Missä ovat kaikki entiset Vihreät?

Kun monia poliittisiksi vastustajiksimme itse kutsumia kiinnostaa se, mistä me Vihreät oikein olemme tulleet, äänestäjiä voisi kiinnostaa se, minne me olemme menossa. Kun meissä toisten poliittisten suuntausten edustajat nostavat tikun nokkaan sen yhden stalinistin, äänestäjä taas hämmentyy vaihtoehtojen runsaudesta. Ollako äänestämättä sitä stallaria vai terveyskeskuksen lakkauttajaa?

Vastaus siihen, mihin me olemme menossa, voisi löytyä sieltä, mistä me olemme tulleet. Ja vielä tarkemmin: keitä me olimme, ja keitä me olemme nyt. Jatkokysymys: miksi näihin kahteen kysymykseen niin kovin usein on eri vastaus?

Kun tutkin yhdistykseni historiamateriaalia 90-luvulta, huomioni kiinnittyy siihen, että tavoitan silloisten Vihreiden joukoista ihmisiä, jotka nimitasolla ovat minulle tuttuja. Heidän lisäkseen siellä on ihmisiä, joita en tunne, mikä selittynee osin uusporvoolaisuudellani. Tästä voikin jo päätellä, että silloisissa puolueaktiiveissa ja luottamushenkilöissä yksi ryhmä on hämmästyttävän aliedustettuna: nykyiset puolueaktiivit ja luottamushenkilöt. Missä he olivat 15-20 vuotta sitten, jos olivat vielä syntyneetkään? Ja missä ovat 15-20 vuoden takaiset puolueaktiivit?

Eivät ainakaan Vihreissä. Miksi? Miten demarit, Kokoomus ja Kepu sen tekevät, siis pitävät kiinni tekijöistään ja näkijöistään? Ehkä Vihreissä on ollut ja on mukana henkilöitä, jotka ovat turhautuneet siihen kun heidän suuri agendansa ei olekaan toteutunut, ja he ovat väsyneet hakkaamaan päätään seinään. Ehkä yleispolitiikot ovat, tai ainakin ovat olleet, Vihreissä aliedustettuina: ihmiset, joilta muuntautuminen kulttuuripoliitikosta päivähoitopoliitikoksi tai ympäristöpoliitikosta sivistyspoliitikoksi käy kuin kytkintä kääntämällä. Ehkä meillä ovat idealistit yliedustettuina.

Ei Vihreissä mukana pysymistä tarvitsisi pelätä: ei se välttämättä tarkoita sitä, että revitään mukaan kaikenkarvaisiin luottamustehtäviin ja ehdoille kissanristiäisiin. Taustatietäjille, talkoolaisille, kevytaktivisteille, mentoreille ja mesenaateillekin olisi käyttöä. Ja hei, mitä vikaa muuten olikaan ehdokkuudessa tai luottamustehtävissä, eikös juuri niiden takia olla lähdetty leikkiin mukaan?

Historian penkominen muistuttaa myös siitä, että Vihreillä olisi kasvupotentiaalia. Meillä Porvoossa oli neljä vihreää valtuutettua jo vuosina 1997-2000. Missä he ovat nyt? Ja miksi meillä ei ole nyt yhtään enempää valtuutettua? Ainakin osittain siksi, että meillä katoaa valtava määrä osaamista ja ihmisiä. Kaikki ideat, joilla entiset, tulevat ja potentiaaliset vihreät tavoitettaisiin nykyistä paremmin, ovatkin tervetulleita.

Sähköinen palvelu estää sähköisen asioinnin, vol. II

Kirjoitin täällä kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kokemuksistani norjalaisesta sähköisestä viranomaisasioinnista, eritoten siitä paradoksista, miksei ulkomaalaisia osoitteita voi ilmoittaa sähköisesti kun niitä on aika hankala asioida paikan päälläkään esimerkiksi siksi että sattuu olemaan ulkomaalaisessa osoitteessa, ja tämä siksi, että sähköinen osoitteenmuutoslomake tunnistaa vain nelinumeroisia postinumeroita. En olisi mitenkään uskonut tuolloin, että samalla asiattomuudella asioidaan edelleenkin, asuttuani pois maasta kohta jo neljä vuotta. Ainoastaan yksi asiattomuus on muuttunut: kun tuolloin osoitteenmuutos käskettiin tekemään lähettämällä passin kopio kirjallisen, vapaamuotoisen osoitteenmuutoksen vahvistukseksi, nyt tämä asiointi on onnistumatta käyttämällä ihan oikeaa lomaketta. Tai siis väärää.

Tällä kertaa Norjan Kelaa vastaavan laitoksen, NAV:in virkailija kehotti minua ilmoittamaan osoitteenmuutoksesta lomakkeella, jolla ilmoitetaan muuttuneista pankkiyhteystiedoista. Seurauksella, että se tuli bumerangina takaisin. Tai siis ei aivan bumerangina, vaikka tästä Itellalle tunnustus: osasivat jäljittää minut herra ties kuinka monen osoitteen kautta, kuudessa päivässä. Kirjeen mukana oli tuherrettu lappu, jossa pyydettiin ilmoittamaan pankin katuosoite, vaikka eihän tässä ollut pankkia tarkoitus ilmoittaa vaan kotia. Olin antanut tosin lomakkeessa tiedoksi varmuudeksi myös muuttuneet pankkitietoni, vaikkeivät he niillä mitään teekään, mutta kun niitä lomakkeessa kysyttiin, veikkasin, että he eivät osaa suhtautua sellaiseen lomakkeeseen, jossa ei anneta sitä mitä kysytään vaan ainoastaan sitä mitä pyydettiin, siis sitä, mistä oli kysymys. No, tämä vahvistaa sen, että osoitteenmuutos ei ole tarpeen: kyllä he minut löytävät.

Aikaisemman postauksen saman aihepiirin ympäriltä voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kakkosasunnot kiertoon!

Asuessani 90-luvulla melkein neljä vuotta Töölön Linnankoskenkadulla, näin katutason yhdessä asunnossa merkkejä elämästä ainoastaan yhden kerran. Talouselämä-lehden mukaan pääkaupunkiseudulla on 25 000 asuntoa tyhjänä, siis niissä ei asu ketään. On toki erityyppistä asumattomuutta, joista Osmo Soininvaara mainitsi Hesarissakin puffatussa Lisää kaupunkia Helsinkiin -Facebook-ryhmässä useimmat: kotikunnassaan kirjoillaolevat opiskelijat, vaihtuvien komennusmiesten käytössä olevat työsuhdeluukut ja esimerkiksi kansanedustajat, jotka työsyistä elävät kaksoiselämää: viikot siellä, viikonloput jossakin muualla.

Vaikka Oden mielestä tyhjät asunnot eivät olekaan massamitan ratkaisu vuokra-asuntojen pulaan, yksikin tyhjänä makuutettu asunto on liikaa. Asumattomuus ei toki suoraan aiheuta asunnottomuutta, mutta kun kyse on inhimillisistä perustarpeista, silloin jo ongelman olemassaolo on osa ongelman ratkaisun puuttumista. Kun porvarit yleensä vannovat kysynnän ja tarjonnan lain nimeen, tässä se ei näytä heille kelpaavan.

Mikä sitten ratkaisuksi? Nykyinen verotuskäytäntö, jossa omistavaa luokkaa rankaisevat vuokratulot ovat verotettavaa tuloa, ei ainakaan rohkaise vuokraamaan. Kepin paikkaa tulisi siirtää siihen suuntaan, jossa tyhjänä pitämisestä verotettaisiin, ja vuokratulojen verotettava osuus alkaisi vasta sitten kun vuokra on suurempi kuin asunnon ylläpitämiskustannukset (vastike, vesimaksu, lainan lyhennykset ja korot). Uskon, että nykyisen vuokratuloverotuskäytännön kääntäminen nurin niskoin laskisi vuokratasoa, koska asunnon omistaja häviäisi, jos hän pyrkisi keinottelemaan asuntopulalla ylläpitämällä kiskurivuokraa, ja toisaalta, keppi pakottaisi vuokraamaan.

En muuten näe periaatteellista eroa kesämökkien ja muiden kakkosasuntojen verotuskohtelun välillä, vaikka tiedän, että jos vapausoikeudet ovat porvarin pyhä lehmä ja perustarpeet vasemmiston, niin kesämökki yhdistää miltei kaikkia. Kesämökit ovat suomalaisten pyhä lehmä, puoluekannasta riippumatta, vaikka jo yhdyskuntarakenteenkin leviämisen haittoja säätelevän haittaverotuksen nimissä, elämäntapalogistiikkaan liittyvänä ohjauskeinona 11 kuukautta kesästä käyttämättömät kesämökitkin ovat yhdyskuntataloudellisesti kallista tuplainfrastruktuuria. Kesämökkien kierrätyksessä asuntokäyttöön on vain yksi perustava ongelma: yleensä ne sijaitsevat eri paikoissa kuin työpaikat, joten ne itse asiassa kriisiyttävät veromallini käytäntöön soveltamisen. Teorian mökkiongelmaa ei olisi, jos mökit olisivat vuokramökkejä, jolloin niitä käytettäisiin sen verran kuin niistä maksetaan.

Kansantaloustieteilijät osaavat varmasti minua paremmin laskea sen, millä kulmakertoimella verotus tässä mallissa kannattaisi laskea, mutta alustava ehdotukseni on, että asunnon hoitokulut ylittävästä vuokrasta verotettaisiin puolet. Sen verran ehkä porvariston filantropiaa kannattanee asuntopulan lievittämisen nimissä palkita.

Talouselämän jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Retkellä Porvoon virkistysalueilla

Uudenmaan Virkistysalueyhdistys ry:n hallitukseen valittuna katson moraaliseksi velvollisuudekseni tutustua ainakin oman kuntani virkistysalueisiin, kuten yleensäkin katson moraaliseksi velvollisuudeksi perehtyä luottamustehtäväni substanssiin. Tänään tein pyöräretken kahteen yhdistyksen virkistysalueeseen Emäsalossa: Stornäsuddeniin ja Varlaxuddeniin.

Stornäsudden on suhteellisen pieni alue, joka löytyy kun ajetaan Emäsalon sillan jälkeen heti ensimmäistä vasemmalle kääntyvää tietä toista kilometria. Paikalle on hyvät opasteet. Varlaxudden taas sijaitsee aivan Emäsalon eteläisimmässä päässä, eikä siitäkään voi erehtyä kun vaan ajaa Emäsalontietä. Noin 13 kilometriä Varlaxuddenin risteyksestä osoittaa viitta vasemmalle.

Yhdistyksen missionahan on hankkia virkistyskäyttöön soveltuvia maa-alueita Uudeltamaalta, mieluiten mahdollisimman hyvin joukkoliikenneyhteyksien päästä. Tässä onkin jo ensimmäinen kompastinkivi: Emäsaloon menee ja sieltä tuo kaksi bussivuoroa päivässä, ainoastaan. Suhteellisen hyväkuntoiselle ja tervejalkaiselle henkilölle, kuten minulle, ei tuota ongelmia pyöräillä kotoani Varlaxuddeniin noin 26 kilometrin matka.

Tästä seuraakin sitten tietty ristiriita: jos virkistysalueelle ei oikein tahdo päästä julkisella liikenteellä, tämä ei toki karsi nauttijoiden joukosta autollisia ja tervejalkaisia. Pyöräilijänä mietin kuitenkin hyvin tarkoin, minne lähden virkistäytymään. On merenrantakohteita saatavilla paljon lähempänäkin kotoani.

Ristiriita on siis seuraava: siitä, että jonnekin pääsee jalkaisin, ei seuraa sitä, että sinne myös mennään, jos ulkoilu onnistuu lähempänäkin. Periaatteellisesta saavutettavuudesta ei siis seuraa käyttöä, ja omin jaloin (mihin luetaan myös pyöräily) liikkuvalla on enemmän valinnanvaraa kuin autoilijalla. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen ulottuvillaan ja käytettävissään on sellaisia lähivirkistysalueita johon ei ilman omia jalkoja pääse, kuten esimerkiksi Holken. Seuraus tästä huomiosta on se, että yhdistyksen missio hankkia virkistysalueita hyvien julkisten liikenneyhteyksien päästä on sitäkin tärkeämpi.

Kuitenkin Stornäsuddeniin ja Varlaxuddeniin kannattaa kyllä tehdä retki, ja ottaa eväitä mukaan ja nauttia niistä Stornäsuddenin nuotiopaikalla tai Varlaxuddenin laavulla. Reissu on vaivan väärti pyörälläkin.



Stornäsudden.



Varlaxudden.



Holkenin laavu.

Yhdistyksen toimintaan voi tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Puutteellinen elämä?

Olen nyt 42-vuotiaana sopivassa iässä saamaan perspektiiviä kasvuolosuhteisiini ja kasvatukseeni ja katsomaan taaksepäin niitä kehityskulkuja, miksi minusta on tullut minä. Olen oppinut paljon positiivista puutteesta.

Perheessäni ei koskaan ollut autoa. Opin pyöräilemään ja suunnistamaan kartan kanssa, ja opin katsomaan kellosta aikaa, milloin bussit ja junat kulkevat. Opin myös logistisesti yksinkertaisen elämän: minulle ei tule mielijohteita päästä paikan päälle todistamaan ties mitä. En myöskään oppinut kaipaamaan ajokorttia, vaan niillä rahoilla hankin hifit, mikä saattoi minut elämänmittaiselle musikaaliselle matkalle.

Perheeseeni tuli pesukone, kun olin 11-vuotias. Sitä ennen pestiin nyrkkipyykillä kylpyammeessa. Ja puhdasta tuli. Ehkä siksi en olekaan mikään vaatefriikki: vaatteet ovat peittämistäni, eivät itseilmaisuani varten. En kulutakaan rahaa kuin kenkiin ja alusvaatteisiin. Säästyvät nekin sitten vaikkapa musiikkiin.

Kotiini tuli puhelin, kun olin 13-vuotias. Se ostettiin perintörahoilla. Sitä ennen äitini piti latoa toimeentulotuesta tai siivoojanpalkastaan markkoja puhelinkopissa silloin kun piti esimerkiksi varata aikaa lääkärille, asioida sosiaalitoimen kanssa tai soittaa veljelle silloin harvoin kun kyytiä tarvittiin. Opin arvostamaan lupauksia: sitä, että sovittu tapaaminen pitää, koska muutokset olivat niin hankalia. Ohareita minulle ei edelleenkään tehdä kuin kerran.

Olen elänyt useita jaksoja ilman televisiota. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, ja televisiottomuuden seurausta saattaa olla sekin, että tapanani on mennä itse lenkille arvokisamaratonien aikana.

Olen ollut aina ilman kesämökkiä. Siksi olenkin oppinut arvostamaan suuresti lähiluontoa, jonne pääsee lenkkitossuilla.

Matkustaminen ei ole ollut minulle mikään itsestäänselvyys: en kuivetu, vaikka jonakin vuotena kävisin "vain" Kirkkonummella tai Vaasassa. Mikä olisikin loukkaus Kirkkonummea tai Vaasaa kohtaan.

Aineellinen puute irrottaa materiaalisesta vertailusta ja statussymbolien näyttämisen pakosta, ja tekee itsenäisemmäksi ja riippumattomammaksi.

Puutteet eivät ehkä jalosta. Mutta ne voi kääntää voitoiksi.

Koulutuspäivät, palkallista virkistystä?

Keskitettyyn palkkaratkaisuesitykseen sisältyvä vaatimus kaikkien työntekijäryhmien subjektiivisesta oikeudesta kolmeen vuotuiseen koulutuspäivään voi monille tarkoittaa työnantajan maksamaa kolmea palkallista virkistyspäivää. Toki on sekin mahdollista, että koulutus itsessään on virkistävää, ainakin se on vaihtelua työstä.

Minulla on elämäni kymmenissä työpaikoissa ollut työpaikkakoulutusta joko työpaikalla, työnantajan järjestämänä, tilaamana tai maksamana yhteensä kaiken kaikkiaan varmaankin viikon verran, ja jos mukaan lasketaan puolen päivän mittaiset ja lyhyemmätkin sessiot, ehkä kahden-kolmen työviikon verran. Jokainen voi laskea, kuinka monen työvuoden ehdotettua koulutuspäiväkiintiötä tämä vastaa, joten ilman muuta palkkaratkaisu toisi tähän parannuksen.

Koulutuspäivien määrää tärkeämpää lienee se, mitä nuo päivät sisältävät: onko niistä työnantajalle tai työntekijälle mitään hyötyä, paitsi tietysti työntekijän henkisen pääoman uusintamismielessä. Mitä työpaikkakoulutusta sitten on tarjolla? Koska omat kokemukseni aiheesta ovat rajallisia, käytän osviittana sitä, mitä Facebookissa mainostava Aalto Pro tarjoaa.

Aalto Pro:n 1-3 päivän koulutustarjontoja löytyy esimerkiksi sellaisista aiheista kuin PMI- ja IPMA-sertifiointivalmennukset (mitä ihmettä ne ovat?) ja sitten siellä on sellaista kuin Muutosjohtaminen nyt! ja Keinot kestävään työhyvinvointiin. Sitä, miten näistä työelämäaiheisista kursseista voisi kostua työntekijä, en tiedä.

Kurssien hinta on sellaista noin 700-800 euroa per koulutuspäivä, mikä on suunnilleen saman verran kuin kahden viikon nettopalkkani. Vielä siis kun perustelisi työnantajalle sen, miksi sen on kannattavaa maksaa näitä koulutuksia, joihon työntekijälle nyt määritellään subjektiivinen oikeus. Ainakin julkinen sektori tai parin hengen pienyrityshän nauraisi pihalle, jos tämmöisiä menisi ehdottelemaan.

Työpaikkakoulutus kannattaa silloin, kun se kasvattaa työntekijän ammattitaitoa siinä tehtävässä, jossa hän toimii - oli sitten lääkäri, osastosihteeri tai insinööri - tai edes parantaa hänen hahmotuskykyään tai henkilökohtaisia toimintaedellytyksiään kyseisellä toimialalla. Jos työntekijä ei toimi sellaisella alalla, johon hänet on koulutettu, on hyvin vaikea määritellä, mitä se koulutus voisi olla muuta kuin työnantajan maksamaa palkallista virkistystä, vaihtelua työstä, kun niin paremmin työnantajan kuin työnantajan on kaiken rehellisyyden nimissä hyvin vaikea nähdä kyseisellä työntekijällä kovin pitkää uraa edessä kyseisellä alalla, ellei sitten paranneta työntekijän yleisiä valmiuksia, kuten esimerkiksi atk- tai kieliosaamista. Työelämävalmiuksia ei kannata kehittää, sillä ne vain lisäävät työntekijän kriittisyyttä, ja kriittinen työntekijä on kuin kyy työnantajan polvella.

Laki se on uskonnottomillakin

Uskonnollisista ja vähän maallisisistakin asioista vastaavan ministeri Päivi Räsäsen irti asiayhteydestään olleet sanomiset on otettu irti asiayhteyksettömyyksistään, ja tästä on ollut sekä maallisia että ei-maallisia seurauksia. En ole niinkään maallistuneena maallikkona kiinnostunut niistä ei-maallisista seurauksista, oikeastaan en maallisistakaan. Prosessiin - siis sanomisten vastaanottoon - liittyy kuitenkin merkillisiä kaksoissstandardeja.

Ensimmäinen paradoksi liittyy siihen, että moni muuten uskonnoista viis veisaava on nyt yhtäkkisesti muistanut kuuluvansa uskonnolliseen laitokseen. Jos ei sitä muuten ole muistanut, sitten voi toki olla aihetta itsetutkisteluun. Taisi siis löytyä malka omasta silmästä.

Toisestakin silmästä taitaa aika moni löytää sen malkan, vai pitääkö sanoa "malan". On aika paradoksaalista, että veikkaisin aika monen ministerin sanotulla valtiollisella anarkismilla riemumielin hurskastelevan jättäneen aika monta tv-lupamaksua maksamatta, ja punaisia päinkin on tullut käveltyä. Anarkismi on hyvin suotavaa, jopa maallisia lakejakin saadaan rikkoa, jos tähän motivoi oikea ajattelu, mieluiten uskonnoton.

Ministeri Räsänen tuli tahtomattamaan muistuttaneeksi maallisen ja ei-maallisen esivallan, laillisuuden, oikeuden ja oikeudenmukaisuuden suhteesta yleisemminkin. Ei laillisesti toimiminen ole mikään tae siitä, että yhteiskunta perustuisi inhimillisessä katsannossa humaaneiden ja oikeudenmukaisten periaatteiden noudattamiseen. Oli Hitlerin Saksakin oikeusvaltio.

Keille ovat uudet asunnot?

Hesarissa tässä yhtenä päivänä ihmeteltiin sitä, kenellä on varaa Helsingin vanhojen lähiöiden täydennusrakentamiseen. Kirjoittaja epäili, että hänen oman kotilähiönsä Myllypuron uudisperheasuntojen hintapyyntö asettuisi 300 000 euron tietämille. Tästä en tiedä, mutta otetaan muutamia esimerkkejä nykyisestä kotikaupungistani.

Kun keväällä hankin puolisoni kanssa en uudis- vaan vanhusasunnon Porvoosta, siitä koituu kahdelle ihmiselle vastikkeineen 1200 euron kuukausittaiset asumiskulut siten, että nämä kulut olisi nitistetty pelkäksi vastikkeeksi juuri ja juuri laskennalliseen eläkeikään mennessä.

Uusiakin asuntoja kuitenkin tarvitaan, ainakin muuttovoittoalueilla. Mitä sitten Porvoosta on tarjolla ihmisille, joilla on 1-2 lasta, jollaisista ikäisistäni nelikymppisistä normatiivinen enemmistö koostuu?

No, esimerkiksi Porvoon Länsirantaan on rakenteilla mitat täyttäviä kolmioita ja neliöitä (kas kun ei kuutioita!), joiden hintapyynnöt asettuvat välille 320 000 - 400 000 euroa. Linnankoskenkadulle rakennettavan uudiskorttelin vastaavat asunnot ovat hintaluokassa 420 - 480 tuhatta. Omalla lyhennysohjelmallani - olettaen näiden uudiskohteiden yhtiövastikkeen samansuuruiseksi kuin minulla - kuukausieräksi tulisi 1900 - 2700 euroa, eli noin 50 - 70 % kotitalouden käytettävistä nettotuloista menisi pelkkään asumiseen. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, niin minimiesimerkissä asumiseen kuluva kuukausikulunki on lähes samansuuruinen kuin bruttopalkkani. Kulutuksesta tai muista investoinnista tässä ei olla vielä päästy puhumaan mitään. Harrastuksista tai matkusteluista puhumista tässä ei edes kannata aloittaa.

Yhtälö on taloudellisesti ja inhimillisesti kestämätön. Ja tällaisia hintoja pitäisi sitoutua maksamaan vielä asunnoista, joita ei ole vielä edes nähnyt ja joiden ambienssista, tunnelmasta, tuoksusta, tilavaikutelmasta ja valo-varjo -asetelmasta ei voi olla mitään käsitystä? Asunnoista, joita on kaikessa kiireessä hosuttu ympäri vuoden jättäen niiden eristeet suojaamattomina homehtumaan tienposkeen?

Jos kaksi korkeakoulutettua ei näitä uudiskohteita osta, ketkä niitä sitten ostavat? Huippuosaajat, ne, joista kunnat kilpailevat? Uudiskohteet eivät siis ole ratkaisu keski-ikäisen ja keskiluokkaisen normiveronmaksajan asuntojen tarpeeseen.



Uudis"kohteita" Porvoon "keskustassa" alueella, joka sijaitsee 3 km Porvoon keskustasta.

Vuokra-asuminen tulee normalisoida

Olen asunut elämästäni 40 vuotta vuokralla ja tästä ajasta 13 vuotta kaupunginasunnoissa, joten minä jos kuka sen tiedän: kaupunginasunnoissa asuu kaikenlaista väkeä. Kuten sekin perhe, jonka tytär huuteli rappukäytävään "varokaa leppäkerttuja kuutamolla", ajoi takaa pihan lapsia kädessään laudankappale jossa sojotti nauloja ja joka söi einesruokia kylminä talon takaisessa metsikössä.

Suurin osa on kuitenkin ihan "normaaleja" ihmisiä, ja omistusasunnoissakin asuu kaikenlaista väkeä. Osa heistä joidenkin toisten vuokralaisina ja osa taas on saanut pankit vakuuttuneeksi yhteiskuntakelpoisuudestaan, mutta siihen se loppuukin, pankkien ihmistuntemus.

Ei ole mitään aihetta siis stigmatisoida kaupungin vuokra-asumista, kohtuuhintaista tai muuta "sosiaalista" asumista. Ja kun ei ole syytä, ei saa stigmatisoida.

Kerran olin katsomassa asuntoa VVO:n (valtion vuokratalo-osuuskunnan) pääkonttorin korttelista, Helsingin Pikku-Huopalahdesta. Asunto oli piilotettu takapihalle, mikä armeliasta onkin, kulkeehan talon edestä Mannerheimintie. Mikä ei sekään ole niin karmea kohtalo kuin moni luulee. Manskua pahempaa saattaakin olla, että VVO:n konttori oli myös talon paraatipuolella, ja iso VVO:n kyltti leimasi talon jo kaukaa kuin huutomerkki: tässä on sosiaalista asumista, vaikkakaan ei kovin halpaa.

Sama vika Porvoon A-asunnoissa. Asunnot ovat varmaan ihan kivoja, ja kalliitakin ne ovat, jopa verrattuna edelliseen vuokrakaksiooni keskustassa. Tarvitseeko ne vielä leimata kyltillä, jossa lukee Porvoon A-asunnot?

Selvyydeksi vielä: minuun ei tuollainen leimaaminen tepsi. Tiedän muutenkin, että ovat niin sanotuksi kohtuuhintaiseksi ja/tai sosiaaliseksi asuntotuotannoksi himokallista. Mutta tarvitseeko sitä osoitella kaikille niille, jotka muutenkin luulevat nk. sosiaalisen asumisen tarkoittavan sitä, että niissä asuu vain sosiaalitapauksia ja että sosiaalitapaukset ovat kaikki syrjäytyneitä ja että kaikki syrjäytyneet hilseilevät moniongelmaista sosio-ja psykopatiaa. Kyltit siis pois ihmisten kotien seinistä!

Breznevkin oli homopropagandisti

Kun nyt homoseksuaalisen elämäntavan ihannoivassa valossa esittäminen on Venäjän laissa tulkittu ydinperheideologiaa rapauttavaksi ja huoltosuhteen romuttavaksi propagandaksi ja jopa kaikki homoseksuaalisiksi tulkittavat käyttäytymismuodot on kriminalisoitu, niin tästä on vedettävä johtopäätös: venäläisillä on niin traumaattinen suhde historiaansa, että kun kommunismi kielletään, samalla halutaan kieltää myös Breznev ja kriminalisoida hänet jälkikäteisesti:

Kuvalähde: xhaxhai.wordpress.com

Ainakin venäläisiltä poliiseilta vaaditaan harjaantunutta telepaattista silmää, jotta osaavat erottaa luonnolliset, miehisten miesten väliset tervehdykset luonnollisesta mutta "luonnottomasta" seksuaalisuuden ilmentymisestä tai sellaisen provokatiivisesta esittämisestä.

Äidinkielen puhuminen kielletty

"Oman äidinkielen käyttö asiakaspalvelupisteessä on kielletty." Näin sanotaan Hesarin käsiin joutuneessa SOL-siivouspalveluiden, anteeksi, eikun siis turvallisuuspalveluiden muistiossa. Tämä ohjeistus on laadittu sen jälkeen kun lentoasemalla työskentelevät somalinaiset olivat valittaneet joutuneensa esimiestensä ja kollegoidensa asiattomasti kohdelluiksi.

Minä olen työskennellyt Sol-siivouspalveluissa. Kehotan boikotoimaan kyseistä firmaa, jos kilpailutettavana on siivous- tai turvapalveluita. Kehotan myös puhumaan Solin palveluksissa ja lentokentän turvatarkastuksessa jotakin muuta kieltä kuin omaa äidinkieltään. Tosin tämä ei ole mitään uutta, jo nyt Helsinki-Vantaan oletuskieli on englanti, myös suomalaiselta suomalaiselle. Eikä tässä ole mitään uutta edes kansalliskielisillemme; moni ruotsinkielinen tietää, että Suomessa on ollut näin tiukka asenneilmasto ruotsin kieltä kohtaan viimeksi Lapuan liikkeen aikoina.

Seuraavan kerran kun menen Helsinki-Vantaan lentokentälle, puhun norjaa, ihan solidaarisuussyistä, tukeakseni somalinaisten pyrkimyksiä saada töitä Suomessa. Ei ole ihan helppoa, siis heidän työllistymisensä. Norja on paljon helpompaa.

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kukaan ei omista tangoja

Katsoin eilisiltana yli 20 vuoteen ensimmäistä kertaa tangokilpailua. Finaalin taso oli aika huono, mutta se ei ole tämän jutun aihe, vaan se, että kun finaaliin oli eksynyt yksi ruma ankanpoikanen, hän onnistui osoittamaan, että suomalaisen tangon reseptio on hyvin konservatiivista. Yona myös opetti siitä, miten instituutioiden pyhyyteen suhtaudutaan.

Oli voitto tangolle, että ihan jotakin muuta tarjonnut Yona pääsi jopa kakkoseksi. Työpaikkani kahvipöytäkeskustelussa äänin 8-1 päätettiin, että tangoa pitää laulaa tangoäänellä, ja muu on loukkausta paitsi tangoa, myös heitä kohtaan. Jäin edustamaan yksin kantaa, jonka mukaan mikä tahansa instituutio vain vahvistuu vaihtoehtojen esittämisestä, ja jos Yonan tarjoilut eivät maistu, sitten voi taas palata perinteisemmän pitopöydän ääreen ja luulisi sen sitten taas maistuvan.

Tango siis on pyhä instituutio, vähän kuin vanhoillisuskovaisille avioliitto. Jos pyhää instituutiota loukataan eli siitä esitetään muu kuin vakiintunut näkemys, tämä koetaan loukkaukseksi paitsi instituutiota mutta myös itseä kohtaan. Emile Durkheimin sanoin, tässä on suomalainen tangoyleisö totemisoinut tangon, ja palvoessaan sitä palvoo myös itseään.

Kukaan ei omista tangoja, ei yksikään laulaja eikä yleisö. Niitä saa jokainen laulaa, tanssia ja kuunnella omalla tavallaan, tai olla kuuntelematta. Ei Astor Piazzollakaan kysellyt lupaa suomalaiselta tangon kuluttajilta vääntäessään tangon lähes tunnistamattomaksi konserttimusiikiksi, eikä tarvinnutkaan kysyä. Se olisi kuin muna neuvoisi kanaa.

Hyväksyttyä työaikavarkautta

Julkisissa víroissa työskentelevien pitäisi anoa sivutoimilupaa, jos sivutointa harjoitetaan virka-aikana, eli silloin kun varsinaista päätointa tehdään. Jos sivutointa tehdään esimerkiksi illalla tai viikonloppuna, tuolloin riittää sivutoimi-ilmoitus.

Sivutoimilupa lienee tarkoitettu siihen, että esimerkiksi opettaja virka-aikanaan korjaisi työväenopiston kokeita tai terveyskeskuslääkäri tarkistaisi yksityispraktiikkansa laboratoriokokeita. Aika vähän heillä lienee aikaa tällaiseen, siinä määrin nämä palvelut on aliresurssoitu. Käytännössä yleensä riittää, että he jättävät sivutoimi-ilmoituksen ilta- tai viikonlopputöistään.

Sen sijaan kyllä esimerkiksi sairaaloissa jatkuvasti kiertää kaikenlaista myytävää: sandaalia, rasvoja ja ties mitä sellaisia terveystuotteita, joista sukupuoleni minut suojaa. Miksei verkostomarkkinoinnin harjoittamisesta pidä anoa sivutoimilupaa, tämä kaupustelu kun tapahtuu virka-aikana ja se on ihan virallinen, vakiintunut käytäntö siinä määrin, että jopa sairaaloiden viikkotiedotteissa mainitaan jos sairaalan aulassa tai ruokalassa kaupustellaan?

Kyllä minä ymmärrän, että hoitajat ja osastosihteerit kaipaavat vähän lisäsärvintä kapean leipänsä päälle. Mutta juuri heitä sivutoimilupien olettaisi koskevan. Kaupustelukin olisi sitten ihan ok, jos luvat olisivat kunnossa.

Julkisten resurssien hukkakäyttöä

Jos potilas jättää tulematta varatulle lääkärin vastaanotolle ja tästä resurssien hukkakäytöstä sanktiona hän ei saa uutta vastaanottoaikaa ilman uutta lähetettä, tarkoitus lienee ollut antaa potilaalle moraalinen opetus. Että ei sitä sovi tuhlailla näin vastuuttoman, ajattelemattoman itsekkäästi veronmaksajien varoja.

Kuitenkin, tämmöinen muistutus julkisten resurssien tuhlaamisen rangaistavuudesta taitaa kääntyä tarkoitusperiään vastaan, nimittäin kun sen uuden lähetteen saamiseksi potilas joutuu menemään terveyskeskukseen tai muuhun lähettävään yksikköön. Tämäkin lääkärinaika varmasti voitaisiin varata tähdellisempään kuin välinpitämättömiin tai muistamattomiin potilaisiin.

Mistä tämä resurssien hukkakäyttö sitten kertoo? Joskus kyse on varmastikin vain inhimillisestä unohduksesta, etenkin jos aika on lähetetty useita viikkoja tai kuukausia etukäteen, niinkuin tietysti pitää tehdäkin jotta potilas ehtii järjestämään asiansa siten että pääsee lääkäriin.

Joskus kyse saattaa olla siitä, että potilaan vaiva ei enää ole ajankohtainen: se on parantunut tai odotteluun kyllästynyt potilas on siirtänyt luunsa yksityislääkärille. Kolmas vaihtoehto on se, että potilaan elämäntilanne on niin kokonaisvaltaisesti sekaisin, että pipi vatsa tai polvi ovat murheista pienimpiä. Näiden ihmisten kokonaisvaltaiseen pahoinvointiin moiset sanktiot eivät auta.

Paras lääke pienentää julkisten resurssien hukkakäyttöä olisi periä sakkomaksu peruuttamattomasta ajanvarauksesta, joka olisi huomattavasti suurempi kuin poliklinikkamaksu (joka on noin 27 euroa), ja jos tästä maksusta aikoo vapautua, syy perumisen unohtamiseen pitää olla dokumentoitavissa.

Vapaa vapaa-ajattelusta

Nuorempana olin kovin vakuuttunut siitä, että uskonnoilla, joita meillä Suomessa edustaa tunnetusti kvasimonopolistisesti evankelisluterilainen kirkko, olisi yksinoikeus kaikkeen suvaitsemattomuuteen, vaihtoehtoisuuden vaientavaan monopolismiin ja totunnaisiin jäykismeihin. Olin tästä niin vakuuttunut, että erosin kirkosta 19-vuotiaana, saatuani nuorna ylioppilaana ensimmäisen tilinauhani, jossa luki "kirkollisvero", ja välttääkseni pakkotuputuksen kaikesta siitä, josta olin pakotettu maksamaan sadanneksen, sain elämänkatsomusslaagin asepalveluksen juhlallisessa vakuutuksessa, jonka en katsonut moraalisesti sitovan minua koska se päätettiin "ja Jumala minua siinä auttakoon".

Vakaumuksellisen ateistin on mahdotonta myöntää kulttuurista kristillisyyttä, sitä, että kristinuskossa on kyse meillä paljon muustakin kuin vain valtion adoptoimasta inkvisitiosta. Joululomat kelpaavat useimmille vapaa-ajattelijoillekin, vaikka monia heistä huvittaa suuresti pilata hartaampien jouluilo kieltämällä hyvän joulun toivotukset ja epäämällä kevätjuhlariemu kieltämällä Suvivirsi, mikä ihmetyttää muslimeitakin. Että ovatko nuo suomalaiset kansa ilman historiaa, ilman kulttuuria, itsensä kieltäjiä.

Kai tämä vaahtoaminen on kuitenkin lopulta tulkittava positiivisena signaalina. Ainakaan nämä ateismin evankelistat eivät taida kokea kovin suuria yhteiskunnallisia epäkohtia kun kulttuurisen kristinuskon kiistäminen koetaan suuremmaksi epäkohdaksi kuin vaikkapa työntekoa ja yrittämistä estävät kannustinloukut, asumisen kalleus, nuorisotyöttömyys tai sosioekonomisten terveyserojen kasvaminen.

Olen kuullut, että jossain ne kääntyvät muslimeiksi

"Nuoriso ei käänny mihinkään vihreyteen, vaan muslimeiksi. Olen kuullut, että Puotinharjussakin oli neljä tyttöä, joista kolme rupesi muslimeiksi. Se on 75%, sen minäkin osaan laskea. Ryhtyivät kirjeenvaihtoon afrikkalaisten kanssa, ja ainakin yksi heistä lähtikin Afrikkaan, ja tuli takaisin. Sitä, oliko sillä mies mukanaan, en tiedä. Eikä ne muslimien arvot naisille sovi".

No, sopinevatko kristitytkään arvot. Ja mitä ovat kristityt arvot, jos muslimiarvoistakaan voidaan puhua minään monoliittina. Varmaan jotain sellaista, jonka asianosaiset tuntevat paremmin kuin me, jotka emme useimmat edes tunne yhtään muslimia, hyvä kun yhtään vakaumuksellisesta kristitystäkään olemme kuulleet. Siitä olen kuitenkin kuullut, että esimerkiksi katolilaisissa maissa elävillä naisilla ei ole oikeutta päättää omasta ruumiistaan, abortti kun on niissä kielletty tai erittäin kielletty.

No, mistäs nämä ensimmäisen kappaleen kuulopuheet ovat sitten peräisin? Kun asiaa yrittää tiedustella esimerkiksi tv-studioon eksyneeltä perussuomalaiselta tai udella asiaa jonkun nk. maahanmuuttokriittisen blogin kommenttiketjussa, saa yleensä vastaukseksi hiljaisuuden, joka on vaivautumisesta oman tietämättömyytensä paljastumiseen yleensä aggressiivisen vihainen, erotukseksi joihinkin vähemmistöuskontoihin, joiden reaktio mielipiteen ja faktan sekoittumisen paljastumiseen eli oman maailmankuvan paljastumiseen on vienon vaivautunut hymyily, josta ihmettely liukuu pois kuin vesi hanhen selästä. Ei, en nyt tarkoita vähemmistöuskonnoilla muslimeita.

Se, että työelämään on sattunut kurja osa tai perheessä on vaikeuksia, ei ole hyväksyttävä syy sekoittaa huhupuheita tietoon. Minä olen pahoillani tästä, mutta ei se tarkoita sitä, että saisi projisoida vähemmistöihin, siis muihin vähäosaisiin, omia ongelmiaan. Jos kerran mielipiteenvapauden nimissä on tärkeää saada ilmaista väärinkäsityksiin perustuvia mielipiteitään varmoina totuuksina, silloin vastaavasti on myös oikeus sanoa, että eivät pidä paikkaansa eivätkä mielipiteet ole totuuksia.

Ihmisellä on oikeus ylipainoon, röökiin ja viinaan

Tupakointi, alkoholin ongelmakäyttö ja ylipaino korreloivat kaikki sen verran vahvasti positiivisesti monien erilaisten sairauksien kanssa että ne lisäävät yleistä sairastavuutta ja siis kuolemanriskiä, vähentäen siis eliniänodotetta. Eivät ne kuitenkaan ole vain riskitekijöitä, vaan ne on itsessään medikalisoitu: obesiteetille, alkoholin liikakäytölle ja tupakan kaikenasteiselle "käytölle" löytyy jopa omat diagnoosikoodinsa lääketieteessä.

Lihavuus, tupakointi ja alkoholin liikakäyttö ovat siis sairauksia. Tästä on aika lyhyt askel siihen, että koska nämä ovat elämäntapasairauksia, niitä pidettäisiin itseaiheutettuina. Ja toki ne siinä mielessä ovatkin, että ei sitä röökiä kukaan toinen sinne suupieleen ole ripustamassa, vaikka toki varmaan vaikka autokuskien tai rokkareiden kulttuurissa se tuleekin ikään kuin kylkiäisenä sen kummemmin ehkä tietoisesti miettimättäkään. Seura tekee kaltaisekseen.

Nykyaikana kaiketi käytännössä jokainen tietää näiden edellämainittujen "elämäntapavalintojen" riskeistä, ja minä työkseni terveydenhuollossa havaitsen, että suhde näihin "elämäntapavalintoihin" on pakollinen kohta ja itsestäänselvästi potilaiden esitiedoissa, vähän kuin ikä ja sukupuolikin (mikä sekään ei muuten ole niin mustavalkoinen käsite, sukupuolikin kun on paitsi biologinen, myös sosiokulttuurisen reseption ja identiteetin käsite).

Minä jos kuka tiedän työni puolesta, että tupakan käyttö, alkoholismi ja ylipaino ovat kuolemanriskejä. Tiedän sen myös sukuhistoriastani; näiden hasardien kuolemansyntiluonteesta on omassakin lähipiirissä paljonpuhuvia esimerkkejä. Tieto ei kuitenkaan välttämättä lisää rationaalisen käyttäytymisen todennäköisyyttä: ihminen ei ole looginen olento.

Ihminen pyrkii yleensä maksimoimaan oman hyvinvointinsa, ja vaikka lyhytnäköinen mielihyvä voidaankin teoriassa erottaa pitkän tähtäimen hyvinvoinnista (vakavasti sairaan ihmisen hyvinvoinnista lienee turha puhua), niin kyllä nautinnon maksimoiminen on rationaalista toimintaa sekin silloin kun tulevaisuudesta ei mitään tiedä eikä oma historia anna niin aihetta uskoa siihen, että oikein, hyvin ja päämäärätietoisesti toimiminen kannattaisi.

Mitä pidempään työskentelen terveydenhuollossa, sitä enemmän alan kapinoimaan taustatekijädeterminismiä vastaan: vaikka yksilön vapautta erilaisista ryhmäpreferensseistä ja sosiokulttuurisekonomisista lähtökohdista sekä yhteiskuntataloudellisista lainalaisuuksista eräät poliittiset suunnat osin tarkoitushakuisestikin liiottelevat suuresti, niin sen verran kuitenkin uskon ihmiseen, että jos ei yksilöllä välttämättä ole aina niin muita mahdollisuuksia vaikuttaa omaan osaansa työmarkkinasubjektina tai muutoinkaan perustellusti päämäärätietoisuuden kannattavuuteen uskovina toimijoina, että pitäkööt sitten edes ihmisen osansa. Että jos sitä muutenkin on mielestään pyrkinyt toimimaan kaikissa tilanteissa oikein niin miksi sitä tässäkään pitäisi uskoa, että hyvillä koulupapereilla, tunnollisuudella ja ahkeruudella palkinto tulisi edes tuonpuoleisessa. Jos emme muuten voikaan nostaa itseämme markkinatalouden sankareiksi, niin sentään mahdollisuus pilata terveytensä käyttäytymällä taustatekijädeterminismin vastaisesti varattakoon meille.

Tupakointi, alkoholismi ja lihavuus edustavatkin paradoksaalisesti pienen ja heikon ihmisen yksilönvapautta, mahdollisuutta toimia irrationaalisesti siinä määrin että se on universaalin ihmisyyden markkinarationaalisella yksilöllä korvanneiden mielestä vastuutonta, ja sellaisena vastuuttomuutena minä huomaan jopa sympatiseeraavani tällaista holtittomuutta. Subjekti se on sekin, joka kieltäytyy toimimasta kuten vastuullisen, kunnon subjektin pitääkin. Jos siivet eivät kanna siinä määrin että kykenisimme nostamaan itsemme yli-ihmiseksi, vastakkaisen suorituksen mahdollisuus sentään on varattu meille kaikille.

Hyvät, pahat ja rumat

Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat on suosikkielokuvani. Kuten muutkin suuret taideteokset, se kestää useammankin nauttimisen, aivan samaten kuten esimerkiksi Beethovenin, Brucknerin, Mahlerin ja Sibeliuksen sinfoniat. Aina rikkaista taideteoksista löytyy uutta.

Elokuva on rakennettu siten, että kolme miestä muodostavat arkkityyppejä, vaikkakin heitä luonnehtivat ominaisuutensa ovat hyvin kontekstuaalisia ja instrumentaalisia. Filmi on tehty hyvää esittävän Clint Eastwoodin sankaritarinaa pönkittäen, ja näkökulma on oikeastaan toinen kahdesta seikasta, jotka erottavat hänet "pahaa" esittävästä Lee van Cleefistä. Toinen on sadismi, jota paha käyttää tarkoitusperiensä saavuttamiseen.

Samastun kuitenkin elokuvassa oikeastaan melkein Clintiäkin enemmän "rumaan", jota esittää Eli Wallach, nyt 98 vuotta. Oikeastaan hän onkin päähenkilö, tai ainakin edustaa filmissä inhimillisyytä, koska hän on kolmesta miehestä ainoa jonka etunimi tunnetaan. Tuco.

Ruma on todellinen selviytyjä, joka nousee aina jaloilleen autiomaan kuivuudesta, janosta, helteestä ja hakkaamisesta huolimatta. Sekä rumuudesta. Levitykseen päässeestä versiosta leikkuri sensuroi kohtauksen, jossa hän hamletmaisesti kyseli kohtalolta, onko elämä työtä varten vai työ elämää varten. Minä tiedän, että tämä kysymys on kielletty.

Ruma antaa lähtokohdissaan tasoitusta verrattuna pitkiin, komeisiin, hyviin, vahvoihin tai fiksuihin, vaikka osa hänen niin kutsutusta rumuudestaan onkin sattunut matkan varrella, elämän, pahojen ja hyvienkin antamina kolhuina. Sellaisena hän onkin todellinen arkipäivän instrumentalisti, vaikkei nyt kuitenkaan sentään ihan McGyver. Sellainen minäkin toivoisin olevani, ja välillä uskonkin olevani.

Myös elokuvan loppu tarjoaa samastumiskohdan: kun paha kuolee ja hyvä ratsastaa taivaanrantaan rahojen kanssa, ruman palkinto on jäädä henkiin, joskin rahattomana. Sitäpaitsi kohtaus, jossa Tuco juoksee epätoivo kasvaen hautausmaalla etsien sitä hautaa, jonne kulta-aarre on "Hyvän" mukaan kätketty, on koko elokuvahistorian kaunein ja upein. Sen pääsee näkemään klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Ingensång i Borgå

Kun olen sitä aina ihmetellyt yksityisesti, ihmettelenpä nyt tässä avoimesti, miksi kaikenkarvaiset vähäpätöisimmätkin julkimot päättävät valita itseilmaisunsa muodoksi juuri laulamisen. Miksei maalaamista, tanssimista, kirjoittamista, valokuvaamista tai soittamista? Ja miksi nimenomaan laulaminen on se itseilmaisun muoto, josta järjestetään televisioituja kilpailuja? Miksi ihmisiä joukkolaulatetaan Ruotsissa, Tammerkosken sillalla tai missä nyt hyvänsä, muttei maalauteta tai kirjoituteta?

Kun tänään erehdyin tekemään tätä ihmettelyä julkisesti työpaikan kahvitauolla, taisin osua aika monen kollegan kaikkein pyhimpään. Älkää huoliko, en minä ole teidän sillanpäitänne, sorsakoskianne ja mitä muita laulajia niitä nyt onkaan viemässä levyhyllystänne!

Kun Pierre Bourdieu ajattelee, että kulutustottumukset paljastavat kantajansa yhteiskuntaluokan tai ainakin kulttuurisen kerrostuman, olen osittain hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta ei se tietenkään nyt niin mene, että mielestäni hyvää musiikkia kuuntelevat ihmiset kuuluisivat johonkin parhaaseen a-ryhmään.

Arvostan suuresti persoonallisia, kyvykkäitä ja karismaattisia laulajia. Sellaisia ovat esimerkiksi Olavi Virta, Carola, Maria Callas, Fiodor Saljapin, Nikolai Gedda, Enrico Caruso, Dietrich Fischer-Dieskau, Billie Holiday, Dinah Washington, Frank Sinatra, Kathleen Ferrier, Jussi Björling, Edith Piaf, Eino Grön, Marianne Faithfull, Leonard Cohen, Johnny Cash, Laila Kinnunen, Tapio Rautavaara ja niin edelleen. Karisma voi pitkälle korjata sen jos ei ole välttämättä aina niin ihmeellistä sanottavaa; Sinatran laulama puhelinluettelokin kuulostaisi vakuuttavasti juuri minulle resitoidulta, tai juuri sinulle.

Onko laulajaksi mahdollista päätyä kaikkein vähäpätöisimmillä kyvyillä? Studioteknikka meikkaa entisestä mäkihyppääjästäkin caruson, vaikka toki kaikki kuuntelevatkin Mattia ulkomusiikillisista tirkistelysyistä, sekin entinen ystäväni, jonka hieno räkki koostui Nykäsen ja Sepi Kumpulaisen musiikista. Entisyys ei johdu hänen musiikkimaustaan.

Ei laulaminen ole kuitenkaan ainoa osaamattomuuden mahdollistava taidemuoto. Soittamattomuuteenkin on mahdollisuus perustaa tähteys, ajatellaanpa vain the Monkeysiä. Kirjailijaksikin voi päätyä käyttämällä haamukirjoittajia, ajatellaanpa vain esimerkiksi monia entisiä urheilijoita, jotka eivät kaikki suinkaan ole harjoitelleet kirjoittamista sitäkään vähää kuin Lasse Viren sanomista. Onneksi silloin kerran siinä eräässä galleriassa oli liian pimeää, ettei paljastautunut koko kansalle, että se suutari, jonka piti opettaa Tony Halmetta maalaamaan, että sillä ei ollut kenkiä.

Usein kuitenkin musiikki menee pilalle laulettaessa. Laulaminen on yksi instrumentti, yleensä viis veisaan laulun sanoista. Laulun sanat ovat niitä välineitä, jotka saavat laulaja-nimisen instrumentin huulet liikkumaan ilmavirrassa. Tätä perustelen lisää tämän blogin otsikon alta löytävällä vanhemmalla bloggauksella.

Moni katsoo tarvitsevansa musiikin käyttöohjeet, ja lauletut sanat ovat juuri näitä kaivattuja tulkintaohjeita. Toki lyriikankin voi ymmärtää hyvin monella tavalla, mutta en ole niin varma, tarvitseeko juustossa löytyy:lle löytää mitään muita piilomerkityksiä kuin että juustossa löytyy. Moni myös kokee instrumentaalimusiikin abstraktina jotenkin vaikeaksi lähestyä; ainakin se abstraktina taitaa vaatia enemmän harjaannusta. Ooppera onkin suosituin konserttimusiikin laji, ja kaikissa klassisissa gaaloissa onkin edustavasti laulajia.

Minun suosikki-instrumenttini sattuu olemaan orkesteri, ja minulle jopa Tristan ja Isolde lässähtää kun siinä aletaan laulamaan. Laulamattomuudelle on tosin pakko sen verran tehdä myönnytyksiä, että ei Edith Piafia voi kuunnella ilman Edith Piafia, ja silloinkin kun Robbie Williams laulaa Frank Sinatran tunnetuksi tekemiä kappaleita, hän laulaa Sinatraa. Lauluntekijää ei kukaan muista.

Tähän taitaakin perustua laulamisen suosio. Laulajat yksilöivät taideteoksensa. Sinatra "omistaa" My Wayn, ja Dinah Washington Mad about the boyn, mutta Beethovenin sinfonioita ei omista kukaan. Paitsi koko se osa maailmasta, joka osaa ja haluaa avata niille korvansa.

Asumisoikeusasuminen ei toimi

Asumisoikeusasuminen (varsinainen torta å torta -käsitehirviö muuten) on ideana hyvä, vähän niinkuin ammattikorkeakoulukin. Se lupailee omistusasumisen turvallisuutta vuokra-asumisen kustannuksilla, ilman mahdottomia pääomia.

Juuri tässä ASO-asuminen valitettavasti meneekin metsään: se tosiaankin tarjoaa vuokra-asumisen kustannukset. Kun vertaa keskimääräistä neliövuokraa esimerkiksi Porvoon A-asuntoihin (ASO-asunnoissa vuokraa kutsutaan käyttövastikkeeksi), niin A-asumisesta saa pulittaa 9.50-14 euroa per neliö per kuukausi kun ASO:jen käyttövastike on keskimäärin 10 euron kieppeillä per neliö, vaihteluvälin ollessa 9.34-13.37 euroa. Eli käytännössä ihan saman verran.

Kun vuokra-asumisessa ei tule tuota parinkymmenen tonnin asumisoikeusmaksua päälle vaan niihin pääsee yleensä kahden kuukauden takuuvuokralla, niin yhtälö on helppo. Joku saattaisi ehkä valita asumisoikeuden oletetun sosiaalisen valikoitumisen takia, mutta huhut kaupunginasuntojen slummimaisuudesta ovat pahasti liioiteltuja. Olen asunut Helsingin kaupungin vuokra-asunnossa 13 vuotta elämästäni, koko nuoruuteni, ja nytkin kaupungin (Helsingin) vuokra-asunnoissa asuvat ystäväni vakuuttavat viihtyvänsä oikein hyvin.

Kaupungin vuokrataloyhtiöt sitäpaitsi pidetään usein paremmassa kunnossa kuin omistusyhtiöt, sillä jälkimmäisissä asukasosakkaat saattavat haluta säästää väärässä kohdassa, sulkien silmänsä huonon kunnossapidon aiheuttamista kasaantuvista kustannuksista. Kunhan vaan saavat hoidettua itsensä hautaan, kuten siinä entisessä kannelmäkeläisessä asunto-osakeyhtiössä.

Asumisoikeus voisi olla järkevä asumismuoto, jos se lupauksensa mukaan tarjoaisi vuokra- ja omistusasumisen parhaat puolet. Tämäisenä se tarjoaa niitä huonoimpia.

Edward Snowden on digiajan Pierre Bourdieu

Joku Edvard on vissiin vakoillut jotakuta jossakin, vai oliko se niin, että Edvardia vakoiltiin. Sama se. Kaikille se ei kuitenkaan ole ollenkaan sama. Monille ensimmäisen polven diginatiiveille, joita voi kutsua myös nörteiksi mutta jotka kutsuvat itse mieluiten itseään sananvapauden esitaistelijoiksi ja osa heistä tunnustaa nörttijuurensa, käyttäen itsemäärittelyynsä itsekeksimäänsä määritelmää hakkerista, hän kuitenkin edustaa vähän kaikkea.

Se vähäinen, jota en ole voinut olla saamatta selvää tästä tapauksesta Edward Snowden, antaa ymmärtää, että hän on paljastanut kotimaansa harjoittavan systemaattista kansalaisten sähköpostiliikenteen vakoilua. Ei tämä ole mitään uutta, vakoilu, valvonta tai salailu. Minä esimerkiksi olen töissä organisaatiossa, jossa tietokonekäyttäytymistämme valvotaan. Jos esimerkiksi osoittautuu, että joku istuu kovin pitkään kirjautuneena sisään tuottamatta mitään, asiaan puututaan. Tämä ei ole mikään salaisuus, koska tämä valvonnalla pelotteleva menettelytapa on aivan avointa.

Tapaus on siis monellakin tapaa kiinnostava. Sen lisäksi, mistä Etvart itse oli huolissaan an sich, tapaus edustaa kiinnostavasti sitä für sich, miten nk. sosiaalisen median aikakaudellakin voi valikoiden jäädä paitsi asioista, jotka itseä eivät kiinnosta an sich. Ehkä jotkut kaipaavat jännitystä ja näkevät salaliittoja sielläkin missä niitä ei välttämättä ole. Tämän ovat jotkut ymmärtäneet jotkut laittaa rahaksikin, esimerkiksi Dan Brown kymmenisen vuoden takaisella äärimmäisen pitkäveteisellä salaliittokirjallaan Da Vinci -koodi, jonka moni koki jännittäväksi joko siksi että siinä oli salaliitto tai silkkaa epälukeneisuuttaan; jälkimmäisille Brown paljasti jotakin, jota he eivät olleet aiemmin tienneet.

Snowden jakaa ihmiset kahteen kastiin: kiinnostuneisiin ja tietämättömiin. Snowden liikuttaa jokseenkin samoja ihmisiä jotka vuodattivat kyyneleitä heidän messiaansa eli Steve Jobsin kuoltua. Tietämättömätkin vielä voi jakaa tarkemmin kolmeen sarjaan: niihin, jotka eivät tunne tapausta, koska eivät seuraa niitä medioita, joissa tapausta julistetaan. Yllättäen ne mediat ovat samoja medioita, joita tapaus sinänsä käsittelee eli sähköinternettejä. Toiset tietämättömät ovat sellaisia, joille Snowden ei tarjoa mitään uutta ja yllättävää. Kolmannen lajin ignorantit ovat valinneet pysytellä tietämättöminä, joko siksi, että Snowden ei tarjoa heille mitään uutta ja yllättävää tai sitten he ovat päättäneet olla kiinnostuneita sellaisista kysymyksistä, jotka koskettavat jotenkin heidän elämismaailmaansa. Sitä maailmaa, jossa ihmiset elävät, tekevät työtä, rakastavat, venyttävät penniä.

Voi toki olla, että Snowden on oikeasti tullut paljastaneeksi jotain tosi tärkeää, sellaista, josta pitäisi olla huolissaan muidenkin kuin niiden, jotka elävät MP3:n, mpg:n ja jpg:n erottelemisen distinktiotajusta. Ainakin hän on tullut paljastaneeksi monenlaisia kahtiajakoja. Näin Snowden ehkä tulee olleeksi digiajan Pierre Bourdieu tahtomattaan.

Väliaikaista kaikki on vain

Jos maahanmuuttoa "kritisoidaan" sillä, että näiden maahanmuuttajien oleminen, eläminen ja asuminen tämänhetkisessä kulloisessakin tulomaassa on aika lyhyellä pohjalla, entäs sitten? Kyllä muuttaminen meille suomalaisillekin on sallittu.

Esimerkiksi kukaan ei ole estänyt minua muuttamasta 22 kertaa tähänastisen elämäni aikana ja long may it not continue, siis ei elämäni vaan muuttaminen. Siis ei ei-jatkua.

Ihmistä on kutsuttu homo -lajiin kuuluvaksi ihmisapinaksi vajaat 2 miljoonaa vuotta. Siitä yksi ihmiselämä, pitkäkin, konstituoi noin 0.05 promillea. Nisäkkäiden valtakaudesta tämä ajanjakso muodostaa noin 0.0015 promillea. Se suhtautuu aikaan vähän kuin 20 sekuntia yhteen vuoteen. Eikä vain vähän, vaan niin kuin suunnilleen tarkalleen.

Jos minun tähänastisen elämäni 22 muuttoa jakaa tähänastisen elämäni 42 vuoteen, siitä tulee vajaa 2 vuotta per asuinsija. Näistä 22 muutosta 4 on ollut maiden välisiä. Olen ehtinyt kiintymään yllättäväänkin moneen kulmaan, tai ainakin merkityksellistämään näitä kulmia. Jos tämän 22 paikkaa jakaa vuodelle, siitä tulee reilut 2 viikkoa.

Minä en tiedä, miten vanhaksi tulen elämään. Onneksi. Enkä sitä, tulenko elämässäni muuttamaan vielä ja miten monta kertaa, vaikka sitä jokaisen muuton jälkeen toivoisikin, että ei enää tai ainakaan toistaiseksi.

Elämisemme tällä planeetalla on hyvin rajallista. Vielä rajallisempaa on asettumisemme jollekin paikkakunnalle tai osoitteeseen. Suomessa on Wikipedian mukaan tulkittu eläneen ihmisiä noin 130 000 vuotta. Se on huomattavasti lyhyempi aika kuin mitä ihmiseksi tulkittuja olentoja on elänyt maan päällä, n. 2,3 miljoonaa vuotta. Jos ihmislajin historia olisi vuosi, siitä reilut 2 viikkoa meikäläisiä olisi keksinyt asua Suomessa. Se on yllättäen sama aika kuin keskimääräinen piintymisaikani yhteen osoitteeseen, jos elämäni jakaisi vuoteen.

Jos on siis yhden ihmisyksilön eläminen, asettuminen ja oleminen hyvinkin ailahtelevaa ja sattumanvaraista, puhumattakaan ihmislajista, joka on osannut hakea asuinsijansa vapaasti jo historiansa alkuhämäristä, paljon aikaa ennen EU:ta tai Euroopan käsitettä, tai kulttuurin käsitettä, puhumattakaan kansallisvaltioista, jotka ovat korkeintaan 200 vuotta vanha käsite. Se on 0.1 promillea ihmiskunnan historiasta, eli noin 40 minuuttia jos ihmislajin historian jakaisi yhteen vuoteen), niin on aika vaikea ymmärtää sitä, että miksi maahanmuutto olisi jotenkin ongelmallista ihmiselle.

Ei ole ihminen kuin vierailemassa täällä maan päällä. Arvellut 2.3 miljoonaa maanpäällistä vuottamme asettukoon mittasuhteeseensa kun huomioidaan että arvioidaan maan olleen olemassa noin 4.7 miljardia vuotta. Meidän maanpäällinen aikamme on siis noin 0,5 promillea siitä ajasta kun maanpäällisestä ajasta on ollut fysikaalisessa mielessä mahdollista puhua, ja jos taas otetaan mittayksiköksi vuosi, tällöin ihminen astuisi näyttämölle uudenvuodenaattona noin klo 20. Jos ihminen on näin häilyväinen, eipä ole mikään kulttuuri, kieli tai uskonto kovin pysyvä ilmiö luonteeltaan. Puhumattakaan jonkun yksittäisen ihmisen asumisesta.

Eikä tässä missään olla huomattu sitä, että kaikille meille tulee osaksemme vähintäänkin yksi muutto: muuttuminen aineesta tomuksi tai hengeksi, itse kunkin uskontokunnan mukaan. Kaikki on siis väliaikaista tai ainakin häilyvää. Kuten Herakleitos sanoi, kaikki virtaa.