurokriisi-plokissa-linja-pysyy/
http://jarilindstrom.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106067-kreikka-kysymys
http://reijotossavainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/106169-eu-intoilijat-haluavat-ett%C3%A4-heit%C3%A4-ei-saa-arvostella-v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4ss%C3%A4-olemisesta
Ylläolevat ovat viimeisen vuorokauden ajalta perussuomalaisten blogien linkkejä. Niissä puhutaan Euroopan talouskriisistä, tarkemmin sanottuna Kreikan tilanteesta.
Alla on viimeisen vuorokauden ajalta perussuomalaisten blogien sellaisia linkkejä, joiden alla puhutaan vanhustenhuollosta, sosiaali- tai terveyspalveluista, työttömyydestä tai syrjäytymisestä:
Eipä ollut.
Kun esitin talvella kysymykseni Timo Soinille, miksi hän on sekä eduskuntavaali- että presidentinvaalikampanjoissaan jättänyt oman maansa vähäosaiset heitteille EU:n kustannuksella, hän ei vastannut.
Annetaan Perussuomalaisten edelleenkin unohtaa oman maamme todelliset ongelmat. Keskitytään me muut niihin.
Tervetuloa pelaamaan futista Porvoossa!
Suhteeni jalkapalloon - kuten muutenkin urheiluun - oli vielä kouluaikana varsin ongelmallinen. Tästä syystä ensimmäisen luokan opettajani laittoikin minut kylmiltäni luokkienväliseen matsiin, vieläpä isompia eli kakkosia vastaan. Sen tiesin, että ideana on maalinteko, mutta en tiennyt, mihin. Opin sen kuultuani buuausta katsomosta.
Vähän myöhemmin, kolmannella luokalla, opin, että kehnoimpien pelaajien paikka on puolustuksessa. Minä ja paras kaverini Sami olimme tavallisesti kunujanon viimeisinä, ja useimmiten minä taisin olla oikea ja hän vasen pakki.
Aloitettuani yliopisto-opiskelut, flirttasin hetken hyökkääjänroolin kanssa, päästyäni lapsuuteni rasitteista. Yhtä rasitetta en kuitenkaan voi päältäni ravistaa: kun minulle potkaisee pallon, se on kuin sen heittäisi louhikkoon, vaikka kuinka yritin puoli kesää 3. ja 4. luokan välillä pehmentää pallokosketusta Kantsun Vanhaistenpuiston tekniikkaseinää vasten. Se tekniikkaseinä on muuten siellä vieläkin.
Ei minusta mitään edes köyhän miehen Gerd Mülleriä tullut, vaikka joskus maalini näyttävätkin että ne ovat tulleet vailla täyttä ymmärrystä. Olen löytänyt omimman telokseni liberona tai alimpana keskikenttäpelaajana, esikuvina ehkä Lothar Matthaeus, joka jakeli millimetrintarkkoja pitkiä syöttöjä, tai sitten Jean Tigana, joka katkoi ja juoksi kuin heikkopäinen niin tehokkaasti mutta älykkäästi ja tyylikkäästi että ei hän mikään heikkopäinen lopulta voinutkaan olla.
Niin, takaisin yliopistoaikoihin. Silloin nuoret miehet muuttuivat tas pieniksi pojiksi, paitsi että yksi niistä isoista pienistä pojista oli vaille kahta lapsuuden rasitetta: puolustajan roolia ja alkeellisintakaan tekniikkaa. Minä. Isot pienet pojat puistossa, selkäreput maalitolppina, opin ottamaan jalkapallon sosiaalisena, leikkimielisenä liikuntana. Tätä jäin kaipaamaan ensin muutettuani Osloon ja nyttemmin Porvooseen. Päätin ryhtyä oman elämäni manageriksi.
Porvoon Suistokentälle joka torstaina kello 18 kaikki matalan kynnyksen futiksesta kiinnostuneet, tervetuloa! Eilen jo kahdeksan sateista säätä pelkäämätöntä urheaa jalkapalloilijaa suoritti kauden avauspotkunsa todellisella sekajoukkueella. Mukana oli neljä miestä, yksi nainen, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Jalkapallo onkin ihmisyyttä yhdistävä tekijä! Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, eikä liian aikaista! Tervetuloa mukaan!
Vähän myöhemmin, kolmannella luokalla, opin, että kehnoimpien pelaajien paikka on puolustuksessa. Minä ja paras kaverini Sami olimme tavallisesti kunujanon viimeisinä, ja useimmiten minä taisin olla oikea ja hän vasen pakki.
Aloitettuani yliopisto-opiskelut, flirttasin hetken hyökkääjänroolin kanssa, päästyäni lapsuuteni rasitteista. Yhtä rasitetta en kuitenkaan voi päältäni ravistaa: kun minulle potkaisee pallon, se on kuin sen heittäisi louhikkoon, vaikka kuinka yritin puoli kesää 3. ja 4. luokan välillä pehmentää pallokosketusta Kantsun Vanhaistenpuiston tekniikkaseinää vasten. Se tekniikkaseinä on muuten siellä vieläkin.
Ei minusta mitään edes köyhän miehen Gerd Mülleriä tullut, vaikka joskus maalini näyttävätkin että ne ovat tulleet vailla täyttä ymmärrystä. Olen löytänyt omimman telokseni liberona tai alimpana keskikenttäpelaajana, esikuvina ehkä Lothar Matthaeus, joka jakeli millimetrintarkkoja pitkiä syöttöjä, tai sitten Jean Tigana, joka katkoi ja juoksi kuin heikkopäinen niin tehokkaasti mutta älykkäästi ja tyylikkäästi että ei hän mikään heikkopäinen lopulta voinutkaan olla.
Niin, takaisin yliopistoaikoihin. Silloin nuoret miehet muuttuivat tas pieniksi pojiksi, paitsi että yksi niistä isoista pienistä pojista oli vaille kahta lapsuuden rasitetta: puolustajan roolia ja alkeellisintakaan tekniikkaa. Minä. Isot pienet pojat puistossa, selkäreput maalitolppina, opin ottamaan jalkapallon sosiaalisena, leikkimielisenä liikuntana. Tätä jäin kaipaamaan ensin muutettuani Osloon ja nyttemmin Porvooseen. Päätin ryhtyä oman elämäni manageriksi.
Porvoon Suistokentälle joka torstaina kello 18 kaikki matalan kynnyksen futiksesta kiinnostuneet, tervetuloa! Eilen jo kahdeksan sateista säätä pelkäämätöntä urheaa jalkapalloilijaa suoritti kauden avauspotkunsa todellisella sekajoukkueella. Mukana oli neljä miestä, yksi nainen, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Jalkapallo onkin ihmisyyttä yhdistävä tekijä! Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, eikä liian aikaista! Tervetuloa mukaan!
17.5.2012
Puoluesihteeri Laturi avaa Porvoon Vihreiden kuntavaalikampanjan
Puoluesihteeri Panu Laturi vierailee Porvoon Vihreiden ehdokasesittelyssä keskiviikkona 23.5. Ovet ovat auki lehdistölle ja kaikille kiinnostuneille jo kello 17. Tule Kaupungintaloon sisälle takaovesta, siis ei torin puolelta ja portaita alas kellarikerrokseen kuulemaan, missä mennään kuntavaalien ehdokashankinnassa! Paikalla on myös porvoolaisia vihreitä kuntavaaliehdokkaita, myös minä. Tule jututtamaan!
16.5.2012
Henri Hirvenojan aikalaistodistus minusta
Niin voin kertoa ollen kahden EU-toimiston johtajana Brysselissä, Pohjoismaiden edustajana EU-instituutiossa jne jossa Michael olisi tehnyt vähintäänikin paremmin! Lahjakkain tuntemani ihminen sosiaalisesti kun on kyse hienovaraisuudesta - ja myöskin ehdottomasti luotetettavin henkilö ei mikään peluri. Jos haet politiikkaan eteenpäin, kielellisesti fiksuin jonka tunnen:)
Vihreissä on joitain vesimeloneja, päältä vihreä sisältä punainen, hän ei ole sitä.
Tämän vanhan ystäväni Henri Hirvenojan vapaa kertomuksen minusta hän linkitti Facebook-sivulleni pyytämättä. Henrin tunnen yli 20 vuoden takaa, jo ajoilta ennen kun Suomi oli päättänyt hakea EU-jäsenyyttä. Kadotin Henkan vuosiksi kun hän loi uraa EU-elimissä. Tosiystävät eivät kuitenkaan koskaan katoa.
Me olimme niitä kokoomusnuoria, jotka olimme mukana siinä etujoukossa, jotka tekivät aloitteen Kokoomukselle EU-jäsenyyden hakemisesta. Puolueet vaihtuvat, ihmiset kuitenkin säilyvät. Kiitos Henri!
Vihreissä on joitain vesimeloneja, päältä vihreä sisältä punainen, hän ei ole sitä.
Tämän vanhan ystäväni Henri Hirvenojan vapaa kertomuksen minusta hän linkitti Facebook-sivulleni pyytämättä. Henrin tunnen yli 20 vuoden takaa, jo ajoilta ennen kun Suomi oli päättänyt hakea EU-jäsenyyttä. Kadotin Henkan vuosiksi kun hän loi uraa EU-elimissä. Tosiystävät eivät kuitenkaan koskaan katoa.
Me olimme niitä kokoomusnuoria, jotka olimme mukana siinä etujoukossa, jotka tekivät aloitteen Kokoomukselle EU-jäsenyyden hakemisesta. Puolueet vaihtuvat, ihmiset kuitenkin säilyvät. Kiitos Henri!
15.5.2012
Liiton miehet rikkoivat ilmaveivin
Suomen viimevuotisen maailmanmestaruuden symboliksi noussut Mikael Granlundin ilmaveivi saattoi tuhota Suomen menestymismahdollisuudet näissä kisoissa ja jopa Mikael Granlundin peliuran, joka on paljon tärkeämpi asia kuin nämä kisat. Nuorukainen on mainostettu ja peluutettu rikki. Vaikka poika olisi luonteeltaan kuinka vaatimaton, eivät jatkuvat haastattelupyynnöt ja mainokset voi olla häiritsemättä harjoittelua ja nuorukaisen yksityiselämää. Ei voi olla fiksua sälyttää joukkueen menestymispaineita hädin tuskin täysikasvuiselle nuorukaiselle. Ja kyllä kaukaloiden tapahtumillakin on osuutensa. Ei olisi ollut pakko peluuttaa HIF-Koffin Mikkeä ihan joka pelissä, ja kaikkein vahingollisinta ja typerintä oli laittaa Mikke juniorien mm-kisoihin. Vaikka Mikke pelistä joka solullaan nauttivana veijarina onkin vakuutellut jaksavansa epäinhimillisen rääkin, niin kropan rajat ovat tulleet vastaan. Mikke on peluutettu rikki. Toivottavasti hän toipuu, ja toivottavasti hän saa kroppansa sekä itseluottamuksensa omaan tekemiseensä ja peli-ilon takaisin ennen lähtöään Minnesotaan.
Ei liian lahjakkaita nuoria, sellaisia, jotka mahtuvat aikuisten joukkueisiin, saa peluuttaa nuorten kisoissa. Tässä on Suomen nuorisomaajoukkueen johto toiminut ajattelemattomasti.
Jos Mikke onkin liian hyvä junioriksi, sama voi päteä myös painoluokkaurheiluihin. Olen sitä mieltä, että jos alemman painoluokan painonnostaja nostaa enemmän kun ylemmän painoluokan kilpailija, ylemmät painoluokat tulee hylätä. Alempien painoluokkien kilpailija on tällöin osoittanut painoluokat tarpeettomiksi, tavallaan pilkannut samalla itseään isompia.
Viime kisoissa Mikke "pilkkasi" painovoimaa ja vastustajia. Nyt hän on irvikuva viime vuotisestaan. Annetaan Miken levätä ja ei enää valita supernuoria junnukisoihin, näitä Granlundeja ja Vatasia (joka myöskin menee jatkuvasti rikki).
Ei liian lahjakkaita nuoria, sellaisia, jotka mahtuvat aikuisten joukkueisiin, saa peluuttaa nuorten kisoissa. Tässä on Suomen nuorisomaajoukkueen johto toiminut ajattelemattomasti.
Jos Mikke onkin liian hyvä junioriksi, sama voi päteä myös painoluokkaurheiluihin. Olen sitä mieltä, että jos alemman painoluokan painonnostaja nostaa enemmän kun ylemmän painoluokan kilpailija, ylemmät painoluokat tulee hylätä. Alempien painoluokkien kilpailija on tällöin osoittanut painoluokat tarpeettomiksi, tavallaan pilkannut samalla itseään isompia.
Viime kisoissa Mikke "pilkkasi" painovoimaa ja vastustajia. Nyt hän on irvikuva viime vuotisestaan. Annetaan Miken levätä ja ei enää valita supernuoria junnukisoihin, näitä Granlundeja ja Vatasia (joka myöskin menee jatkuvasti rikki).
12.5.2012
Kaupan kassat ovat autoistamisen välikappaleita
Käydessäni äsken paikallisessa Citymarket-nimisessä kaupassa, tarkoituksessa hankkia pinjansiemeniä, tiesin että tuollaiset isot kaupat ovat viikonloppuisin vaarallisia. Niissä on paitsi sellainen ruuhka että niissä alkaa voida pahoin, niissä on myös vaarana että mukaan tarttuu kaikenlaista. Nyt tuli myös suihkusaippuaa ja jalkapallokeräilykortteja. Mukaan voi tarttua myös kassalta, pyytämättä ja yllätyksenä. Ja ilmaiseksi. Kustannukset voivat kuitenkin olla sietämättömät, sekä asiakkaalle että orj...eikun myyjälle.
Kassalla vähäiset ostokseni - jotka aivan hyvin olisivat mahtuneet takkini taskuihin - sullottiin minulta kysymättä hedelmäpussiin. Se kun on läpinäkyvä, näin että sinne sullottiin myös jotakin muuta. Otin sen jotakin muuta tarkasteluun. Se oli autoarvontakuponki. Myyjä vaikutti hämmästyneeltä ojentaessani sen hänelle takaisin sanoen: "mulla ei oikein ole tuolle käyttöä kun ei mulla ole ajokorttia".
Niin, ei ole ajokorttia. Mitä olisin tehnyt autolla? Olisinko ajanut ajokortin saadakseni ilon nauttia palkinnostani? Vai olisinko koettanut myydä auton pois, seurauksella että olisin joutunut maksamaan myyntivoittoveroa, ja samalla osallistunut tämän maailman autoistamiseen?
En kadehdi kyllä tuota myyjääkään yhtään, joutua tekemään jotakin sellaista, mitä ihan varmasti ei lue hänen työsopimuksessaan ilman että hän saisi siitä mitään provisiota tai ekstraa. Citymarket orjuuttaa työntekijöitään, tekemällä heistä välineitä ja välikappaleita maailman autoistamiselle huijaamalla asiakkailleen piilotettuna mukaan autoilulitteroita. Hyi. Tämä kokemukseni vahvistaa allaolevasta linkistä jo talvella ounastelemani: Citymarketilla on salaliitto lopettaa pyöräily ja motorisoida asiakkaansa.
http://perukangas.blogspot.com/2012/01/citymarketin-pyoratelineiden-arvoitus.html
Kassalla vähäiset ostokseni - jotka aivan hyvin olisivat mahtuneet takkini taskuihin - sullottiin minulta kysymättä hedelmäpussiin. Se kun on läpinäkyvä, näin että sinne sullottiin myös jotakin muuta. Otin sen jotakin muuta tarkasteluun. Se oli autoarvontakuponki. Myyjä vaikutti hämmästyneeltä ojentaessani sen hänelle takaisin sanoen: "mulla ei oikein ole tuolle käyttöä kun ei mulla ole ajokorttia".
Niin, ei ole ajokorttia. Mitä olisin tehnyt autolla? Olisinko ajanut ajokortin saadakseni ilon nauttia palkinnostani? Vai olisinko koettanut myydä auton pois, seurauksella että olisin joutunut maksamaan myyntivoittoveroa, ja samalla osallistunut tämän maailman autoistamiseen?
En kadehdi kyllä tuota myyjääkään yhtään, joutua tekemään jotakin sellaista, mitä ihan varmasti ei lue hänen työsopimuksessaan ilman että hän saisi siitä mitään provisiota tai ekstraa. Citymarket orjuuttaa työntekijöitään, tekemällä heistä välineitä ja välikappaleita maailman autoistamiselle huijaamalla asiakkailleen piilotettuna mukaan autoilulitteroita. Hyi. Tämä kokemukseni vahvistaa allaolevasta linkistä jo talvella ounastelemani: Citymarketilla on salaliitto lopettaa pyöräily ja motorisoida asiakkaansa.
http://perukangas.blogspot.com/2012/01/citymarketin-pyoratelineiden-arvoitus.html
11.5.2012
Lively and dramatic Schubert
Harnoncourt's Schubert clearly benefits from his lessions as a master of authentic performing practice; it is neatly articulated, a large orchestra sounding precise, surprisingly light in touch yet full-bodied when called for. For some his style may strike as somewhat crude, but for me he underlines any suggestions of symphonic structure there might be in existence. There is certainly no want of darkness in his account of the Unfinished symphony, but it is especially the four first symphonies that gain most in his illuminative yet dramatic approach that removes all the unnecessary skin out from the textures. His account of the fifth symphony may not be the dreamiest and other-wordly available, but even this happiest of all symphonies is given a new alternative dimension in his accentuated reading.
For me his cycle offers the ideal approach for this music.
This review was published at Amazon.co.uk as below:
http://www.amazon.co.uk/review/R3L6G44JF8CEJX/ref=cm_cr_dp_title?ie=UTF8&ASIN=B000AGL1A2&nodeID=229816&store=music
For me his cycle offers the ideal approach for this music.
This review was published at Amazon.co.uk as below:
http://www.amazon.co.uk/review/R3L6G44JF8CEJX/ref=cm_cr_dp_title?ie=UTF8&ASIN=B000AGL1A2&nodeID=229816&store=music
9.5.2012
Ehdokas on pienyrittäjä
Kunnallispoliitikko on ajankäytöllisesti kahden työn loukussa, ainakin sen perusteella mitä olen kuullut Helsingistä: yhdellä palkalla tehdään kahta työtä. Palkkaa vaikuttamisesta saava kansanedustaja ei sen vähemmällä työmäärällä pääse, olkoonkin että hänen mahdollinen toimintansa valtuutettuna tavallaan tukee työtä kansanedustajana ja päinvastoin. Pienemmissä kunnissa kunnallispoliitikko pääsee sentään helpommalla, olettaen että hän ei ole samanaikaisesti kansanedustaja.
Siinä vaiheessa kun vasta haaveillaan paikasta poliittis-edustuksellisessä tehtävässä, oli tämä sitten palkallista tai ei, hakija on oikeastaan pienyrittäjä. Hän satsaa aika paljon, tekee pankkilainalla vaalimainoksia ja kiinnittää joskus jopa perheensä ja talonsa siihen hyvin epävarmaan tulevaisuusoptioon että ehkä joskus elämäntapa-aktivismista voisi tulla työtä. Kuitenkaan kunnallispolitiikka ei siinä mielessä ole työtä että sillä maksaisi takaisin niitä lainoja. Taustalla saattaakin kajastaa etäisessä horisontissa toive kansanedustajan työstä, jolloin kunnallispolitiikka nähdäänkin ainakin osittain välineenä valtakunnanpolitiikkaan vaikuttamiseen. Juontui vaikuttamisen tarve sitten tyytymättömyydestä nykytilaan, tulevaisuuden pelosta tai positiivisesta maailmanparannushengestä, aktivisti on vaikuttamisen tarpeesta pääsemättömissä, se istuu kuin seepran raidat.
Poliitikon perheeltä vaaditaan aika paljon. Pahimmillaan jopa pieni paikallispoliitikko voi saada osakseen blogikirjoituksesta herneet nenään ottaneiden häiriköiden uhkailuja, jotka ovat tyyppiä tiedän mitä poikasi teki viime kesänä. Tällöin onkin plussaa, jos pieni kunnallispoliitikko onkin sen verran iso kunnallispoliitikko että hän käy pösilökarkottimeksi.
Ehdokkaan ammattitauti on napoleonkompleksi. Kun kunnallisvaaliehdokas kuvittelee voivansa monistaa itsensä ihan joka paikkaan, kaikkiin mahdollisiin asukastilaisuuksiin, niin säännönmukaisesti edes sitä kaikkein haalistuneinta kopiota ei riitä kotijoukkojen iloksi. Feministinä inhoan käsitettä kotijoukot, mutta oli ehdokas sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä, niin asuinkumppaneista ja perheestä tulee herkästi huoltojoukkoja, kun ehdokas käy kotona maksimissaan tankkautumassa ja nukkumassa.
Jos läheiset ovat hengessä mukana, he ovat enemmän kuin kullanarvoisia. Heidän antamansa ajan arvoa on mahdotonta mitata, mutta joskus ehdokkaan perhe - paitsi puolisot, myös vanhemmat - uhraavat konkreettisesti rahaakin. Mikäs siinä jos he kokevat sen filantrooppisena hyväntekeväisyytenä. Ehdokkaan puolisous ei kuitenkaan käy oikein edes sivutoimiseksi uraksi, ja sitä onkin vaikeaa suositella kellekään, olla wannabe-napoleonin puolisona siinä toivossa että joskus ehkä pääsisi linnankutsuihin, aveccius kun on käytännössä ainoa sallittu nepotismin muoto.
Ehdokkuus muovaa jossakin määrin ehdokkaan psyykeä, joten on parempi olla sotkematta politiikkaan toisia ihmisiä. Sinkulle politiikka on ihan hyvää ajanvietettä.
On toki positiivista, että äänestäjien ja päättäjien välillä ei ole sellaisia näkymättömiä kytköksiä kuin esimerkiksi vaalirahoittajia, mutta vaalirahoitus takaa ainakin sen, että kampanjointi ei ole kiinni omasta tai omaisten selkänahasta.
Ei ole olemassa mitään mittareita sille, miten mitata ajan ja rahan meneminen silloin kun ehdokkuus ei ole johtanut toivottuun lopputulokseen. Siksi ehdokas onkin rinnastettavissa pienyrittäjään, joka ei voi ulkoistaa riskiään - joka on kampanjointiin uhrattu läheisten aika ja raha - minnekään. Vaikuttamisen tunne on kuitenkin itsessään palkitsevaa: innostuneiden ihmisten näkemisestä voimaantuu ja tuntee tekevänsä jotakin merkittävää, ja vaikuttamisesta taitaa saada endorfiinihumalat, tunteen, joka on sukua urheilun jälkilöylyille, taide-elämykselle tai seksille. Siksi politiikka onkin kuitenkin, loppujen lopuksi ihan haluttavaa hommaa. Eikä ehdokkaan käy muita syyttelemään siitä että on lähtenyt mukaan. Marttyyriksi heittäytyvä poliitikko on sietämätön olento.
Siinä vaiheessa kun vasta haaveillaan paikasta poliittis-edustuksellisessä tehtävässä, oli tämä sitten palkallista tai ei, hakija on oikeastaan pienyrittäjä. Hän satsaa aika paljon, tekee pankkilainalla vaalimainoksia ja kiinnittää joskus jopa perheensä ja talonsa siihen hyvin epävarmaan tulevaisuusoptioon että ehkä joskus elämäntapa-aktivismista voisi tulla työtä. Kuitenkaan kunnallispolitiikka ei siinä mielessä ole työtä että sillä maksaisi takaisin niitä lainoja. Taustalla saattaakin kajastaa etäisessä horisontissa toive kansanedustajan työstä, jolloin kunnallispolitiikka nähdäänkin ainakin osittain välineenä valtakunnanpolitiikkaan vaikuttamiseen. Juontui vaikuttamisen tarve sitten tyytymättömyydestä nykytilaan, tulevaisuuden pelosta tai positiivisesta maailmanparannushengestä, aktivisti on vaikuttamisen tarpeesta pääsemättömissä, se istuu kuin seepran raidat.
Poliitikon perheeltä vaaditaan aika paljon. Pahimmillaan jopa pieni paikallispoliitikko voi saada osakseen blogikirjoituksesta herneet nenään ottaneiden häiriköiden uhkailuja, jotka ovat tyyppiä tiedän mitä poikasi teki viime kesänä. Tällöin onkin plussaa, jos pieni kunnallispoliitikko onkin sen verran iso kunnallispoliitikko että hän käy pösilökarkottimeksi.
Ehdokkaan ammattitauti on napoleonkompleksi. Kun kunnallisvaaliehdokas kuvittelee voivansa monistaa itsensä ihan joka paikkaan, kaikkiin mahdollisiin asukastilaisuuksiin, niin säännönmukaisesti edes sitä kaikkein haalistuneinta kopiota ei riitä kotijoukkojen iloksi. Feministinä inhoan käsitettä kotijoukot, mutta oli ehdokas sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä, niin asuinkumppaneista ja perheestä tulee herkästi huoltojoukkoja, kun ehdokas käy kotona maksimissaan tankkautumassa ja nukkumassa.
Jos läheiset ovat hengessä mukana, he ovat enemmän kuin kullanarvoisia. Heidän antamansa ajan arvoa on mahdotonta mitata, mutta joskus ehdokkaan perhe - paitsi puolisot, myös vanhemmat - uhraavat konkreettisesti rahaakin. Mikäs siinä jos he kokevat sen filantrooppisena hyväntekeväisyytenä. Ehdokkaan puolisous ei kuitenkaan käy oikein edes sivutoimiseksi uraksi, ja sitä onkin vaikeaa suositella kellekään, olla wannabe-napoleonin puolisona siinä toivossa että joskus ehkä pääsisi linnankutsuihin, aveccius kun on käytännössä ainoa sallittu nepotismin muoto.
Ehdokkuus muovaa jossakin määrin ehdokkaan psyykeä, joten on parempi olla sotkematta politiikkaan toisia ihmisiä. Sinkulle politiikka on ihan hyvää ajanvietettä.
On toki positiivista, että äänestäjien ja päättäjien välillä ei ole sellaisia näkymättömiä kytköksiä kuin esimerkiksi vaalirahoittajia, mutta vaalirahoitus takaa ainakin sen, että kampanjointi ei ole kiinni omasta tai omaisten selkänahasta.
Ei ole olemassa mitään mittareita sille, miten mitata ajan ja rahan meneminen silloin kun ehdokkuus ei ole johtanut toivottuun lopputulokseen. Siksi ehdokas onkin rinnastettavissa pienyrittäjään, joka ei voi ulkoistaa riskiään - joka on kampanjointiin uhrattu läheisten aika ja raha - minnekään. Vaikuttamisen tunne on kuitenkin itsessään palkitsevaa: innostuneiden ihmisten näkemisestä voimaantuu ja tuntee tekevänsä jotakin merkittävää, ja vaikuttamisesta taitaa saada endorfiinihumalat, tunteen, joka on sukua urheilun jälkilöylyille, taide-elämykselle tai seksille. Siksi politiikka onkin kuitenkin, loppujen lopuksi ihan haluttavaa hommaa. Eikä ehdokkaan käy muita syyttelemään siitä että on lähtenyt mukaan. Marttyyriksi heittäytyvä poliitikko on sietämätön olento.
7.5.2012
Mitä on kokoomuslainen yksilöllisyys?
Kokoomuksen uskonkappaleena on mahdollisimman suuri yksilönvapaus, jota pidetään itseisarvoisena hyvänä: sitä, että saa valita mahdollisimman monesta vaihtoehdosta mahdollisimman vapaasti. Siitä, mitkä yksilöiden edellytykset tehdä näitä valintoja, puhutaan paljon vähemmän, ja vielä vähemmän siitä, mitkä ovat näiden yksilöllisten valintojen seuraukset paitsi yksilöihin sinänsä, myös yksilöiden tulevien valintojen vapausasteisiin. Kokoomusta viehättää yksilönvapaus abstraktina periaatteena, ikään kuin maailma olisi jokin laboratorio. Ei se kuitenkaan ole. Jos ovat ihmisten tarpeet erilaisia, sitä ovat myös heidän mahdollisuutensa.
Otetaan esimerkki. Kun vapaa yksilö päättää, että hän nopeimmin etenee työmatkansa omalla autolla yksin, tämä saattaisi ollakin totta sellaisessa teoreettisessa maailmassa, jossa tämä yksilö olisi ainoa, johon yksilöllinen vapaus: siis sekä valinnanvapaus että sen mahdollisuus voi toteutua. Mutta kun ei ole. Mitä enemmän yksilönvapautta ihannoidaan sekä aatteellisena ihanteena että ajetaan poliittisilla ohjauskeinoilla, sitä enemmän tullaan törmänneeksi kontrafinaliteettiin: kun yksilöt toimivat kukin omien etujensa mukaisesti, lopputulos on kaikille yksilöille, mukaanlukien he itse, kaikkea muuta, usein jopa kehnoin mahdollinen. Kokoomuslainen vapaus korostaa vapautta johonkin, kuten esimerkiksi autoiluun, mutta vähemmälle jää vapaus jostakin, kuten liikenneruuhkista.
Kokoomus uskoo mahdollisuuksien tasa-arvon ennalta annetuksi lähtökohdaksi. Siksi heikäläiset eivät aina osaakaan huolestua niin vakavasti julkisten palveluiden leikkauksista. Ei riitä, että palvelut tarjotaan tasa-arvoisesti jos taustatekijät eroavat. Tämä taustatekijöiden eroavuudet selittävät meillä esimerkiksi sosioekonomiset sairastavuus- ja eliniänodote-erot, ja ne ovat meillä olleet lisääntymään päin. Ei auta, että koululaitoksemme on periaatteellisesti tasa-arvoinen (ja tasapäistävä?), kun oppilasaineksen oppimisen edellytykset eroavat riippuen mm. lukemiskulttuurista ja siitä, miten kotona arvostetaan opiskelua. Basil Bernstein puhui kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, jolla hän viittasi siihen, miten kotona käytetyn kielen abstraktiivisuus (tai konkreettisuus) valmistaa opiskelemaan. Ja nyt kun 90-luvun lama-ajan jälkeen ollaan ainakin diskursiivisella tasolla siirrytty viranomais-kansalaissuhteissa yhä enemmän konsultti-asiakas -suhteeseen, tämä vaatii kansalais-asiakkaalta entistä enemmän asiantuntemusta ja jaksamista, jotta osaisi ja jaksaisi hoitaa itse omia asioitaan.
Ei rajoittunut koodi sentään ole väistämätön kohtalo, mikään kastimerkki, vaikka sattuisi kasvamaan perheessä jossa toinen vanhempi jätti koulunsa kansalaiskouluun, tosin vastoin omaa tahtoaan ja lahjakkuuttaan ja toisella se sattui jäämään keskenjätetylle oppikoulutasolle. Kumpaakaan tämä ei ole estänyt sivistämästä itseään vapaaehtoisesti, ja heidän lapsensa kasvoi kirjojen keskellä, kirjojen, joita sai myös lukea ja joita myös luettiin. Ensin minulle ja sitten minä itse.
Mitä minulla sitten on valittamista, minunhan pitäisi olla yksilön sosiaalisen nousun huippunäytekappale? Sain käydä lukion, ja pääsin yliopistoonkin. Jossa luin varmaankin vääriä kirjoja kun jouduin marxismin, sosiologian ja ties minkä kaiken muun sosio-alkuisen indoktrinomaksi. Kannattaisi opiskella yhteiskuntatieteen klassikoita, jotka jo ymmärsivät vapaan kilpailun ei-toivotut seurausilmiöt. Karl Marxin - aivan oikein, se on se pahamaineinen tyyppi joka keksi rautaesipirun eikun ripun - mielestä vapaa kilpailu johtaa lopulta vain vahvimman selviämiseen. Sukulaissielu, sosiobiologian perustaja Herbert Spencerin termi Survival of the fittest käy enemmänkin kuin eliömaailmasta lainatuksi metaforaksi.
Yhteiskuntatieteen klassikoiden lukemista ei voi liian lämpimästi suositella. Seurauksena voisi olla se, että puhuisi vähemmän lämpimikseen löperöitä esimerkiksi vapauden väärinymmärtämisestä. Yhteiskunnan kerrostuneisuutta ei myöskään kannata eikä voi kiistää, ainakaan jos on yhtään sattunut lukemaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.
Otetaan esimerkki. Kun vapaa yksilö päättää, että hän nopeimmin etenee työmatkansa omalla autolla yksin, tämä saattaisi ollakin totta sellaisessa teoreettisessa maailmassa, jossa tämä yksilö olisi ainoa, johon yksilöllinen vapaus: siis sekä valinnanvapaus että sen mahdollisuus voi toteutua. Mutta kun ei ole. Mitä enemmän yksilönvapautta ihannoidaan sekä aatteellisena ihanteena että ajetaan poliittisilla ohjauskeinoilla, sitä enemmän tullaan törmänneeksi kontrafinaliteettiin: kun yksilöt toimivat kukin omien etujensa mukaisesti, lopputulos on kaikille yksilöille, mukaanlukien he itse, kaikkea muuta, usein jopa kehnoin mahdollinen. Kokoomuslainen vapaus korostaa vapautta johonkin, kuten esimerkiksi autoiluun, mutta vähemmälle jää vapaus jostakin, kuten liikenneruuhkista.
Kokoomus uskoo mahdollisuuksien tasa-arvon ennalta annetuksi lähtökohdaksi. Siksi heikäläiset eivät aina osaakaan huolestua niin vakavasti julkisten palveluiden leikkauksista. Ei riitä, että palvelut tarjotaan tasa-arvoisesti jos taustatekijät eroavat. Tämä taustatekijöiden eroavuudet selittävät meillä esimerkiksi sosioekonomiset sairastavuus- ja eliniänodote-erot, ja ne ovat meillä olleet lisääntymään päin. Ei auta, että koululaitoksemme on periaatteellisesti tasa-arvoinen (ja tasapäistävä?), kun oppilasaineksen oppimisen edellytykset eroavat riippuen mm. lukemiskulttuurista ja siitä, miten kotona arvostetaan opiskelua. Basil Bernstein puhui kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, jolla hän viittasi siihen, miten kotona käytetyn kielen abstraktiivisuus (tai konkreettisuus) valmistaa opiskelemaan. Ja nyt kun 90-luvun lama-ajan jälkeen ollaan ainakin diskursiivisella tasolla siirrytty viranomais-kansalaissuhteissa yhä enemmän konsultti-asiakas -suhteeseen, tämä vaatii kansalais-asiakkaalta entistä enemmän asiantuntemusta ja jaksamista, jotta osaisi ja jaksaisi hoitaa itse omia asioitaan.
Ei rajoittunut koodi sentään ole väistämätön kohtalo, mikään kastimerkki, vaikka sattuisi kasvamaan perheessä jossa toinen vanhempi jätti koulunsa kansalaiskouluun, tosin vastoin omaa tahtoaan ja lahjakkuuttaan ja toisella se sattui jäämään keskenjätetylle oppikoulutasolle. Kumpaakaan tämä ei ole estänyt sivistämästä itseään vapaaehtoisesti, ja heidän lapsensa kasvoi kirjojen keskellä, kirjojen, joita sai myös lukea ja joita myös luettiin. Ensin minulle ja sitten minä itse.
Mitä minulla sitten on valittamista, minunhan pitäisi olla yksilön sosiaalisen nousun huippunäytekappale? Sain käydä lukion, ja pääsin yliopistoonkin. Jossa luin varmaankin vääriä kirjoja kun jouduin marxismin, sosiologian ja ties minkä kaiken muun sosio-alkuisen indoktrinomaksi. Kannattaisi opiskella yhteiskuntatieteen klassikoita, jotka jo ymmärsivät vapaan kilpailun ei-toivotut seurausilmiöt. Karl Marxin - aivan oikein, se on se pahamaineinen tyyppi joka keksi rautaesipirun eikun ripun - mielestä vapaa kilpailu johtaa lopulta vain vahvimman selviämiseen. Sukulaissielu, sosiobiologian perustaja Herbert Spencerin termi Survival of the fittest käy enemmänkin kuin eliömaailmasta lainatuksi metaforaksi.
Yhteiskuntatieteen klassikoiden lukemista ei voi liian lämpimästi suositella. Seurauksena voisi olla se, että puhuisi vähemmän lämpimikseen löperöitä esimerkiksi vapauden väärinymmärtämisestä. Yhteiskunnan kerrostuneisuutta ei myöskään kannata eikä voi kiistää, ainakaan jos on yhtään sattunut lukemaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.
5.5.2012
Virikkeet rikkovat lapset ja virikkeettömyys rikkoo vanhemmat
Olen aikaisemminkin kirjoittanut tässä blogissa (esim. http://perukangas.blogspot.com/2012/02/varhaiskasvatustiede-on.html , http://perukangas.blogspot.com/2011/10/tutkija-haluaa-palauttaa-aidit.html ), että kun päivähoito onkin alun alkaen kehitetty naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi, niin varhaiskasvatustiede taas on kehitetty työssäkäyvien vanhempien syyllistämiseksi ja kotonaolevien tylsistämiseksi. Nyt taas elokuvien ikäraja-asioista vastaavan mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskuksen (mikä nimi!) johtaja Leo Pekkalan mielestä vauvakinot pitäisi varmaankin lopettaa, koska hänen mukaansa siitä ei ole mitään todisteita, että elokuvat vaikuttaisivat alle kaksivuotiaisiin eri tavoin kuin yli kaksivuotiaisiin. Tästä lisää allaolevassa linkissä:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/suomi-kieltojen-maa-raskaana-olevien-elokuvissakaynnit-estettava-lastensuojelun-nimissa
Tai siis vauvakino olisi varmaan ihan ok, edellyttäen että siellä esitettäisiin Teletappeja. Edellyttäen että kukaan aikuinen menisi sellaiseen tapahtumaan. En kyllä menisi Ben Stilleriä tai Adam Sandleriakaan vilkuilemaan, edes syrjäkarein. Sen sijaan kelpo draamalle on aina sijansa. Näin Oslon vauvakinoissa esimerkiksi Revolutionary Roadin tai Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. Toki lasten audiovisuaalisistakin tuotteista voi oppia aikuisemmallakin maulla varustettuna tykkäämään, enkä tarkoita vain Olle Hellbomin filmejä. Minä ehdollistuin BBC:n leikki-ikäisten nukkeanimaatioon In the night garden norjaksi spiikattuna siinä määrin, että voisin katsoa sitä itsenäisestikin. Oikein hyvää elokuvailtaa, ja sen kunniaksi korkattakoon viinipullo!
Ei tietenkään vauvakinolta voi kohtuudella odottaa yhtä intensiivistä katsomiskokemusta kuin aikuisten elokuva-arkistolta. Ei se ole tarkoituskaan. Vauvakinon pääasiallinen tarkoitus on, että vauva tapaa muita vauvoja ja että hänen vanhempansa pääsee tapaamaan muita vanhempia. Näin melkein kokonaan ja melkein kunnolla Oslon vauvakinoissa esimerkiksi sotaelokuvan Max Manus, ja toki minua vähän mietitytti että tuleeko tuollaisesta ehkä trauma pojalleni, silloin vähän yli vuoden. No, tuskin vain. Elokuva ei poikaani kiinnostanut pätkääkään. Hän nimittäin kiipeili, juoksi, nauroi, söi, leikki, varasteli muiden lasten leluja ja syötäviä, ja sen, mitä ehdin hänen vahtaamiseltaan syrjäkarein nähdä, antoi ymmärtää että se oli genressään audiovisuaalisesti varsin hillittyä epookkia.
Lapset täällä Suomessa näemmä halutaan suojella kuoliaiksi. Mutta kuka ymmärtäisi suojella lapsia vanhemmiltaan, jotka saattavat tylsistyä ilman sosiaalisia kontakteja tai mitään tekemistä? Aloitettakoon suojelu varhaiskasvatustieteilijöiltä, jotka ovat näemmä unohtaneet miksi heille on annettu oikeus olla olemassa: heidän piti kuorruttaa se syy, miksi puolen ihmiskunnasta - naisten - piti päästä töihin.
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/suomi-kieltojen-maa-raskaana-olevien-elokuvissakaynnit-estettava-lastensuojelun-nimissa
Tai siis vauvakino olisi varmaan ihan ok, edellyttäen että siellä esitettäisiin Teletappeja. Edellyttäen että kukaan aikuinen menisi sellaiseen tapahtumaan. En kyllä menisi Ben Stilleriä tai Adam Sandleriakaan vilkuilemaan, edes syrjäkarein. Sen sijaan kelpo draamalle on aina sijansa. Näin Oslon vauvakinoissa esimerkiksi Revolutionary Roadin tai Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. Toki lasten audiovisuaalisistakin tuotteista voi oppia aikuisemmallakin maulla varustettuna tykkäämään, enkä tarkoita vain Olle Hellbomin filmejä. Minä ehdollistuin BBC:n leikki-ikäisten nukkeanimaatioon In the night garden norjaksi spiikattuna siinä määrin, että voisin katsoa sitä itsenäisestikin. Oikein hyvää elokuvailtaa, ja sen kunniaksi korkattakoon viinipullo!
Ei tietenkään vauvakinolta voi kohtuudella odottaa yhtä intensiivistä katsomiskokemusta kuin aikuisten elokuva-arkistolta. Ei se ole tarkoituskaan. Vauvakinon pääasiallinen tarkoitus on, että vauva tapaa muita vauvoja ja että hänen vanhempansa pääsee tapaamaan muita vanhempia. Näin melkein kokonaan ja melkein kunnolla Oslon vauvakinoissa esimerkiksi sotaelokuvan Max Manus, ja toki minua vähän mietitytti että tuleeko tuollaisesta ehkä trauma pojalleni, silloin vähän yli vuoden. No, tuskin vain. Elokuva ei poikaani kiinnostanut pätkääkään. Hän nimittäin kiipeili, juoksi, nauroi, söi, leikki, varasteli muiden lasten leluja ja syötäviä, ja sen, mitä ehdin hänen vahtaamiseltaan syrjäkarein nähdä, antoi ymmärtää että se oli genressään audiovisuaalisesti varsin hillittyä epookkia.
Lapset täällä Suomessa näemmä halutaan suojella kuoliaiksi. Mutta kuka ymmärtäisi suojella lapsia vanhemmiltaan, jotka saattavat tylsistyä ilman sosiaalisia kontakteja tai mitään tekemistä? Aloitettakoon suojelu varhaiskasvatustieteilijöiltä, jotka ovat näemmä unohtaneet miksi heille on annettu oikeus olla olemassa: heidän piti kuorruttaa se syy, miksi puolen ihmiskunnasta - naisten - piti päästä töihin.
4.5.2012
Hero factory
Kun lapsille kaupitellaan sankaruutta paketeissa, näiden sankarien ontologia on suunnilleen seuraava: sankarit valtaavat, lyövät, penetroivat, voittavat, parhaimmillaan pelastavat. Yleensä järjestään he (ne) ovat miehisiä hahmoja. Sankariuden ontologia on kaksinapainen: maailma koostuu kahdesta oliolajista, hyviksistä ja pahiksista, siinä välissä ei ole mitään. Siitä huolimatta, ainoa asia joka nämä kaksi puoliskoa erottaa, on se, että toinen puolustaa hyvää, toinen taas yrittää vallata maailman pahuudelle, vaikkei tätä pahuutta olisikaan sen kummemmin osoitettu. Sankarin erottaa ei-sankarista oikeastaan vain nimi: hän kuuluu sankareihin, eli meikäläisiin.
Sankarikuvasto on varsin väkivaltaista kamaa, ja epäilen, että moni lapsi nukkuu yönsä levottomasti tällaisista sankareista. Sankarius lietsoo toiseuden pelkoa: nuo muut ovat kauheita, me ollaan hyviksiä. Kaikkein kummallisin variantti purkitettua sankaruutta on Lego Hero Factory, jossa jäljitellään jäljitelmää, simuloidaan simulaatiota, korvataan korviketodellisuutta. Ehkä lego taitaa olla monille lapsille se referentiaalinen todellisuus, ja maailma ei koskaan ole niin looginen tai muokattavissa kuin legotodellisuus. Nämä hahmot eivät edes yritä astua nurmikolle, vaan he (ne?) astuvat rakennusalustan näköiselle nystyrmäiselle alustalle.
Onneksi lapsilla on rikkaasta mielikuvituksestaan huolimatta kai useimmiten selvää, mikä on oikeaa sankaruutta. Ville Peltonen on sankari, tai sitten oma äiti, joka elättää monisairaana yhteiskunnan turvaverkon avustuksella lapsensa. Tai kansalaisjärjestön vapaaehtoinen, joka leipoo pullat, liimaa julisteet ja hankkii ehdokkaat. Herolla ei ole paljoa tekemistä oikean sankaruuden kanssa. Hero on tuotteistettua sankaruutta, todellista sankaruutta sen sijaan ei voi myydä, ostaa tai opettaa. Siksipä heroa ei suomennetakaan sankaruuslastenohjelmissa, koska kyse ei ole sankariudesta vaan heroica-tarukuvastosta.
Todellinen sankaruus on uhrautumista, jonkun muun asettamista oman itsen edelle. Sankari ymmärtää olevansa väline jollekin itseään suuremmalle ja tärkeämmälle, oli se sitten musiikki, kansa, jääkiekkojoukkue tai perhe. Uhraamista ei pidä kuitenkaan nähdä uhrautumisen synonyyminä: sankaruus ei välttämättä edellytä itsen uhraamista, vaan ihmisyyden ylimpien piirteiden toteuttamista omassa itsessään. Luottamus synnyttää rakkautta joka on sankareiden kasvun maaperää, pelko taas poikii vihaa, ja herot nousevat vihasta.
Sankarikuvasto on varsin väkivaltaista kamaa, ja epäilen, että moni lapsi nukkuu yönsä levottomasti tällaisista sankareista. Sankarius lietsoo toiseuden pelkoa: nuo muut ovat kauheita, me ollaan hyviksiä. Kaikkein kummallisin variantti purkitettua sankaruutta on Lego Hero Factory, jossa jäljitellään jäljitelmää, simuloidaan simulaatiota, korvataan korviketodellisuutta. Ehkä lego taitaa olla monille lapsille se referentiaalinen todellisuus, ja maailma ei koskaan ole niin looginen tai muokattavissa kuin legotodellisuus. Nämä hahmot eivät edes yritä astua nurmikolle, vaan he (ne?) astuvat rakennusalustan näköiselle nystyrmäiselle alustalle.
Onneksi lapsilla on rikkaasta mielikuvituksestaan huolimatta kai useimmiten selvää, mikä on oikeaa sankaruutta. Ville Peltonen on sankari, tai sitten oma äiti, joka elättää monisairaana yhteiskunnan turvaverkon avustuksella lapsensa. Tai kansalaisjärjestön vapaaehtoinen, joka leipoo pullat, liimaa julisteet ja hankkii ehdokkaat. Herolla ei ole paljoa tekemistä oikean sankaruuden kanssa. Hero on tuotteistettua sankaruutta, todellista sankaruutta sen sijaan ei voi myydä, ostaa tai opettaa. Siksipä heroa ei suomennetakaan sankaruuslastenohjelmissa, koska kyse ei ole sankariudesta vaan heroica-tarukuvastosta.
Todellinen sankaruus on uhrautumista, jonkun muun asettamista oman itsen edelle. Sankari ymmärtää olevansa väline jollekin itseään suuremmalle ja tärkeämmälle, oli se sitten musiikki, kansa, jääkiekkojoukkue tai perhe. Uhraamista ei pidä kuitenkaan nähdä uhrautumisen synonyyminä: sankaruus ei välttämättä edellytä itsen uhraamista, vaan ihmisyyden ylimpien piirteiden toteuttamista omassa itsessään. Luottamus synnyttää rakkautta joka on sankareiden kasvun maaperää, pelko taas poikii vihaa, ja herot nousevat vihasta.
3.5.2012
Lapsilla on oikeus makaronilaatikkoon
Minä olen isä. Ei kukaan minua ole mistään isyyskokeesta päästänyt läpi, mutta olenpa kuitenkin. Sen sijaan ne ystäväni, jotka ovat antaneet kodin adoptiolapselle, ovat altistuneet ties mille seulalle, suunnilleen roskiksetkin on pengottu. Niin tehdään perhepäivähoitajillekin: roskikset pengotaan.
Vaikka joissakin kunnissa on harkinnassa siirtää päivähoito palvelusetelipalveluksi (mikä hirviösana!), niin vapaata kilpailutusta kavahtavat: huoli on turha. Ei perhepäivähoitajaksi ryhtyminen käy bisnekseksi kun se on tehty niin hankalaksi. Ja varsinkaan siinä työssä ei järkeä saa käyttää tai olla lasten kanssa. Miksi?
No kun jos perhepäivähoitaja ajattelisi että tekee ruokaa lapsille jo edellisen päivän iltana, voidakseen maksimoida sen ajan, jonka hän on lapsien kanssa, perhepäivähoitamassa, varhaiskasvattamassa, vahtimassa, tarhaamassa, antamassa virikkeitä, ei se ole sallittua. Evira kieltää sen. Evira tuomitsee päivähoitoon jätetyt lapset heitteille. Olisi varmaan parempi myrkyttää heidät kotiruoalla. Makaronilaatikot vaan pois, kiskotaan vaikka koukulla lapsiparkojen suista jos ovat erehtyneet jo maistamaan.
Suomessa sentään pidetään itsestäänselvästi lapsien (ja kaikkien) välttämättömänä perusoikeutena lämmintä lounasateriaa. Suomi on päättänyt satsata kasvavaan nuorisoonsa, oliko se 80 senttiä per asiakas-kansalainen per päivä. Syvä hatunnostokumarrukseni koulukeittäjille, jotka käyttävät mielikuvitustaan taritakseen maittavaa, terveellistä ja turvallista kouluruokaa. Toinen maa, jonka tiedän ja tunnen, eli Norja, ei taas katso, että sillä on sikamaisista öljyrikkauksistaan jakaa koululaisilleen tai päiväkotilapsilleen. Kaikissa päiväkodeissa ei ole lämmintä ateriaa. Siellä lapset kanniskelevat mukanaan matpakkeja, eväslaatikkoja, joita säilytellään huoneenlämmössä päiväkotien narikoissa. Menkää nyt hyvät ihmiset elintarviketarkastajat ratsaamaan norjalaiset päiväkodit, tiedä mitä trikiineitä sieltä saavat, maksapasteija-munavoileivistään!
Norjassa on tulossa kohta taas parlamenttivaalit. Sen tunnistaa siitä, että taas yksi puolue tekee julkisen poliittisen itsemurhan. Kaikkein varmimpia tapoja tehdä se Norjassa on esittää maksutonta kouluruokailua. Yleensä tämä sarjaitsemurhaajaporukka on SV, Sosialistiske Venstrepartiet. Jos joku puolue Suomessa olisi lakkauttamassa kouluruokailua, se tekisi poliittisen itsemurhan.
Minun lapsellani on mahdollisuus saada makaronilaatikkoa, isänsä laittamaa. Ei Saarioisten. Saatikka perhepäivähoitajien. Joskus toivoisi että järjen käyttö olisi sallittua. Sen sallisi Evirallekin.
Vaikka joissakin kunnissa on harkinnassa siirtää päivähoito palvelusetelipalveluksi (mikä hirviösana!), niin vapaata kilpailutusta kavahtavat: huoli on turha. Ei perhepäivähoitajaksi ryhtyminen käy bisnekseksi kun se on tehty niin hankalaksi. Ja varsinkaan siinä työssä ei järkeä saa käyttää tai olla lasten kanssa. Miksi?
No kun jos perhepäivähoitaja ajattelisi että tekee ruokaa lapsille jo edellisen päivän iltana, voidakseen maksimoida sen ajan, jonka hän on lapsien kanssa, perhepäivähoitamassa, varhaiskasvattamassa, vahtimassa, tarhaamassa, antamassa virikkeitä, ei se ole sallittua. Evira kieltää sen. Evira tuomitsee päivähoitoon jätetyt lapset heitteille. Olisi varmaan parempi myrkyttää heidät kotiruoalla. Makaronilaatikot vaan pois, kiskotaan vaikka koukulla lapsiparkojen suista jos ovat erehtyneet jo maistamaan.
Suomessa sentään pidetään itsestäänselvästi lapsien (ja kaikkien) välttämättömänä perusoikeutena lämmintä lounasateriaa. Suomi on päättänyt satsata kasvavaan nuorisoonsa, oliko se 80 senttiä per asiakas-kansalainen per päivä. Syvä hatunnostokumarrukseni koulukeittäjille, jotka käyttävät mielikuvitustaan taritakseen maittavaa, terveellistä ja turvallista kouluruokaa. Toinen maa, jonka tiedän ja tunnen, eli Norja, ei taas katso, että sillä on sikamaisista öljyrikkauksistaan jakaa koululaisilleen tai päiväkotilapsilleen. Kaikissa päiväkodeissa ei ole lämmintä ateriaa. Siellä lapset kanniskelevat mukanaan matpakkeja, eväslaatikkoja, joita säilytellään huoneenlämmössä päiväkotien narikoissa. Menkää nyt hyvät ihmiset elintarviketarkastajat ratsaamaan norjalaiset päiväkodit, tiedä mitä trikiineitä sieltä saavat, maksapasteija-munavoileivistään!
Norjassa on tulossa kohta taas parlamenttivaalit. Sen tunnistaa siitä, että taas yksi puolue tekee julkisen poliittisen itsemurhan. Kaikkein varmimpia tapoja tehdä se Norjassa on esittää maksutonta kouluruokailua. Yleensä tämä sarjaitsemurhaajaporukka on SV, Sosialistiske Venstrepartiet. Jos joku puolue Suomessa olisi lakkauttamassa kouluruokailua, se tekisi poliittisen itsemurhan.
Minun lapsellani on mahdollisuus saada makaronilaatikkoa, isänsä laittamaa. Ei Saarioisten. Saatikka perhepäivähoitajien. Joskus toivoisi että järjen käyttö olisi sallittua. Sen sallisi Evirallekin.
2.5.2012
Tämä metsä kaadetaan jäähallin tieltä
Museoviraston suojelemiin linnoituslaitteisiin kuuluvaa vallihautaa Maununnevan metsässä.
Erämaalampi maununnevalaisittain. Taustalla kajastelee Hämeenlinnantien varren pyörätie.
Erämaa maununnevalaisittain.
Metsä Kaarelantien suunnasta. Tämän päälle jäähalli olisi tulossa. Veikkaan, että torspokuskit eivät käytä kuvan oikean alakulman pysäköintilaitosta.
Lisätietoa aiheesta saa allaolevasta linkistä:
http://perukangas.blogspot.com/2012/04/salailua-ja-vaaria-todistuksia.html
1.5.2012
Vaali-Facebook -ryhmäni avattu
https://www.facebook.com/groups/298280603585266/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)