Metsien mies

Siitä lähtien kun opin kävelemään, opin myös viihtymään metsässä. Ensin tämä tarkoitti isäni kanssa sienimetsällä, sittemmin löysin omat metsäni tai ainakin oman metsäsuhteeni. Isääni on minun kiittäminen myös siitä, että tiedän, mikä ja mitä on Helsingin Keskuspuisto, jota pitäisi oikeastaan kutsua Keskusmetsäksi. Ensin hänen kanssaan opin pyöräilemään Keskuspuiston lävitse, sitten hänen luokseen kun minä asuin Kannelmäessä, hän Töölössä Kisiksen kulmilla. Opin juoksemaan Keskuspuistossa siinä vaiheessa kun opin juoksemaan, parikymppisenä. Moni oppii juoksemaan jo vuoden ikäisenä.

Metsäsuhteeni sai uuden vaihteen kun kesällä 2005, asuessani Talinrannassa, päätin kerran lähteä juoksulenkilläni vasiten Keskuspuistoon, jonka portti minulle ja koko ihmiskunnalle - Urheilukadun pää - oli silloisesta kodistani lähes 5 kilometrin päässä. Näin tuolla lenkilläni puihin ilmaantuneita tiedotteita, joissa sanottiin alueelle suunniteltavan asuinrakentamista.

Sillä matkalla minä olen vieläkin. Tuo tapahtumadus poiki kansalaisliikkeen perustamisen, liittymiseni Vihreään puolueeseen ja väitöskirjan aloittamisen. Koska minulle politiikassa on kysymys ensisijaisesti kaupunkimetsien puolustamisesta, kaiken muun ollessa sille alisteista, ainoa mahdollisuuteni toimia politiikassa on löytää Porvoosta uhanalainen kaupunkimetsä. Se on myös tällä hetkellä ainut mieleenituleva tapa toimia metsien hyväksi, sillä en keksi tällä hetkellä, miksi tekisin väitöskirjaa, mistä ja miten. Enkä minä osaa tyytyä olemaan silkka "kansalainen", joka nauttii metsästä yksityisesti. Missioni on puolustaa metsiä koko ihmiskunnalle, toivoen että mahdollisimman moni oppisi tunnistamaan metsän arvon. Enkä voi sille yhtään mitään. Ihmisen on toteutettava kutsumustaan, minulle se on metsä.

Metsä määrittää olemistani paljon syvällisemmin kuin esimerkiksi työ. Työt vaihtuvat mutta metsään ja metsiin palaan, aina. Ja mitä työn ja metsän suhteeseen vielä tulee, en näe realismina, että metsä voisi olla työ ihmiselle, jonka kasviston tuntemus rajoittuu voikukkaan ja saint pauliaan? Ilman metsää tukehtuisin ennen pitkää. Olen metsien mies.

Saako perussuomalainen olla homo?

Kun kristilliset apupuolueekseen hallitukseen, suojaksi vieläkin suurempaa konservativismia vastaan ottaneet muut pahat hallituspuolueet huijasivat kristillisdemokraatteja tekemällä lakialoitteen sukupuolineutraalista avioliitosta ja pohjustamalla sen niin että se melkein varmasti menee läpi, he varmastikin osasivat odottaa taantumuksellisten voimien vastaiskua. Ja se tulikin.

"Voi kauhia paikka, kyllä on rappiotila mennyt alas", päivitteli perussuomalaisten Kettusen Pentti sitä, miten on rappiotila mennyt alas. Kun hän oli huolestunut siitä, että "lapsi saattaa joutua leikkikentillä ja koulussa vaikeaan asemaan", hän siis pelkää sitä, että homo- tai lesboparien lapset joutuisivat koulukiusatuiksi.

Kristillisen nuorisojärjestön toiminnanjohtajana ennen kansanedustuksellista tehtäväänsä toiminut Mika Niikko (PS) taas totesi, että arvoyhteisöjen, kuten työpaikkojen, on voitava edellyttää että kaikki sen jäsenet, edustajat tai työntekijät sitoutuvat sekä julkisesti että yksityisesti tämän yhteisön arvoihin, eikä yksityisen ja julkisen välillä saa olla ristiriitaa. Niikon kristillisessä lähimmäisenrakkaudessa yhteisö rankaisee avoimuudesta työpaikkakiusaamisella. Tätä on nähdäkseni kahta muotoa: ei-julkista vittuilua tai avointa vainoa.

"Jos tuo niitä omia arvoja työssään esiin, tai jos arvot ovat ristiriidassa yhdessä sovittujen pelisääntöjen kanssa, niin täytyy katsoa, että ne (työpaikan) arvot tulevat toteutumaan. Työnantajalla on oikeus valita paras mahdollinen henkilö tehtävään."

Niikon lausunto vahvistaa Kettusen pelot oikeaksi. On ihan mahdollista, että lapsi, jonka vanhemmilla on jokin muu parisuhdemalli kuin perinteinen heteroseksuaali ydinperhe, voi todella joutua kiusatuksi. Näin käy mahdollisesti ainakin tapauksessa, jossa tämän lapsen vanhemmat - jotka todennäköisesti elävät itse heteroseksuaalisessa parisuhteessa - tulevat siirtäneeksi oman heteronormatiivisuutensa lapseensa, joka sitten kiusaa sukupuolineutraalissa perhemallissa kasvavaa lasta. Olisi kiinnostavaa tietää, ulottaako Niikko vaatimuksensa myös heteroseksuaalisiin ydinperheisiin, jolloin loogista olisi edellyttää, että raskaus tulisi "paljastaa" työhaastattelussa.

Niikon lausunto vahvistaa myös itsensä. On varmastikin työpaikkoja, joissa ei voi toimia avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö. Yksi sellainen työpaikka on ainakin perussuomalainen kansanedustaja. Niikolle ja muille perussuomalaisille tiedoksi: kansanedustajan valitsee sellainen juttu kuin kansa, eivät perussuomalaiset.

Minä voin kertoa sen nyt aivan avoimesti, säästäen kysymisen vaivan ja mahdollisen vaivautumisen aiheuttaman kasvojen menetyksen. Tiedoksi siis kaikille tuleville mahdollisille ja mahdottomille työnantajilleni: olen heteroseksuaali. Tosin taitaa tämä tunnustus mennä kuuroille korville. Karavaani kulkee, koira haukkuu ja hipsterit klikkaavat "like" toistensa noutsseja.

Sen, mitä ne ovat taas menneet höpsäyttelemään, voi tarkistaa klikkaamalla otsikkoa.

Lyhyt Pisara Helsinkiin, viimeinen pisara minulle

Annoin itseni tänään ymmärtää, että eilisiltaisessa Helsingin kaupunginhallituksen kokouksessa Pisara-radan lyhyt versio, se, joka pilaa sekä Alppipuiston että Eläintarhan, sai vihreää valoa. Syvät kurkut, jotka vahvistivat mutufiilikseni, korisivat, että tätä suunnitelmaa olisi tarkistettu pari piirua kansalaismielipiteen suuntaan.

Minun korvaani tämä kuulostaa siltä kuin väitettäisiin että sormien katkaiseminen on armollisempi parannuskeino käsikipuun kuin koko käden katkaisu. Puistoja ei kuitenkaan saa kaatamattomiksi, ei, vaikka kauhakuormaajien ketjut olisi kullattu. Ja siksi ensin hutkitaan, ja sitten vasta analyyttisemmin tutkitaan.

Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Ei esimerkiksi tulisi kyseeseenkään laittaa sitä läntistä Pisara-tunnelin sisäänkäyntiä vaikka Eltsun kentän parkkipaikan kohdalle? Ei, vaan pakko on pilata Eläintarhan kalliot.

Koetan olla sentään sen verran reilu päättäjillemme että taustoitan pikkaraisen verran. Liityin Vihreisiin koska katsoin sen antavan minulle parhaan poliittisen kanavan voidakseni vaikuttaa hyvään kaupunkiympäristöön. Poliittiset puolueet ovat kansalaisvaikuttamisen välineitä, eivät sen enempää tai vähempää. Ja minulla kaikki muut politiikan alalajit ovat alisteisia kaupunkipolitiikalle, ja erityisesti kaupunkisuunnittelupolitiikalle. Ja minulle politiikka on kansalaistoiminnan jatke, sen systematisoitu ja laillistettu väline. Nyt kuitenkin on mennyt väline rikki.

Olen vakaumuksellinen joukkoliikennemies. Oletin kuitenkin edes Vihreiden tietävän, että kaupunkiympäristöllä ei ole hintaa. Heidän lisäkseen oletin kaikkien muiden puolueiden edustajien tietävän myös sen, että virkamiehet eivät tätä tiedä, eivätkä sen paremmin konsultit, joille arvioinnit tavataan julkistaa siksi koska virkamiehet eivät tiedä. Jos päätöstä perustellaan pakkona valita joku virkamiesten valmistelemista vaihtoehdoista - joita he eivät edes ole valmistelleet vaan ulkoistaneet sen konsulteille - se on laiskuutta. Lisäksi virkamiesten valmistelun taakse piiloutuminen on raukkamaista.

Päättäjät ovat olemassa siksi, että he valvovat virkamiesten toimintaa ja ovat tästä tilivelvollisia kansalaisille. Kerron tämän nyt kertaukseksi jos tätä joku ei sattumalta muistaisi.

Päätöksen myötä Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Ennen tätäkään ei Helsinkiä ole maakunnissa kiitelty. Eduskunnassakin ovat hävenneet helsinkiläisyyttään, kansanedustajamme. Eikä tästä uhrautumisestakaan tulla kiittelemään. Jos eivät edes omat päättäjämme puolusta kaupunkiamme ja pelasta sitä kaupunkilaisille, tässä ei auta huutaa apua edes Vapaavuorelta kun hän ei ole enää ministeri. Ei voi kuin itkeä.

Minä voin kertoa, mitä marttyyriudesta seuraa. Omasta kokemuksestani. Kun yksittäinen ihminen heittäykse marttyyriksi, hän menettää itsekunnioituksensa. Kun päättäjät heittäytyvät marttyyreiksi, he menettävät kansalaisten kunnioituksen.

Aikaisemman mietintöni - jossa on koetettu suhtautua problematiikkaan vähän rakentavammin - tästä aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Ja lisää seuraa heti jahka olen saanut lisää aineistoa käsiini.

Alisoiton taidetta

Otto Klemperer (1885-1973), persoonana eksentrinen mutta muusikkona äärimmäisen analyyttinen ja kontrolloitu saksalais-amerikkalais-englantilainen kapellimestari tuli tunnetuksi etenkin suuren sinfoniamusiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin, Brucknerin ja Mahlerin tulkkina. Jos hänen Philharmonia Orchestran kanssa taltiomansa Brucknerin nelonen ja kutonen onkin tunnustettu Bruckner-taltiointien klassikoiksi, hänen levytyksensä Brucknerin ysistä ei ole saanut samaa asemaa.

Klempererin Brucknerin ysi on vanhan miehen työtä. Siinä ei ole kiirettä yhtään mihinkään eikä tarvetta todistella kenellekään mitään. Kun kerran joku muusikko oli erehtynyt kyseenalaistamaan harjoituksissa maestron tempon, tähän oli Klemperer nasauttanut "Blos ein Tempo", vain yksi tempo. Hänen temponsa. Ja tässä levytyksessä on vain yksi tempo ja yksi äänenvoimakkuus. Kaikki on täydellisessä kontrollissa ja balanssissa. Sinfoniaorkesteri, tuo nälkäinen leijona, ei hyppää tai hyökkää. Silti siitä välittyy vaikutelma valtavasta voimasta; voimasta, joka ilmenee turkin alla kupruilevina lihaksina.

Klempererin levytys on täydellisin kuviteltavissa oleva antiteesti Wilhelm Furtwänglerin (1886-1954) kärventävälle intensiteetille. Puolimatkasta löytyy Jascha Horenstein (1898-1973), jonka liveversiossa yhdistyvät molempien ääripäiden hyvät puolet ihanneavioliittoon. Herbert von Karajan (1908-1989) taas tarjoaa teoksesta parhaan mahdollisen peruslevytyksen, ihannenäkemyksen, jossa on kaikkea kohtuullisesti ja kohdallaan.

Klempererin orkesteri ei ole varsinaisesti koloristisessa merkityksessä hienostunut. Mutta kenenkään toisen orkesterissa eivät yksityiskohdat ole kuuluneet nin hyvin. Kaikki. Joka ainut soitin, erityisesti puupuhaltimet. Otto avasi minulle ovet Brucknerin mystiseen mutta maanläheiseen maailmaan melkein 20 vuotta sitten. Sinne pääsen myös juostessani metsässä, ja tunnen samantapaista kosmista yhteyttä. Klempereriin aina palaan. Kuten metsäänkin.

Monien mielessä Brucknerin edustajan maan päällä, Eugen Jochumin (1901-1987) livetaltiointia ysistä voi katsoa ja kuunnella klikkaamalla otsikkoa. Ei ollut Eugenillakaan kiire yhtään mihinkään. Eugen Jochumin tulkinnoista välittyy suuri kunnioitus ja rakkaus Brucknerin musiikin ihmettä kohtaan.

Eräitä survey-tutkimuksen ongelmia

Juttuni on julkaistu Helsingin yliopiston sosiologian ainejärjestön Kontakti-lehden numerossa 1/98.

Mitä vakuuksien pantiksi?

Kun epäilykset Kreikan jo muutenkin karmeasta maksukyvystä ovat lisääntyneet, luovat ideat panteiksi Kreikalle annettavia vakuuksia vastaan alkavat olla tarpeen. Otsikkoa klikkaamalla paljastuvassa linkissä ehdotetaan kreikkalaisia koripalloilijoita, mikä ei olekaan ihan huono idea. Vaikka Suomen Sudet ylittivätkin koripallon em-kisoissa kaikki odotukset, Kreikka oli kuitenkin Susille pari numeroa liian iso vastus. Muitakin tapoja on.

Aloitetaan vaikka ruokavaliosta. Suomalaisen ruokavalion voisi korvata kreikkalaisella. Kaikki salaattijuustot voi päivittää fetaksi, ja läskisoosin apgreidata lihapadoiksi. Oliiveja voisivat noutaa niitä haluavat EU-infopisteestä Helsingin Pohjois-Espalta. Lampaita kreikkalaisilla on eritoten niin paljon että ... öh... lampaat söis, joten meille villapaitojen ja lihapatojen aineeksi!

Ilmastosta voisi järjestää kansanäänestyksen, ja jos enemmistö suomalaisista haluaa kreikkalaisen ilmaston, tapahtukoon ilmastonmuutos!

Akropoliin kreikkalaiset voisivat lahjoittaa espoolaisille uudeksi kaupungintaloksi. Finlandia-talon voi laittaa kilon palasiksi korvauksena Akropoliista. Kreikan ilmastossa eivät mene marmorit makkeliksi, joten tulee sen lyyskän kunnossapitokin halvemmaksi niillä leveysasteilla.

Kreikka voisi lahjoittaa myös Olympiakosin jalkapallojoukkueen ja vähintään toisen jalkapallon Mestareiden liigapaikkansa, niin Suomella olisi säännöllisesti edustaja Mestareiden liigassa. Sitten he voisivat lahjoittaa suomalaisille hiihtäjille moottoripyöriä että he pääsisivät karkuun dopingkontrollia, ihan kuin Kostas Kenteris ja Ekaterine Thanou.

Me voisimme lähettää vakuuksien takuumiehiksi Esa Saarisen ja Pekka Himasen; Jari Sarasvuo mahtuisi samaan pakettiin kaupan päälle. Kreikkalaiset lähettäisivät meille Sokrateen sekä Platonin ideaopin. Ja jos me saamme heiltä ikuisen demokratian reseptin, me voimme lähettää heille Jussi Halla-Ahon saarnaamaan agoralle siitä, miten tehdään sotilasvallankaappaus. Halla-Aho saa ajaa itse tankkinsa.

Sitten kreikkalaisilla on tunnetusti valtava kauppalaivasto. Mutta ei mitään kaupattavaa, paitsi ehkä oliivit ja fetajuusto. Siihen kauppalaivastoon voisikin sitten laivata paitsi edellämainitut, myös Marita Taavitsaisen, J.Karjalaisen, Tomi Metsäkedon, Juha Tapion ja kulttuurilliseksi kehitysavuksi kaikki kappaleet niiden suomalaisten artistien levyjä, joita myydään yli 1000 kpl, samaten kaikkien rillumareielokuvien kopiot.

Mikä on kylä?

Syntyperäisenä ja koko lailla ummikkokaupunkilaisena kysyin joskus muistaakseni 4. tai 5.luokalla maantiedon tunnilla, mikä on "kylä". Ei osannut opettaja vastata mitään. Olin toki kuullut sanan esimerkiksi sellaisissa sanonnoissa kuin "käydä kylässä" tai "kirkko keskellä kylää". Minun Suomeni ei kuitenkaan ollut nääntyvien kylien tai kehittyvien maakuntien, vaan kaljoittuvien kaupunginosien Helsinki.

Nyt kun olen muuttanut Helsingistä Porvooseen ja minua on jo ehditty kysymään kunnallisvaaliehdokkaaksi, minun täytyy myöntää, että koen tämän sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni. Vaikuttaminen on intohimoni, etenkin paikallisella tasolla. Ensin minun vain pitäisi ymmärtää, mitä on paikallisuus täällä Porvoossa.

Ymmärrän Helsingin. Siellä on kaupunginosia, joista osa on lähiöitä, joista osaa myös nimitetään lähiöiksi. On Kalliota, Punavuorta, Lauttasaarta, Munkkiniemeä, Haagaa, Kannelmäkeä, Vartiokylää, Vuosaarta, Pihlajamäkeä. Turussa on Luolavuorta ja Kupittaata, Tampereella Hervantaa ja niin edelleen. Porvoon yhdyskuntarakennetta en kuitenkaan ymmärrä. Ennen maalaiskunnan yhdistymistä se olisi ollut vielä jotensakin tampioummikonkin käsitettävissä. Maalaiskunta kuitenkin toi tänne kyliä: on Anttilaa ja ties mitä. Joista osa tullaan "lakkauttamaan" Uudenmaan maakuntakaavassa. Mitä se sitten tarkoittaa? Puskutraktorillako ne jyrätään? Hinataanko kyläkaupat ja kyläkoulut pois ja kuljetetaanko viimeiset mummot kahleissa kirkonkylälle? Kuka sammuttaa valot?

Minulle kunta on paikallismaantieteen perusyksikkö, sattumalta se sama, joka myös on julkisen palveluntuotannon perusyksikkö. En ymmärrä postitoimipaikkoina näitä kuggomeita, anttiloita, hinthaaroja ja koskenkyliä. Minulle oleellinen tieto on, missä kunnassa ne sijaitsevat, eikä se postinumerosta selviydy. Kylät sotkevat minun maantieteeni ja aiheuttavat lisävaivaa. Minun näkökulmastani tällainen on kenkkuilua. Ei Kannelmäelläkään ole omaa postinumeroa vaan se on Helsinki 42, aivan samoin kuin Jakomäki on Helsinki 77, esimerkiksi sen takia että ne molemmat ovat Helsinkiä.

Kun 30 vuotta sitten kysyin, mikä on kylä, kysyin, koska en ymmärtänyt kylän olemusta intuitiivisesti. Sen paremmin en ymmärrä asiaa nytkään. Onko kylä paikallisvaikuttamisen, palveluiden vai identiteetin yksikkö? Mistä tunnistaa, mistä kylä alkaa ja mihin se loppuu? Talojen väristä tai tyylistä?

Suurissa kaupungeissa, jotka tunnen ja joita ymmärrän - Helsinki ja Oslo - puhutaan joskus kylähengestä. Tämän voi ymmärtää juurtumisen tunteena positiivisessa mielessä: suuria kaupunkeja, joihin muuttoliike maalta suuntautuu, väitetään simmeliläisessä hengessä vieraannuttaviksi paikoiksi. Negatiivisessa mielessä se voi tarkoittaa nimbyilyä. Ainakin Kannelmäessä kylähenki on havaittavissa, sekä hyvässä että pahassa, joskus jopa muualla kuin kyläjuhlilla. Joidenkin entisen koulukavereideni lapset käyvät samoja kouluja kuin he itse ja toisista taas on tullut kantapeikkoja. Kannelmäki vielä lisäksi jakautuu "alakyliin", kuten Mikonmäkeen tai Kannelkylään, jotka kaikki ovat omaleimaisia alueita.

Paikallisvaikuttaminen kyllä kiinnostaa minua. On kiinnostanut aina. Samaten paikallisympäristöni haltuunotto, sekä maantieteellisesti että käsitteellisesti. Minulla tulee aikamoinen kiire ottaa uusi kotiseutuni käsitteellisesti ja maantieteellisesti haltuun, mikäli voin rehellisesti kuvitella voivani vaikuttaa siellä. Kaikki ehdotukset, jotka auttavat minua ymmärtämään, mitä tarkoittaa kylä ja mitä se merkitsee, otetaan kiitollisuudella vastaan.

Hyvää vihailtaa!

Eilinen tv:n niin sanottu vihailta oli valaisevaa seurattavaa. Vihailta keskittyi nk. maahanmuuttokriittisyyteen, johon hallitseva vihapuheen traditio ottaa tavalla tai toisella kantaa. Ja tässä tapauksessa valitettavasti voidaan jo puhua traditiosta, vaikkakin melko tuoreesta.

Aika usein nk.maahanmuuttokriitikot käyttävät naisia rasisminsa keppihevosina. Kun he ilmaisevat huolensa naisten kuuleman mukaan heikosta asemasta islamissa, he unohtavat kokonaan että kyllä sitä meillä Suomessakin osataan. Melkein joka päivä saa lehdistä lukea "kunniamurhista", joissa on se ero islamilaisiin "kunniamurhiin", että jälkimmäiset on ehkä hieman useammin tehty selvin päin. Puhumattakaan siitä, että juuri nämä "maahanmuuttokriitikot" itse tapaavat varata naiselle silkan piian roolin. Joku soinilaisuuden edustaja tässä taisi juuri äsken murjaista, että moni heikäläinen on tilannut itselleen piian lähialueilta tai sitten vähän kauempaa. Omat ominaisuudet on hyvin kätevää projisoida toisiin. Lähetti potkaisi kissaa.

Simon Elo oli huolissaan länsimaisesta arvoliberalismista, vedoten Samuel Huntingtonin käsityksiin kulttuurien törmäyksestä. Ymmärsi sentään olla vetoamatta Batmaniin. Tai Halla-Ahoon. Hänhän on tunnetusti kaikkein tunnetuin henkilö, joka on tästä huolissaan, siis kulttuurien törmäämisestä. On nimittäin hyvin hankalaa nähdä, mitä olisi se halla-aholainen arvoliberalismi, jota islamisaatio uhkaisi. Halla-aholainen arvoliberalismi??

Kun Wille "Ryyd" Rydman vakuutti, että hänen yhteiskuntamallissaan meikäläiset pitävät huolta toisistaan, minusta olisi hyvin lohdullista, jos saisin häneltä tiedon siitä, että kuulun näihin heikäläisiin. Tai siis meikäläisiin. Kaipaisin siis Rydmanilta kannanottoa, jossa hän olisi huolestunut esimerkiksi työttömien, syrjäytyneiden tai yksinhuoltajien asemasta ja jossa hän osoittautuisi olevansa lupauksensa mittainen mies ja lupaisi tehdä heidän hyväkseen jotakin. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, ei ainakaan minua kannata elättää. Minähän syyllistyn ajoittaiseen kiittämättömyyteenkin.

Kun tv-toimittajat yrittivät olla näennäisesti reiluja ja tasapuolisia, he keksivät uusia viholliskuvia ns. vasemmistoradikalismista. Näin he tulivat itse syyllistyneeksi vihapuheeseen, keksimällä uusia uhkia joita voi käyttää viholliskuvien luomiseen. Ja tähän täkyyn Rydman oitis tarttuikin. Hän näki Lontoon äskettäisen polttopullojen heittelyn osoituksena vasemmistoanarkismista, ja muisti vielä varmuudeksi kaivella Stalinin tunkioita jos ei muuten olisi ollut asia ihan tarpeeksi selvä että vasemmistolaiset ne pahoja ovat kun eivät kunnioita yksityistä omaisuutta.

Lontoon tapahtumilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä politiikan kanssa, ne ovat yhteiskuntaan ja omiin mahdollisuuksiinsa pettyneiden ja syrjäytyneiden tylsistymistä, kyllästymistä tekemisen puutteeseen ja puhdasta vandalismia. Jos väittää, että kaikki yksityisen omaisuuden tuhoaminen on vasemmistolaisuutta, yhtä hyvin voisi väittää, että kaikki julkisen omaisuuden tuhoaminen olisi oikeistolaisuutta.

Bat ja Ryyd eivät kuitenkaan ole vandaaleja, vaikka he käsittelevätkin ihmisarvoa, ihmisoikeuksia ja sananvapautta miten sattuu.

Kuolematon Kurt Sanderling

Suuren saksalaisen muusikon, kapellimestari Kurt Sanderlingin sunnuntaisesta kuolemasta päivää ennen 99-vuotispäivää kertova uutinen tavoitti minut tänä aamuna. Sanderling (1912-2011) on elävä todistus siitä, että rautaesirippua on ylitetty ennen ja jälkeen II maailmansodan, ennen ja jälkeen Berliinin muurin ja ennen ja jälkeen sen poistumisen.

Juutalaisten vanhempien lapseksi syntynyt Sanderling pakeni natsi-Saksasta Neuvostoliittoon v. -36, jossa hän johti rinnan Jevgeni Mravinskin kanssa Leningradin filharmonikkoja. Vuodesta -70, jolloin hän teki Britannian debyyttinsä, hän johti myös Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Sanderlingin levytyksiä on ollut käsikaupassa heikohkosti saatavilla; erityismaininnan ansaitsevat hänen 70-luvun alussa Statskapelle Dresdenin kanssa tekemät Brahms-levytykset, joissa lämmin soundi yhdistyy eloisaan pulssiin.

Sanderling kävi kypsällä iällä Helsingissä kahdesti; -96 ja -98. Molemmissa konserteissa olin paikalla, ja ne kuuluvat elämäni ikimuistoisimpiin konserttielämyksiin. Sanderling todisti, että kapellimestarilla on väliä; hänen taikasauvastaan Finlandia-lato muuttui hetkeksi konserttitaloksi. Hänen ja HKO:n esittäminä Schubertin suuri C-duuri-sinfonia ja Brahmsin neljäs sinfonia olivat unohtumattomia kiireettömyydessään, rakkaudessaan musiikkiin. Ne soivat muistissani ikuisesti.

Brahmsin ja Schubertin tavoin, Sanderling on kuolematon. Ihminen ehtii kauas jos aloittaa nuorena tai lopettaa vanhana: Sanderling esiintyi 90-vuotiaaksi asti. Schubertin C-duurisinfoniasta hänen vanhempi mentorinsa Oscar Fried oli evästänyt nuorempaa kollegansa 30-luvulla, että teoksen esittäminen kannattaa aloittaa nuorena, sillä noin 50 ensimmäistä esitystä tulevat joka tapauksessa menemään päin peetä. No, päin peetä ei se mennyt Helsingissä. Kiitos Kurt; ruhe sanft!

Vapaaksi juoksijaksi

Juostessa puhdistuu ruumiini: hikoilen pois kuonat, olivat sitten arkisesta työstä, ei-niin-arkisesta juhlinnasta tai yksityiselämän jätöksiä. Puhdistan juostessa myös mieleni: jos kaipaan elämäntilanteeseeni etäisyyttä tai johonkin kysymykseen ratkaisua, lähden juoksemaan. Juostessa en nimittäin pysty ajattelemaan mitään, mikä on läpianalyyttiselle ihmiselle vapauttavaa, hieno tunne! Juokseminen on yksi parhaimmista löytämistäni keinoista olla vapaalla minusta.

Sunnuntaisen petollisen kevyesti alkaneen mutta suhteellisen tuskaiseksi muuttuneen pääkaupunkijuoksun aikana minussa kypsyi päätös: tästä lähtien juoksen enää omaksi ilokseni: joko hyvässä seurassa tai yksinäni. En laita enää numerolappua rintaani, enkä anna kellon orjuuttaa itseäni. Ihmiset kärsivät suorituspaineista töissä, opiskellessa, miehinä, naisina, iseinä ja äiteinä. Olkoon edes elämänalue, joka olkoon kaikista suorituspaineista vapaa. Juostessa olen vapaa.

Olen ennenkin uhonnut suureen ääneen juoksemiseen liittyviä päätöksiä, joissa en ole pysynyt. V. -99 maratonin jälkeen lupasin juosta vähintään yhden maratonin vuodessa kunnes täytän 60. No, pian tuon uhouksen jälkeen ymmärsin, että en juokse ketään muuta varten kuin itseäni, eikä edes itselleni minun tarvitse luvata mitään. Mieluumminkin toivoa, ja hartaasti. Toivoa, että saisin vast'edeskin juoksemisesta nautintoa.

Avainsana juoksemisessani olkoon siis nautinto. Saan juostessani ainakin illuusion siitä, että juostessani selässäni on siivet. Tämä tunne on osittain riippumaton siitä, miten kovaa absoluuttisesti menen. Ja näin haluan asian myös pitää. En halua, että kello valehtelee, pudottaen minut maan pinnalle jos juoksu kuitenkin on tuntunut hyvältä. Kun vauhtini kuitenkin luonnollisista syistä pikku hiljaa absoluuttisesti laskee, ilman kelloa se ainakin tuntuu yhtä lennokkaalta kuin aiemminkin. Kello orjuuttaa, se ajaa takaa, saaden minut pakenemaan tai yllyttäen minut ajamaan takaa jotakin, ehkä haamuani?

Voi hyvin olla, että olen mukana pääkaupunkijuoksun lähtöviivalla taas ensi syksynä. Vannomatta paras. Ilmestyn ainoastaan jos opin vapaaksi, sulkemaan muut osallistujat havaintokokemukseni ulkopuolelle. Ja koska en tarvitse heitä, siis muita juoksijoita, ollakseni vapaa, pikemminkin päinvastoin, tämä on varsin epätodennäköistä. Tästä eteenpäin olkoon vain minä ja metsätie!

Lapset - onnettomuuden syy vai seuraus?

Tilastokeskuksen artikkelissa, jonka on kirjoittanut Mikko Myrskylä, väitetään, että lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne, joilla on lapsi tai lapsia. Kuitenkin enemmistö toivoo saavansa lapsia, ja luultavasti jok'aikuinen katsoo lapsen tekevän hänet onnelliseksi ja rikastavan hänen elämäänsä, joskin toki lapset myös väsyttävät, rasittavat ja muuten aiheuttavat harmaita hiuksia. Miten tämä ristiriita pitäisi tulkita?

Artikkelin mukaan lapsien ja onnellisuuden suhdetta pitää tarkastella globaalisti. Tämä herättää ajatuksia eroavista huoltosuhteista kehitysmaiden ja ns. kehittyneiden välillä; kehitysmaissa lapset hankitaan henkivakuutukseksi. Tosin siitä ei ole mitään viitteitä, että kehittyneissä maissa oltaisiin oikeasti sen onnellisempia; jos ollaan, senkin takana lienee pitkälti onnellisuusmuuri: ollaan opittu esittämään onnellista.

Toiseksi selittäväksi muuttujaksi esitetään ikää. Mitä nuorempana lapset ollaan saatu, sitä onnettomampia ollaan. Tuloksen takana taitaa olla nk. white trash -ilmiö, jossa lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan tai niitä vain tulee. Tosin, ei minun lapsuuteni työväenluokkaisessa kodissa, jossa äiti oli 18 ja isä 20 nyt mitenkään onneton ollut.

Mitä vanhemmasta ikäluokasta on kyse, sitä onnettomammaksi ihmiset kokivat itsensä Myrskylän mukaan. Kyse on varmasti osittain siitä, että aikaisemmin lapsien tekemistä pidettiin itsestäänselvästi tavoiteltavana ja arvokkaana asiana, kun nuoremmilla sukupolvilla taas sanotaan korostuvan hedonistisen itsensä toteuttamisen ja omien tarpeiden olevan ensi sijaisia. Nämäkin piirteet ovat tietenkin nuorilla luonnollisia, ja on ennenaikaista ennustaa tämän luonnehtivan koko epookkia. Olisin aika varovainen väittämään aikaamme hedonistiseksi, ylipäätään tekemään mitään Zeitgeist-luonnehdintoja.

Ei siitä, että ihminen saa toteuttaa itseään ja että hän saa mahdollisimman paljon sitä mitä hän haluaa, voi johtaa onnellisuutta tai edes tyytyväisyyttä lopultakaan kaikkeen siihen mitä on saanut. Lopulta sitä voi huomata, että ei sitä alun alkaen olisikaan halunnut. Joskin sinkut saattavat olla perheellisempiä vapaampia ottamaan äkillisiä irtiottoja, missään ei ole sanottu, että heillä olisi sellaisiin edes varaa tai että he edes haluaisivat sellaista.

Olin minäkin mitä itsekeskeisin ja mukavuudenhaluisin nuori ihminen, jolle ajatus heräämisestä lapsen itkuun oli kauhistus. Kuitenkin oma lapsi on todella ollut rikkaus ja olen onnellinen pojastani. En kaipaa krapula-aamuja.

Ikä selittää lapsettomuuden ja onnellisuuden/onnettomuuden suhdetta ainakin kahdella tavalla. Ensiksi tulee mainittu White Trash-ilmiö, jossa ollaan nukuttu koulun ehkäisyvalistustunnit jos niitä ylipäätään on pidetty ja niille ollaan koskaan päästy. Toiseksikin, mitä vanhempana lapsen saa, sitä toivotumpi tämä todennäköisesti on, ja vastaavasti, sitä suurempi tragedia lapsettomuus on.

Lapset eivät siis tee onnettomaksi. Sen sijaan lapset voivat olla monimuotoisen inhimillisen onnettomuuden heijasteita; inhimillisten elämien, joissa eväät hallita omaa elämäänsä ovat jo alun alkaen kehnoilla kantimilla. Jos ihminen on syntynyt ulkopuoliseksi, apaattiseksi eikä usko voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, hän voinee uskoa parhaimmillaankin olevansa onnellinen vain häilähtävinä hetkinä, jolloin hän unohtaa hetkeksi oman elämäntilanteensa rajoitukset. Joskus lapset voivat paradoksaalisesti lisätäkin elämänhallinnantunnetta: lapset on pakko joka tapauksessa hoitaa, ja lapset saattavat olla ainoa realiteetti joka pitää pystyssä. Moni lapsi syntyy vanhempiensa rikkonaisen elämän laastariksi, vaikka krapula-aamuina eivät laastarit auta vaan tarvitaan Buranaa.

Myrskylän artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Talon synty

Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.

Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!

Bat ja Ryyd

Kun olin murrosikäinen, televisiossa oli suosittu sketsipari, Bat ja Ryyd. He eivät olleet silloinkaan mielestäni erityisen hauskoja, sellainen teinipissahuumori ei oikein ole huvittanut minua koskaan suuremmin. Vielä vähemmän huvittavat nyt 40-vuotiaana tämän ajan Bat ja Ryyd; Jussi Halla-Aho ja Wille Rydman. Näillä ilvesveljeksillä on tupsukorvien sijasta sarvet.

Vaikka eivät he kelpaa teinihuumorin kohteeksi, teinien tapaan hekään eivät osaa nauraa itselleen. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Batille
pystyy nauramaan siitä huolimatta, että tämä "Mestari" on mm. maahanmuuttoasioista päättävän hallintovaliokunnan puheenjohtaja. Mikä ei ole mikään leikin asia, valitettavasti. Ryydille taas ei oikein voi nauraa, vaikka kaikkien puoluenuorien, puolueesta riippumatta, ikiaikainen tehtävä on ollut aina olla niin kerettiläinen, että samalla he tulevat olleeksi paavillisempia kuin paavi itse. Ryyd mustapaitaisine ystävineen toivottaa 30-luvun Saksaan, ja on opettanut minulle, mitä Kari Suomalainen tarkoitti patamustalla porvarilla.

Sekä Bat että Ryyd ovat puolueilleen kaksiteräinen Damokleen miekka. Perussuomalaisen puolueen lepakkosiipi oli ennen vaaleja suuri osasyy persujen vaalivoittoon, mutta samalla emopuolueelle mahdottomia paimennettavia ja imago-ongelma, jotka tekevät puolueessa toimivien, epäilemättä vastuullistenkin tahojen uskottavan liikkumatilan hyvin ahtaaksi, karkottaen kaikki ne mahdolliset tahot, jotka pitävät Perussuomalaisia pienen ihmisen puolueena tai Kokoomusta liberaalina puolueena. Sitä se tosin oli niinä aikoina kun minä toimin Kokoomusnuorissa, ainakin nuorten osalta. Markkinaliberalismista ei kuitenkaan voi johtaa ihmisoikeusliberalismia.

Ryyd, joka on rusketettuna kamerankestävä versio Batista, on Mestarin tavoin myös sanitäärinen ongelma Kokoomuksen vastuulliselle siivelle, jota edustavat esimerkiksi Sarkomaa, Katainen, Salolainen ja Pietikäinen. Toisaalta hän on Kokoomuksen pato perussuomalaisiin suuntautuvaa vuotoa vastaan.

Jos ei tiedä, keitä olivat Bat ja Ryyd, asian voi tarkistaa klikkaamalla otsikkoa. Lisäksi kannattaa tsekata Perussuomalaisen puolueen syrjinnän vastainen julkilausuma ja sille tekemäni ruumiinavaus tästä blogista, allaolevasta linkistä:

http://perukangas.blogspot.com/2011/06/ruumiinavaus-persujen-syrjinnan.html

Jäähyväiset jalkapallolle

Suhteeni jalkapalloon alkoi vuoden -82 mm-kisoista. Tätä ennen en tiennyt futiksesta muuta kuin että oletin tarkoituksen olevan maalien tekemisen. Tässä onnistuinkin kiitettävästi, edustaessani 1.luokkaa kakkosia vastaan. Tein oman maalin. Nimiä olin sentään kuullut isältäni: Pele, Beckenbauer, Pahlman, Keegan ja Ismail.

Vuonna -82 en omistanut tv:tä, mutta olin hankkinut Stigan pöytäfutispelin, jota pelasin isäni kanssa, simuloiden oikeiden mm-kisojen alkulohkoja. Ja niissä koulufutiksissa, joissa olin säännönmukaisesti kunujaon viimeinen (eli oikea pakki) tai toiseksi viimeinen (vasen pakki), kentällä oli aina muutamia Paolo Rosseja ja Marco Tardelleja. SM-liigaa aloin seuraamaan seuraavana kesänä, jolloin symppasin mestari-Ilvestä, koska ilves on hieno kissaeläin ja jolloin Risto Puustisen kärjittämä PPT teki liigakarsinnoissa selvää jälkeä KTP:sta lukemin 9-0. Vähän myöhemmin minulla onkin sitten ollut HJK:n kausikortti pariin otteeseen.

Aloin katsomaan futista v -84 EM-kisoista, jotka muistetaan Michel Platinin kisoina. Toki Ranskan keskikenttä jäi muutoinkin mieleen, oma suosikkipelaajani oli Jean Tigana, tuo väsymätön mutta tyylikäs työmyyrä. Vuoden -86 mm-kisat muistan hyvin elävästi, muutakin kuin Diego Maradonan. Englannin liigasta muistan Aulis Virtasen tulitikkujen raapimisen ja hänen kuvauksensa siitä, miten joukkueet erottuvat mustavalkotv:ssä. Noihin aikoihin sympatiseerasin vähäsen Aston Villaa, koska se kuulosti jotenkin kotoisalta. Vähän kuin Turun Vanu.

Opiskeluaikanani katsoin futista vain mm-ja em-kisojen verran, ja muutaman satunnaisen Mestareiden liigapelin, lähinnä finaalit. Esimerkiksi Englannin liigasta minulla ei ole mitään omakohtaista muistikuvaa noilta vuosilta, ja siksi esimerkiksi Eric Cantonan suuruus perustuu minulle kuulopuheisiin.

Jalkapallon pelaamisesta aloin nauttimaan vasta aikuisiällä. Nyt jo noin 20.vuottaan viettävä futisporukkani myötä olen päässyt irti siitä tyhmä oikea pakki-roolista, ja löytänyt pelipaikkani liberona á la Beckenbauer, jolta nähdään välillä taustanousuja tai keskikentän työjuhtana á la Tigana, flirttailtuani hetken Gerd Müller-roolilla.

Uutta vauhtia suhteeni jalkapalloon sai tutustuttuani Playstationiin v.-98 tienoilla, mm-kisojen aikoihin. Aloin opiskelemaan pelaajia entistä tarkemmin, jotta osaisin tehdä informoituja pelaajakauppoja pleikkarifutiksessa. Löysin suosikkijoukkueekseni Parman, koska lähdin rakentamaan ensimmäistä omaa pleikkarijoukkuettani sen päälle. Silloin siellä pelasivat mm. Buffon, Thuram, Cannavaro, Veron ja Crespo.

Syksyllä -2002 käytyäni vanhan ystäväni häissä Englannissa, päädyin West Hamin otteluun vaikka tarkoitus oli mennä katsomaan Arsenalia Highburylle, Nick Hornbyn innoittamana. Minusta tuli kuitenkin West Ham-fani, ja tämä fanius sai lisäsisältöä asuessani Norjassa, jolloin sosiaalinen elämäni pyöri paikallisessa sporttibaarissa, jonne kokoontui lauantaisin otteluita katsomaan paikallinen kannatusyhdistys.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin vaikka on se siistiä tavata entisiä Hammers-pelaajalegendoja lihassa ja veressä, niin jopa sellaisessa historiatietoisessa jengissä kuin Hammers, se ei ole mulle se suurin juttu, etenkin kun mulla ei ole elävää muistikuvaa Tony Cotteesta tai Frank McAvenniesta.

Olen jo jonkin aikaa alkanut suhtautumaan yhtä kriittisemmin jalkapallon lieveilmiöinä mukanatuleviin kaupallisuuteen ja varsinkin sovinismiin, rasismiin ja negatiivishenkiseen nurkkapatrioottisuuteen. Jalkapallofani jos kuka on nimby, ja tosi fani elää ajassa, jota ei enää ole. Kun pelaaja vaihtaa West Hamista työnantajaa paremmin katetun pöydän ääreen, eritoten vaihto Tottenhamiin on tosifanista pyhäinhäväistys, mutta pelaajalle helppo, merkitseehän tässä tapauksessa työpaikan vaihto vain 5 km lisää työmatkaa.

Jalkapallossa yhdistää viha ehkä vielä rakkauttakin tehokkaammin: viha Millwalliin, viha Tottenhamiin. En välitä olla mukana tällaisessa lietsonnassa, jossa viholliseen oikein tieten tahtoen halutaan yhdistää kaikki mahdollinen paha, Tottenham esimerkiksi on kaiken muun lisäksi vielä juutalaisjengi. Vielä tarvitsisi tietää, mitä pahaa on juutalaisuudessa. Mielestäni jalkapallo yhdistää, ei erota.

Pleikkaria olen pelannut viime vuodet harvemmin, siitä lähtien kun muutin Norjaan. Ja nyt karsiutuu ohjelmistostani Mestareiden liiga. Finaalit aion valvoa tomaattisilmienkin uhalla, mutta muuten jää Mestareiden liiga netissä pelattavaan fantasialiigaan, jossa ystävieni kanssa olen leikkinyt manageria jo muistaakseni vuodesta -99. Nuorena jaksaa valvoa paremmin, nyt minun on tehtävä valinta. Nuorempana elämä voi olla osa jalkapalloa, nyt asia on kääntynyt toisinpäin. Rakastan jalkapalloa, mutta olen kai tullut aikuiseksi.

Mestareiden liiga on tarjonnut ikimuistoisia hetkiä. Jari Litmasen Ajax 90-luvulta ja Manchester Unitedin comebackin Bayern Münchenia vastaan lisäajalla, ja Samuel Kuffourin kyyneleet. Hei hei Mestareiden liiga.

Nuorisotyö on peruspalvelu

Nyt budjettineuvottelujen yhteydessä, hallitus tulee samalla ottaneeksi kantaa siihen, mikä on peruspalvelu. Ja niistä Suomessa huolehtivat kunnat, joko omana, yhdessä muiden kuntien, järjestöjen tai yrityksien kanssa "kumppanuutena" tai ostopalveluna joltakin edellämainituilta. Kaikissa tapauksissa vastuu on kuitenkin kunnan.

Tein viime vuonna valtakunnallisen kartoituksen nuorisopalveluista ja erityisesti nuorten sosiaalisesta työllistämisestä tärkeänä keinona ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Selvitykseni mukaan joissakin kunnissa hyväksytään annettuna tosiasiana, että nuoret muuttavat kunnasta pois, ja tällöin jo peruskoulutuksessa pyritään huolehtimaan, että nuorten itsenäisen elämän taidot olisivat sillä tasolla että he selviytyisivät "suuressa maailmassa", ja tämän vuoksi niillä ei ole varsinaista nuorisotyötä. On makuasia, onko tämä realismia vai käsien nostamista antautumisen merkiksi, viimeinen sammuttaa valot-mentaliteettia.
Joissakin kunnissa myös tyydytään (rehvastellen?) toteamaan, että kunnan nuoriso on niin reipasta että kyllä he selviävät.

Nuorisotakuun ideana on velvoittaa kunta edistämään työttömäksi jääneen nuoren tilannetta kolmen kuukauden sisällä, ja kaikkein kriittisimmissä tapauksissa yhden kuukauden. Näiden ns.nivelvaihenuorten, jotka siis ovat joko lopettaneet jotakin (tyypillisesti peruskoulun), tai sitten keskeyttäneet jotakin (tyypillisesti lukion tai muun toisen asteen koulutuksen), tilanne vaatii sektorirajat ylittävää yhteistyötä, tavallisesti opetustoimen, sosiaali- ja työllistämistoimen, mutta usein myös mielenterveys- ja päihdepalvelujen, asumispalveluiden ja vapaa-aikapalveluiden istumista saman pöydän ääreen, tietenkin nuoren itsensä kanssa. Näissä neuvotteluissa nuorisotyöntekijä tai vastaava viranhaltija on luonteva taho toimimaan "välittäjänä".

Monissa pienissä kunnissa nuorisotyö toimii vapaa-ajantoimen alla, jolloin siitä käytännössä vastaa liikunnasta ja kulttuurista vastaava viranhaltija. Joissakin pienissä kunnissa koko nuorisosektori voi henkilöityä yhteen ihmiseen, jolloin paljon riippuu hänen tiedoistaan, asenteestaan ja kontakteistaan kiinni. Esimerkiksi Pornainen perusti yhdessä Mäntsälän kanssa nuorten työpajan Mäntsälään, jonne Pornaisten nuorisotoimesta vastaava vapaa-ajanohjaaja kuljetti omalla autollaan kuntansa nuoria valmentautujia. Tällainen järjestely on tietenkin hyvin haavoittuvainen, kuten muutenkin on koko Pornaisten kunta, jossa ei ole mitään toisen asteen koulutusta vaikka Pornainen on ollut Suomen kasvavimpia kuntia jo 90-luvulta asti.

Kaikissa kunnissa tilanne ei ole näinkään onnellinen. Joissakin kunnissa nuorten sosiaalinen työllistäminen ei ole nuorisotyön vaan sosiaali- ja työllistämissektorin asia. Pahimmassa tapauksessa tämä voi tarkoittaa, ettei se kuulu kellekään. Näin voi käydä esimerkiksi silloin kun kyseiset sektorit ostetaan kokonaisuudessaan kuntayhtymältä, jonka "kotipesä" voi olla jopa toisessa maakunnassa. Joissakin tapauksessa maakunnan raja on kuin krokotiileilla varustettu vallihauta, jonka molemmilla puolilla on vielä piikkilanka-aita. Näin on ainakin paikka paikoin Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun välillä.

Nuorisotakuu edellyttää paitsi hallinnollisten sektoreiden, myös kuntien välistä yhteistyötä. Kunnat, jotka eivät tähän suostu, sietää lakkauttaa, jolleivät ne muuten kykene huolehtimaan peruspalveluistaan. Ja Kataisen hallitus on linjannut jo hallitusohjelmassa nuorten syrjäytymisen tärkeäksi. Toivon Kataisen hallituksen, erityisesti nuorisoministeri Arhinmäen muistavan tämän, ja edistävän tätä tavoitetta sekä porkkanoilla että kepeillä. Ja yksi kepeistä voi olla ehdollinen pakottaminen kuntien yhdistymiseen.

Isaueea

Tervetuloa eduskunnan budjettiriiheen, eiku hallituksen. Ja samalla toivotamm' tervetulleeksi hallituksen kyselytunnille, eiku eduskunnan. Ja sitten eduskunta avaa valtioneuvoston, eiku valtiopäivät. Eiku presidentti. Ja sitten kuulemme suuren valtiokunnan selonteon lainsäädöksestä, eiku valiokunnan.

Sanotaan, että kansa on vieraantunut politiikasta. Näissä eduskuntavaaleissa perussuomalaisten vaalivoitoksi kanavoitunut herääminen oikeastaan vain vahvistaa säännön: he tarjosivat kanavan systeemiprotestille, koska he olivat jotakin ihan muuta. He vahvistavat myös toisen säännön: sivistyneisyys, älyllisyys, valistuneisuus ja tietäminen ovat nyt harvinaisen huonossa huudossa.

Olen systemaattisesti vältellyt radion kuuntelemista, lukuunottamatta Ylen rinnakkaisohjelmaa. Vai mikä sen nimi nyt onkaan. Ne nimittäin tuovat syötteitä ulkomaailmassa vallitsevasta todellisuudesta. Kuntosaleillani ja työpaikassani kuitenkin olen saanut maistiaisia radion todellisuudesta. Tai tuskin se mikään oma sfäärinsä on, eiköhän se heijastele todellisuutta. Tosin se myös luo sitä, ainakin sen soittolistoja moni luulee ihan oikeaksi musiikiksi. Radio paitsi toisintaa, myös uusintaa vallitsevaa käsitystä todellisuutta. Se on zeitgeistmasiina.

Suomi on jakautunut kahtia. Tämä kahtiajakautuminen alkaa jo nuoruudessa. Toinen puoli on päivähoidossa lukiossa ja muussa toisen asteen opetuksessa jossa opettajilla on haasteellinen tehtävä osallistaa heitä järjestelmään, jota nuoret eivät - syystäkään - koe oikeutetuksi ja omakseen, ja toista puoliskoa koetetaan etsiä nuorisotyön ja työpajatoiminnan pariin, jossa heille kerrotaan, että osallisuus on moraalinen imperatiivi osallistua toisen asteen koulutukseen.

Kun radiojuontajat sekoilevat jotakin eduskunnan budjettiriihestä, ja vielä mukaironisesti nauravat päälle, tai pähkäilevät keskenään kaikessa älyttömyyden sosiaalipornografiassaan, että oliko se Ricky Martin Bahamasta, Buerto Ricosta vai jostakin sieltä päin, en voi tuntea myötähäpeää heidän puolestaan siitä, että heistä tulee mieleeni varhaislapsuuden ystäväni Jani, joka uskoi tosissaan, että banaanit tulevat banaanimaasta. Radio vain vahvistaa, että Suomi on banaanitasavalta, jossa 19% äänestäneistä ei edes tiedä, kuuluuko heidän puolueensa hallitukseen, jota se arvostelee eduskunnasta käsin, ja mitä eroa on eduskunnalla ja hallituksella. Isaueea!

Helan går inte

Kun Ruotsin Vihreiden entinen puheenjohtaja, meidän puheenjohtajamme Ville Niinistön Suomeen vast'ikään muuttanut puoliso Maria Wetterstrand julkilausui toiveensa saada panna heidän lapsensa kaksikieliseen kouluun tässä kaksikieliseksi julistautuneessa maassa, hän tuli pahaa-aavistamattaan rikkoneeksi tabun. Hän on kuin krokotiili ankkalammikossa.

Kun tunnettu suomenruotsalainen vaikuttaja Maria Björnberg-Enckell lausuu huolensa kaksikielisestä koulusta, että "pitäisi myös miettiä, passaavatko Lucia-juhlat ja muut siihen systeemiin. Molempien kieliryhmien pitää saada ilmentää koulussa omaa kulttuuriaan. Se olisi kaksikielisissä kouluissa aikamoinen haaste", hän on ymmärtänyt nimenomaan väärin. Juuri siitä kaksikielisessä koulussa pitäisikin olla kyse. Kaksikielinen koulu ilmentäisi suomalaista kulttuuria paljon nykyistä monipuolisemmin, mahdollistaen suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen paljon nykyistä täyteläisemmin, koska kulttuurien kohtaaminen on haaste. Positiivinen haaste, josta antropologeilla olisi paljon sanottavaa. Ja ai niin, taisi kouluni noteerata Lucia-juhlan. Suomenkielinen peruskoulun ala-aste, ihan suomeksi.

Nyt kaksikielisessä maassamme on kahdenkielisiä kouluja, joissa opetetaan sitä toista pelkkänä kielenä, ja vieraana sellaisena, ja sen yhteys omankieliseen saati suomalaiseen kulttuuriin yleensä jää hämärän peittoon.

Näin käy jopa niin kaksikielisessä paikassa kuin Helsinki, jossa kävin kouluni alueella (Kannelmäki eli Gamlas), jolla on vahvat kaksikieliset perinteet. Kannelmäessä tämä tarkoitti vielä 80-luvulla sitä, että siellä oli yksi umpiruotsinkielinen, miltei suljettu kortteli, josta lapset kuljetettiin koulutakseilla pellon yli pieneen ruotsinkieliseen kouluun. Ja ei siinä mitään vikaa ole, mutta en niinä 11 vuotena, jolloin asuin Kantsussa, tuntenut ketään, joka olisi tuntenut ketään ruotsinkielistä. En ole ehdottamassa, että koulujen Kaarelassa olisi pitänyt yhdistyä yhdeksi suureksi Kaarelan peruskouluksi-Kårböle grundskolaksi tai samskolaksi. Olisi nyt joskus voinut olla joku koulujen välinen ulkoilupäivä tai futismatsi. Mutta ei koskaan mitään.

Ilman kontakteja siihen toiseen kieliryhmään - erityisesti siihen pienempään - on hyvin vaikea nähdä motivoiduksi opiskella sen väestöryhmän kieltä, koska ei kuule sitä missään, ja lopulta epäilee sen olemassaoloakin. Tiedoksi RKP:lle: kukaan ei halua opiskella kieltänne, joka on tuomittu pysymään pakkoruotsina jos eivät edes kuulopuheen tasolla saa mitään havaintoa ruotsin puhumisesta ja puhujista.

Minulla on 3 1/2 -vuotias poika, joka puhuu jo nyt kolmea kieltä. Äitinsä kanssa sitä toista kotimaista, eli ruotsia, päiväkodissaan norjaa ja minun kanssa suomea. Hän on kielenkäytössään hyvin looginen: "på mammas språk det här är grävskopa, på isis språk det är kaivinkone och på barnehagespråk det er gravemaskin".

Pojalleni kolmikielisyys on luonnollinen asia. Minä olen äidinkieleltäni yksikielinen, mutta onneksi elinikäinen oppiminen on mahdollista. Kun taannoin deittailin suomenruotsalaista naista, kukin snakkasi omalla kielellään. Ei se kaksikielisyyteen karahtanut se, että emme löytäneet lopulta yhteistä kieltä.

Kun Helsingin ruotsinkielisen opetustoimen johtaja Niklas Grönholm pelkää kielten sekoittumista niiden välisissä kontakteissa, entäs sitten? Jo det var en ganska kova matsi i går. Jokerit voitti med 4-3. Sellaiset vahvat sivistyskieletkin kuin ranska ja saksa ottavat jatkuvasti vaikutteita ja lainoja englannista, ja stadin slangi on ottanut vaikutteita englannista, venäjästä ja -ruotsista. Ei se siitä ainakaan köyhemmäksi ole muuttunut.

Ruotsinopiskelua perustellaan sillä, että se auttaisi suomenkieliset samalle viivalle ruotsinkielisen vähemmistömme kanssa esimerkiksi pohjoismaisilla työmarkkinoilla. Ei minun vahva laudatur-ruotsini ja hankkimani suomenruotsalaiset perhesiteeni riittäneet mihinkään norjalaisilla työmarkkinoilla, vaikka otin hyvin vakavasti toisen kotimaisen opiskelun. Kävin kahdella abikurssilla folkhögskolissa oppimassa kieltä ja vähän elämää ja kävely- ja pyöräretkilläni pidin silmäni auki ja opin, että Ladonlukonpolku on Ladulåsstigen.

Suojautumalla kontakteilta suomenkielisten kanssa, ruotsinkieliset pakittavat itsensä pylly edellä mereen. Jos me kerran olemme kaksikielinen maa, silloin kielen ei pitäisi olla erottava tekijä vaan positiivinen identiteetin rakennuspuu ja itseilmaisun väline. Ihan samalla tavalla kuin suomalaisuutta ilmennetään monikielisessä ja -kulttuurisessa Euroopassakin.

Kielellinen erityisyys voi johtaa kulttuuriseen, mutta mikä paljon vakavampaa, inhimilliseen eristymiseen. Erääseen suomenkieliseen kuntaan muutti suomenruotsalainen perhe. He ovat kunnan ainoat ruotsinkieliset asukkaat, ja heidän lapsensa kuljetetaan kunnan toimesta päivittäin 40 km päähän lähimpään kaupunkiin, jossa on ruotsinkielinen koulu niin että lapsi ei vahingossakaan vain oppisi tuntemaan omilta kotikonnuiltaan ketään. Saattaisi kuitenkin lapselle olla tärkeämpää saada kavereita omilta kyliltä, vaikka sitten väärälläkin kielellä. Kyllä hän vanhemmiltaan ruotsin oppii. Kielipolitiikan takia lapsipolo lopulta saa huutaa pellon toiselta puolelta yksinään että pärkkele, eikä vastaa edes kaiku.

Nykyinen kotikaupunkini, Porvoo, voisi olla erinomainen laboratorio kaksikieliselle koulutukselle. Mutta ei. Täällä on itseisarvo ylläpitää koulutoimen hallintoa kahdella kielellä, vaikka kaupunki on miltei lunastuskypsä. Miksei täällä ylläpidetä tietoisesti kaupungin kulttuurista rikkautta, täällä kun tosiaan kuulee molempia kieliä, ja saa niitä käyttääkin, päivittäin?

Työssäni moni asiakkaani vaihtaa kielen suomeksi, koska eivät joko saa selvää sönkötyksestäni tai säälivät minua, koska oma loistava toisen kotimaisen koulutaitoni ei käytännössä ole niin idiomaattinen kuin mitä se voisi olla jos olisin saanut vähän enemmän eläviä kontakteja ruotsinkielisyyteen. Ja vaikka olenkin kielellisesti lahjakas henkilö, olisin kuitenkin oppinut toisen kotimaisen paljon paremmin jos se, siis ruotsin kieli, olisi saanut mahdollisuuden olla osa elämääni jo koululapsesta asti. Lapset kun oppivat kieliä kaikkein helpoimmin, ja juuri siksi kaikki yritykset todistaa sen toisen kielen olevan ihan oikeasti puhuttua, ihan oikeiden ihmisten toimesta ovat niin tärkeitä.

Hesarin jutun Wetterstrandin höläyksen aiheuttamasta älämölöstä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Turhaa ja kelvotonta musiikkia

On tarpeen varoittaa pahaa-aavistamattomia musiikista, josta kannattaa pysyä loitolla. Siis jos on tähän mennessä pystynyt pysymään loitolla. On inhimillinen velvollisuus sosialisoida omaa, kokemuksen tuomaa viisautta, paitsi hygienisista ja auditiivisista, myös mielenterveydellisistä syistä. Hömpänpömppä saa olla rauhassa, sillä se on vaaratonta. Sitä ei kukaan voine luulla musiikiksi.

Kauko Ranta. Vai oliko se Jesse Teemu? Nimeä oli vaikea muistaa, joten piti googlata se. Jesse Kaukoranta se olikin. No, musiikkia ei ole sen helpompi muistaa. Jos se on hyve musiikissa, että se on uutta, sitten tämä on hyveellistä.

Katey (vai onko se Katie? Vai onko se Katy)? Perry? No, ei nimellä ole sen enempää väliä kuin tuotannollakaan. Sama pätee Kelly Clarksoniin. En näiden nimiä lihavoi, koska artisteilla, heidän nimillään ja tuotannollaan on yhtä paljon väliä.

Elokuu soutaa ja huopaa. Vaikka heinäkuu meloisi ja hiihtäisi, ei se tästä vatvonnasta sen siedettävämpää tekisi.

58 ears. Jotakin ruumiinosia siinä oli, kasvojen ulokkeita kai. En voi olla varma.
Mikäs sen nimi nyt olikaan. Olin jo unohtaa. Kelly Clarkson! Kuulin sen just edellisenä radiosoittolistakappaleena. Se tais olla höttöä. Vai oliko se möttöä. Vai mättöä. En muista.

Gloria Estefan: Conga. Kaikkien tyhjänpäiväisten kappaleiden esiäiti, lienee ensimmäinen sellainen kappale, jonka muistan, jonka olemassaolosta tulin vihaiseksi, koska ymmärsin sen heti turhaksi.

Adam Lambert. Ai tuollaista se on. Tai siis ei ole. Tähän sopinee harmsilainen kuvaus miehestä, jolla ei ole yhtään mitään (paitsi Sauli), joten lienee parempi ettemme puhu hänestä tämän enempää. Artistin musiikilliseksi meriitiksi ei riitä se, että hän on kuuleman mukaan USA:n ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen listaykkönen, koska homoseksuaalisuudella sen paremmin kuin myynnillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa an sich.

Sunrise Avenue. Asiaa ei muuttaisi miksikään vaikka heidän nimensä olisi Sunset Boulevard. Heitä ei erottaisi Moonlight Esplanadesta tai Starlight Streetistä siltikään edes kirveellä.

Nicklebäck. Kts. edellinen mättö. Paitsi että se on ulkomaalainen.

Moves like a Jagger. Sen esitti joku Moran tai joku. Ja Christina Aguilera, joka on yksi niistä, jotka huomioitiin n. 10 vuotta sitten koska oli nuori ja nätti. Kauhistuttava korvamato vihlovine vihellyksineen.

Marita Taavitsainen. Asiaa ei voi sanoa riittävän osuvasti suomeksi, the fact that she outkatrihelenizes even Katri Helena herself. Artisti, joka vie toiseen potenssiin toisen artistin sanojen loppujen loppuväpinämaneerit, ei ole artisti. Katri Helenan taiteelliseen ilmaisuun ottamatta tässä mitään kantaa.

Bablo. Nimi on Pablo, jumalauta.

J. Karjalainen. Hänellä on joitakin onnistuneitakin kappaleita, kai. Erityisesti on varoitettava Väinöstä, jota en kestänyt edes ennen kuin olin kuullutkaan sitä vaan vasta kuullut siitä. Väinö on vaarallinen kaveri, hänestä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja tässä tapauksessa empiirinen kokemus vahvisti ennakkoluuloni. Saa mies tietenkin purkaa höpsähtämisensä isäksi tulemisesta lauluksi. Mutta ei sitä tarvitse kuunnella. Suurin osa hänen muusta tuotannostaan on kertakaikkiseen löysää. Siinä ei ole "munaa".

Lauri Ylönen ja Rasmus. Ei ole musiikille riittävä meriitti, että sitä ei paljasta suomalaiseksi oikeastaan mikään. Eikä se, että musiikki on kai tehty hyvin, tarkoita että se olisi hyvää. Siinä on vissiin konehuone paikallaan, mutta ei jälkeäkään inhimillisestä hengestä konehuoneessa. Jos olisi, siinä olisi kai edes sanomaa tai fiilistä. Hengettömyyden syy ei ollut yhtye, sillä ei ilmaisu sen persoonallisemmaksi tullut yhtyeen hajoamisen jälkeenkään. En tiedä, miksi suomalaiselle musiikille pitää antaa vientitukea, paitsi työllistämismielessä, jos se on tällaista. Parempi olisi sitten rehellisesti jäädä varjoihin, in the shadows. Mutta kai sitä jollakin pitää elää. Samaa musiikkia tehdään nyt myös nimellä Sunrise Avenue.

Anna Abreu. Luulin, että Lauri Ylönen on palkannut naissolistin. Ihan samaa kamaa kuin edellinen. Onneksi minulla on sentään niin hyviä ystäviä että laittaisivat minut heti Bruckner-pesuun jos osoittautui että kuuntelisin moista, tai edes väittäisin siten.

Helmut Lotti. Edustaa myös Pentti Hietasta, nykyistä Tapani Kansaa, Andrea Bocellia ja kaikkia sekä entisiä, nykyisiä että tulevia operettiprinssejä, joita joku luulee oopperalaulajiksi koska ei paremmista tiedä. Iskelmää laulaessaan he ovat yhtä korneja kuin oopperalaulajat, ja kun he laulavat "aarioita", se merkitsee O sole mio. Nämä operettiprinssit suhtautuvat musiikkiin kuin Kirjavaliot kirjallisuuteen.

Carl Maria von Weber: Tanssiinkutsu. Onneksi tämä kappale on kuolemassa sukupuuttoon. Lp-levyn alkuaikoihin asti lähes jokainen itseään kunnioittava muusikko, instrumentista riippumatta, julkaisi siitä oman versionsa. Se on sellainen tral-lal-lal-la. Konserteissa tätä ei enää kuule, onneksi. Kelaan Reiner- ja Kreisler-kokoelmiani kuunnellessani aina tämän raidan ylitse, ja tulevat polvet pääsisivät siitäkin, jos kaikki jäljelle jääneet masternauhatkin haudattaisiin ettei tarvitsisi enää pilata uusia painoksia suurten muusikoiden kokoelmalevyistä.

Niccolo Paganini: 24.kapriisin eri muunnokselmat. Pätee samat sanat kuin edelliseen. Siitä ovat mm. Brahms ja Liszt ja moni paljon vähäpätöisempikin sävelittäjä tehnyt omia sovituksiaan, suurin osa soolopianolle. Ainoa siedettävä - ja jopa hieno! - kierrätys on Rahmaninovin Paganini-muunnelmat pianolle ja orkesterille. Kappaleessa on muuten aineksia juuri hädin tuskin yhden viuluharjoituksen tarpeiksi.

Kaikki sellaiset tulkinnat, joissa väärä laulaja laulaa väärää musiikkia. Pahin seuraus tästä voi olla se, että jopa alkuperäinen pilaantuu. Kouluesimerkkinä tästä on Tapani Kansan pahoinpitely Stingin laulusta nimellä Kultaniityt. Pahoinpitely on niin täydellisesti suoritettu, ettei Stinginkään omaa versiota halua enää kuulla.

Oskar Merikanto: Kesäillan valssi. Ensimmäisen valmistumiseni jälkeisenä kesänä kuulin sen Classic FM:stä keskimäärin vähintään neljä kertaa vuorokausi. Sitä ennen se olisi ollut vähintään kolme kertaa liikaa, sittemmin neljä. Olisi edes voinut jättää sen ilman lopetusta, sillä jos ideat loppuvat eikä biisiä osaa lopettaa, sitä ei silloin olisi kannattanut edes aloittaa.

Gloria Estefan: Conga. Piti tarkistaa, mikä on "artistin" nimi kun en sitä tiennyt. Tämän kohdalla jään sanattomaksi. En pysty näkemään teoksella mitään sanomaa.

Carlos Santana: O ye como va. Kappaleen arvo on pahasti päässyt inflatoitumaan kun ystäväni lauleskeli sitä nuoruuteni poikain illanvietoissa. Olettaen, että sillä alun alkaenkaan on ollut mitään arvoa.

Georg Malmstenin tuotanto. Lastenlaulut ovat pelottavia ja siksi tarkoitukseensa kelvottomia. Otetaan Mikki Hiiri merihädässä. Se on pelottava, ja lisäksi ei tunne Mikki Hiirtä laisinkaan. Oikea Mikki ei pelkää mitään. Katupoikien laulu taas on hyvä esimerkki suurelle osalle M:n tuotantoa ominaisesta tekopirteästä yrityksestä olla kansanomainen.

Queen: Bohemian Rhapsody. Ei Galileo Galileilla ole mitään tekemistä musiikin kanssa, ei, vaikka minut tuoliin kiinni sidottaisiin ja lp:n kansivihko kiinni käsiin liimattaisiin.

Bablo. En tiedä, millaista musiikkia se tekee. Mutta nimi on Pablo, jumalauta.

Marko Maunuksela Tangokuninkaalla pitää olla Eino Grönin, Ola Virran, Carlos Gardelin tai Taisto Tammen auktoriteetti. Aku Ankkoja ei pidä päästämän tangokuninkaiksi.

Janne Tulkki Bää.

Antti Tuisku. Mää.

George Gershwin: Rhapsody in Blue. Yksi maailman versioiduimpia kappaleita, koska luullaan, että siitä riittää elementtejä sekä kevyeen, jazziin että klassiseen. Ei löydy. Kuten eräässä 60-luvun englantilaisessa äänilevyoppaassa luonnehditaan: Gershwin on vesitettyä jatsia. Sen lisäksi se on vesitettyä klassistakin, kai, olettaen siis että siinä on jotakin klassista. Onhan siinä klassiset soittimet. On siinä yksi teemakin, hyvin mielenkiinnoton. Se löytyy kaikenkarvaisen varioinnin alta, takaa ja jälkeen. Hyvin huonon ja hyvin huonosti.

Igor Stravinski: Kevätuhri. Olen hieman jäävi jo siitä lähtien kun jo yläasteella matematiikan opettaja värisevällä äänellään laittoi tätä aamunavaukseen, ja alkuun ei kuulunut hänen värinältään muuta kuin rahinaa. Ei sieltä sen jälkeenkään ole löytynyt mitään mielenkiintoista.

Maakuntalaulut. Tarvitseeko sotaisaa nurkkapatriotismia, joka on muuten jo kuollut, erikseen pönkittää pränttäämällä näitä koulun laulukirjoihin? Kaikkein turhin on uusmaalaisten laulu, sillä ei Uusimaa ole mikään maakunta vaan lajitelma lounaista Kymenlaaksoa (mikäli sekään on maakunta), Etelä-Hämettä ja rantaruotsalaisuutta.

Easylistening. Jos musiikissa ei ole laaksoa, ei kukkulaa, ei se ole välttämättä Maammelaulu. Musiikki, jossa ei ole mitään särmää, vaan se on joko hisseihin tehtyä tai niihin soveltuvaa, on tarpeetonta. Onneksi osa tällaisesta musiikista on nimetty easylisteningiksi, mikä tekee helpoksi sen välttämisen. Suurin osa lopusta tavarasta, joka mahtuu tämän lajityypin alle, soi radiosta, joten sen välttää pitämällä radion kiinni. Ai miten niin easylistening kun sitä kuullessa herää vakavia eksistentiaalisia kysymyksiä musiikin tehtävistä ja olemassaolon oikeudesta, artistin persoonallisesta sanomasta tai sen puutteesta tai artistin persoonallisuuksien ominaisuuksien puuttumisesta.

Värinämusiikki. Nyt radiokuuntelun perusteella vaikuttaa, että puolessa musiikista on laulajan ääni rikottu, särjetty, laitettu ravistimeen ja moninkertaistettu tietokoneessa. Näin ollen laulajia onkin hyvin vaikea erottaa toisistaan. Viimeisin laulaja, jolle tiedän näin käyneen on Apulanta.

Nimetön musiikki. Musiikkia, jonka esittäjää ja nimeä ei sanota radiossa ennen ja jälkeen, ei ole, jos uskotaan käsiterealisteja: vain sellaiset asiat, joita vastaa jokin käsite, ovat olemassa.

Käsitykseni mukaan kaikkea ei ihmisen tarvitse kokeilla. Olen aika vakuuttunut, että tämä pätee myös Lauri Tähkään, joka on paljon tunnetumman henkilön, salibandypelaaja Janne Tähkän kaima. Vielä puuttuisi, että Tähkä levyttäisi Ylöstä tai Lotti Kesäillan valssin. Tähkä on kuin Tapani Kansa meets Dexy's Midnight Runners. Ja tämä ei todellakaan ole oikein Dexyjä kohtaan, sehän on sydämellä tehtyä, aitoa, tunnelmallista, rehellistä verevää ja menevää folkrockia. Tämä puhkuu ylilatautunutta, suurta egoa joka kuulostaa siltä että on ottanut sen verta piriä että itsekritiikki on tipotiessään.

Työpaikkaradio on myös paha. Sitä ei pääse karkuun.

Pääsääntöisesti myös kaikki hahmot - siis tarkoitan esimerkiksi koomikoiden esittämiä koomisiksi väitettyjä hahmoja - tulee rangaistuksen uhalla pitää kaukana levytysstudioista. Tilanne ei ainakaan parane siitä, jos koomikoita on monta. Katselen mielelläni Monty Pythoneita tai Lapinlahden lintuja. Siis katselen.

Kiitos radiolle - sellaisille esimerkiksi kuin Energy ja mitä niitä sitten onkaan - siitä, että kelvottoman musiikin listani kasvaa jatkuvasti!

Mitä sienistä ruoaksi?

Suhteellisestä vähäsateisuudesta huolimatta, sienisato jo alkaneena syksynä on harvinaisen runsas ja rikas. (lisää aiheesta aikaisemmasta bloggauksestani, joka löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa). Kun esimerkiksi korvasienet, haperot ja tatut tulevat melko aikaisin, tänä vuonna ainakin haperoita ja tatteja putkahtelee esille vieläkin, rouskut elävät kulta-aikaansa ja suppilovahverot ovat vasta tuloillaan.

Mitä sienistä voi tehdä? Tateista ja kantarelleista tulee erinomainen risotto. Rouskut käyvät hyvin sienisalaattiin ja suolasieninä ne ryydittävät muuten mietoja haperomuhennoksia ja kastikkeita. Rouskut tulee ryöpätä aina, mutta ryöpättyinä ne ovat turvallisia. Ryöppääminen tarkoittaa niiden nopeaa keittämistä runsaassa vedessä ja kaiken veden kaatamista pois ja huuhtelua juoksevassa vedessä.

Hyviä sieniä - varsinkin herkkutatteja - voi käyttää melkein mihinkä tahansa; hyviä herkkutatin lakkeja voi paistaa esimerkiksi pihveiksi jauhoissa ja rasvassa. Sama pätee lampaankääpiin ja ukonsieniin.

Erinomaisia sienikeittoja tulee paitsi tateista, kantarelleista ja suppilovahveroista, myös korvasienistä ja mesisienistä. Keitot kannattaa tehdä kermapohjaisiksi, ja niitä voi maustaa esimerkiksi valkopippurilla, suolalla ja rakuunalla, joka on erinomainen sienimauste. Tateilla sopii myös karri. Korvasienet pitää ryöpätä kunnolla, jotta niistä lähtee kaikki myrkkyjäämät pois.

Sienet sopivat erinomaisesti myös pastakastikkeisiin ja kalan tai kanan kanssa tarjottavien kastikkeiden aineksiksi sekä lihapatoihin.

Helpon sienimuhennoksen ohje (haperoista tulee erinomainen muhennos)

Sienimuhennos

Paista sienet kevyesti, lisää yksi purkki (ruoka)kermaa, kaksi ruokalusikallista vehnäjauhoja ja mausteeksi vähän valkopippuria, suolaa ja paprikajauhetta. Kun vielä keittää perunoita tai riisiä, sienimuhennos on niin ruokaisa, että se välttämättä kaipaa mitään lisäkettä, mutta esimerkiksi jauhelihapihvit, kyljykset tai kanankoivet tekevät siitä juhlaruokaa.

Tosiasioita Norjasta

"Mitä muuta Suomessa on? Siellä on Lahti, se hiihtohuijauspaikka, ja Kirvesniemen pariskunta, mikä sen naisen nimi nyt olikaan, ensin hänellä oli jokin muu sukunimi ja sitten hän meni naimisiin, Harrinko kanssa se oli? Ja tuhansia järviä, ja Jean, suuri Sibelius, ja muotoilua, ja Nokia, herrajumala, tuottavin yhtiö koko Euroopassa, minulla on itsellänikin Nokian puhelin, se on luotettava kuin mikä ja siinä on infrapunaporttikin niille, jotka sellaista tarvitsevat, mutta minä en tarvitse, en pidä infrapunaporteista enkä infrapunaisista asioista ylipäätään, ne tuovat mieleeni sairauden, syövän, ja kuoleman, ja kuolema merkitsee muutosta, samoin kuin vesi, se merkitsee muutosta enemmän kuin mikään muu, ja siitä minä en pidä, helvettiin koko infrapuna.
Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt otteita siitä televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalille ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.

Tiedän Suomesta vaikka mitä."

Näin summasi tietonsa Suomesta kirjailija Erlend Loe mainiossa veijarikirjassaan Tosiasioita Suomesta (julkaissut Like), alkuteos Fakta om Finland. Tai siis ennakkoluulonsa. Ei nimittäin käynyt edes Erlend Suomessa.

Jos suomalaiset huijaavat hiihtämällä, norjalaiset huijaavat kirjoittamalla. Erlend Loe oli vielä melko tuntematon kirjailija, anoessaan matka-apurahaa kirjoittaakseen matkakirjan Suomesta. Hän ei koskaan käynyt Suomessa, minkä hän peitti tekaistuilla tositteilla. Ihan niinkuin kirjansa päähenkilö. Kirjanpidollisesti hänen rikoksensa on vanhentunut, mutta kirjallinen petos ei vanhene koskaan. Nyt on takaisinmaksun aika. Seuraavaksi esitän tarkistettuja, kokemusperäisiä tosiasioita Norjasta.

Norjalaiset tunnetaan kalasta. Ei siellä sitä ainakaan syödä, ainakaan Oslossa. Sitä nimittäin ei edes myydä. Ei ainakaan norjalaista kalaa. Norjalaisen kalan he dumppaavat esimerkiksi meille, suomalaisille. Itse syövät thaimaalaista kalaa, jos syövät. Oikeasti he syövät Pizza Grandiosaa. Ja niin juntteja ovat, että nyppivät siitä kaikki paprikat pois niin että Grandiosan piti alkaa valmistamaan pitsoja junteille ja vielä junteimmille (siis ilman paprikaa). Ja ne kaikkein junteimmat eivät edes osaa laskea, sillä ne paprikattomat ovat kalliimpia kuin ne, joissa on paprikaa.

Norjasta ei saa mistään smetanaa eikä kermaviiliä. Eivät onnistu monet ruoat. Ja Mandalissa 30 vuotta asunut isäni ystävä tilaa isältäni aika ajoin ruoka-apuna Koskenlaskija-sulatejuustoa, ja sanoo, että aina kun hän palaa Suomesta Norjaan, tuntuu että hän palaisi ajassa 30 vuotta takaisin. Heidän ruokavaliostaan puuttuu sitäpaitsi lounas kokonaan, koska Kekkonen söi sen. Kaikissa vaaleissa joku naiivi hölmö erehtyy ottamaan mallia Suomen Pisa-palkitusta koulusta, ja ehdottaa ilmaista koulu- ja päiväkotiruokaa, samalla tehden poliittisen itsemurhan. Yleensä hän on SV:stä eli paikallisesta Vasemmistoliitosta.

Erlend Loe heijastelee yleisiä norjalaisia tuntoja pitäessään suomalaisia kansana, jotka juksaavat hiihtämällä. Myös valtalehtien urheilukriitikot pitävät hiihtämistä niin keskeisenä kansallisen identiteetin rakennuspuuna, tai oikeastaan lasikuituna, että pääkirjoitustasollakin muistetaan tavan takaa kehua Norjan hiihtoihmeen syntyneen puhtain keinoin, ja voi sitä vahingonilon määrää aina kun Kaisa Varis jää kiinni siitä, että pussissa olevat jauhot eivät ole aivan puhtaita tai kun Matti Nykänen taas erehtyy luulemaan jotakin naista jukiksi (jukki on tanskalaisen uskomuksen mukaan suomalainen seurapeli, jossa miehet heittävät ilmaan puukkoja ja se, jonka päähän niitä jää eniten, valitaan jukiksi). Ja samat norjalaiset, jotka olivat ilakoineet Mika Myllylästä suurimpana suksien päällä kulkeneena roistona, muistivat heti ensimmäisinä mainita hänen olleen mitä suurin urheilija ja myös hienoin, arvostetuin ja pidetyin ihminen hiihtopiireistä hänen kuoltuaan. Hyi hitto tuota kaksinaamaisuuden määrää.

Loe syyttää suomen kieltä vaikeaksi. Suomi on sentään yksi kieli. Itse ovat sotkeneet asiat tahallaan siten, että heillä on kaksi kieltä. Ja niitäkin saatanat sönkkäävät kukin vielä ihan omalla tavallaan. Vastuu on täysin kuulijalla.

On norjalaisillakin ympäriinsä neitojen kauloja halailevia ja raiskailemassa juoksentelevia partaveikkoja. Ja niitä on paljon enemmän kuin meillä. Meillä on vain yksi, Väinämöinen. Norjassa koko kansa on sellaisia. Niitä kutsutaan viikingeiksi. Ja niillä on sarvet päässä kuin piruilla, saatanat.

Oslossa ylpeillään sillä, että kaupunki lämmitetään miltei yksinomaan uusiutuvilla energiavaroilla ja että muissa maissa (kuten esimerkiksi meillä, Suomessa) sotketaan energia-asioissa estotta. Me poltamme öljyä, maakaasua ja hiiltä ja olemme syypäitä ilmaston lämpenemiseen. Norjalaisilta ostetuilla fossiilisilla polttoaineilla.

Norjassa ei osata kierrättää, eikä rakentaa. Biojätteiden kierrätys on alkanut Oslossa vasta joissakin taloyhtiöissä, ja ne norjalaiset, jotka laittavat biojätteensä vihreisiin säkkeihin, asuvat joko väärissä taloissa tai kokonaan väärässä maassa. Taloissa on yksinkertaiset ikkunat, koska norjalaiset ovat niin hölmöjä, että luulevat voivansa lämmittää talojaan ikuisesti öljyllä. Jota he eivät edes juurikaan käytä lämmitykseen, vaan he dumppaavat sen tänne. Meille suomalaisille.

Norjalaiset ovat maailmanmestareita hiihdon lisäksi yhdessä lajissa. Se on norjalainen yhdistetty: omatunnon ulkoistaminen ja hurskastelu. Ensin peitetään omat rötökset, sitten dumpataan rikoksentekovälineet puoli-ilmaisiksi suomalaisille, js lopulta syytetään suomalaisia. Hyi helvetti.

Nämä eivät ole ennakkoluuloja Norjasta, vaan tosiasioita. Olen käynyt itse tarkistamassa. Enkä vain käymässä, vaan asumassa siellä. Kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kävin havainnoimassa, toisella tarkistamassa. Ihan varmuuden vuoksi. Tiedän siis, mistä puhun. Toisin kuin Erlend.

Mielipiteeni Helsinkipuistosta

Helsinkipuistoksi kutsuttu alue on hyvin heterogeeninen. Osa siitä - Haltiala, Niskala, Tuomarinkylä - mielletään yleisesti Keskuspuistoksi. Tämä onkin ymmärrettävää, se kun liittyy saumattomasti Keskuspuistoon. Tätä aluetta tulisi kohdella kaupunkimetsänä, ja sen hoitoa ohjailla hallitun hoitamattomuuden periaate. Kaikkein parasta olisi kuitenkin liittää tämä osa viralliseen Keskuspuistoon, vastaten yleistä käsitystä. Lopulta tälle laajennetulle Keskuspuistolle ja muulle Helsinkipuistolle tulisi antaa kansallisen kaupunkipuiston status, ja tehdä tästä kaupunkimme brändivaltti aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi Aulangosta Hämeenlinnassa.

... jatkuu...

Edellisessä kommentissani mainitusta Helsinkipuistoksi sanotun alueen heterogeenisyydestä seuraa myös se, että sen käyttötavat eroavat. Amerikkalainen puistoteoreetikko Galen Cranz jaottelee puistoja niiden käyttötarkoituksien mukaan. Siitä, että Helsinkipuisto ei ole varsinainen kaupunkipuisto vaan kaupunkimetsä seuraa, että siitä ei voi suunnitella monen aktiviteetin teemallista huvipuistoa (Multi purpose park), vaan eri käyttötarkoitukset pitää sijoitella puiston eri alueille.

Vinkiksi ainakin yhdestä metsäisimmille alueille toivomastani lisäpalvelusta: Paloheinään tai Pitkäkoskelle toivoisin lukittavia säilytyskaappeja, joissa ulkoilijat voisivat säilyttää tavaroitaan, kuten eväitä tai vaihtovaatteita. Tarkoitan kaappeja, jotka olisivat ulkotiloissa ja joihin pääsisi myös ulkoilumajojen ollessa suljettuina.

Mielipiteitä Helsinkipuistosta

Kaupunkisuunnitteluvirasto valmistelee yleissuunnitelmaa

Verkkokeskustelulla kerätään kaupunkilaisten näkemyksiä Helsinkipuistosta

Kaupunkisuunnitteluvirasto valmistelee Helsinkipuiston yleissuunnitelmaa. Suunnittelun tueksi kaupunkilaisilta kysytään, millaiseksi Helsinkipuiston tulisi kehittyä? Mitä uutta Helsinkipuisto voisi tarjota vapaa-ajan viettoon, kulkureittinä tai retkikohteena?

Keskusteluun voi osallistua verkossa, osoitteessa www.ksv.hel.fi/keskustelut (klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa).

Keskustelupalsta avautuu torstaina 8.9. ja on avoinna 29.9. asti. Saadut kommentit analysoidaan, ja niistä laaditaan yhteenveto jatkosuunnittelussa hyödynnettäväksi. Yhteenveto esitellään myös kaupunkisuunnittelulautakunnalle.

Avoin keskustelutilaisuus järjestetään näyttely- ja infotila Laiturilla, vanhalla linja-autoasemalla osoitteessa Narinkka 2, keskiviikkona 14.9. klo 17.30.

Helsinkipuisto on 20 kilometrin pituinen puistovyöhyke pääkaupungin ytimessä. Se ulottuu kaupungin pohjoisrajalta Haltialasta Vantaanjokea ja merenlahtia seuraten etelään Helsingin edustan saaristoon.

Helsinkipuiston yleissuunnitelmaan kootaan tavoitteet ja toimenpiteet puiston kehittämiseksi. Yleissuunnitelma ohjaa alueen tarkempaa jatkosuunnittelua, asemakaavoitusta ja hoidon suunnittelua.

Tavoitteena lisätä myös toimintaa ja tapahtumia


Lukuisten arvokkaiden maisema-, luonto- ja kulttuurikohteiden suojelun lisäksi Helsinkipuistoon on tavoitteena kehittää aktiivista toimintaa ja tapahtumia. Uusien toimintojen tulee tukea puiston arvoja, eivätkä ne saa heikentää merkittäviä luonnonarvoja ja ulkoilureittien jatkuvuutta.

Palvelutarjonnan kehittämisessä painotetaan kaikille avointa virkistyskäyttöä, jota voisivat edustaa esimerkiksi onki- ja istuskelulaiturit, kanoottivuokraus tai kahvilatoiminta. Helsinkipuistoon suunnitellaan myös teemallisia reittejä, jotka esittelevät historiaa, luontoa, maisemaa ja puutarhakulttuuria.

Yleissuunnitelmassa esitetään Helsinkipuistoon muutama tärkeä pääreitti, joilla on oma luonteensa. Puistokokonaisuuden yhdistää runkoreitti, joka kulkee Helsinkipuiston metsäisiltä alueilta Haltialasta Vantaanjoen itärannan ja urbaanien Helsinginniemen rantojen kautta aina Hernesaareen saakka.

Vantaanjoen itäpuolen rantareittiä voitaisiin kehittää pyöräilyn valtaväyläksi, joka liittyisi sujuvasti aktiviteetteihin, kuten uintipaikkoihin, kenttiin ja rantapuistoihin. Länsirantaa pitkin taas voisi kulkea luonteeltaan rauhallisempi maisemareitti. Vanhankaupunginselän kierroksesta voidaan kehittää jatkossa merkittävä htenäinen alueellinen virkistysreitti.

Helsinkipuiston lähtökohdat vaihtelevat huomattavasti puiston osasta toiseen. Yleissuunnitelmassa Helsinkipuisto onkin jaettu kuuteen osa-alueeseen, joille kullekin määritellään omat kehittämisperiaatteensa ja roolinsa osana kokonaisuutta. Esimerkiksi Kruunuvuorenselälle on ideoitu merellisiä matkailupalveluita. Julkinen venereitti avaisi hienon saariston nykyistä paremmin matkailijoille ja kaupunkilaisille. Pohjoisempana taas Vantaanjoen ylittäviä yhteyksiä voitaisiin parantaa ja siltoja ja alikulkuja kohentaa esimerkiksi valaistuksen ja muotoilun keinoin.

Mikä on Helsinkipuisto?
>

Helsinkipuisto määriteltiin Yleiskaava 2002:ssa. Puiston käsite on laaja: kokonaisuuteen kuuluu viheralueiden lisäksi rakennettua kulttuuriympäristöä ja laajoja vesialueita.

Helsinkipuisto läpäisee koko kaupungin pohjois-eteläsuunnassa. Helsinkipuisto on luonteeltaan rakennetun kaupunkiympäristön ja luonnonympäristön kohtaamispaikka. Se on aktiivinen ja urbaani kokonaisuus, johon kuuluu myös laajoja luonnonmukaisia alueita.

Helsinkipuisto on maisemiltaan ja luonnoltaan monimuotoinen. Pohjoisimmat osat Haltialassa liittyvät saumattomasti Keskuspuistoon. Vantaanjokilaaksossa on perinteisiä kulttuurimaisemia, kartanoita ja huviloita puutarhoineen sekä maatiloja peltoineen. Lisäksi siellä on lähes luonnontilaisia metsiä ja rantoja. Vanhankaupunginselän – suojaisan sisälahden – toinen puoli on merkittävä lintujensuojelualue ja toinen uusi urbaani rantapuistovyöhyke. Kruunuvuorenselkä on saarien ja mantereen rajaama selkävesi, jonka länsirannan maisemia Helsingin keskustan rakennukset hallitsevat. Saaristo edustaa puiston merellisintä luontoa.

Lisätietoja:
>
maisema-arkkitehti Jouni Heinänen, kaupunkisuunnitteluvirasto, puh. 09 310
37257

Tiina Antila-Lehtonen
Vuorovaikutussuunnittelija

Kaupunkisuunnitteluvirasto
Kansakoulukatu 3
PL 2100, 00099 Helsingin kaupunki
p. 09 310 37436 / 050 366 7423
tiina.antila-lehtonen@hel.fi
Kaupunkisuunnitteluvirasto

Ulkoistaminen

Sellaista olen nähnyt, että joku yritys ilmoitti toimialakseen "ulkoistaminen". Herää kysymys, minkä ulkoistaminen? Minkä toimialan tai toiminnon? Kuka ulkoistaa? Ulkoistavatko toimeksiantajat vai ulkoistaako konsulttitoimisto itse itsensä? Jos toimeksiantaja ulkoistaa, ulkoistaako se tuotannon, rekrytoinnin, viestinnän, markkinoinnin? Vai johtamisen? Minkä johtamisen? Miksi? Minne? Jos konsulttitoimisto ulkoistaa itse itsensä, ulkoistaako se joitakin tiettyjä toimintoja (mitä?), tiettyjä toimialoja (mitä) tai tiettyä tuotantoa (mitä)? Mitä konsulttitoimisto tuottaa? Menevätkö konsultit läppärin kanssa kotikonttoreihinsa tai kenties kalliolle kukkulalle?

Sitten herää kysymyksiä, kannattaako ulkoistaminen? Kuka siinä voittaa tai säästää? Jos ulkoistamisen seurauksena jokin aikaisemmin toimijan A hoitama palvelu on siirtynyt toimijan B hoidettavaksi, kuka vastaa siitä, että asiakas löytää palvelun? Entä jos palvelu onkin ulkoistettu ei-minnekään? Mistä asiakas saa silloin tietää, että palvelua ei enää ole? Onko vastuu konsultilla, toimijalla A (jota ei enää ole) vai toimijalla B (jonka olemassaolosta asiakas ei ole edes kuulopuheen tasolla tietoinen)?

Onko se oikein (moraalisesti)? Mitä tehdään niille työntekijöille, jotka menettävät työpaikkansa näiden ulkoistuksien seurauksina? Otetaanko heidät kenties töihin vuokratyövoimana ja kenties huononnetuilla ehdoilla, vai saavatko he pysyä "vanhoina" työntekijöinä?

Miinat ovat poliittinen hyökkäysase

Kun perussuomalaiset ja kokoomuslaiset pitävät niin kovin tärkeänä sitä, että Suomi pettää Ottawan miinat kieltämän sopimuksen, he eivät tee tätä silkasta huolestuneisuudesta: huolestuneisuudesta Suomen kykyyn vastata sellaisia nykyaikaisia uhkakuvia vastaan kuin työpaikkojen ulkoistaminen, ilmastonmuuto ja tuloerojen kasvaminen, puhumattakaan "hallitsemattomasta" maahanmuutosta - johon rajojen miinoittaminen epäilemättä olisi erinomainen pelote, etenkin kun ne somalit tulevat lentokoneella tai laivan lastiruumassa salakuljetettuina. Vähintään yhtä suuri motiivi näiden puolustusaseiden puolustamiselle on heidän inhonsa kaikkea sitä vastaan, jota rauhan ja ihmisoikeuksien asialla olevat, nykyaikaa elävät punavihreät edustavat. Hehän ovat tunnetusti enemmän huolissaan kolmannen maailman rammoista kuin Suomen puolustuskyvyn uskottavuudesta.

Kun perussuomalainen kansanedustaja Tom Packalén väittää, että maamiinat ovat puolustusase, hän myös osoittaa, että ne ovat hyökkäysase. Kun Packalen sanoo, että "En voi muuta kuin kysyä, millä hinnalla tämä ulkopoliittisen kilpemme kiillottaminen ja uusi länteen päin suomettuminen tapahtuu?", kysyisinkin häneltä, millä hinnalla perussuomalaisen politiikan hännän nostaminen tapahtuu? Irtopisteet kelpaavat ilmeisesti ihan mistä hyvänsä kerättynä, viis maamme uskottavuudesta. Puhumattakaan perussuomalaisten omasta uskottavuudesta.

Nykyaikaista sodankäyntiä käydään nimittäin ihan muualla kuin poteroissa. Sitä käydään paitsi Arkadianmäellä, myös sosiaalisissa medioissa. Ja maamiinat ovat erinomainen hyökkäysase haihattelevia sivarihippejä vastaan, jotka ovat päässeet ihan hallitukseen, ja heidän salaliittonsa varmaankin ajaa Suomen osaksi Neuvostoliittoa. Ai niin, sellainen juttu, että ei siellä sellaista enää ole! Nykyajan neuvostoliitoksi Packalén mainitseekin Brysselin. Sieltä onkin tullut paljon pahaa. Tintti, jokunen pedofiili ja paljon pankkitakauksia.

Maamiinat ovat myös mainio indikaattori siitä, että ei ihmisarvo paljon porvarille paina. Arvo on yksilöllä, jos hän on meikäläinen (persut) tai jos hän on hyvä veronmaksaja (Kok.) Huonojen veronmaksajien ja heikäläisten ihmisarvo jää muiden huoleksi. Kunnon porvarille, kuten Zyskowiczille, on tärkeämpää, että Suomen linja pitää, vaikka sitten taittovirheisillä silmälaseillakin katsottuna. Mikä linja se sellainen on, jossa ei sitouduta tehtyihin sopimuksiin?

Kysyville tiedoksi, että se ei ole suomalainen linja. Se on perussuomalainen linja. Kokoomuslaisesta muistista minulla ei ole havaintoa, mutta perussuomalaisesta muistamattomuudesta sen sijaan on. Jos uskottavuudesta ollaan niin huolissaan, kannattaisi olla huolissaan myös muistamattomuudestaan. Maisterisjätkä Soini ei ilmeisesti joko muista hyväksyneensä maamiinat kieltävän Ottawan sopimuksen, vaikka hän vuotta aikaisemmin oli "plokissaan" sanonut, että "Olin ja olen sitä mieltä, että maamiinoista luopuminen oli virhe. Suomen on pidettävä kiinni aluepuolustusjärjestelmästään".

Jos kokoomuslainen linjapuolustus on sentään suora, perussuomalainen linja on linjaton ja muistamaton. Kokoomuksen kunniaksi on sentään sanottava, että siellä sentään on humanistejakin, kuten Alexander Stubb. Missä ovat perussuomalaiset ihmisyyden puolustajat? Onko heitä?

Perussuomalaisuuden panttivankina Kreikan tukiasiassa

Hesarin tuoreen gallupin mukaan enemmistö suomalaisista (vai kenties Hesarin lukijoista, ja vielä tarkemmin niistä, jotka osallistuivat em."tutkimukseen"), vastustaa Kreikan tukemista sen talouskurimuksessa. Kuitenkin enemmistö kannattaa Suomen pysymistä eurossa ja EU:ssa. Jutusta tehdyssä uutisoinnissa tämä ilmeinen ristiriita jo huomattiinkin. Sitä en tiedä, oliko ristiriita rakennettu tarkoituksellisesti vai onko se jälleen kerran osoituksena siitä, että lehdistöä ei pidä päästää tekemään tutkimuksia, edes mielipidesellaisia, sillä ei se sellaisia osaa tehdä. Tai sitten perussuomalaiset ovat kidnapanneet Hesarin toimituksen.

Yksi ainoa kysymys olisi nimittäin aivan hyvin riittänyt: kannatatko Suomen mukanaoloa eurooppalaisessa talousalueessa? Jos joku ei tiedä tai muista, eurooppalaisen yhteistyön tarkoituksena oli nimittäin alueen vakauden: ensin sotilaallisen ja sittemmin taloudellisen vakauden takaaminen. Ja jos joku ei sitäkään tiedä, niin jo 70-luvulta alkanut jälkiteollistumiskehitys tarkoittaa sitä, että varsinainen teollisuus on siirtynyt ensin Itä-Eurooppaan ja sittemmin kolmanteen maailmaan. Ja tämän kehityksen vastavoimaksi juuri eurooppalainen talousalue on perustettu: jotta täällä saisi pysymään edes yhden niistä kymmenestä teollisuustyöpaikasta. Jos näitä premissejä ei hyväksy, hyväksyy pahenevan työttömyyden, sen, jota vastaan kaikki puolueet ovat luvanneet kilpaa esittää työllistämistaikatemppuja, Persutkin. Ja paheneva työttömyys tuo sitten lamankin takaovesta. Ja se lama on paljon pahempi kuin Kreikan tukemisen aiheuttama lovi valtion kassaan.

Pelissä noudatetaan pelin sääntöjä. Sen pelin, jota pelataan. Ei koripalloakaan voi pelata pesäpallosäännöillä. Jos peli ei maistu, sitten on parasta hypätä pois.

Jälkiteollistuminen on tuonut takaovesta takaisin merkantilismin, vaikkakin päivitettynä painoksena. Nyt raaka-aineena on työvoima. Minä kannatan yhteistyötä paljon enemmän kuin suojatulleja. Kannatan tosin muutakin yhteistyötä kuin pääomien ja henkilöstön liikkumisen helpottamista, esimerkiksi kulttuurista. Siitä tosin ei ole ollut varaa tai aikaa puhua mitään, ei edes lisäarvon tuottamisen, saatikka henkisen hyvinvoinnin nimissä.

Hesarin tai minkään muunkaan median ei pidä lietsoa sekasotkua suomalaisten mieliin ja tehdä EU:sta nykyistäkin sotkuisempaa peikkoa. Hesarin uutisointi vain lahjoittaa tämän maan perussuomalaisten käsiin, tai ainakin saa hallituspolitiikan populismin panttivangiksi. Maan päälehdeltä tällainen sekoilu on vastuutonta paniikinlietsontaa. Hesari ajaa maan entistäkin syvemmälle panttivankidraamaan, jossa demarit ovat persujen ja Kokoomus demareiden panttivankina, ja lopulta koko Suomi populismin panttivankina.

Hesarin jutun sen tekemästä gallupista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Kun musiikki voitti autoilun

Kun synnyin, isäni oli juuri romuttanut ensiautonsa, Austin A neljänkymmenen. Ja viimeisen. Siellä mummoni autotallissa se sitten sai pikkuhiljaa maastoutua jättimäiseksi hämähäkinpesäksi. Vielä 10 vuotta myöhemmin käsistään kätevä serkkuni leikitteli ajatuksella (11-vuotiaana!) kunnostaa auton. Autotallikin lopulta sortui, ja auto sai lopulta viimeisen levon Tattarisuolta mummoni kuoltua. Hautajaisia se ei kuitenkaan saanut enää 32 vuotta myöhässä.

Väitän, että suhtautuminen liikkumiseen: liikkumisen tapoihin ja tarpeisiin syntyy paljolti lapsuudenkodissa. Tämä muokkaa myös maantiedettä ja tapaa havainnoida ympäristöä. Autottoman liikkumissäde voi olla autollista pienempi, mutta hän hahmottaa yksityiskohdat tarkemmin. Pyörällä pääsee liikkumaan pienemmillä poluilla ja pysähtymään vapaammin, vaikka valokuvaamaan kukkia kuin autolla, puhumattakaan kävelijästä.

Toinen liikennekulttuuriin vaikuttava yksilöllinen seikka on se, onko sukulaisia tai mökkejä pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Meillä ei ollut. Jos olisi ollut auto, voi olla, että mahdollisuus liikkua olisi luonut liikkumistarpeen. Autollisena kynnys mökin hankkimiseen oman kodin etäispäätteeksi lienee matalampi. Olimme mekin mökillä, kerran. Vuokrasimme isäni työpaikan kautta hirsimökin Sotkamosta. Sinne pääsi junalla Kajaaniin, josta bussilla Sotkamoon.

Suhtautuminen liikenteeseen ja liikkumiseen muovaavat elämäntapaa kokonaisvaltaisesti. Uskon, että autoton tulee automaattisesti hankkineeksi harrastuksia, jotka eivät vaadi isojen varustesäkkien roudaamista, ja tämä ihan arvovapaasti sanottuna. Toki taustalla voi olla myös yleisiä sosiokulttuurisia seikkoja, kuten esimerkiksi se, että esimerkiksi työväenluokkaisella taustalla autoilu ja jääkiekko ovat molemmat todennäköisempiä kuin esimerkiksi yliopistollisella taustalla.

Toki myös systeemiin liittyvät tekijät, siis liikennemuotojen tarjonta vaikuttaa yksilöllisiin liikkumistottumuksiin. Tosin ei meitä estänyt autottomuus käymästä Linnaisista Kivistössä 70-luvun alun todellisuudessa, vaikka se edellyttikin aikamoista takapakkia: ensin piti ajaa yhdellä bussilla Etelä-Haagaan, jossa vaihdettiin toiseen bussiin. Uskon, että autottomana oppii oma-aloitteisemmaksi ja luovemmaksi: oppii tutkimaan erilaisia liikennemuotoja ja niiden yhdistelmiä, ja kävelykin on yksi liikennemuoto. Autolla liikkuvalla esimerkiksi Kannelmäki-Malminkartano-väli on ongelma, autottomalle ei.

Silloin hyvin harvoin kun perheeni tarvitsi kyyditystä ollessani lapsi, hätiin kutsuttiin äitini pikkuveli Rami. Tämä oli lähinnä silloin kun äitini oli liian sairas päästäkseen liikkumaan. Ja tämä tehtiin puhelinkioskista, sillä meillä ei ollut puhelinta. Aina me pääsimme sinne minne pitikin ja milloin pitikin.

18-vuotiaana tulin omakohtaisen valinnan eteen. Hankkisinko ajokortin kesätyörahoillani? Muutama lukiokaveri ajoi autolla, ja ymmärtääkseni he kaikki olivat saaneet sekä autonsa että ajokorttinsa vanhemmiltaan. Minulla tämä ei ollut optio, monestakaan syystä. Isäni ei osannut nähdä sellaista tarpeelliseksi, koska oli oppinut elämään 18 vuotta ilman autoa. Eikä kyllä olisi ollut varaakaan.

Samana kesänä pari ystäväni herätti minut puhelimella muutaman kerran keskellä yötä. He tarvitsivat kännikuskia. Auto saattoi olla vaikka Pikku Huopalahdessa, he Ruoholahdessa. Tajusin, että tähänkö minä sitä ajokorttia tarttisin. Sain hyvän syyn kieltäytyä.

Minulta oli sattumoisin mennyt juuri rikki riparilahjaksi saamani hieno tupladekki. Ei ollut millä kuunnella musiikkia. Kun hankin kesätienesteilläni erillishifit ajokortin sijaan, sain vastaisuudessakin hyvän syyn kieltäytyä nokturiaalisista ajeluista. Sen sijaan, että olisin laittanut itseni liikkeelle hevosvoimien vauhdittamana, kasettimusiikkiin rajoittunut musiikkiharrastukseni sai vauhtia. Naftan tankkaamisen asemesta kaivoin lp-levyt esiin naftaliinista ja laajensin musiikkini cd-levyihin.

Pitääkö suvaitsemattomuutta suvaita?

Suvaitsevaisuus joutuu aina ongelmiin kohdatessaan suvaitsemattomuutta. Tosin ei ole olemassa mitään yleistä ja absoluuttista suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, vaan kyse on jatkumosta ja näkökulmien suhteellisuudesta. Kai. Tosin kokemukseni mukaan, yleensä suvaitsevaisuus yhdessä asiassa korreloi positiivisesti suvaitsevaisuuden kanssa muissakin asioissa.

Vähäisen kunnallispoliittisen urani aikana olen saanut vaihtaa mielipiteitä sekä samanmielisten että erimielisten kanssa. Joskus yhteinen sävel saattaa löytyä sellaistenkin ihmisten kanssa, joissa ollaan ihan eri linjoilla joissakin isoissa asioissa.

Tästä hyvä esimerkki olkoon Vihreät ja Perussuomalaiset, joiden ei pitäisi kuulemma mahtua samaan pussauskoppiin. Uskon kuitenkin, että näistä molemmista aika heterogeenisistä joukkueista enemmistö on aidosti huolissaan ns. pienestä ihmisestä, vähäosaisista. Keinot vaan eroavat.

Minun ihmiskäsitykseni mukaan ihmisten välisiä yhtäläisyyksiä tulee korostaa erojen sijaan. Tämä pätee paitsi mielipiteisiin, myös ihmisyyteen. Ja ihmisyys on lopultakin tärkeämpää kuin mielipiteet. Siksi en aio omaehtoisesti seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joiden mielestä joku ihmisryhmä on muita huonompi. Tai parempi. Tai jonka mielestä ihminen on ensisijaisesti ryhmän jäsen, toissijaisesti ihminen. Minulla on paljon parempaa tekemistä.

Olen suhteellisen sitkeä väittelijä, mutta en näe vaivan arvoiseksi alkaa väittelemään aikuisten ihmisten kanssa. Heidän käännyttämisensä olisi tuskallinen, ellei mahdoton prosessi, joten miksi iskisin päätäni seinään? Vain osoittaakseni olevani tiedollisesti tai moraalisesti ylempänä tai osoittaakseni kyseisen ihmisen olevan alempana?

Minun tuttavapiiriini ei kuulu eikä tule kuulumaan huonompia tai parempia ihmisiä, tai toisiaan yksilöinä syytteleviä tai ryhminä leimaavia ihmisiä, jotka kieltäytyvät antamasta ihmisille mahdollisuutta olla ainutkertaisia ihmisyksilöitä, vaan tuomiten heidät jo etukäteisesti kadotukseen siksi että he sattuvat kuulumaan johonkin sopimuksenvaraiseen "ryhmään".

Tiedoksi siis: jos joku sattuu harrastamaan mielipiteiden rotu- tai mitä hyvänsä hygieniaa, poistan kyseisen henkilön Facebook-ystävistäni, jollen tunne kyseistä ihmistä ihan oikeasti niin hyvin, että osaan suhteuttaa hänen sanomisensa siihen, mitä hän on. Olen hyväksynyt virtuaalimaailman ystävikseni aika suvaitsevaisesti paljon ihmisiä, tarkoituksenani laajentaa tuttavapiiriäni. Ilmeisesti sillä seurauksella, että valuu yli. Ei imeydy, ei.

Teen tämän ihmisensuojelun nimissä: yleisen ihmisyyden mutta myös itseni suojelun. Minun hiekkalaatikolleni eivät mahdu henkilöt, joiden Suomeen - tai maailmaan - eivät mahdu henkilöt, jotka näyttävät erilaisilta, ajattelevat tai toimivat jossakin asiassa eri tavalla kuin he. Minäkään - tai siis minun todellisuuteni - ei nimittäin mahdu heidän maailmaansa, sillä minun maailmani ja todellisuuteni on monivärinen. En minä mikään jeesus ole, mutta en halua myrkyttää mieltäni, ja vaikka en kuvittelekaan voivani omalla vaatimattomalla boikotillani voivani vaikuttaa heidän mielipiteiseensä, se on kuitenkin vähintä jota voin tehdä.

Oman elämänsä työnhakija

Minä olen Michael, 40-vuotias valtiotieteiden maisteri, jatko-opiskelija. Olen työskennellyt (koulutus)suunnittelijana, luennoitsijana, opettajana, yrittäjänä, tutkijana, siivoojana, jakajana, puistotyöntekijänä, keittiöapulaisena, (toimisto-, toimiala- ja opinto-)sihteerinä, toimistovirkailijana ja -apulaisena, projektin vetäjänä, valtakunnallisena projektikoordinaattorina ja markkinatutkijana. Voi olla että jotakin muutakin olen työstänyt mutta kun ei tullut tuo portfolio mukaan. Elämääkin olen opiskellut mutta siitä ei ole todistusta.

Tuco, eli Hyvien, pahojen ja rumien ruma, tutki itseään Hamletin tavoin: elääkö työtä varten vai tehdäkö työtä elämää varten? Jotkut voivat työskennellä rahoittaakseen harrastuksensa. Harrastukset ovat osa elämää, kuten työkin. Jos rahoittaa elämänsä työllään, samalla mahdollistaa myös työnteon, sillä palkallaan työvoima uusintaa itsensä. Tosin tämä marxilainen väite on hieman epätarkka: elämällään työvoima itsensä uusintaa.

Ihmisellä - ainakin minulla - on tarve oman elämän hallinnan tunteesta ja mielekkääksi kokemisesta. Olen ainakin jälkikäteen melko hyvällä menestyksellä pyrkinyt kääntämään kaikki työni voitokseni, ainakin oppimismielessä. Olen pystynyt niillä kyllä myös rahoittamaan elämäni, velkaantumatta pahemmin. Tämä onnistuu kun ei harrasta mitään kovin ekstravaganttia, kuten lepakkomiesten keräilyä, valasratsastusta tai autoilua. Joidenkin pitää hankkia työpaikka harrastuksien mukaan.

Elämäni maksaa, ei tosin kovin paljoa. Harrastukseni vieläkin vähemmän, koska nekin ovat osa elämääni, eivätkä päinvastoin. Jos olisin brasilialainen, elämäni olisi lisäksi vielä osa jalkapalloa.

En näe, että elämästäni pitäisi muodostua joku loogisesti etenevä kertomus, jossa monesta premissistä pitäisi johtua yksituumaisesti yksi johtopäätös. Pidän nimittäin aika paljon prosessista itsestään. Sitä kutsutaan elämäksi. Ja sen loppua kutsutaan kuolemaksi.

Jaksamisestani ei kannata olla huolissaan, tai elämäni mielekkääksi kokemisesta. Kyllä minä itse pidän niistä huolen. Uusinnan itseni musiikilla, hyvällä ruoalla ja viinillä, ystävieni kanssa ja liikkumalla metsässä. Motivaatiotanikaan ei tarvitse epäillä. Kaiken tähänkin asti tekemäni olen kokenut mielekkääksi. En oikeuta elämääni ja tekemisiäni etukäteen, sillä en ole ennustaja. Parhaassa tapauksessa löydän sen mielekkyyden nyt-hetkessä, huonoimmillaankin jälkikäteisesti. Siinäkin tapauksessa kyllä viihdyn, ainakin pärjään.

Kunnioitan ja arvostan kaikkea tekemääni, niinkuin itseänikin. Siksi koetankin saada siitä kaiken mahdollisen irti. En suhtaudu tekemisiini porttiteorian mukaisesti, astinlautoina johonkin muuhun, enkä ole tehnyt niin nuorenakaan. Luultavasti juuri siksi olenkin tehnyt tähän mennessä niin erilaisia asioita.

Minulla olisi vastaisuudessa pestaamistani harkitseville yksi pyyntö: toivon, että yksikään ovi ei sulkeutuisi edestäni vain siksi, että minua pidetään kokeneena. Elämänkokemukseni on nimittäin rikkauteni, ja historiani selittää sitä, miksi ja mitä olen. Elämänkokemukseni on vain vahvistanut sitä, jonka aavistin olla tekemättä jo nuorempana: olen oppinut olemaan luulematta, ennustamatta tai arvelematta asioita tai toivomatta kuita taivailta. Onni asuu nyt-hetkessä, pienissä tai keskisuurissa elämyksissä ja oivalluksissa.

Lahjakkaita lapsia sorsitaan

Tuoreessa verkkohesarin jutussa (klikkaa otsikkoa!) kuultujen asiantuntijoiden mukaan lahjakkaiden oppilaiden erityistarpeisiin ja -ongelmiin ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. No, hyvä, että nyt kiinnitetään. Asia on nimittäin hieman tabu: ajatellaan, että lahjakkaat lapset selviävät kuitenkin. Ei se nyt kuitenkaan välttämättä näin mene.

Lahjakkuutta on nimittäin monenlaista. Luokallejääneistä on tullut pääministereitä ja vitosen oppilaista monenlaisilla oppimisvaikeuksilla menestyviä yrittäjiä, kun taas moni kympin oppilas sortuu kiltin tytön tai hikarinörtin syndroomaan. Sosiaaliset ja kognitiiviset taidot eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Toki niitäkin voi kehittää, onneksi.

Olen saanut isältäni kaksi kasvatusohjetta: toinen oli, että poika, käy lukio loppuun ja valtaa sitten Vanha. Kävin lukion loppuun, ja olenhan mä käynyt Vanhan kuppilassa. Maailmaakin on tullut parannettua. Toinen ohje oli hankkia ulospäinsuuntautunut tyttöystävä; tämän hän toivoi auttavan minut ulos tutkijankammiostani, ihmisten pariin.

Primaarisosiaalisaation paikka on koti. Siellä opitaan olemaan ihminen. Sekundaarisosiaalisaatio tapahtuu paljolti koulussa, jossa opitaan olemaan ihminen ihmiselle. Jos ensimmäisessä sosialisaatiossa on jäänyt vaiheita väliin, koulun mahdolliset ovat rajalliset. Taloa ei voi rakentaa ilman perustuksia.

Sen verran hyvät opiskelutaidot - ja taju omien sosiaalisten taitojeni rajallisuudesta - minulla oli, että pääsin täydentämään kognitiivista oppiani sosiaalisilla taidoilla. Menin Kokoomusnuorten mukana valtaamaan Brysseliä ja vähän myöhemmin sosiologien kanssa valtaamaan Vanhan kuppilaa ja Uuden kerhotiloja. Tyttöystäviä olen onnistunut hankkimaan, sitten lukion jälkeen. Ne eivät kuitenkaan tule sinua kotoa hakemaan, vaan niitä saa sieltä ulkomaailmasta.

Olen sen verran ollut tekemisissä erilaisen oppimisen, työpajatoiminnan ja yleensäkin opinpolulta syrjäytymisen kanssa, että tiedän ihan hyvin, että yhteiskunnassamme tulee kaikkien asiaan vaikuttavien tahojen yhdessä käyttää kaikki keinot, kääntää kaikki kivet, ja keksiä vielä pussillinen uusiakin koulutuksen ja työelämän poluilta syrjäytymiseksi. Aina sen keinon ei kuitenkaan tarvitse olla koulu. Paljon useammin se voisi olla työ, tai ainakin työnomainen toiminta, esimerkiksi tuettu oppisopimus tai työpajatoiminnan opinnollistaminen.

Kaikille ei koulunkäynti käy, mutta toisilta se luontuu. Tunnen myös sen verran opettajia - yhden erityisen läheisesti - ja olen itsekin kyseisessä työssä kokeillut, joten tiedän, että opettajan harteille ei voi eikä saa laittaa vastuuta oppilaiden primaarisosialisaation kupruista.

Koulu on oppimisen paikka. Ne, joilta ei onnistu varsinaisessa lukujärjestyksessä pysyminen, voisivat edes koettaa olla ihmisiksi jotta ne, jotka haluavat, voisivat keskittyä siihen lukujärjestykseen.

Olen kirjoittanut täällä aikaisemmin (8.11.2010) kokemuksistani koulukiusattuna. En ole katkera kiusaajilleni. Sen sijaan minulla on nollatoleranssi niitä opettajia kohtaan, joilla ei ole nollatoleranssia koulukiusaamista kohtaan. Koulukiusaaminen teki minulta mahdottomaksi yläasteella kemian ja fysiikan oppimisen: kokeissa luntattiin avoimesti ja luokkatovereiden niskaan kaadettiin vettä. Ja kun opettaja ei puuttunut tähän mitenkään, ilmoitin lähteväni rehtorille voidakseni vaihtaa opetusryhmää. Mihin opettaja toivotteli minut Sveitsin armeijaan, minut, senkin sivarin.

Ensimmäisessä uuden opettajan kokeessa kävi ilmi, että oppimiseni oli tosiaan kärsinyt vahingon. Sain viisi ja puolikkaan. Nautittuani luksusluokan opetusta yhden lukukauden, koenumeroni oli noussut yhdeksään ja puoleen. Tämä opettaja tapasi aloittaa tunnit heittämällä opetusryhmän 12 oppilaasta 8 käytävään. Me neljä saimme nauttia loistavasta opetuksesta, ja ne kahdeksan saivat istua käytävällä kuin kanat orrella. Aina välillä kävi opettaja tarkistamassa, että siellä nököttivät.

Varmaan ne sinne ekaan ryhmään jääneet tykkäsivät opettajastaan. He kun saivat riekkua siellä luokassa kuin pellossa. Minun näkökulmastani Kalervo Pääskysen oppimestarimainen, brittihuumorilla ryyditetty kirjakielinen luennointi voitti Piiparin häröilyn 10-0.

On siis mitä tarpeellisinta, että oppimisvaikeuksiin ja huonoon koulussa viihtymiseen kiinnitetään huomiota. Kaikkien. Myös hyvien oppilaiden vaikeuksiin. Eriytettäköön opetusta jos ei muuten onnistu.