Yritin tässä herättyäni kuunnella Robert Schumannin toista sinfoniaa. Ei siitä mitään tullut.
Robert Schumann (1810-1856) tunnetaan ensisijaisesti romanttisen musiikin esikuvallisena hahmona, toissijaisesti musiikistaan. Hänen kenties soitetuin teoksensa on pianokonsertto, sitten tulee pianomusiikki (Karnevaali, Fantasia, Lapsikuvia jne.), laulu- ja kamarimusiikki ja sinfoninen tuotanto pahnanpohjimmaisena. Miksi? Yleensähän sinfonioita tavataa pitää säveltäjiensä lippulaivoina.
Väsymykseen asti olen tottunut lukemaan, että Schumannin sinfoniat olisivat jotenkin kyseenalaista musiikkia siksi, että ne olisi jotenkin "paksusti" orkesteroituja. Ok, ehkä Schumann ei ollut mikään orkestroinnin merkkihenkilö (copyright Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat, suom. Seppo Heikinheimo). Mutta ei hän sentään mikään Chopin ollut. Chopin oli orkesteroijana täysi tumpelo, ja hänen kahdessa pianokonsertossaan orkesterilla on vain viitteellinen säestäjän rooli. Moni on koettanut parannella Schumannin orkestraatiota, mm. Mahler ja usea kapellimestari. Chopin on niin toivoton tapaus etteivät edes yritä.
Germanistisen sinfoniamusiikin ystävänä, Schumannin neljä sinfoniaa ovat minulle läpikotaisin tuttuja jo kahdenkymmenen vuoden ajalta. Tai näin luulin. Näin myös niiden orkestraatiota hieman parannelleen George Szellin ja Clevelandin orkesterin kokonaislevytyksen niistä muutamia vuosia sitten ja lainasin ne oikopäätä.
Szell tekee musiikille todellista oikeutta: se on melodista, värikästä, kekseliästä ja notkeaa. Miksi se ei sitten minulle kelpaa?
Musiikki tuo mieleen erilaisia asioita: paikkoja, ihmisiä, tapahtumia ja aikakausia. Muistan esimerkiksi Italian-matkani Mahlerin viidennestä sinfoniasta, ensirakkauteni Brucknerin kutosesta ja seiskasta, äitini kuoleman Mendelssohnin ykkösestä ja Stravinskin Tulilinnusta. Ja niin edelleen. Toisinaan musiikki voi auttaa käsittelemään kipeitäkin asioita, joskus se tuo mieleen suuren oivalluksen hetkiä.
Jokseenkin kolme vuotta sitten tulin isäksi. Se on ollut arvaamattoman täyteläinen ja rikas kokemus, paljon täyteläisempi ja rikkaampi kuin Schumannin orkestraation mikään laitos. Ja tämä musiikki on sen aikakauden soundträkkini. Schumannin musiikissa ei - kuten edellä todettu - ole mitään vikaa. Kaikkea muuta. Ei sen enempää vikaa kuin vaikkapa Norjassa. Schumannin sinfoniat eivät ole pannassa siksi, että ne olisivat epätäydellistä musiikkia vaan siksi että ne muistuttavat elämän epätäydellisyydestä.
Gustav Mahlerin mielestä sinfonian tulee sisältää koko maailma. Jean Sibeliuksen mielestä Mahler oli väärässä: hänen mukaansa sinfoniaan riittää yksi idea kunhan se on looginen ja kristallinkirkas. Rakastan sekä Mahlerin että Sibeliuksen musiikkia vaikka heidän lähtökohtansa olivat täysin vastakohtaiset: kun Mahlerin mielestä maailma on osa musiikkia, Sibeliuksella musiikki on osa maailmaa. Oli miten oli, elämä on kuitenkin musiikkia ihmellisempää.
31.3.2011
28.3.2011
Sähköinen palvelu estää sähköisen asioinnin
Mahdollisuus voida hoitaa viranomaisasioitaan Internetissä on aivan loistava idea! Se voisi vähentää tarpeetonta asiointia, tarpeetonta matkustelua, tarpeetonta... jos se vain toimisi.
Asuin Norjassa muutamia vuosia, viime vuodenkin puolella vielä viisi päivää. Tästä muistona ja viimeisenä palveluksenani Norjan kansakunnalle teen vielä yhden veroilmoituksen Norjaan. Ilahduin muistaessani, että tämän voi tehdä sähköisesti. Ei tartte mennä Norjaan eikä edes kirjastoon tulostelemaan kaiken maailman liitteitä. Kaiken voi hoitaa kotilaajakaistan ääressä, jippihui!
Ei se kuitenkaan ihan näin mennyt. Kun kaivoin esille sähköiseen asiointiin tarvittavat koodit, huomasin kirjeen alalaidasta että koodiston viimeinen käyttöpäivä meni jo 5 kuukautta sitten.
Ei se mitään! Onneksi on sähköinen asiointi, joka mahdollistaa uusien koodien tilaamisen, ja ne tulevat ihan oman kotioven postiluukusta. Olettaen että...
...minulla olisi ne koodit, joiden avulla voisin tarkistaa Norjan väestörekisteristä, mikä on osoite, jonne ne koodit postitetaan. Tätä huolta ei olisi, mikäli olisi ollut mahdollista ilmoittaa uusi suomalainen osoitteeni Norjan väestörekisteriin. Siis ei uusi Suomi, vaan uusi suomalainen osoite.
Ei se kuitenkaan ole mahdollista, sillä norjalaisen osoitteenmuutoksen voi tehdä sähköisesti vain norjalaiseen postiosoitteeseen. Suomalaiset postinumerot eivät ole hyväksyttävää formaattia.
No, ei se mitään. Aina on myös ihan vaan vanha kunnon internet. Siis se netin versio, joka ei mahdollista kansalaissisällöntuottajuutta. Siis sellainen netti, josta voi vain hakea asioita. Sitä sanovat kaikki ties mitkä maailman näsäviisastelijat Internetiksi 1.0. Olettaen, että se netti sisältäisi sellaisia asioita, joita voisi hakea. Kuten tietoa.
Norjalainen idea on erinomainen. Suunnilleen kaikki sähköinen viranomaisasiointi on järjestetty yhden ja saman portaalin ja yksien ja samojen tunnusten alle. Portaalin nimi on altinn, kaikkiyhdessä tai kaikkisiellä. Ja palvelun idea toimii niin hienosti, että siellä voi hoitaa kaikenlaisia asioita ja sieltä saa myös kaikenlaisia tietoja. Jos esimerkiksi haluaa hoitaa henkilökirjaukseen liittyviä asioita, portaali ohjaa suoraan norjalaisen veroviraston sivulle, joka niitä asioita Norjassa hoitaa. Hienoa, brillefint!
Sieltä norjalaisen veroviraston sivulta saa esimerkiksi puhelinnumeron, jonne voi soittaa jos haluaa hoitaa asiansa ihan perinteisellä tavalla, tarvitsematta kuitenkaan jalkautua paikan päälle. Ja siellä puhelinnumerossa on ajateltu jopa maahanmuuttajia: siellä voi painaa valikon numeroa ”kolme” jos kokee voivansa varmemmin puhua englantia tai jos oma norjan luullun arvaaminen ei ole ihan vahvalla pohjalla.
Ei sekään nyt kuitenkaan ihan niin hyvin mene. Kun puhelimen automaattisantra on ilmoittanut minun olevan puhelinjonossa numero kolmesataa kahdeksankymmentäviisi, seuraavaksi se ilmoittaa mahdollisuuden näpytellä oma puhelinnumero, johon seuraava vapautuva virkailija ottaa yhteyttä. Tosi hienoa!
Ei sekään nyt kuitenkaan ihan näin mene. Minun puhelinnumerossani on edessä sellainen juttu kuin maatunnus, koska olen ulkomaalainen. Siis norjalaisesta näkökulmasta. Eikä sellainen puhelinnumero ole norjalaisen käyttöliittymän tekoälyn mielestä hyväksyttävä. Vaikka ulkomaalaisille kai tuo palvelu on suunnattu. He kun puhuvat keskimäärin vähemmän norjaa kuin norjalaiset. Ja ulkomaalaisilla kai on keskimäärin norjalaisia enemmän myös ei-norjalaisia puhelinnumeroita.
No, ei se mitään. Palaan takaisin veroviraston nettisivulle. Ainahan voi lähettää sähköpostia viranomaisille. Paitsi että... veroviraston virkailijoiden, veroviraston minkään osaston tai toimipisteen ainuttakaan sähköpostiosoitetta kyseinen nettisivu ei anna. Ei.
Maailma ei tule koskaan valmiiksi. Ja jos totta puhutaan siinä on paaaljon suurempia epäkohtia kuin tämä. Aika monilla ei ole työtä, asuntoa, ihmisiä joista välittää, monet ovat suorastaan käveleviä epikriisejä, aivan liian monia kiusataan systemaattisesti vähemmistöominaisuuksiensa takia ja jotkut asuvat jopa sellaisissa paikoissa, joissa ei ole olemassa sadan kilometrin säteellä ainuttakaan palvelua. Jopa Suomessa, Norjassa ja muissa aika hyvin kehittyneissä infrastruktuureissa. Joillakin on jopa kohtalona elää sellaisissa paikoissa, joissa ei ole infrastruktuuria, ei edes yhteiskuntaa. Niin että on jotenkin perverssiä puhua palveluinfrastruktuurista ylipäätään kun ihmisiä ihan oikeasti kuolee nälkään, sairauksiin ja saasteisiin. Se, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin, ei saa kuitenkaan olla verukkeena olla kehittämättä palveluita sellaisiksi että asiat voisivat olla vielä ihan pikkuisen paremmin. Esimerkiksi toimivia.
Asuin Norjassa muutamia vuosia, viime vuodenkin puolella vielä viisi päivää. Tästä muistona ja viimeisenä palveluksenani Norjan kansakunnalle teen vielä yhden veroilmoituksen Norjaan. Ilahduin muistaessani, että tämän voi tehdä sähköisesti. Ei tartte mennä Norjaan eikä edes kirjastoon tulostelemaan kaiken maailman liitteitä. Kaiken voi hoitaa kotilaajakaistan ääressä, jippihui!
Ei se kuitenkaan ihan näin mennyt. Kun kaivoin esille sähköiseen asiointiin tarvittavat koodit, huomasin kirjeen alalaidasta että koodiston viimeinen käyttöpäivä meni jo 5 kuukautta sitten.
Ei se mitään! Onneksi on sähköinen asiointi, joka mahdollistaa uusien koodien tilaamisen, ja ne tulevat ihan oman kotioven postiluukusta. Olettaen että...
...minulla olisi ne koodit, joiden avulla voisin tarkistaa Norjan väestörekisteristä, mikä on osoite, jonne ne koodit postitetaan. Tätä huolta ei olisi, mikäli olisi ollut mahdollista ilmoittaa uusi suomalainen osoitteeni Norjan väestörekisteriin. Siis ei uusi Suomi, vaan uusi suomalainen osoite.
Ei se kuitenkaan ole mahdollista, sillä norjalaisen osoitteenmuutoksen voi tehdä sähköisesti vain norjalaiseen postiosoitteeseen. Suomalaiset postinumerot eivät ole hyväksyttävää formaattia.
No, ei se mitään. Aina on myös ihan vaan vanha kunnon internet. Siis se netin versio, joka ei mahdollista kansalaissisällöntuottajuutta. Siis sellainen netti, josta voi vain hakea asioita. Sitä sanovat kaikki ties mitkä maailman näsäviisastelijat Internetiksi 1.0. Olettaen, että se netti sisältäisi sellaisia asioita, joita voisi hakea. Kuten tietoa.
Norjalainen idea on erinomainen. Suunnilleen kaikki sähköinen viranomaisasiointi on järjestetty yhden ja saman portaalin ja yksien ja samojen tunnusten alle. Portaalin nimi on altinn, kaikkiyhdessä tai kaikkisiellä. Ja palvelun idea toimii niin hienosti, että siellä voi hoitaa kaikenlaisia asioita ja sieltä saa myös kaikenlaisia tietoja. Jos esimerkiksi haluaa hoitaa henkilökirjaukseen liittyviä asioita, portaali ohjaa suoraan norjalaisen veroviraston sivulle, joka niitä asioita Norjassa hoitaa. Hienoa, brillefint!
Sieltä norjalaisen veroviraston sivulta saa esimerkiksi puhelinnumeron, jonne voi soittaa jos haluaa hoitaa asiansa ihan perinteisellä tavalla, tarvitsematta kuitenkaan jalkautua paikan päälle. Ja siellä puhelinnumerossa on ajateltu jopa maahanmuuttajia: siellä voi painaa valikon numeroa ”kolme” jos kokee voivansa varmemmin puhua englantia tai jos oma norjan luullun arvaaminen ei ole ihan vahvalla pohjalla.
Ei sekään nyt kuitenkaan ihan niin hyvin mene. Kun puhelimen automaattisantra on ilmoittanut minun olevan puhelinjonossa numero kolmesataa kahdeksankymmentäviisi, seuraavaksi se ilmoittaa mahdollisuuden näpytellä oma puhelinnumero, johon seuraava vapautuva virkailija ottaa yhteyttä. Tosi hienoa!
Ei sekään nyt kuitenkaan ihan näin mene. Minun puhelinnumerossani on edessä sellainen juttu kuin maatunnus, koska olen ulkomaalainen. Siis norjalaisesta näkökulmasta. Eikä sellainen puhelinnumero ole norjalaisen käyttöliittymän tekoälyn mielestä hyväksyttävä. Vaikka ulkomaalaisille kai tuo palvelu on suunnattu. He kun puhuvat keskimäärin vähemmän norjaa kuin norjalaiset. Ja ulkomaalaisilla kai on keskimäärin norjalaisia enemmän myös ei-norjalaisia puhelinnumeroita.
No, ei se mitään. Palaan takaisin veroviraston nettisivulle. Ainahan voi lähettää sähköpostia viranomaisille. Paitsi että... veroviraston virkailijoiden, veroviraston minkään osaston tai toimipisteen ainuttakaan sähköpostiosoitetta kyseinen nettisivu ei anna. Ei.
Maailma ei tule koskaan valmiiksi. Ja jos totta puhutaan siinä on paaaljon suurempia epäkohtia kuin tämä. Aika monilla ei ole työtä, asuntoa, ihmisiä joista välittää, monet ovat suorastaan käveleviä epikriisejä, aivan liian monia kiusataan systemaattisesti vähemmistöominaisuuksiensa takia ja jotkut asuvat jopa sellaisissa paikoissa, joissa ei ole olemassa sadan kilometrin säteellä ainuttakaan palvelua. Jopa Suomessa, Norjassa ja muissa aika hyvin kehittyneissä infrastruktuureissa. Joillakin on jopa kohtalona elää sellaisissa paikoissa, joissa ei ole infrastruktuuria, ei edes yhteiskuntaa. Niin että on jotenkin perverssiä puhua palveluinfrastruktuurista ylipäätään kun ihmisiä ihan oikeasti kuolee nälkään, sairauksiin ja saasteisiin. Se, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin, ei saa kuitenkaan olla verukkeena olla kehittämättä palveluita sellaisiksi että asiat voisivat olla vielä ihan pikkuisen paremmin. Esimerkiksi toimivia.
25.3.2011
Outin voi tavata
Tapahtumat, joissa Outi Alanko-Kahiluodon voi tavata vaalien alla:
Tavattavissa Narinkkatorilla 25.03.2011 - 16:00 - 18:00
Lapsiperhetapahtuma Viikissä 27.03.2011 - 10:00 - 14:00
Suojellaan Kivinokka! Ja säästetään Helsingin vapaat rannat. 27.03.2011 - 17:00 - 19:00
Tule kuulemaan ja keskustelemaan, miten voimme yhdessä edesauttaa Kivinokan ja vapaiden rantojen suojelemista kaikkien kaupunkilaisten yhteisinä virkistysalueina.
Keskustelutilaisuus sunnuntaina 27.3.2011 kello 17.00 – 19.00 Kulosaaren kartanolla (Kipparlahden silmukka 5)
Tuloerot hiiteen! Stop köyhyys! Tilalle oikeudenmukainen yhteiskunta.
28.03.2011 - 18:00 - 20:00
Aiheesta keskustelemassa kansanedustaja, sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen Outi Alanko-Kahiluoto sekä tutkimusprofessori Heikki Hiilamo. Soppaa hämmentää juontajana Tuomas Rantanen.
Tule kuulemaan Outin ja Heikin reseptit: miten ehkäistään eriarvoisuutta ja rakennetaan uusi, oikeudenmukainen Suomi.
Ravintola Oiva, Porthanink. 5
Kuka saa kerjätä ja mitä 30.03.2011 - 18:00 - 19:30
Ateneum-klubi. Juontaa Anja Snellman.
Ylen aikaisen vaalikeskustelu 01.04.2011 - 08:20 - 08:30
Mukana Outi Alanko-Kahiluoto ja Tarja Tallqvist.
ÄÄNEKÄS KEVÄT - Luonnonsuojelu- ja hyvinvointipoliittinen klubi 01.04.2011 - 18:00 - 23:00
Tavattavissa Itäkeskuksessa Tallinnanaukiolla 02.04.2011 - 13:00 - 16:00
"Kunnon työ." Keskustelua välityömarkkinoista, sosiaalisesta työllistämisestä, työllistymisestä. 03.04.2011 - 11:00 - 13:00
Seminaari osana Suomen Sosiaalifoorumin ohjelmaa.
Jos työelämä ja työllistämispalvelut joustaisivat ihmisen mukaan, ei tarvittaisi raskaalla koneistolla tuotettuja palveluita hoitamaan työttömyyden aiheuttamia vaurioita.
Mukana keskustelemassa:
Outi Alanko-Kahiluoto (kansanedustaja, Valtakunnallisen Työpajayhdistyksen pj.), Markku Hassinen (Valtakunnallisen Työpajayhdistyksen toiminnanjohtaja), Jaana Merenmies (Syfo OY) ja Johanna Elonen (Helsingin maalareiden pj.), Saana Siekkinen (Koulutus- ja työvoima-asioiden päällikkö,SAK).
Vaalipaneeli Kumpulan Kylätilassa.
03.04.2011 - 14:00 - 16:00
Mukana eri puolueiden edustajia.
Osoite Intiankatu 31.
Työtä kaikille jaksamisen mukaan - mutta miten? 04.04.2011 - 15:00 - 17:00
Keskustelutilaisuus Kontulan Wanhassa Postissa. Wanha Posti sijaitsee Kontulan ostoskeskuksessa metroaseman ja Tiimarin vieressä.
Mukana:
Itä-Helsingin Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaat Outi Alanko-Kahiluoto ja Marko Kosunen.
Tilaisuus piilo- ja mielikuvamainonnasta 04.04.2011 - 18:00 - 20:00
Maanantaina 4.4. klo 18-20 Herttoniemen ala-asteella (Ahmatie 1) keskustellaan piilo- ja mielikuvamainonnasta. Aihe on viime aikoina ollut ajankohtainen erityisesti lapsiin ja nuoriin kohdistuvan alkoholin mielikuvamainonnan takia.
Teemaan johdattelee semiootikko Vaula Norrena. Tämän jälkeen seuraa poliitikkojen paneeli (osallistujat vahvistetaan myöhemmin) sekä vapaata keskustelua.
TERVETULOA!
Invalidiliiton vaalipaneeli 05.04.2011 - 17:00 - 19:00
ENNAKKOÄÄNESTYS 6.-9.4. Ennakkoäänestys ulkomailla
6.-12.4. Ennakkoäänestys kotimaassa
Vaalipaneeli Kulttuurikeskus Stoassa 06.04.2011 - 17:30 - 19:00
Turunlinnantie 1
Kansanedustajaehdokkaita eri puolueista, mm. itähelsinkiläinen kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, Vihreät.
Vapaaehtoistyön neuvottelukunnan vaalipaneeli 07.04.2011 - 09:30 - 11:00
Helsinki. Paikka avoin.
Järjestää: OK-opintokeskus
Miten parannetaan itsensä työllistävien asemaa 08.04.2011 - 13:00 - 15:00
Keskustelutilaisuus yhdessä Dan Koivulaakson (Vas) ja Hanna Kuntsin (Sdp) kanssa.
Keskustelutilaisuus Pekka Haaviston kanssa 08.04.2011 - 18:00 - 20:00
Tule tapaamaan Outi Alanko-Kahiluotoa ja Pekka Haavistoa.
Aiheena nuorten hyvinvointi.
Arabianranta Ravintola Olotila (Gunnel Nymaninkatu 5).
Järjestävät: Outi ja Pekan tukiryhmät.
It-Helsingin Vihreiden ehdokkaiden metrokiertue 09.04.2011 - 10:00 - 17:00
Kello 10 – 11 Herttoniemen metroasema
Kello 12 – 14 Itäkeskus, Tallinnanaukio
Kello 15 – 17 Kontulan metroasema
Tule tapaamaan!
Helsingin Taiteilijaseuran vaalipaneeli 09.04.2011 - 17:30 - 20:30
Galleria Katariina, Kalevankatu 16
Itä-Helsingin vihreiden vaalikiertue jatkuu 10.04.2011 - 11:00 - 15:00
11-12 Rastila (metroasemalla)
12-14 Vuosaari (Columbuksen ympäristö)
Vaalipaneeli Asukastalo Ankkurissa Herttoniemessä 10.04.2011 - 14:00 - 16:00
Mukana keskustelussa:
Outi Alanko-Kahiluoto (Herttoniemi, Vihr.), Pia Pakarinen (kok.), Atte Blom (vas.), Juha Sarlund (kesk.), mahdollisesti Rakel Hiltunen (SDP)
Kahvi- ja mehutarjoilu.
Tervetuloa!
Pidot-näyttelyn avajaiset 12.04.2011 - 14:00 - 16:00
Avajaispuhe. Helsingin kaupungintalo.
Helsingin kaupungin nuorten työpajojen näyttelynavajaiset.
Keskustelutilaisuus Vuosaaren Pokkarissa 12.04.2011 - 18:00 - 20:00
Miten Itä-Helsinkiä tulisi kehittää ja sen imagoa kohentaa? Guggenheim Siilitien metroasemalle? millaista alueen koulutustarjonnan pitäisi olla? oma kampus Itä-Helsinkiin? miksei Itä-Helsingissä ole sosiaalialan oppilaistosta? kuinka Itä-Helsinkiä pitäisi rakentaa?
Järjestää Outi Alanko-Kahiluodon tukiryhmä
Yksinhuoltajat haluavat töihin - kumpi joustaa lapset vai työmarkkinat? Keskustelutilaisuus.
13.04.2011 - 13:00 - 15:00
Keskustelutilaisuus eduskunnan Kansalaisinfossa. Arkadiankatu 1.
Keskustelutilaisuus yhteistyössä Yhden vanhemman perheiden liiton kanssa.
13-13.15 Outi Alanko-Kahiluoto, avauspuheenvuoro: Miten päästään yksinhuoltajien täystyöllisyyteen
13.15-13.45 Mia Hakovirta: yksinhuoltajat työmarkkinoilla
13.45-14.45 paneeli - edustajat SAK:sta, EK:sta, STTK:sta
14.45 yhteenveto: Yhden vanhemman perheiden liiton pj Eija Tuominen.
Vaalipaneeli Roihuvuoressa 14.04.2011 - 18:00 - 20:00
Keskustelua eriarvoisuudesta, hyvinvointipalveluista, turvallisuudesta.
Paikka: Roihuvuoren kirjasto, Roihuvuorentie 2.
Mukana keskustelussa kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, tutkija Pilvi Torsti (sd), kansanedustaja Juha Hakola (kok).
PROFESSORILIITON JA TIETEENTEKIJÖIDEN VAALIPANEELI 15.04.2011 - 14:15 - 15:50
Professorit ja Tieteentekijät kevätseminaari 15.4.2011
Yliopisto- ja tiedepolitiikan vaalipaneeli
VAALIPÄIVÄ - ÄÄNI KUULUU VAIN KUN SITÄ KÄYTETÄÄN!
17.04.2011 - 09:00 - 20:00
Vaalipäivän äänestys klo 9-20
Henkkarit mukaan! :)
24.3.2011
Kansa, tuo työnantajista epäreiluin
Kristillisiksi itseään kutsuvien erittäin vastenmielinen vihakampanja seksuaalivähemmistöjä kohtaan on nostattanut vastareaktioita, ja hyvä niin. Keskustelun aallot ovat käyneet korkeina, ääniä on korotettu, kantaa otettu ja vastakampanjoita on perustettu. Facebookissa perustetun vastakampanjasivuston seinällä esitettiin kysymys, pitäisikö vaalikampanjointi ja muu puoluepolitikointi kieltää kampanjaryhmän sivustolla. No, ei tietenkään pidä.
Kun politiikkoja usein syytetään siitä, että he ovat vieraantuneita kansan tunnoista ja elämistä, mitäs jo annettaisiin poliitikoille mahdollisuus. Poliitikkojen työnantajana on kansa, mutta työnantajina meillä on yksi velvollisuus: pakottaa päättäjämme keskustelemaan kansalaisten kanssa. Jos poliitikot kerran suvaitsevat olla oma-aloitteisesti kansalaisten keskuudessa ja käytettävissä, on älyllisesti epärehellistä, epäloogista ja epäreilua syyttää heitä politikoinnista ja kampanjoinnista.
Politikointi on poliitikon työtä. Politikointi on poliitikkojen edustamien asioiden ja hänen edustamiensa ryhmien edustamien asioiden esille tuomista ja niiden esillä pitämistä. Siitä heille maksetaan. Kampanjointi on poliitikon työnhakua ja kohtaamiset kansalaisten kanssa työhaastatteluja, joiden perusteella kansalaiset muodostavat käsityksensä hakijoista. Meillä on kansalaisina oikeus saada käsiimme luottamushenkilöidemme tuoteseloste, jotta tietäisimme, ovatko he lintuja vai kaloja ja keiden joukoissa he seisovat.
Kun sanotaan, että kansalaiset saavat sellaiset päättäjät kuin he ansaitsevat, poliitikot eivät saa sellaisia kansalaisia kuin he ansaitsivat. Kansalaiset ovat työnantajina mahdollisimman epäreiluja ja kohtuuttomia. Politiikka on masokistien hommaa, ja poliitikot ansaitsivat edes mahdollisuuden. Mahdollisuuden kuunnella kansalaisiaan, joiden oikeus on tulla kuulluiksi. Ja oikeastaan myös velvollisuus. Joka ei tätä oikeuttaan käytä, menettää moraalisen oikeutuksen arvostella päättäjiä vieraantuneisuudesta.
Kun politiikkoja usein syytetään siitä, että he ovat vieraantuneita kansan tunnoista ja elämistä, mitäs jo annettaisiin poliitikoille mahdollisuus. Poliitikkojen työnantajana on kansa, mutta työnantajina meillä on yksi velvollisuus: pakottaa päättäjämme keskustelemaan kansalaisten kanssa. Jos poliitikot kerran suvaitsevat olla oma-aloitteisesti kansalaisten keskuudessa ja käytettävissä, on älyllisesti epärehellistä, epäloogista ja epäreilua syyttää heitä politikoinnista ja kampanjoinnista.
Politikointi on poliitikon työtä. Politikointi on poliitikkojen edustamien asioiden ja hänen edustamiensa ryhmien edustamien asioiden esille tuomista ja niiden esillä pitämistä. Siitä heille maksetaan. Kampanjointi on poliitikon työnhakua ja kohtaamiset kansalaisten kanssa työhaastatteluja, joiden perusteella kansalaiset muodostavat käsityksensä hakijoista. Meillä on kansalaisina oikeus saada käsiimme luottamushenkilöidemme tuoteseloste, jotta tietäisimme, ovatko he lintuja vai kaloja ja keiden joukoissa he seisovat.
Kun sanotaan, että kansalaiset saavat sellaiset päättäjät kuin he ansaitsevat, poliitikot eivät saa sellaisia kansalaisia kuin he ansaitsivat. Kansalaiset ovat työnantajina mahdollisimman epäreiluja ja kohtuuttomia. Politiikka on masokistien hommaa, ja poliitikot ansaitsivat edes mahdollisuuden. Mahdollisuuden kuunnella kansalaisiaan, joiden oikeus on tulla kuulluiksi. Ja oikeastaan myös velvollisuus. Joka ei tätä oikeuttaan käytä, menettää moraalisen oikeutuksen arvostella päättäjiä vieraantuneisuudesta.
23.3.2011
Mitä tänään koulussa opit?
Ystäväni kertoi tänään ystävänsä lukioikäisestä lapsesta, joka luuli Nelson Mandelaa jalkapalloilijaksi. Hän oli väärässä. Eihän Mandela jalkapalloilija ole, vaan nyrkkeilijä.
Osallistin viime keväänä ja kesänä työpajanuoria. Työpajanuoret – joita pitää kutsua valmentautujiksi aivan samoin kuin oppilaat on päivitetty oppijoiksi – ovat eläviä osoituksia siitä, että ei Pisa-laatupalkittu koulujärjestelmämme ole aivan aukoton. Työpajatoiminnassa on yliedustettuna nuoria, joille luokalle jääminen on sivuseikka kun ei pysytä koko koulussa. Kaikkein valveutunein tapaamani nuori kysyi minulta, mitä tarkoittaa demokratia. Hän oli aivan vakavissaan. Tahtomattaan hän tuli kuitenkin esittäneeksi erittäin oleellisen kysymyksen, johon vastaaminen ei ole aivan helppoa.
Oikeus ilmaiseen koulutukseen on demokratian avain. Demokratiassa taataan myös niiden äänen kuuluminen, jotka eivät halua käyttää sitä tai joilla ei ole mitään edellytyksiä käyttää sitä. Ja heitä on paljon. Demokratiassa koulutetaan ihmisiä kykeneviksi löytämään oma äänensä ja käyttämään sitä. Muuallakin kuin vaaleissa.
Yleensä ihminen tietää eniten asioista joista hän on kiinnostunut esimerkiksi siksi että hän kokee niiden koskettavan jotenkin omaa itseä. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan vain kolmannes kansasta tietää hallituspuolueet, ja kuitenkin tulevissa eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käyttänee oletettavasti noin kaksi kolmannesta.
Tästä heikompi kiirehtisi vetämään johtopäätöksen, että äänestäjistä puolet ei tiedä, tuleeko äänestäneeksi sellaista puoluetta, joka on hallituksessa, vai sellaista puoluetta joka arvostelee hallitusta. Oletettavasti vielä vaikeampaa on ymmärtää, pyrkiikö heidän äänestämänsä ryhmittymä sinne hallitukseen kun ensin pitäisi ottaa selvää, voiko menneisyyden hylkäämisestä johtaa sellaisenaan kausaalisesti minkäänlaista tulevaisuudenskenaariota. Ja tästä seuraa jatkokysymys: onko näille puolelle äänestäjistä loppujen lopuksi aivan samantekevää, millainen hallituskoalitio heidät seuraavaksi pettää?
Opetin viime viikolla muutaman päivän viidettä peruskoululuokkaa. Heidän kohdallaan kysymykset demokratiasta, osallisuudesta tai politiikasta, puhumattakaan oppijuudesta ovat paitsi toissijaisia, myös jotenkin groteskeja. Koulutuksen piilolukujärjestys, riippuen siitä millaisen episteemisen ja kasvatusopillisen kannan ottaa, on polulla pitäminen antamalla uskoa, elämyksiä, tukea ja malleja. Ja tämä piilolukujärjestys on lopulta paljon tärkeämpää kuin se, millä luokalla pakkoruotsi aloitetaan, mitä ovat kuttu ja tutu på svenska ja osaako itse kukin tuotteistaa ansioluettelonsa avatariksi.
Suuri osa näistä nuorista piti koulua rangaistuslaitoksena jossa heitä istutetaan että heidän vanhempansa saisivat käydä joko töissä tai päiväkaljalla. He eivät olleet oppineet melkein viidessä vuodessa, miten ja miksi koulussa ollaan. Kouluun ei kuitenkaan jouduta, sinne päästään. Sama pätee työpajoihin. Työpajoista pitäisi ehkä tehdä subjektiivinen oikeus nuorille sen sijaan että niiden järjestäminen määriteltäisiin kuntien velvollisuudeksi.
Jos kunta on se yksikkö, jonka velvollisuus on huolehtia peruspalveluista, tällöin kuntien velvollisuuden pitäisi olla huolehtia siitä, että jokainen nuori oppisi elämään ihmisiksi: puhumaan, kuuntelemaan, käyttämään omia aivojaan, kävelemään jaloillaan, muokkaamaan maailmaa käsillään. Tätä olen kutsunut nuorten yhteiskuntatakuuksi, johon sitoutuvat kaikki yhdessä: vanhemmat, koulut, kaikki yhteiskunnan sektorit. Muuten herää kysymys, mihin näitä nuoria oikein pitäisi osallistaa. Mitä tähän oikein pitäisi ja osaisi vastata?
No, yhteiskuntaanhan nuoria pitää osallistaa, tietysti, veronmaksajiksi, kuluttajiksi ja äänestäjiksi. En kuitenkaan oikein ole varma, miten minä oikein myyn tämän. Hiekkaa beduiineille? Mikä on sellaisen yhteiskunnan legitimiteetti, jossa koulusta tipahtanut nuori kysyy työpajalla, mitä on demokratia ilman aavistuksen häivääkään siitä, onko hänellä mitään toivoa kouluttautua mihinkään sellaiseen josta saa pätevyyden tekemään sellaisia töitä joita myös on tarjolla ja joista saa sellaista palkkaa jolla tulee toimeen ja josta mahdollisesti kertyy sellainen eläke, jota ei vielä edes osaa ajatella? Demokratia ei ole vielä keksinyt, mitä tehdä niiden nuorten kasvatukselle ja demokratialle, joille ei koulutus käy.
Osallistin viime keväänä ja kesänä työpajanuoria. Työpajanuoret – joita pitää kutsua valmentautujiksi aivan samoin kuin oppilaat on päivitetty oppijoiksi – ovat eläviä osoituksia siitä, että ei Pisa-laatupalkittu koulujärjestelmämme ole aivan aukoton. Työpajatoiminnassa on yliedustettuna nuoria, joille luokalle jääminen on sivuseikka kun ei pysytä koko koulussa. Kaikkein valveutunein tapaamani nuori kysyi minulta, mitä tarkoittaa demokratia. Hän oli aivan vakavissaan. Tahtomattaan hän tuli kuitenkin esittäneeksi erittäin oleellisen kysymyksen, johon vastaaminen ei ole aivan helppoa.
Oikeus ilmaiseen koulutukseen on demokratian avain. Demokratiassa taataan myös niiden äänen kuuluminen, jotka eivät halua käyttää sitä tai joilla ei ole mitään edellytyksiä käyttää sitä. Ja heitä on paljon. Demokratiassa koulutetaan ihmisiä kykeneviksi löytämään oma äänensä ja käyttämään sitä. Muuallakin kuin vaaleissa.
Yleensä ihminen tietää eniten asioista joista hän on kiinnostunut esimerkiksi siksi että hän kokee niiden koskettavan jotenkin omaa itseä. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan vain kolmannes kansasta tietää hallituspuolueet, ja kuitenkin tulevissa eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käyttänee oletettavasti noin kaksi kolmannesta.
Tästä heikompi kiirehtisi vetämään johtopäätöksen, että äänestäjistä puolet ei tiedä, tuleeko äänestäneeksi sellaista puoluetta, joka on hallituksessa, vai sellaista puoluetta joka arvostelee hallitusta. Oletettavasti vielä vaikeampaa on ymmärtää, pyrkiikö heidän äänestämänsä ryhmittymä sinne hallitukseen kun ensin pitäisi ottaa selvää, voiko menneisyyden hylkäämisestä johtaa sellaisenaan kausaalisesti minkäänlaista tulevaisuudenskenaariota. Ja tästä seuraa jatkokysymys: onko näille puolelle äänestäjistä loppujen lopuksi aivan samantekevää, millainen hallituskoalitio heidät seuraavaksi pettää?
Opetin viime viikolla muutaman päivän viidettä peruskoululuokkaa. Heidän kohdallaan kysymykset demokratiasta, osallisuudesta tai politiikasta, puhumattakaan oppijuudesta ovat paitsi toissijaisia, myös jotenkin groteskeja. Koulutuksen piilolukujärjestys, riippuen siitä millaisen episteemisen ja kasvatusopillisen kannan ottaa, on polulla pitäminen antamalla uskoa, elämyksiä, tukea ja malleja. Ja tämä piilolukujärjestys on lopulta paljon tärkeämpää kuin se, millä luokalla pakkoruotsi aloitetaan, mitä ovat kuttu ja tutu på svenska ja osaako itse kukin tuotteistaa ansioluettelonsa avatariksi.
Suuri osa näistä nuorista piti koulua rangaistuslaitoksena jossa heitä istutetaan että heidän vanhempansa saisivat käydä joko töissä tai päiväkaljalla. He eivät olleet oppineet melkein viidessä vuodessa, miten ja miksi koulussa ollaan. Kouluun ei kuitenkaan jouduta, sinne päästään. Sama pätee työpajoihin. Työpajoista pitäisi ehkä tehdä subjektiivinen oikeus nuorille sen sijaan että niiden järjestäminen määriteltäisiin kuntien velvollisuudeksi.
Jos kunta on se yksikkö, jonka velvollisuus on huolehtia peruspalveluista, tällöin kuntien velvollisuuden pitäisi olla huolehtia siitä, että jokainen nuori oppisi elämään ihmisiksi: puhumaan, kuuntelemaan, käyttämään omia aivojaan, kävelemään jaloillaan, muokkaamaan maailmaa käsillään. Tätä olen kutsunut nuorten yhteiskuntatakuuksi, johon sitoutuvat kaikki yhdessä: vanhemmat, koulut, kaikki yhteiskunnan sektorit. Muuten herää kysymys, mihin näitä nuoria oikein pitäisi osallistaa. Mitä tähän oikein pitäisi ja osaisi vastata?
No, yhteiskuntaanhan nuoria pitää osallistaa, tietysti, veronmaksajiksi, kuluttajiksi ja äänestäjiksi. En kuitenkaan oikein ole varma, miten minä oikein myyn tämän. Hiekkaa beduiineille? Mikä on sellaisen yhteiskunnan legitimiteetti, jossa koulusta tipahtanut nuori kysyy työpajalla, mitä on demokratia ilman aavistuksen häivääkään siitä, onko hänellä mitään toivoa kouluttautua mihinkään sellaiseen josta saa pätevyyden tekemään sellaisia töitä joita myös on tarjolla ja joista saa sellaista palkkaa jolla tulee toimeen ja josta mahdollisesti kertyy sellainen eläke, jota ei vielä edes osaa ajatella? Demokratia ei ole vielä keksinyt, mitä tehdä niiden nuorten kasvatukselle ja demokratialle, joille ei koulutus käy.
Kvinnornas stad
Den feministiska stadsforskningen har intresserat sig för stadsstrukturens könsdelning samt dess inverkan på könsrollerna och upplevandet av stadsrummet.
Många stadsforskare menar att den nutida stadens egenart betecknas av konsumerism. Det existerar få konsumtionsfria utrymmen i städerna och sådana planeras inte heller i något större omfång. Den dominerande inriktningen i vår samhällsplanering tar sin utgångspunkt i en funktionell indelning av stadsstrukturen. Mellan klockan åtta och klockan fyra antas invånarna vistas antingen hemma i bostadsförorterna eller på arbetsplatserna i kontors- eller industriområdena och kvällar och veckoslut befolkar de köpcentren. Köpcentren uppförs antingen i stadskärnan eller på en bilresas avstånd i stadens periferi och däremellan bildar bostadsorterna sociala vakuum.
Den feministiska stadsforskningen hjälper oss förstå hur olika aktörer inom stadsplaneringen har olika intressen och brukar olika makt. Barnen lider brist på lekplatser, eftersom man speciellt i stadens centrum hellre använder rummet till mer ekonomiskt eller imagemässigt gynnsamma ändamål. Barnens lott som “den Andra” i staden understryks också bland annat i stadens proportioner, vilka är planerade för vuxna, samt i ett trafiksystem som centrerar kring bilism och utgör en direkt fara för barn som rör sig oförutsebart och är svåra att få syn på från en bil. De rörelsehindrade kämpar fortsatt för sin rätt till en hinderfri stadsmiljö, även om förbättringar åstadkommits bland annat genom att Kalle Könkkölä har vetorätt i Helsingfors byggnadsnämnd.
Kvinnans roll som “den Andra” tar sig uttryck främst i förverkligandet av en stadsstruktur som bygger på bilism. Speciellt i amerikanska bilstäder där invånarna bor i spridda egnahemsområden isoleras kvinnorna i hemmen. Om det inte finns fungerande offentliga transportmedel och mannen kanske kör familjens enda bil, begränsas kvinnans domän oundvikligt till hemmet och gårdsplanen. En sådan stadsplanering stöder ett rolltänkande där kvinnans uppgifter begränsas till hemmets skötsel och fortplantning och isolerar kvinnan från näringslivet och hela samhällslivet. I Finland är det visserligen vanligare än i USA att kvinnorna aktivt deltar i arbetslivet, men problemet är nog förståeligt ändå: Om arbetsplatserna och hemmen hålls isär, blir speciellt kvinnorna marginaliserade. Detta strider mot den ursprungliga trädgårdsstadens sociala ideal om att vara självförsörjande gällande arbetsplatser, vilket betydligt skulle underlätta speciellt kvinnornas möjligheter i arbetslivet.
I Finland tävlar städerna öppet om de stora kärnfamiljerna genom att prioritera planerandet och byggandet av stora familjebostäder. Detta syns även i Helsingfors stadsplanering och bostadspolitik. Denna tävlan om barnen, framtidens skattebetalare, förs helt öppet och legitimt.
Vem är stadsbo och vilka rättigheter har stadsbon? Den feministiska stadsforskningen har nytolkat begreppet medverkan och de roller som vanligtvis förknippas med medverkan och deltagande. Vanligtvis indelas stadsplaneringens huvudsakliga aktörer i stadsplaneringstjänstemän, förtroendevalda politiker och invånare. I bakgrunden verkar dock vanligtvis också näringslivets intressen, även om man ofta väljer att maskera, dölja eller tiga om dessa, för att inte riskera att stadsplaneringspolitikerna och tjänstemännen känner sig kränkta eller misstänkliggjorda. Det borde trots allt stå klart för alla att till exempel stora köpcenter aldrig planeras enbart med syftet att höja den kommunala arbetskrafts- och servicekapaciteten generellt. Pengar finns alltid med någonstans i bilden och påverkar till exempel vilken grynder som får köpa stadens mark och genomföra
projektet och vilken affärskedja står bakom det nyuppförda köpcentret.
“Rädslans geografi” handlar om erfarenheter av och speciellt undvikande av sådana platser som anses farliga och som särskilt kvinnor inte vågar röra sig ensamma på i fruktan för fysisk kränkning (trots att faktum är att män råkar ut för mer anonymt våld i städerna än kvinnor). I Helsingfors är t.ex. Kajsaniemi-parken ett exempel på ett stadsrum som ofta upplevs skrämmande. Samma gäller andra liknande platser med “skuggområden” och skumma buskage, där nästan ingen rör sig under den mörka tiden av dygnet. Om en plats får ett farligt rykte fungerar detta som en
självförverkligande profetia: då folk inte rör sig på en plats, så anses detta vara en farlig plats, varvid man i ännu högre grad undviker att roar sig där. Detta har använts som ett argument för att hålla stadsparkerna snygga, välskötta och välbelysta. I Finland har rädslans geografi forskats speciellt av Hille Koskela. Termen är gjord känd av Anja Snellman, vars bok med samma namn också filmatiserats av Auli Mantila.
Platser betecknar inte enbart lägen, knytpunkter i ett nätverk av longitud och latitud. Platser konstrueras även genom sociala processer, där platserna tillknyts olika betydelser och tolkningar till exempel: är denna plats ägnad för handel, vistelse, eller enbart betraktande?) Platsers betydelse och natur samt maktkampen mellan olika aktörer som vill härska över en plats kan också förändras över tid. Ett exempel är stadsdelen Berghäll i Helsingfors, som från att närmast ha fungerat som förvaringsplats för fattiga arbetare med tiden ändrat karaktär och image och blivit en internationell smältdegel för trendmedvetet cityfolk.
Olika aktörer har olika möjligheter och makt att definiera stadsrummets betydelse och användning. I stadsplaneringen märks detta genom att svagare grupper, såsom barn, mänskor med nedsatt rörelseförmåga eller kvinnor beaktas i ringa grad. Mer om detta har forskats och skrivits av bl.a. Doreen Massey.
Många stadsforskare menar att den nutida stadens egenart betecknas av konsumerism. Det existerar få konsumtionsfria utrymmen i städerna och sådana planeras inte heller i något större omfång. Den dominerande inriktningen i vår samhällsplanering tar sin utgångspunkt i en funktionell indelning av stadsstrukturen. Mellan klockan åtta och klockan fyra antas invånarna vistas antingen hemma i bostadsförorterna eller på arbetsplatserna i kontors- eller industriområdena och kvällar och veckoslut befolkar de köpcentren. Köpcentren uppförs antingen i stadskärnan eller på en bilresas avstånd i stadens periferi och däremellan bildar bostadsorterna sociala vakuum.
Den feministiska stadsforskningen hjälper oss förstå hur olika aktörer inom stadsplaneringen har olika intressen och brukar olika makt. Barnen lider brist på lekplatser, eftersom man speciellt i stadens centrum hellre använder rummet till mer ekonomiskt eller imagemässigt gynnsamma ändamål. Barnens lott som “den Andra” i staden understryks också bland annat i stadens proportioner, vilka är planerade för vuxna, samt i ett trafiksystem som centrerar kring bilism och utgör en direkt fara för barn som rör sig oförutsebart och är svåra att få syn på från en bil. De rörelsehindrade kämpar fortsatt för sin rätt till en hinderfri stadsmiljö, även om förbättringar åstadkommits bland annat genom att Kalle Könkkölä har vetorätt i Helsingfors byggnadsnämnd.
Kvinnans roll som “den Andra” tar sig uttryck främst i förverkligandet av en stadsstruktur som bygger på bilism. Speciellt i amerikanska bilstäder där invånarna bor i spridda egnahemsområden isoleras kvinnorna i hemmen. Om det inte finns fungerande offentliga transportmedel och mannen kanske kör familjens enda bil, begränsas kvinnans domän oundvikligt till hemmet och gårdsplanen. En sådan stadsplanering stöder ett rolltänkande där kvinnans uppgifter begränsas till hemmets skötsel och fortplantning och isolerar kvinnan från näringslivet och hela samhällslivet. I Finland är det visserligen vanligare än i USA att kvinnorna aktivt deltar i arbetslivet, men problemet är nog förståeligt ändå: Om arbetsplatserna och hemmen hålls isär, blir speciellt kvinnorna marginaliserade. Detta strider mot den ursprungliga trädgårdsstadens sociala ideal om att vara självförsörjande gällande arbetsplatser, vilket betydligt skulle underlätta speciellt kvinnornas möjligheter i arbetslivet.
I Finland tävlar städerna öppet om de stora kärnfamiljerna genom att prioritera planerandet och byggandet av stora familjebostäder. Detta syns även i Helsingfors stadsplanering och bostadspolitik. Denna tävlan om barnen, framtidens skattebetalare, förs helt öppet och legitimt.
Vem är stadsbo och vilka rättigheter har stadsbon? Den feministiska stadsforskningen har nytolkat begreppet medverkan och de roller som vanligtvis förknippas med medverkan och deltagande. Vanligtvis indelas stadsplaneringens huvudsakliga aktörer i stadsplaneringstjänstemän, förtroendevalda politiker och invånare. I bakgrunden verkar dock vanligtvis också näringslivets intressen, även om man ofta väljer att maskera, dölja eller tiga om dessa, för att inte riskera att stadsplaneringspolitikerna och tjänstemännen känner sig kränkta eller misstänkliggjorda. Det borde trots allt stå klart för alla att till exempel stora köpcenter aldrig planeras enbart med syftet att höja den kommunala arbetskrafts- och servicekapaciteten generellt. Pengar finns alltid med någonstans i bilden och påverkar till exempel vilken grynder som får köpa stadens mark och genomföra
projektet och vilken affärskedja står bakom det nyuppförda köpcentret.
“Rädslans geografi” handlar om erfarenheter av och speciellt undvikande av sådana platser som anses farliga och som särskilt kvinnor inte vågar röra sig ensamma på i fruktan för fysisk kränkning (trots att faktum är att män råkar ut för mer anonymt våld i städerna än kvinnor). I Helsingfors är t.ex. Kajsaniemi-parken ett exempel på ett stadsrum som ofta upplevs skrämmande. Samma gäller andra liknande platser med “skuggområden” och skumma buskage, där nästan ingen rör sig under den mörka tiden av dygnet. Om en plats får ett farligt rykte fungerar detta som en
självförverkligande profetia: då folk inte rör sig på en plats, så anses detta vara en farlig plats, varvid man i ännu högre grad undviker att roar sig där. Detta har använts som ett argument för att hålla stadsparkerna snygga, välskötta och välbelysta. I Finland har rädslans geografi forskats speciellt av Hille Koskela. Termen är gjord känd av Anja Snellman, vars bok med samma namn också filmatiserats av Auli Mantila.
Platser betecknar inte enbart lägen, knytpunkter i ett nätverk av longitud och latitud. Platser konstrueras även genom sociala processer, där platserna tillknyts olika betydelser och tolkningar till exempel: är denna plats ägnad för handel, vistelse, eller enbart betraktande?) Platsers betydelse och natur samt maktkampen mellan olika aktörer som vill härska över en plats kan också förändras över tid. Ett exempel är stadsdelen Berghäll i Helsingfors, som från att närmast ha fungerat som förvaringsplats för fattiga arbetare med tiden ändrat karaktär och image och blivit en internationell smältdegel för trendmedvetet cityfolk.
Olika aktörer har olika möjligheter och makt att definiera stadsrummets betydelse och användning. I stadsplaneringen märks detta genom att svagare grupper, såsom barn, mänskor med nedsatt rörelseförmåga eller kvinnor beaktas i ringa grad. Mer om detta har forskats och skrivits av bl.a. Doreen Massey.
21.3.2011
Kevät on juoksuaikaa
Viimeistenkin lumenrippeiden sulaminen ulkoiluteiltä on merkinnyt minulle jo 20 vuoden ajan lenkkitossujen käytön intensifoitumista. Aivan naftaliiniin ne eivät sentään ole talveksi ja rospuuttokaudeksi joutaneet, mutta muutaman pahahkon liukastumisen jälkeen vältän nyt lenkkeilyä liukkaimmilla keleillä ja menen mieluummin uimaan tai kuntosalille. Kuntosalien juoksumatot suhtautuvat raittiissa ilmassa juoksemiseen kuin äänilevyjen kuunteleminen konserttiin, ainakin jos on uskominen kapellimestari Sergiu Celibidachea: se on kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa.
Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!
Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.
Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.
Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.
Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.
Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.
Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.
Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.
Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.
Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.
Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.
Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.
Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.
Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.
Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.
St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.
Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.
Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.
Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.
Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)
Porvoosta löysin nyt menneenä viikonloppuna kaupunkimetsän, joka antoi lupauksen hienoista lenkkimaastoista: 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,7 kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.
Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.
Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.
Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!
Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?
Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!
Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.
Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.
Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.
Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.
Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.
Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.
Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.
Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.
Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.
Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.
Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.
Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.
Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.
Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.
St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.
Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.
Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.
Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.
Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)
Porvoosta löysin nyt menneenä viikonloppuna kaupunkimetsän, joka antoi lupauksen hienoista lenkkimaastoista: 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,7 kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.
Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.
Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.
Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!
Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?
15.3.2011
Työpajatoiminta kuntouttaa ja osallistaa
Raporttini Valtakunnallisen työpajayhdistys TPY ry:n 14.3. pidetystä eduskuntavaalipaneelista, jonka teemana oli nuoriso ja erityisesti työpajatoiminta, voi lukea klikkaamalla otsikkoa, jonka takaa löytyvässä Outi Alanko-Kahiluodon blogissa se on julkaistu.
Valtakunnallisen työpajayhdistyksen eduskuntavaalipaneelissa 14.3. kaikkien eduskuntapuolueiden ehdokkaat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että nuoria ei saa päästää syrjäytymään. Puolueiden erot olivat mikroskooppisia. Ainakin vaalien alla poliittista tahtoa nuorten yhteiskuntatakuuseen näyttäisi löytyvän.
Perussuomalaisten ehdokas Timo Elo korosti yrittäjyysvalmiuksien opettamista yhä nuoremmalla iällä ennaltaehkäisyn keinona, ja myös RKP:n Mikaela Nylander peräänkuulutti ennaltaehkäisevän näkökulman läpäisevyyttä kun taas vihreä ehdokas Timo Juurikkala oli sitä mieltä että vastuunkannon korostaminen on kuin sammutettaisiin jo palanutta taloa kun pitäisi ensin varmistaa että talo on paloturvallinen.
Elo näki tarpeelliseksi yksin polemisoida työpajatoiminnan opinnollistamista vastaan, nähden siinä vaaran perinteisempiä koulutusreittejä kulkevien syrjintään luomalla etuoikeutettu väylä syrjäytyneille. Työpajayhdistyksen puheenjohtaja Markku Hassinen ja ehdokkaista Juurikkala etunenässä pitivät Elon huolta paitsi käsittämättömänä, myös turhana. Demariehdokas Pekka Tuuri oli sitä mieltä että koulutusta vastaamattoman työn vastaanottamisen pakko rapauttaa nuorten uskoa koulutukseen kun taas Nylander ja KD:n Sari Palm näkivät tarpeelliseksi opettaa vastuuntuntoa ja lisätä yhteiskuntarauhaa velvoitetyöllistämällä. Nylander ja Palm tosin unohtivat, että eihän niitä töitä ole. Lisäksi he unohtivat, että ehkä havainto siitä, että kaikella työllä ei kykene ansaitsemaan sen vertaa että sillä voisi elättää itsensä, saattaa rapauttaa nuorten - tai kenen hyvänsä - työhaluja.
Kun Vasemmistoliiton Sirpa Puhakka muistutti nuoriso-ongelmien kovasta ytimestä, minä puolestani muistutin paikallaolevia ehdokkaita siitä, että tutkimukseni mukaan nuorten työpajatoiminta on yksi tehokkaaksi ja mielekkääksi havaittu keino ehkäistä syrjäytymistä. Kova ydin on kovempi ja syvemmällä kuin Puhakka toivoo, mutta ei heidän tilanteensa ole toivoton. Niillekin hyvin harvoille nuorille, jotka eivät ole kuntoutettavissa mihinkään, se lisää joka tapauksessa elämän mielekkääksi kokemista ja elämänhallintaa, johonkin kuulumisen tunnetta ja mahdollisuutta kokea muokkaavansa maailmaa, näkemällä tekemisensä jäljet. Maahanmuuttajanuorille työpajatoiminta voisi olla erityisen hyödyllistä, madaltaen työllistymisen esteitä, esimerkiksi parantamalla nuorten kielitaitoa ja lisäämällä heidän tuntemustaan suomalaisen yhteiskunnan pelisäännöistä, muistutti Kokoomuksen Fatbardhe Hetemaj.
Yleisöpuheenvuorossaan Peter Rolin Sveps-työpajalta muistutti etsivän työparitoiminnan ja starttivalmennuksen välisen saumattoman jatkumon tärkeyttä. Hassinen muistutti starttivalmennuksessa olevan kyse siitä, että kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat nuoret tarvitsevat tukea selviytyäkseen työpajatoiminnassa, ollakseen valmennettavissa mihinkään. Starttivalmennus ottaa "vastaan" nämä nuoret ja saattaa heidät työpajan hellään huomaan.
Karoliina Koskinen taas jakoi Hetemäen huolen yritysten yhteiskuntavastuun kantamisen hankaluudesta. Harmaa talous voi tehdä tyhjäksi työssäoppimisen, muistutti Koskinen, koska pimeä työ ei oikein ole cv-kelpoista.
Niillekin nuorille, joille työpajatoiminta ei toimi välityömarkkinoiden instrumenttina, se voi olla päämäärä sinänsä. Työpaja voi olla ainoa ja paras mahdollinen maailma niille, joille työelämän ja ympäröivän yhteiskunnan tehokkuusvaatimukset ovat mahdottomia ja puheet kokoomuslaisesta paremminvointivaltiosta tarttuvat kurkkuun. Työpajatoiminta voisi olla hyödyllistä kaikille, vähän niinkuin peruskoulun TET-jaksokin. Kaltaiseni mallioppijakin olisi saanut työpajajaksosta paljon irti, ja työpajatoiminnasta tuleekin tehdä yksi oppimisen vaihtoehto lukioiden, ammattikoulujen ja oppisopimuksen rinnalle.
Keskustan Antti Kaikkonen muistutti, että kansanedustajat ovat tavoitettavissa myös vaalien välillä. Toivoa sopii, että kaikki puolueet sitoutuvat yhteiskuntatakuuseen myös vaalien jälkeen: siihen, että jokainen nuori jatkopolutetaan kolmen kuukauden sisällä ja että hänet myös pidetään tuolla polulla. Ja toivottavasti Outi saa jatkaa erittäin ansiokasta panostaan työpajatoiminnan hyväksi eduskunnassa!
Valtakunnallisen työpajayhdistyksen eduskuntavaalipaneelissa 14.3. kaikkien eduskuntapuolueiden ehdokkaat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että nuoria ei saa päästää syrjäytymään. Puolueiden erot olivat mikroskooppisia. Ainakin vaalien alla poliittista tahtoa nuorten yhteiskuntatakuuseen näyttäisi löytyvän.
Perussuomalaisten ehdokas Timo Elo korosti yrittäjyysvalmiuksien opettamista yhä nuoremmalla iällä ennaltaehkäisyn keinona, ja myös RKP:n Mikaela Nylander peräänkuulutti ennaltaehkäisevän näkökulman läpäisevyyttä kun taas vihreä ehdokas Timo Juurikkala oli sitä mieltä että vastuunkannon korostaminen on kuin sammutettaisiin jo palanutta taloa kun pitäisi ensin varmistaa että talo on paloturvallinen.
Elo näki tarpeelliseksi yksin polemisoida työpajatoiminnan opinnollistamista vastaan, nähden siinä vaaran perinteisempiä koulutusreittejä kulkevien syrjintään luomalla etuoikeutettu väylä syrjäytyneille. Työpajayhdistyksen puheenjohtaja Markku Hassinen ja ehdokkaista Juurikkala etunenässä pitivät Elon huolta paitsi käsittämättömänä, myös turhana. Demariehdokas Pekka Tuuri oli sitä mieltä että koulutusta vastaamattoman työn vastaanottamisen pakko rapauttaa nuorten uskoa koulutukseen kun taas Nylander ja KD:n Sari Palm näkivät tarpeelliseksi opettaa vastuuntuntoa ja lisätä yhteiskuntarauhaa velvoitetyöllistämällä. Nylander ja Palm tosin unohtivat, että eihän niitä töitä ole. Lisäksi he unohtivat, että ehkä havainto siitä, että kaikella työllä ei kykene ansaitsemaan sen vertaa että sillä voisi elättää itsensä, saattaa rapauttaa nuorten - tai kenen hyvänsä - työhaluja.
Kun Vasemmistoliiton Sirpa Puhakka muistutti nuoriso-ongelmien kovasta ytimestä, minä puolestani muistutin paikallaolevia ehdokkaita siitä, että tutkimukseni mukaan nuorten työpajatoiminta on yksi tehokkaaksi ja mielekkääksi havaittu keino ehkäistä syrjäytymistä. Kova ydin on kovempi ja syvemmällä kuin Puhakka toivoo, mutta ei heidän tilanteensa ole toivoton. Niillekin hyvin harvoille nuorille, jotka eivät ole kuntoutettavissa mihinkään, se lisää joka tapauksessa elämän mielekkääksi kokemista ja elämänhallintaa, johonkin kuulumisen tunnetta ja mahdollisuutta kokea muokkaavansa maailmaa, näkemällä tekemisensä jäljet. Maahanmuuttajanuorille työpajatoiminta voisi olla erityisen hyödyllistä, madaltaen työllistymisen esteitä, esimerkiksi parantamalla nuorten kielitaitoa ja lisäämällä heidän tuntemustaan suomalaisen yhteiskunnan pelisäännöistä, muistutti Kokoomuksen Fatbardhe Hetemaj.
Yleisöpuheenvuorossaan Peter Rolin Sveps-työpajalta muistutti etsivän työparitoiminnan ja starttivalmennuksen välisen saumattoman jatkumon tärkeyttä. Hassinen muistutti starttivalmennuksessa olevan kyse siitä, että kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat nuoret tarvitsevat tukea selviytyäkseen työpajatoiminnassa, ollakseen valmennettavissa mihinkään. Starttivalmennus ottaa "vastaan" nämä nuoret ja saattaa heidät työpajan hellään huomaan.
Karoliina Koskinen taas jakoi Hetemäen huolen yritysten yhteiskuntavastuun kantamisen hankaluudesta. Harmaa talous voi tehdä tyhjäksi työssäoppimisen, muistutti Koskinen, koska pimeä työ ei oikein ole cv-kelpoista.
Niillekin nuorille, joille työpajatoiminta ei toimi välityömarkkinoiden instrumenttina, se voi olla päämäärä sinänsä. Työpaja voi olla ainoa ja paras mahdollinen maailma niille, joille työelämän ja ympäröivän yhteiskunnan tehokkuusvaatimukset ovat mahdottomia ja puheet kokoomuslaisesta paremminvointivaltiosta tarttuvat kurkkuun. Työpajatoiminta voisi olla hyödyllistä kaikille, vähän niinkuin peruskoulun TET-jaksokin. Kaltaiseni mallioppijakin olisi saanut työpajajaksosta paljon irti, ja työpajatoiminnasta tuleekin tehdä yksi oppimisen vaihtoehto lukioiden, ammattikoulujen ja oppisopimuksen rinnalle.
Keskustan Antti Kaikkonen muistutti, että kansanedustajat ovat tavoitettavissa myös vaalien välillä. Toivoa sopii, että kaikki puolueet sitoutuvat yhteiskuntatakuuseen myös vaalien jälkeen: siihen, että jokainen nuori jatkopolutetaan kolmen kuukauden sisällä ja että hänet myös pidetään tuolla polulla. Ja toivottavasti Outi saa jatkaa erittäin ansiokasta panostaan työpajatoiminnan hyväksi eduskunnassa!
13.3.2011
Kuntien ehkäistävä nuorten syrjäytymistä tehokkaammin
Yhteishaun alkaessa jälleen kymmenettuhannet nuoret hakevat suuntaa elämälleen. Useimmat hakevat opiskelupaikkaa, ja suurin osa myös saa paikan jostakin. Valitettavasti kuitenkin valistuneimpien arvioiden mukaan 30 000 – 50 000 nuorta on syrjäytynyt Suomessa, ja jokainen heistä maksaa yhteiskunnalle vähintään miljoonan, puhumattakaan inhimillisistä kustannuksista. Mitä heidän hyväkseen pitäisi tehdä?
Nuorten yhteiskuntatakuun ideana on, että jokaisella nuorella on subjektiivinen oikeus työhön tai työharjoitteluun, ja jokaista nuorta vastaisi yksi opiskelupaikka. Käytännössä nuoret ovat kuitenkin hyvin eriarvoisessa asemassa yhteiskuntatakuun toteutumisessa syntymäpaikkansa perusteella. Kaikissa Suomen kunnissa ei ole toisen asteen koulutusta, nuorten työpajoja tai edes nuorisotointa, ei omana eikä ostopalveluna.
Tein viime syksynä kartoituksen nuorten työpajapalveluista yhtenä nuorten yhteiskuntatakuun toteuttajista. Osoittautui, että Suomen kunnissa erosivat paitsi palvelut, myös tieto. Joistakin kunnista sai etsimällä etsiä edes yhtä viranhaltijaa, joka tietäisi, miten kunnassa on järjestetty esimerkiksi juuri työpajapalvelut tai joka tietäisi edes, mitä nuorten yhteiskuntatakuu käytännössä tarkoittaa. Näitä mustia aukkoja löytyy jopa Helsingin työssäkäyntialueelta.
Syyllistämättä varmasti hyvää tahtovia viranhaltijoita, kunnat tarvitsevat nyt sekä keppiä että porkkanaa. Jokaisen Suomen kunnan tulisi viipymättä laatia suunnitelmansa siitä, miten nuorten yhteiskuntatakuu toteutetaan osana laajempaa nuorisostrategiaa.
Tässä suunnitelmassa tulisi määritellä, mitä tapahtuu silloin kun yksikin nuori putoaa peruskoulusta tyhjän päälle. Siinä tulee määritellä, kuka soittaa ja kenelle, kuinka nopeasti, keitä kutsutaan neuvottelemaan ja millä aikataululla. Kaikkien nuorten elämään vaikuttavien tahojen on oltava mukana: niin viranomaissektoreiden, järjestöjen kuin koulujenkin. Lisäksi siinä tulee sopia neuvonnan, palveluohjauksen ja seurannan mekanismeista, joilla varmistetaan, ettei nuori eksy matkalla.
Laajemmassa nuorisostrategiassa taas tulisi ilmaista toivottu tulevaisuudenkuva siitä, keitä kunnassa asuu ja millaisilla elämän edellytyksillä. Jokainen syrjäytynyt nuori on liikaa.
Michael Perukangas
Nuorisotutkija, valtiotieteiden maisteri
Kirjoitus julkaistu HS:n mielipideosastolla sunnuntaina 13.3.2011.
Jälkikirjoitus: tämä kirjoitus on poikinut vuorokaudessa useita yhteydenottoja ja palautetta asian tärkeydestä. Siitä keskustellaan lisää linkin takaa löytyvällä Tiede-lehden keskustelupalstalla.
Nuorten yhteiskuntatakuun ideana on, että jokaisella nuorella on subjektiivinen oikeus työhön tai työharjoitteluun, ja jokaista nuorta vastaisi yksi opiskelupaikka. Käytännössä nuoret ovat kuitenkin hyvin eriarvoisessa asemassa yhteiskuntatakuun toteutumisessa syntymäpaikkansa perusteella. Kaikissa Suomen kunnissa ei ole toisen asteen koulutusta, nuorten työpajoja tai edes nuorisotointa, ei omana eikä ostopalveluna.
Tein viime syksynä kartoituksen nuorten työpajapalveluista yhtenä nuorten yhteiskuntatakuun toteuttajista. Osoittautui, että Suomen kunnissa erosivat paitsi palvelut, myös tieto. Joistakin kunnista sai etsimällä etsiä edes yhtä viranhaltijaa, joka tietäisi, miten kunnassa on järjestetty esimerkiksi juuri työpajapalvelut tai joka tietäisi edes, mitä nuorten yhteiskuntatakuu käytännössä tarkoittaa. Näitä mustia aukkoja löytyy jopa Helsingin työssäkäyntialueelta.
Syyllistämättä varmasti hyvää tahtovia viranhaltijoita, kunnat tarvitsevat nyt sekä keppiä että porkkanaa. Jokaisen Suomen kunnan tulisi viipymättä laatia suunnitelmansa siitä, miten nuorten yhteiskuntatakuu toteutetaan osana laajempaa nuorisostrategiaa.
Tässä suunnitelmassa tulisi määritellä, mitä tapahtuu silloin kun yksikin nuori putoaa peruskoulusta tyhjän päälle. Siinä tulee määritellä, kuka soittaa ja kenelle, kuinka nopeasti, keitä kutsutaan neuvottelemaan ja millä aikataululla. Kaikkien nuorten elämään vaikuttavien tahojen on oltava mukana: niin viranomaissektoreiden, järjestöjen kuin koulujenkin. Lisäksi siinä tulee sopia neuvonnan, palveluohjauksen ja seurannan mekanismeista, joilla varmistetaan, ettei nuori eksy matkalla.
Laajemmassa nuorisostrategiassa taas tulisi ilmaista toivottu tulevaisuudenkuva siitä, keitä kunnassa asuu ja millaisilla elämän edellytyksillä. Jokainen syrjäytynyt nuori on liikaa.
Michael Perukangas
Nuorisotutkija, valtiotieteiden maisteri
Kirjoitus julkaistu HS:n mielipideosastolla sunnuntaina 13.3.2011.
Jälkikirjoitus: tämä kirjoitus on poikinut vuorokaudessa useita yhteydenottoja ja palautetta asian tärkeydestä. Siitä keskustellaan lisää linkin takaa löytyvällä Tiede-lehden keskustelupalstalla.
10.3.2011
Postmoderni Powerpoint-yhteiskunta
Kun perussuomalaiset ovat ahdistuneita tämän postmoderniudeksi kutsumansa epookin ilmiöiden ääressä, ymmärrän heitä oikein hyvin. Minäkään en siellä oikein pysy pystyssä kun on niin h-tin liukasta. Kun olisi ensin tarvinnut laskeutua puusta edes moderniuteen. Tämä ei ole onnistunut poliittisista puolueista Perussuomalaisten lisäksi ainakaan demareilta, eikä myöskään ilmeisesti Keskustapuolueen kiitettävästi esimoderniin alkutuotantoon junttaamilta koulujen oppikirjavalmistajilta ja opetushallinnon virkamiehiltä.
Maailma muuttuu, Mariseni, Juttaseni ja Timoseni. Ei koulukkaan kokemusmaailmassa ja sitä vastaavassa käsitteellisessä todellisuudessa ole enää sellaista paikkaa, johon tarttuisivat esimerkiksi kuttu, huttu ja moni muukaan juttu, koska vielä pitäisi ymmärtää, miksi on niin tärkeää osata jaotella esimerkiksi vuohet alle puolentoista ikäisiin poikimattomiin naaraisiin ja oletettavasti sitten muihin ja sitten vielä osata antaa näille olennoille nimi. Och samma på svenska och in english också.
Tiedän kyllä, että maito ei tule maitokaupasta eikä edes saparosta vaan lehmästä. Sian näin ensimmäistä kertaa muualla kuin isäni kinkkulautasella 24-vuotiaana, Elävä maatalous –messuilla, jossa siivosin voidakseni kustantaa itseni kouluttautumisen viranhaltijaksi vielä teolliseksi luulemaani yhteiskuntaan, virkaan, jota ei enää ollut. Sen, että raha ei tule seinästä, opin 16-vuotiaana nostaessani ensimmäisiä kesätyörahojani, seinästä. Monille tämä ei ole vieläkään aivan selvää. Ajattelen esimerkiksi monia päättäjiämme, paradoksaalisesti etenkin niitä, jotka näkevät erityisen tarpeelliseksi opettaa että maito tulee lehmästä sekä niitä kroonisesti syrjäytyneitä nuoriamme, joiden syrjäyttämiseksi päättäjämme ovat tehneet kaikkensa niin kiitettävissä määrin että häpeä tästä projisoidaan nuorison epäonnistuneeksi oppimisprojektiksi asiakkuuteen, yrittäjyyteen ja elinikäisen oppimisen asenteeseen.
Kun omana kouluaikanani opetettiin, että ei enää (80-luvulla!) suurin väestöosuus saa elantoaan teollisuudesta vaan palveluista, nyt sukupolven päästä lähes kaikki saavat elantonsa niistä. Teollisuuden palveluista ja palveluteollisuudesta. Sekä palvelualkutuotannosta ja alkutuotantopalveluista. Tässä maailmassa, jossa ihmiset puvuissa pönöttäen esittävät powerpointesityksiä CRM:n ulkoistusratkaisusysteemien mallintamisesta toisille tärkkipönötyksille, jotka nekin esittävät jotain – mitä ? - ja jossa kapellimestarit Hannu Lintu ja John Storgårds ovat vastuussa sisällöntuotantopalveluiden tuottamisesta, kuinkas muutenkaan, OPM:n (ai niin, se oli nykyään OKM) kouluttamia, hyväkkäät, jotta kokoomuslaisetkin saisivat musiikkitalossa seiniinsä sisältöä, sitä pitäisi vaan jotenkin selvitä, dinosauruksienkin.
Ei nimi miestä pahenna. Eikä ministeriötä. Silloin kun minä siellä olin töissä, siellä oli vielä kulttuuria, olihan siellä kulttuuriministeri. Jonka nimi oli Claes Andersson. Tosin esimerkiksi musiikkioppilaitoksiin liittyvät asiat olivat sen ministeriön sen filiaalin alla, jonka alaotsikkona oli se "opetus" ilman mitään epiteettejä. Sellaisia turhia kuin esimerkiksi kulttuuri. Onneksi varsinainen opetusministerikin oli siihen aikaan aika fiksu. Sen nimi oli Olli-Pekka Heinonen ja mä kirjoitin sille joskus jonkun puheenkin.
Koululaisillamme, noilla tulevaisuuden huippu- sekä vähän erilaisemmillakin osaajilla on vielä ainakin toivoa. Vaadin opetussuunnitelmien päivittämistä! Koululaisten prosessikuvaus-, tuotteistus- ja persoonavalmiudet tulee saattaa sellaiselle tasolle, että jokainen kykenee tuottamaan itsestään vähintäänkin sähköisen, mieluummin multimedia-ansioluettelon ja esittämään sen toisille. Ai niin, multimediakin oli jo niin last season.
Näen näitä esityksiä aina harppoessani pysäköintialueiden lävitse kuntosalille, joka sijaitsee Pitäjänmäen teollisuusalueella. Siellä on niin paljon näitä lasiseinäisiä taloja noine lasiseinäisine neuvotteluhuoneineen ja auditorioineen, että koko alueen nimeksi pitäisi muuttaa Pitäjänmäen jälkiteollisuusalue. Näen näitä jälkiteollisuusmiehiä ja – naisia myös kuntosalillani, josta saa ostaa elämäntapatuotteita ja jonka parkkihalli on suunniteltu juuri sellaisille bemareille, joita nämä jälkiteollisuusihmiset ajavat. Siis bemareita, ei demareita.
Minä en halua olla huippuosaaja. En osaaja ensinkään. Haluan että musiikkia kutsutaan musiikiksi, keisarilla on vaatteet ja jääkaapissa on ruokaa, ei ravintoaineita. Haluan liikkua, ehkä kuntoilla, en treenata. Pois se minusta, hui. Haluan että sanoilla on merkitystä, edes jotain. Minun sanoillani, itse käytetyt, itse valitut, itse eletyt.
Maailma muuttuu, Mariseni, Juttaseni ja Timoseni. Ei koulukkaan kokemusmaailmassa ja sitä vastaavassa käsitteellisessä todellisuudessa ole enää sellaista paikkaa, johon tarttuisivat esimerkiksi kuttu, huttu ja moni muukaan juttu, koska vielä pitäisi ymmärtää, miksi on niin tärkeää osata jaotella esimerkiksi vuohet alle puolentoista ikäisiin poikimattomiin naaraisiin ja oletettavasti sitten muihin ja sitten vielä osata antaa näille olennoille nimi. Och samma på svenska och in english också.
Tiedän kyllä, että maito ei tule maitokaupasta eikä edes saparosta vaan lehmästä. Sian näin ensimmäistä kertaa muualla kuin isäni kinkkulautasella 24-vuotiaana, Elävä maatalous –messuilla, jossa siivosin voidakseni kustantaa itseni kouluttautumisen viranhaltijaksi vielä teolliseksi luulemaani yhteiskuntaan, virkaan, jota ei enää ollut. Sen, että raha ei tule seinästä, opin 16-vuotiaana nostaessani ensimmäisiä kesätyörahojani, seinästä. Monille tämä ei ole vieläkään aivan selvää. Ajattelen esimerkiksi monia päättäjiämme, paradoksaalisesti etenkin niitä, jotka näkevät erityisen tarpeelliseksi opettaa että maito tulee lehmästä sekä niitä kroonisesti syrjäytyneitä nuoriamme, joiden syrjäyttämiseksi päättäjämme ovat tehneet kaikkensa niin kiitettävissä määrin että häpeä tästä projisoidaan nuorison epäonnistuneeksi oppimisprojektiksi asiakkuuteen, yrittäjyyteen ja elinikäisen oppimisen asenteeseen.
Kun omana kouluaikanani opetettiin, että ei enää (80-luvulla!) suurin väestöosuus saa elantoaan teollisuudesta vaan palveluista, nyt sukupolven päästä lähes kaikki saavat elantonsa niistä. Teollisuuden palveluista ja palveluteollisuudesta. Sekä palvelualkutuotannosta ja alkutuotantopalveluista. Tässä maailmassa, jossa ihmiset puvuissa pönöttäen esittävät powerpointesityksiä CRM:n ulkoistusratkaisusysteemien mallintamisesta toisille tärkkipönötyksille, jotka nekin esittävät jotain – mitä ? - ja jossa kapellimestarit Hannu Lintu ja John Storgårds ovat vastuussa sisällöntuotantopalveluiden tuottamisesta, kuinkas muutenkaan, OPM:n (ai niin, se oli nykyään OKM) kouluttamia, hyväkkäät, jotta kokoomuslaisetkin saisivat musiikkitalossa seiniinsä sisältöä, sitä pitäisi vaan jotenkin selvitä, dinosauruksienkin.
Ei nimi miestä pahenna. Eikä ministeriötä. Silloin kun minä siellä olin töissä, siellä oli vielä kulttuuria, olihan siellä kulttuuriministeri. Jonka nimi oli Claes Andersson. Tosin esimerkiksi musiikkioppilaitoksiin liittyvät asiat olivat sen ministeriön sen filiaalin alla, jonka alaotsikkona oli se "opetus" ilman mitään epiteettejä. Sellaisia turhia kuin esimerkiksi kulttuuri. Onneksi varsinainen opetusministerikin oli siihen aikaan aika fiksu. Sen nimi oli Olli-Pekka Heinonen ja mä kirjoitin sille joskus jonkun puheenkin.
Koululaisillamme, noilla tulevaisuuden huippu- sekä vähän erilaisemmillakin osaajilla on vielä ainakin toivoa. Vaadin opetussuunnitelmien päivittämistä! Koululaisten prosessikuvaus-, tuotteistus- ja persoonavalmiudet tulee saattaa sellaiselle tasolle, että jokainen kykenee tuottamaan itsestään vähintäänkin sähköisen, mieluummin multimedia-ansioluettelon ja esittämään sen toisille. Ai niin, multimediakin oli jo niin last season.
Näen näitä esityksiä aina harppoessani pysäköintialueiden lävitse kuntosalille, joka sijaitsee Pitäjänmäen teollisuusalueella. Siellä on niin paljon näitä lasiseinäisiä taloja noine lasiseinäisine neuvotteluhuoneineen ja auditorioineen, että koko alueen nimeksi pitäisi muuttaa Pitäjänmäen jälkiteollisuusalue. Näen näitä jälkiteollisuusmiehiä ja – naisia myös kuntosalillani, josta saa ostaa elämäntapatuotteita ja jonka parkkihalli on suunniteltu juuri sellaisille bemareille, joita nämä jälkiteollisuusihmiset ajavat. Siis bemareita, ei demareita.
Minä en halua olla huippuosaaja. En osaaja ensinkään. Haluan että musiikkia kutsutaan musiikiksi, keisarilla on vaatteet ja jääkaapissa on ruokaa, ei ravintoaineita. Haluan liikkua, ehkä kuntoilla, en treenata. Pois se minusta, hui. Haluan että sanoilla on merkitystä, edes jotain. Minun sanoillani, itse käytetyt, itse valitut, itse eletyt.
7.3.2011
Elämä on... Beethovenin ysi
Kuten kirjoitin vähän aikaa sitten, numero yhdeksän on sinfonioiden säveltämisessä maaginen luku. Kaikkein tunnetuin yhdeksäinen ja ylipäätään koko länsimaisen sinfoniamusiikin tärkein teos on Beethovenin yhdeksäs sinfonia.
Ilman Beethovenin ysiä eivät Brahms, Bruckner ja Mahler olisi olleet mahdollisia. Ainakin heidän ilmaisunsa ja samalla koko länsimainen sinfoninen musiikki Beethovenin jälkeen olisi saanut kokonaan toisenlaisen muodon, sillä ilman Brahmsia, Bruckneria ja Mahleria eivät myöskään Dvorak, Schönberg tai Sostakovitskaan olisi olleet mahdollisia. Beethovenin ysin merkitys ei kuitenkaan rajoitu taidehistoriaan. Se on ihmiskunnan historian suurimpia saavutuksia, joka kelpaa koko ihmisyyden metaforaksi.
Nyt tunti sitten 40 vuotta täyttäneenä on välitilinpäätöksen paikka. Beethovenin ysi on kuin elämäni. Yhdeksän kouluarvosanana on alempi kiitettävä, kuten elämänikin: rikas ja hieno, vaan ei täydellinen.
Beethoven, kaikkien luovien, itsenäisten sielujen ja romantikkojen esikuva, näki elämän dialektisena kamppailuna: hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, totuuden ja harhan välillä.
Elämä on kuin polkupyöräilyä tuntemattomassa maastossa: vaikka sinulla olisi kartta, et kuitenkaan tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee. Kuitenkin sinä ohjaat. Yksin sinulla on valta ohjata omaa polkupyörääsi. Tämä ihmisyksilön määrävä piirre, tahto, on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian liike-energiana. Valtava tahdonvoima tekee ihmisestä ihmisen, joka yksin ohjaa omaa elämäänsä vaikka välillä saattaakin väsähtää, kaatua tai jopa eksyä.
Ihminen aloittaa maallisen vaelluksensa hapuillen ja epävarmasti. Hapuillen ja epävarmasti alkaa Beethovenin yhdeksäs sinfoniakin. Toisen osan voi nähdä leikin ja kamppailun yhteenkietoutumana. Kolmannessa osassa pitäisi koittaa aikuisuuden ja rauhan. Tai ainakin aikuisuus on elämän rikkainta ja sisällöksekkäintä aikaa. Lopussa on synteesin vuoro. Finaali kokoaa yhteen palaset. Se katsoo ensin taaksepäin, se on kuin varasto aikaisemmin koetusta. Se kuvaa lopullisen totuuden etsinnän totista yritystä. Siinä katsotaan ikään kuin omaa elämää valokuva-albumina, sekoitetaan ja järjestetään uudestaan. Lopussa koittaa suurin ilo: usko ihmisyyden ja elämän voittamiseen, joka on kantanut ihan loppuun saakka, kaikista vastuksista viis.
Kaikkein tyydyttävimmin tämän dialektiikan kuvaa Wilhelm Furtwängler klassisessa Bayreuthin musiikkijuhlilla 1951 tehdyssä konserttitaltioinnissaan. Hänen kuvauksensa ihmisyydestä Beethovenin metaforana korostaa prosessiluonnetta, kasvua vaikeuksien ja vastakohtaisuuksien kamppailun kautta voittoon. Ajoittain se pysyy hädin tuskin koossa. Alku kuulostaa hyvinkin epävarmalta, mutta ei se ole epävarmaa. Se on etsintää, jossa Furtwängler johdattaa muusikkonsa elämänmittaiselle matkalle. Furtwängler muusikoineen luo ja synnyttää teoksen tässä konserttitaltioinnissa, jossa intonaation puhtaus on sivuseikka. Jouset laulavat. Jokainen ääni, jok'ikinen fraasi tarkoittaa jotakin. Suuri narratiivi on katkeamaton, vaikka esityksessä onkin ikään kuin useita uusia alkuja: se koostuu episodeista, joista tulee suuri draama.
Aivan toisenlainen on Toscaninin inhimillinen subjekti, mutta tahtova, tekevä ja totuutta etsivä yhtä lailla. Molemmat toteuttavat humanismin korkeinta kutsumusta. Herbert von Karajanin inhimillinen subjekti taas on vuoriakin siirtämään pystyvä voimamies, jota eivät pysäytä edes pölypallot.
Leikkiminen, kokeileminen, taisteleminen, oppiminen, opetteleminen, yritys, erehdys, kasvaminen ja kasvattaminen, tekeminen ja oleminen, salliminen ja haastaminen, ottaminen ja antaminen, miettiminen ja analysoiminen, etsiminen ja löytäminen kannattaa ottaa vakavasti, unohtamatta tahtoa. Kaikki tämä kuuluu ihmiselämään, ja kaikesta tästä Ludwig van Beethovenin yhdeksäs sinfonia muistuttaa.
Kun vallitseva musiikkijournalistinen trendi tapaa halveksua ”ohjelmamusiikkia”: sitä, että musiikille annetaan käyttöohje, jossa lintujen laulu selvästi esittää lintujen laulua niin että houkkakin sen ymmärtäisi, Beethovenin ohjelmanjulistus on ylevin ja kattavin mahdollinen: elämä itse.
Ilman Beethovenin ysiä eivät Brahms, Bruckner ja Mahler olisi olleet mahdollisia. Ainakin heidän ilmaisunsa ja samalla koko länsimainen sinfoninen musiikki Beethovenin jälkeen olisi saanut kokonaan toisenlaisen muodon, sillä ilman Brahmsia, Bruckneria ja Mahleria eivät myöskään Dvorak, Schönberg tai Sostakovitskaan olisi olleet mahdollisia. Beethovenin ysin merkitys ei kuitenkaan rajoitu taidehistoriaan. Se on ihmiskunnan historian suurimpia saavutuksia, joka kelpaa koko ihmisyyden metaforaksi.
Nyt tunti sitten 40 vuotta täyttäneenä on välitilinpäätöksen paikka. Beethovenin ysi on kuin elämäni. Yhdeksän kouluarvosanana on alempi kiitettävä, kuten elämänikin: rikas ja hieno, vaan ei täydellinen.
Beethoven, kaikkien luovien, itsenäisten sielujen ja romantikkojen esikuva, näki elämän dialektisena kamppailuna: hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, totuuden ja harhan välillä.
Elämä on kuin polkupyöräilyä tuntemattomassa maastossa: vaikka sinulla olisi kartta, et kuitenkaan tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee. Kuitenkin sinä ohjaat. Yksin sinulla on valta ohjata omaa polkupyörääsi. Tämä ihmisyksilön määrävä piirre, tahto, on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian liike-energiana. Valtava tahdonvoima tekee ihmisestä ihmisen, joka yksin ohjaa omaa elämäänsä vaikka välillä saattaakin väsähtää, kaatua tai jopa eksyä.
Ihminen aloittaa maallisen vaelluksensa hapuillen ja epävarmasti. Hapuillen ja epävarmasti alkaa Beethovenin yhdeksäs sinfoniakin. Toisen osan voi nähdä leikin ja kamppailun yhteenkietoutumana. Kolmannessa osassa pitäisi koittaa aikuisuuden ja rauhan. Tai ainakin aikuisuus on elämän rikkainta ja sisällöksekkäintä aikaa. Lopussa on synteesin vuoro. Finaali kokoaa yhteen palaset. Se katsoo ensin taaksepäin, se on kuin varasto aikaisemmin koetusta. Se kuvaa lopullisen totuuden etsinnän totista yritystä. Siinä katsotaan ikään kuin omaa elämää valokuva-albumina, sekoitetaan ja järjestetään uudestaan. Lopussa koittaa suurin ilo: usko ihmisyyden ja elämän voittamiseen, joka on kantanut ihan loppuun saakka, kaikista vastuksista viis.
Kaikkein tyydyttävimmin tämän dialektiikan kuvaa Wilhelm Furtwängler klassisessa Bayreuthin musiikkijuhlilla 1951 tehdyssä konserttitaltioinnissaan. Hänen kuvauksensa ihmisyydestä Beethovenin metaforana korostaa prosessiluonnetta, kasvua vaikeuksien ja vastakohtaisuuksien kamppailun kautta voittoon. Ajoittain se pysyy hädin tuskin koossa. Alku kuulostaa hyvinkin epävarmalta, mutta ei se ole epävarmaa. Se on etsintää, jossa Furtwängler johdattaa muusikkonsa elämänmittaiselle matkalle. Furtwängler muusikoineen luo ja synnyttää teoksen tässä konserttitaltioinnissa, jossa intonaation puhtaus on sivuseikka. Jouset laulavat. Jokainen ääni, jok'ikinen fraasi tarkoittaa jotakin. Suuri narratiivi on katkeamaton, vaikka esityksessä onkin ikään kuin useita uusia alkuja: se koostuu episodeista, joista tulee suuri draama.
Aivan toisenlainen on Toscaninin inhimillinen subjekti, mutta tahtova, tekevä ja totuutta etsivä yhtä lailla. Molemmat toteuttavat humanismin korkeinta kutsumusta. Herbert von Karajanin inhimillinen subjekti taas on vuoriakin siirtämään pystyvä voimamies, jota eivät pysäytä edes pölypallot.
Leikkiminen, kokeileminen, taisteleminen, oppiminen, opetteleminen, yritys, erehdys, kasvaminen ja kasvattaminen, tekeminen ja oleminen, salliminen ja haastaminen, ottaminen ja antaminen, miettiminen ja analysoiminen, etsiminen ja löytäminen kannattaa ottaa vakavasti, unohtamatta tahtoa. Kaikki tämä kuuluu ihmiselämään, ja kaikesta tästä Ludwig van Beethovenin yhdeksäs sinfonia muistuttaa.
Kun vallitseva musiikkijournalistinen trendi tapaa halveksua ”ohjelmamusiikkia”: sitä, että musiikille annetaan käyttöohje, jossa lintujen laulu selvästi esittää lintujen laulua niin että houkkakin sen ymmärtäisi, Beethovenin ohjelmanjulistus on ylevin ja kattavin mahdollinen: elämä itse.
2.3.2011
Julkinen tila on palvelu ja pääomaa
Sitran tuoreet tutkimukset tähdentävät kaupunkitilaa, ilmapiiriä, tunnelmaa palveluna. Ajatus on lähellä englantilaista käsitettä commons, eli julkinen tila: julkinen kaupunkitila, kaupunki julkisena, yhteisenä ja jaettuna tilana. Tilalliseen pääomaan kuuluu myös lähiluonto oman olkkarin jatkeena. Se, että omalta ovelta pääsee lenkille, on arvokas asia! Julkinen tila on käyttäjilleen maksutonta, vaikka toki sen ylläpitäminen maksaa. Maksaminen kuitenkin kannattaa: julkinen tila mahdollistaa osallisuuden. Siellä voi järjestää tapahtumia, mutta yhtä lailla siellä voi kuntoilla tai nauttia luonnosta. Julkinen tila on demokratian, osallistumisen, itseilmaisun, liikunnan, virkistyksen ja elämyksien paikka!
Alla tiedote tutkimuksesta, jonka pääsee lukemaan myös klikkaamalla otsikkoa.
Kaupunkeihin tarvitaan lisää tilallista pääomaa
Tiedote 1.3.2011
Hyvä kaupunkiasuminen edellyttää korkeaa tilallista pääomaa. Sitran teettämä tutkimus peräänkuuluttaa tilallisen pääoman ymmärtämisen tärkeyttä ja tarvetta sen käyttöönottamiselle kaupunkien kehittämisessä. Ihmiset kokevat korkeaan tilalliseen pääomaan kuuluvan lähikaupan, kahvilat ja ravintolat, julkisen liikenteen, koulun ja päiväkodin sekä harrastusmahdollisuudet. Tilallinen pääoma myös vaikuttaa lähialueen henkeen, joka syntyy toiminnan kirjoista, kauniista arkkitehtuurista ja paikan historiasta.
Sitran teettämien tutkimusten tarkoituksena oli tunnistaa uuteen kaupunkiympäristöön muuttavien ihmisten asumishaasteita sekä tulevaisuuden kaupunkiasumisen toiveita ja unelmia. Tutkimukset kysyivät, mikä on toimivaa ja haluttavaa kaupunkiasumista. Gemic Oy:n tekemän etnografisen arjen seurantatutkimuksen tukena käytettiin nettikyselyä sekä Experientia srl:n Low2No-korttelihankkeen kehitystyössä laatimaa tutkimusta, joka pohjautui mm. asukkaiden kanssa pidettyihin työpajoihin sekä haastatteluihin.
Tilallinen pääoma syntyy lähialueen toimintojen, palvelujen ja tapahtumien kirjosta. Sitä lisäävät historiallinen kerroksellisuus sekä ihmisten näkemä ja kokema virikkeellisyys ja visualinen miellyttävyys. Sitä on myös helppokulkuisuus, mahdollisuus satunnaisiin kohtaamisiin ja erilaisiin kulttuurimuotoihin. Kantakaupungista asunnon ostavat eivät osta vain asuinneliöitä, vaan maksavat lisähintaa asuinalueensa korkeammasta tilallisesta pääomasta. Tutkimuksen mukaan tilallista pääomaa luovia toimintoja pitäisi lisätä myös kaupungin ranta-alueiden kehityksessä.
- Korkea tilallinen pääoma luo kestävää kehitystä. Tutkimuksissa nousi esiin, että ihmiset pitävät kestävyyttä ja ekologisuutta tärkeinä, toteaa johtaja Jukka Noponen Sitran Energiaohjelmasta.
Ihmiset kokevat kestävien valintojen tekemisen kuitenkin usein haastavaksi, sillä ne vaativat aktiivista valintaa. Niiden muuttaminen oletusarvoiseksi valinnaksi helpottaisi ekologisemman elämäntavan juurtumista arkirutiineihin. Esimerkiksi moni haluaisi pyöräillä paikasta toiseen, mutta asunnon yhteydestä puuttuvat kunnolliset säilytystilat polkupyörille, eivätkä polkupyöräreitit ole kattavat ja riittävän turvalliset.
- Ihmiset arvostavat kauniita rakennuksia ja paikkoja, joilla on historia. Suurin osa vastaajista kuitenkin kokee, ettei heidän lähiympäristössään ole taloa, joka erottautuu muista edukseen. Eli ihmisten unelmat eivät heijastu siinä, mitä rakennetaan, toteaa Gemic Oy:n tutkimuspäällikkö Sakari Tamminen.
- Ihmiset pitävät tärkeinä myös sosiaalista läpinäkyvyyttä: he haluavat tietää, keitä muita asuu heidän naapurustossaan. Myös sosiaalisia kohtaamisia tarjoavat paikat ovat tärkeitä, samoin tapahtumat näiden mahdollistajina, Tamminen jatkaa.
Lähialueen henki liittyy tilalliseen pääomaan ja sen synnyttämään sitoutumiseen paikkaan. Lähialueen henkeä luovat mm. lähipalvelut ja toiminnan kirjo yhdessä kauniin arkkitehtuurin ja paikan historian kanssa. Nykysuunnittelussa kuitenkin keskitytään usein pelkkään tehokkuuden näkökulmaan, mikä helposti pienentää suunniteltavan alueen tilallista pääomaa.
Sitran tekemässä nettikyselyssä talonmiestä toivottiin takaisin luomaan lähialueen henkeä ja turvallisuutta. Vastaajat kuitenkin ymmärsivät, että vanhanaikainen talonmies on kuitenkin suhteellisen kallis. Ihmiset toivoivat, että talonmiehen roolia kehitettäisiin esimerkiksi kortteliyhteisön laajuiseksi palveluksi. Samalla tämä kytkisi korttelin talot tiiviimpään yhteyteen, joka osaltaan lisäisi alueen tilallista pääomaa.
Tutkimustuloksia kiteytti erään haastateltavan toteamus:
- Kaupunki, joka ei järjestelmällisesti tarjoa palveluita kävelymatkan päässä, kasvaa joillakin muilla kuin asukkaiden ehdoilla ja kertoo siitä, että alueen elinkelpoisuuden tulevaisuudessa ei ole takeita.
Gemic Oy:n tutkimuksen kanssa samansuuntaisia tuloksia saatiin myös Experientian Jätkäsaaren Low2No-korttelin suunnitteluun liittyvässä tutkimuksessa. Kestävyys ja ekologisuus eivät ole itseisarvoja, vaan ne muodostuvat ihmisten arkisten valintojen pohjalta. Käytännössä raha, laatu ja eettiset kysymykset ohjaavat ihmisiä kestäviin ratkaisuihin arkisissa valinnoissaan, ei kestävyys itsessään.
Alla tiedote tutkimuksesta, jonka pääsee lukemaan myös klikkaamalla otsikkoa.
Kaupunkeihin tarvitaan lisää tilallista pääomaa
Tiedote 1.3.2011
Hyvä kaupunkiasuminen edellyttää korkeaa tilallista pääomaa. Sitran teettämä tutkimus peräänkuuluttaa tilallisen pääoman ymmärtämisen tärkeyttä ja tarvetta sen käyttöönottamiselle kaupunkien kehittämisessä. Ihmiset kokevat korkeaan tilalliseen pääomaan kuuluvan lähikaupan, kahvilat ja ravintolat, julkisen liikenteen, koulun ja päiväkodin sekä harrastusmahdollisuudet. Tilallinen pääoma myös vaikuttaa lähialueen henkeen, joka syntyy toiminnan kirjoista, kauniista arkkitehtuurista ja paikan historiasta.
Sitran teettämien tutkimusten tarkoituksena oli tunnistaa uuteen kaupunkiympäristöön muuttavien ihmisten asumishaasteita sekä tulevaisuuden kaupunkiasumisen toiveita ja unelmia. Tutkimukset kysyivät, mikä on toimivaa ja haluttavaa kaupunkiasumista. Gemic Oy:n tekemän etnografisen arjen seurantatutkimuksen tukena käytettiin nettikyselyä sekä Experientia srl:n Low2No-korttelihankkeen kehitystyössä laatimaa tutkimusta, joka pohjautui mm. asukkaiden kanssa pidettyihin työpajoihin sekä haastatteluihin.
Tilallinen pääoma syntyy lähialueen toimintojen, palvelujen ja tapahtumien kirjosta. Sitä lisäävät historiallinen kerroksellisuus sekä ihmisten näkemä ja kokema virikkeellisyys ja visualinen miellyttävyys. Sitä on myös helppokulkuisuus, mahdollisuus satunnaisiin kohtaamisiin ja erilaisiin kulttuurimuotoihin. Kantakaupungista asunnon ostavat eivät osta vain asuinneliöitä, vaan maksavat lisähintaa asuinalueensa korkeammasta tilallisesta pääomasta. Tutkimuksen mukaan tilallista pääomaa luovia toimintoja pitäisi lisätä myös kaupungin ranta-alueiden kehityksessä.
- Korkea tilallinen pääoma luo kestävää kehitystä. Tutkimuksissa nousi esiin, että ihmiset pitävät kestävyyttä ja ekologisuutta tärkeinä, toteaa johtaja Jukka Noponen Sitran Energiaohjelmasta.
Ihmiset kokevat kestävien valintojen tekemisen kuitenkin usein haastavaksi, sillä ne vaativat aktiivista valintaa. Niiden muuttaminen oletusarvoiseksi valinnaksi helpottaisi ekologisemman elämäntavan juurtumista arkirutiineihin. Esimerkiksi moni haluaisi pyöräillä paikasta toiseen, mutta asunnon yhteydestä puuttuvat kunnolliset säilytystilat polkupyörille, eivätkä polkupyöräreitit ole kattavat ja riittävän turvalliset.
- Ihmiset arvostavat kauniita rakennuksia ja paikkoja, joilla on historia. Suurin osa vastaajista kuitenkin kokee, ettei heidän lähiympäristössään ole taloa, joka erottautuu muista edukseen. Eli ihmisten unelmat eivät heijastu siinä, mitä rakennetaan, toteaa Gemic Oy:n tutkimuspäällikkö Sakari Tamminen.
- Ihmiset pitävät tärkeinä myös sosiaalista läpinäkyvyyttä: he haluavat tietää, keitä muita asuu heidän naapurustossaan. Myös sosiaalisia kohtaamisia tarjoavat paikat ovat tärkeitä, samoin tapahtumat näiden mahdollistajina, Tamminen jatkaa.
Lähialueen henki liittyy tilalliseen pääomaan ja sen synnyttämään sitoutumiseen paikkaan. Lähialueen henkeä luovat mm. lähipalvelut ja toiminnan kirjo yhdessä kauniin arkkitehtuurin ja paikan historian kanssa. Nykysuunnittelussa kuitenkin keskitytään usein pelkkään tehokkuuden näkökulmaan, mikä helposti pienentää suunniteltavan alueen tilallista pääomaa.
Sitran tekemässä nettikyselyssä talonmiestä toivottiin takaisin luomaan lähialueen henkeä ja turvallisuutta. Vastaajat kuitenkin ymmärsivät, että vanhanaikainen talonmies on kuitenkin suhteellisen kallis. Ihmiset toivoivat, että talonmiehen roolia kehitettäisiin esimerkiksi kortteliyhteisön laajuiseksi palveluksi. Samalla tämä kytkisi korttelin talot tiiviimpään yhteyteen, joka osaltaan lisäisi alueen tilallista pääomaa.
Tutkimustuloksia kiteytti erään haastateltavan toteamus:
- Kaupunki, joka ei järjestelmällisesti tarjoa palveluita kävelymatkan päässä, kasvaa joillakin muilla kuin asukkaiden ehdoilla ja kertoo siitä, että alueen elinkelpoisuuden tulevaisuudessa ei ole takeita.
Gemic Oy:n tutkimuksen kanssa samansuuntaisia tuloksia saatiin myös Experientian Jätkäsaaren Low2No-korttelin suunnitteluun liittyvässä tutkimuksessa. Kestävyys ja ekologisuus eivät ole itseisarvoja, vaan ne muodostuvat ihmisten arkisten valintojen pohjalta. Käytännössä raha, laatu ja eettiset kysymykset ohjaavat ihmisiä kestäviin ratkaisuihin arkisissa valinnoissaan, ei kestävyys itsessään.
1.3.2011
Muu, sanoi lehmä Ylelle
Asuntoministeri Jan Vapaavuoren mielestä Vihreiden ehdotus tulojen mukaan porrastetusta televisiomaksusta on pöljä idea, vähän niinkuin maitolitran hinta olisi porrastettu. Ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen, että tämän sinänsä pöljän idean torppaaminenkin on pöljää. Ei tarvitse myöskään olla lehmä voidakseen juoda maitoa eikä sitä maitoa tarvitse juoda ollakseen lehmä.
Yleisradion tarkoitus on tuoda valistus jokaiseen kotiin. Ehkä pikkuisen viihdettäkin. Televisiomaksu on tarkoitettu Ylen toiminnan rahoittamiseksi, mutta sitä joutuvat maksamaan kaikki joilla on ohjelmien – minkä tahansa kanavien – katsomiseen sopiva laite. Näin ollen mitään yhteyttä tv-maksun ja valistetuksi tulemisen välillä ei ole. Käytännössä television pakkoasiakkaiksi tehdyt kansalaiset eivät maksa siitä, mistä heidän väitetään maksavan eivätkä he saa sitä mitä he tilaavat. Eikä television katsominen ole subjektiivinen oikeus. Oikeus saada tietoa sen sijaan on, mikä on huomioitu toimeentulotuessakin, viimeksi joskus kivihiilikaudella.
Jos televisiota haluaa katsoa, oikeudenmukaisin tapa olisi maksaa siitä mitä katsotaan. Tämä mahdollisuus oli yksi pääargumenteista aikoinaan digitelevisiota lanseerattaessa. Vähän kuin että EU-jäsenyys toisi viinit maitokauppoihin. No, ei tuonut. Käytön mukaan maksaminen vähentäisi aika paljon television katsomista, ja lisätä esimerkiksi lukemista, liikkumista tai käsitöiden tekemistä. Eikä tämä sovi mainostajille, joiden edut ovat vastakkaiset esimerkiksi kirjastolaitoksen tai kansan muun liikunnanharjoittamisen kuin tv-kaupasta tilatulla vylpyttimellä pumppaamisen kanssa.
Jos televisiottomuutta pitää huutavana yhteiskunnallisena epäkohtana, epäilen että kyse on projektiosta, jossa kaivataan unohdusta kansalle. Tai sitten televisiottomuuden valittamisessa on kysymys vakavampien ongelmien puuttumisesta, siitä, että itse asiassa asiat taitavatkin olla ihan hyvin, vaikka toimeentulotukea voisikin korottaa ainakin tv-maksun tai laajakaistaliittymän hinnan verran.
Ei Ylen toiminta toki telkkariin rajoitu. Ajatellaan esimerkiksi Radion sinfoniaorkesteria, jonka konsertteja joskus näytetään telkkarista. Siitä kiitos Ylelle. Ja koska Yle on muutakin kuin televisioyhtiö, ehkä se pitäisikin sittenkin rahoittaa budjetista.
Televisiomaksun subventoimisen sijaan pitäisin mieluummin huolta siitä että tietoa on kaikkien saatavilla. Ja viihdettä. Joskus ne ovat jopa sama asia. Tietoa voi hankkia television lisäksi esimerkiksi internetistä, sanomalehdistä ja ilmaiseksi kirjastosta, jossa ihminen saa nähdäkseen myös internettiä ja sanomalehtiä. Kirjasto onkin yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakivistä, mahdollisuuksien tasa-arvon takaaja. Kirjoja, elokuvia, internettiä ja musiikkia ei saa ilmaisiksi mistään muualta kuin kirjastosta. Siihen minä satsaisin.
Yleisradion tarkoitus on tuoda valistus jokaiseen kotiin. Ehkä pikkuisen viihdettäkin. Televisiomaksu on tarkoitettu Ylen toiminnan rahoittamiseksi, mutta sitä joutuvat maksamaan kaikki joilla on ohjelmien – minkä tahansa kanavien – katsomiseen sopiva laite. Näin ollen mitään yhteyttä tv-maksun ja valistetuksi tulemisen välillä ei ole. Käytännössä television pakkoasiakkaiksi tehdyt kansalaiset eivät maksa siitä, mistä heidän väitetään maksavan eivätkä he saa sitä mitä he tilaavat. Eikä television katsominen ole subjektiivinen oikeus. Oikeus saada tietoa sen sijaan on, mikä on huomioitu toimeentulotuessakin, viimeksi joskus kivihiilikaudella.
Jos televisiota haluaa katsoa, oikeudenmukaisin tapa olisi maksaa siitä mitä katsotaan. Tämä mahdollisuus oli yksi pääargumenteista aikoinaan digitelevisiota lanseerattaessa. Vähän kuin että EU-jäsenyys toisi viinit maitokauppoihin. No, ei tuonut. Käytön mukaan maksaminen vähentäisi aika paljon television katsomista, ja lisätä esimerkiksi lukemista, liikkumista tai käsitöiden tekemistä. Eikä tämä sovi mainostajille, joiden edut ovat vastakkaiset esimerkiksi kirjastolaitoksen tai kansan muun liikunnanharjoittamisen kuin tv-kaupasta tilatulla vylpyttimellä pumppaamisen kanssa.
Jos televisiottomuutta pitää huutavana yhteiskunnallisena epäkohtana, epäilen että kyse on projektiosta, jossa kaivataan unohdusta kansalle. Tai sitten televisiottomuuden valittamisessa on kysymys vakavampien ongelmien puuttumisesta, siitä, että itse asiassa asiat taitavatkin olla ihan hyvin, vaikka toimeentulotukea voisikin korottaa ainakin tv-maksun tai laajakaistaliittymän hinnan verran.
Ei Ylen toiminta toki telkkariin rajoitu. Ajatellaan esimerkiksi Radion sinfoniaorkesteria, jonka konsertteja joskus näytetään telkkarista. Siitä kiitos Ylelle. Ja koska Yle on muutakin kuin televisioyhtiö, ehkä se pitäisikin sittenkin rahoittaa budjetista.
Televisiomaksun subventoimisen sijaan pitäisin mieluummin huolta siitä että tietoa on kaikkien saatavilla. Ja viihdettä. Joskus ne ovat jopa sama asia. Tietoa voi hankkia television lisäksi esimerkiksi internetistä, sanomalehdistä ja ilmaiseksi kirjastosta, jossa ihminen saa nähdäkseen myös internettiä ja sanomalehtiä. Kirjasto onkin yksi demokraattisen yhteiskunnan kulmakivistä, mahdollisuuksien tasa-arvon takaaja. Kirjoja, elokuvia, internettiä ja musiikkia ei saa ilmaisiksi mistään muualta kuin kirjastosta. Siihen minä satsaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)