Kun vielä syntymäni tienoilla Suomi eli teollisesta tuotannosta, nyt suunnilleen kaksi kolmesta palkansaajasta saa elantonsa "palveluista". Vielä kun sitä palvelua saisi.
Sen verran toinen jalkani ponnistaa sieltä syntymäni aikaisesta teollisesta yhteiskunnasta, että ajatellessani palvelua, mieleeni tulevat sellaiset kokonaisvaltaiset ja asiantuntevat palvelut kuin vaikka erikoiskaupat, parturi-kampaajat ja niin edelleen. Joiltakin palveluilta odottaa asiantuntemusta, toisilta ystävällisyyttä, inhimillistä kokoa kohdata ihminen edes hymyllä. Ihan sama, oliko kyse sitten vaikeavammaisten kuljetuspalvelusta, aurinkoisesta siivouspalvelusta, aurinkoisesta asiakaspalvelusta tai herra ties mistä palveluksista. Palveluyhteiskunnassa palvelusta on tullut keräilyharvinaisuus.
Asiantuntemusta osaa arvostaa esimerkiksi sellaisessa paikassa kuin levyliike Fuga, jossa kerran tein eräänlaisen mystery shopping -kokeen, ja kysyin, oliko heillä Wilhelm Furtwänglerin Bayreuthissa 29.7.1951 levyttämää Beethovenin ysiä. No, Ansa Nummilehto astui unessakävijän varmuudella juuri oikeaan kohtaan juuri oikeaa hyllyä, jossa oli Beethoven, ja nosti ekalla yrittämällä esiin juuri oikean levyn. That is what I call palvelu. Samaa kokeiltuani Stockmannilla, paikalla päivystämään sattunut myyjäraukka sanoi, että tule huomenna kun meillä on tuo myymäläpäällikkö paikalla, hän ymmärtää klassisesta.
Olen tänään saanut jokseenkin yhtä surkeaa palvelua sekä riistokaupalliselta, kokonaisvaltaisia hyvinvointi- ja lifestylepalveluja tarjoavalta ylikansalliselta ketjulta - jonka palvelua olen valinnut käyttää kuin julkisen palvelun liike(nne)laitokselta - jonka palveluja en ole valinnut käyttää mutta eipä ole vaihtoehtoakaan - jossa ratikkakuljettaja äyskäisi että ne lastenrattaat voisi tuoda sisälle sieltä missä on välipala. Mä kun olen aina luullut, että välipalat ovat jotakin, jota voi syödä. Epäilenkin, että tältä palveluhenkilöltä oli jäänyt väliin välipala jos ateriakin. Jos kyseistä palveluhenkilöä kohtaan haluaa olla reilu, niin ei kai se ole hänen vikansa, että ne noin 30 kertaa kun olen matkustanut poikani kanssa raitiovaunussa, ainoat välipalat, joihin olen törmännyt, minä olen kantanut mukanani.
On tietenkin hyvä, että töiden arvonantoa yritetään nostaa nimeämällä siivoustyönjohtaja esimerkiksi palveluesimieheksi, joka jakaa hymypasseja ja että opettajille opetetaan oikeaa "asennetta". Oikea asenne ei vaan paljoa auta, jos vituttaa. Paras lääke, joka ihan takuuvarmasti takaisi, että palvelusta saa palvelua, olisi nostaa palkkoja ja ihan aikuisten oikeasti ja ihan aikuisten tasolle. Niin nämä elämässään korkeintaan välimatka-asemalle pysähtyneet etupäässä nuoret naiset - paitsi kuljettajat, jotka ovat etupäässä miehiä - voisivat jos eivät sentään kokea ammatillista eetosta niin ainakin he sentään jaksaisivat suhtautua elämäänsä ja maailmaan vähän positiivisemmin. Nyt kun kaikki on palvelua, se, että jostakin paikasta saa ihan oikeaa palvelua, voisi olla brändivaltti.
Kun vastaanottohenkilöt ja kassavirkailijat eivät enää vähään aikaan ole olleet ammatteja, ei niitä ainakaan ammatillisteta lätkäisemällä hymynaaman kuva työpaitaan. No, on tietysti hyvä, että asiakastapaamisessa hymy on näkyvillä edes jossain jos aurinkoisen asiakaspalvelijamme oikea naama on sitruunalla.
Ehkä myös kansalaiset joutaisi kouluttamaan aurinkoisesti asiakaspalveltaviksi. Sellaisiksi, jotka selvänäkijän kyvyllä osaavat käyttää itselleen uusia palveluita samalla unennäkijän erehtymättömyydellä kuin levyliike Fugan Ansa Nummilehto poimii Furtwänglerin laarista kuin kypsän marjan.
Kun Suomi putos puusta, tuli siitä jälkiteollinen yhteiskunta. Ei ei-musta kuitenkaan ole aina välttämättä valkoinen. Työvoimaansa polkumyyvä prole, joka ennen oli tuomittu jämähtämään liukuhihnan varteen on nyt tuomittu sen liukuhihnan vietäväksi. Hihna on saattanut vaihtua tehtaan liukuhihnasta kaupan kassahihnaksi mutta prole on edelleenkin se sama.
30.12.2010
25.12.2010
Tarvitaan lisää itserakkautta!
Usein kuulee väitettävän, että nykyaika olisi jotenkin kovempi kuin sitä edeltäneet ajat, ja että itsekkyys jotenkin luonnehtisi epookkia. No, voi olla, vaikka tosin nämä puheet ovat yleensä epätarkasti esitettyjä ja olemattomasti perusteltuja. Syytettyä itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä pidetään tavallisesti sekä syynä että seurauksena tälle epookille, jota luonnehtii se, että muut ihmiset nähdään välineinä tai esteinä.
Väitän päinvastoin, että aika suuri osa tästä väitetystä toisten ihmisten objektivoinnista johtuu siitä, että nykyään esiintyy aivan liian vähän itserakkautta. En tarkoita narsismia, johon itserakkautta - siis itsensä rakastamista - ei pidä sekoittaa. Tarkoitan sitä, että edellytyksenä kykyyn kohdata toiset ihmiset oman itsensä kanssa tasa-arvoisina on ymmärtää itsen arvo. Jos se jää ymmärtämättä, väistämättömänä seurauksena ihmiselle, joka yrittää toimia yksilönä tai subjektina, jää jäljelle ainoana mahdollisuutena kyetä olemaan vain atomistinen objekti joka on tuuliajolla. Hänen maailmansa muodostuu suhteista ja tapahtumista, joille hän ei itse voi mitään. Hänen oma muotokuvansa esittää uhria.
Tällainen ihminen on äärimmäinen nihilisti tai ainakin toimii äärimmäisen nihilistisesti. Millään mitään väliä ole.
Kehotan jokaista tekemään kohta alkavalle vuodelle yhden lupauksen: rakastaa itseään. Edes yrittää. Jos tämä tuntuu vaikealta, kannattaa tehdä asioita, joista pitää. Kuunnella hyvää musiikkia, olla sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää, liikkua luonnossa, katsella kauniita kuvia, lukea hyviä kirjoja, syödä hyvää ruokaa. Luultavasti se ei ole edes pois keneltäkään. Useimmat asiat, joilla nimittäin tässä maailmassa on mitään arvoa, ovat rahallisen arvonmittauksen ulkopuolella, eikä niiden käyttämisessä nautinnokseen ole kyse nollasummapelistä.
Paras lupaus, jonka voit antaa muille ihmisille vaikka uudenvuodenlupaukseksi ihan kohta alkavalle vuodelle 2011: ollaksesi lähimmäinen, sinun on ensin yritettävä olla ihminen.
Väitän päinvastoin, että aika suuri osa tästä väitetystä toisten ihmisten objektivoinnista johtuu siitä, että nykyään esiintyy aivan liian vähän itserakkautta. En tarkoita narsismia, johon itserakkautta - siis itsensä rakastamista - ei pidä sekoittaa. Tarkoitan sitä, että edellytyksenä kykyyn kohdata toiset ihmiset oman itsensä kanssa tasa-arvoisina on ymmärtää itsen arvo. Jos se jää ymmärtämättä, väistämättömänä seurauksena ihmiselle, joka yrittää toimia yksilönä tai subjektina, jää jäljelle ainoana mahdollisuutena kyetä olemaan vain atomistinen objekti joka on tuuliajolla. Hänen maailmansa muodostuu suhteista ja tapahtumista, joille hän ei itse voi mitään. Hänen oma muotokuvansa esittää uhria.
Tällainen ihminen on äärimmäinen nihilisti tai ainakin toimii äärimmäisen nihilistisesti. Millään mitään väliä ole.
Kehotan jokaista tekemään kohta alkavalle vuodelle yhden lupauksen: rakastaa itseään. Edes yrittää. Jos tämä tuntuu vaikealta, kannattaa tehdä asioita, joista pitää. Kuunnella hyvää musiikkia, olla sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää, liikkua luonnossa, katsella kauniita kuvia, lukea hyviä kirjoja, syödä hyvää ruokaa. Luultavasti se ei ole edes pois keneltäkään. Useimmat asiat, joilla nimittäin tässä maailmassa on mitään arvoa, ovat rahallisen arvonmittauksen ulkopuolella, eikä niiden käyttämisessä nautinnokseen ole kyse nollasummapelistä.
Paras lupaus, jonka voit antaa muille ihmisille vaikka uudenvuodenlupaukseksi ihan kohta alkavalle vuodelle 2011: ollaksesi lähimmäinen, sinun on ensin yritettävä olla ihminen.
17.12.2010
Ehdokkaani elämäntyöjulkkispalkinnon saajiksi
Alla esitän 10 ehdokastani vuoden julkkispalkinnon saajiksi. Oscar-juhlissakin jaetaan elämäntyöoskari, joka on tarkoitettu arvostamaan sellaisten elokuvantekijöiden uraa, jotka ovat pitkäjänteisesti kulkeneet omilla poluillaan. Kaikkia ehdokkaitani yhdistää se, että julkisuus on tullut heidän varsinaisen ammatillisen toimintansa sivutuotteina. Heidän ammattinsa ei ole julkkis, kuten näiden jumppasten, humppasten ja pumppasten.
G. Pula-Aho. Papukaija, joka puhui kuin mies ennen kuin melkein samanniminen mies alkoi puhumaan kuin papukaija, enimmäkseen maahanmuutosta. Ennen oli papukaijat rautaa, hiiohoi!
Aku Ankka. Aku tai kaverinsa Mikki yleensä valitaan eduskuntaan. Veikkaan, että nyt on Akun vuoro. Kun Matti Ahde ja Eskojuhani Tennilä jättivät vihdoinkin Arkadianmäen, tarjolla on valtiopäiväneuvoksen paikka, ja valtiopäiväneuvos johtaa puhetta vaalien jälkeisillä ensimmäisillä valtiopäivillä. Aku Ankan äänestäminen vuoden elämäntyöjulkkispalkinnon saajaksi on proaktiivista, perustuen kääkän oletettuihin tuleviin suurtekoihin. Aku on rohkean valinta!
Sika. Sikainfluenssan pojan kosto on palannut. Ja se on hirmuinen. Tai ainakin sen epäillään olevan hirmuinen. Sitä varten rakennetaan barrikadeja ja talvivarastoja ja tehdään testamentteja. Ja jouluna se syödään.
Big Brother. Hänen ensiesiintymisensä oli George Orwellin klassikkokirjassa Vuonna 1984. Nyt valvontakameroita on vähän kaikkialla, kuten haastattelemani nuori porvoolaisnainen sanoi, elämä on kuin bir brotheria, kameroita on kaikkialla. Välivuosina BB:n lippua ovat heiluttaneet mm. Brigitte Bardot, Björn Borg ja Boris Becker.
Tähtien. Suomen - ja varmaan myös monen muun maan, joista Suomi omaksuu kulttuuri-innovaatioita - suosituin medium on televisio. Ja sen välineen suosituin sisältö kuluvana vuotena on ollut Tanssi tähtien kanssa -niminen lähetys.
Ilmoitan tässä julkisesti, että en omista televisiota koska se ei sisällä minun kannaltani mielenkiintoista informaatiota. Tämä ilmaisutapa tahtoo kunnioittaa vuodenajan henkeen sopivasti edesmennyttä uskontotieteen dosentti Tapani Hietaniemeä (vihr.), joka seurasi vain sellaisia blogeja, jotka sisälsivät hänen kannaltaan mielenkiintoista informaatiota.
Hassisen Kone. Hassisen kone on aina tarjolla tänään. Sitäpaitsi, he olivat juroja nuorisojulkkiksia, jotka olivat juroja nuorisojulkkiksia tahtomattaan ja ironiastaan huolimatta ja ehkä juuri siksi ja juuri siksi he ansaitsevatkin elämäntyöjulkkistunnustuspalkinnon.
Marshall McLuhan. Kanadalainen kulttuurifilosofi, joka muistetaan lauseestaan "väline on viesti". McLuhan oli oikeassa mutta väärässä. Koska julkisuutta ei ole ilman välineitä, julkkikset ovat viesti, joka toisintuu kaikissa mediumeissa: iltapäivälehdistössä, viikkolehdistössä, televisiossa, internetissä ja nyt jopa, uusinta uutta, valtakunnan ainoassa eli arvostetuimmassa aamulehdessä! Pahaa pelkään, että tätä ei ole tarjolla vain tänään, vaan median itsesimulaatio on tullut jäädäkseen. Niin sanotut sisällöt vain muuttuvat: eilen oli tarjolla humppasta, tänään jumppasta, huomenna pumppasta, ylihuomenna pumpattavaa Barbaraa.
Toivo Kärki. Mies, jonka ohi ei mennyt Suomessa yksikään kevyen musiikin artisti 40 vuoteen. Ja nekin jotka menivät - vaikka Hurriganekset - saivat Kärjen ymmärtämättömästä old school-kritiikistä ilmaista mainosta, jota parempaa ei mikään levy-yhtiö voinut ostaa. Kun Topi Kärki näki jonkun artistin haukkumisen arvoiseksi, hän oli todella rock, indie ja alternative ennen kuin kahta viimeksi mainittua sanaa oli keksitty. Hänen vaikutusvallastaan kertoo sekin, että katkeroituneet Viktor Kallborrek ja Hullujussi laulavat, että Toivo Kärki Albert Järvisen kitaran särki. Hän oli tiiviimpi kuin Lev Jashin, Dominik Hasek, Miikka Kiprusoff ja Antti Niemi yhteensä, siis ne molemmat
Jukka Virtanen. Mies, joka tuntee Suomessa kaikki viimeisen 50 vuoden aikana eläneet ja joka on myötävaikuttanut useimpien 50 viimeisen vuoden aikana eläneiden ammatilliseen toimintaan, joitakin heistä lanseerannut ja vähäpätöisimpiäkin roudannut, miksannut, leikannut, sanoittanut tai sovittanut. Häntä saa kiittää moni ammattijulkkiskin sitä, että on tullut kerran parkaisseeksi päivänvalon merkiksi.
G. Pula-Aho. Papukaija, joka puhui kuin mies ennen kuin melkein samanniminen mies alkoi puhumaan kuin papukaija, enimmäkseen maahanmuutosta. Ennen oli papukaijat rautaa, hiiohoi!
Aku Ankka. Aku tai kaverinsa Mikki yleensä valitaan eduskuntaan. Veikkaan, että nyt on Akun vuoro. Kun Matti Ahde ja Eskojuhani Tennilä jättivät vihdoinkin Arkadianmäen, tarjolla on valtiopäiväneuvoksen paikka, ja valtiopäiväneuvos johtaa puhetta vaalien jälkeisillä ensimmäisillä valtiopäivillä. Aku Ankan äänestäminen vuoden elämäntyöjulkkispalkinnon saajaksi on proaktiivista, perustuen kääkän oletettuihin tuleviin suurtekoihin. Aku on rohkean valinta!
Sika. Sikainfluenssan pojan kosto on palannut. Ja se on hirmuinen. Tai ainakin sen epäillään olevan hirmuinen. Sitä varten rakennetaan barrikadeja ja talvivarastoja ja tehdään testamentteja. Ja jouluna se syödään.
Big Brother. Hänen ensiesiintymisensä oli George Orwellin klassikkokirjassa Vuonna 1984. Nyt valvontakameroita on vähän kaikkialla, kuten haastattelemani nuori porvoolaisnainen sanoi, elämä on kuin bir brotheria, kameroita on kaikkialla. Välivuosina BB:n lippua ovat heiluttaneet mm. Brigitte Bardot, Björn Borg ja Boris Becker.
Tähtien. Suomen - ja varmaan myös monen muun maan, joista Suomi omaksuu kulttuuri-innovaatioita - suosituin medium on televisio. Ja sen välineen suosituin sisältö kuluvana vuotena on ollut Tanssi tähtien kanssa -niminen lähetys.
Ilmoitan tässä julkisesti, että en omista televisiota koska se ei sisällä minun kannaltani mielenkiintoista informaatiota. Tämä ilmaisutapa tahtoo kunnioittaa vuodenajan henkeen sopivasti edesmennyttä uskontotieteen dosentti Tapani Hietaniemeä (vihr.), joka seurasi vain sellaisia blogeja, jotka sisälsivät hänen kannaltaan mielenkiintoista informaatiota.
Hassisen Kone. Hassisen kone on aina tarjolla tänään. Sitäpaitsi, he olivat juroja nuorisojulkkiksia, jotka olivat juroja nuorisojulkkiksia tahtomattaan ja ironiastaan huolimatta ja ehkä juuri siksi ja juuri siksi he ansaitsevatkin elämäntyöjulkkistunnustuspalkinnon.
Marshall McLuhan. Kanadalainen kulttuurifilosofi, joka muistetaan lauseestaan "väline on viesti". McLuhan oli oikeassa mutta väärässä. Koska julkisuutta ei ole ilman välineitä, julkkikset ovat viesti, joka toisintuu kaikissa mediumeissa: iltapäivälehdistössä, viikkolehdistössä, televisiossa, internetissä ja nyt jopa, uusinta uutta, valtakunnan ainoassa eli arvostetuimmassa aamulehdessä! Pahaa pelkään, että tätä ei ole tarjolla vain tänään, vaan median itsesimulaatio on tullut jäädäkseen. Niin sanotut sisällöt vain muuttuvat: eilen oli tarjolla humppasta, tänään jumppasta, huomenna pumppasta, ylihuomenna pumpattavaa Barbaraa.
Toivo Kärki. Mies, jonka ohi ei mennyt Suomessa yksikään kevyen musiikin artisti 40 vuoteen. Ja nekin jotka menivät - vaikka Hurriganekset - saivat Kärjen ymmärtämättömästä old school-kritiikistä ilmaista mainosta, jota parempaa ei mikään levy-yhtiö voinut ostaa. Kun Topi Kärki näki jonkun artistin haukkumisen arvoiseksi, hän oli todella rock, indie ja alternative ennen kuin kahta viimeksi mainittua sanaa oli keksitty. Hänen vaikutusvallastaan kertoo sekin, että katkeroituneet Viktor Kallborrek ja Hullujussi laulavat, että Toivo Kärki Albert Järvisen kitaran särki. Hän oli tiiviimpi kuin Lev Jashin, Dominik Hasek, Miikka Kiprusoff ja Antti Niemi yhteensä, siis ne molemmat
Jukka Virtanen. Mies, joka tuntee Suomessa kaikki viimeisen 50 vuoden aikana eläneet ja joka on myötävaikuttanut useimpien 50 viimeisen vuoden aikana eläneiden ammatilliseen toimintaan, joitakin heistä lanseerannut ja vähäpätöisimpiäkin roudannut, miksannut, leikannut, sanoittanut tai sovittanut. Häntä saa kiittää moni ammattijulkkiskin sitä, että on tullut kerran parkaisseeksi päivänvalon merkiksi.
15.12.2010
Kaikkien aikojen pianolevytykset
Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin(1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
13.12.2010
Miksi kansallista kaupunkipuistoa tarvitaan Helsinkiin?
Viimeisen viiden vuoden aikana Helsingin valtuustossa on tehty aloite Helsinkiin perustettavasta kansallisesta kaupunkipuistosta ainakin kahdesti niin että minä muistan. Kerran aloitteen takana taisi olla Vihreiden Sirkku Ingervo, toisen aloitteen tekijää en tiedä. Jos joku osaa virkistää muistiani ja korjailla historiaa, tehköön sen.
Molemmilla kerroilla asia on kaatunut lähinnä Kokoomuksen ja Demareiden vastustukseen; tarkemmista perusteista mainittakoon, että kokoomuslaiset ovat pelänneet kansallisen kaupunkipuiston perustamisen sitovan Helsingin käsiä ja sen merkitsevän kaupungin maiden "kansallistamista".
Demareiden ent. kaupunkisuunnittelulautakunnan pj Maija Anttilan mukaan taas hanke olisi tarpeeton; hänen mielestään Helsingin tärkeimpien virkitysalueiden rauhoittaminen yksinomaan virkistyskäyttöön onnistuisi ilman kansallisen kaupunkipuiston statustakin.
No, ei onnistu. Esimerkki Norjasta osoittaa, että vasta erityislainsäädäntö Oslon kaupunkimetsille on ollut riittävä rauhoittamaan sen ainutlaatuiset kaupunkimetsät pysyvästi virkistyskäyttöön. Anttilalaisen argumentaation pitämättömyyden osoittavat myös lukuisat arvokkaisiin virkistysmetsiin suunnitellut hankkeet, jotka ovat mahdollisia koska nykyiset kaavamerkinnät - kuten Yleiskaava 2002 - eivät anna Helsingin kaupunkimetsille riittävää suojaa. Se, joka väittää että Yleiskaava suojaa Helsingin virkistyskäyttöön tarkoitettujen alueiden pysymisen viheralueina, syyllistyy joko tietämättömyyteen, valehteluun tai kelvottomaan päättelyyn.
Mitä sitten Helsingin kansalliseen kaupunkipuistoon voisi kuulua? Kaupunkimetsäliike ja poliittisista puolueista ainakin Vihreät ovat kannattaneet aluerajausta, jossa sen runkona olisivat Keskuspuisto ja siitä jatkuva ns.Helsinkipuisto merellisine alueineen, kuten Laajasalon rannat mukaanlukien. Lisäksi siihen pitäisi sisällyttää siihen elimellisesti yhteydessä olevat viheralueet, kuten Mätäjokilaakso, Kivinokka, Helsingin saariston arvokkaimmat kohteet (kuten Vartiosaari ja Vallisaari) ja Vuosaaren ranta- ja metsäalueet ja Viikki ja siihen liittyvät metsät.
Kansallinen kaupunkipuisto perustuu siihen ideaan, että jokamiehen virkistysoikeudet ja kaupunkialueiden ekologisten yhteyksien jatkuvuuden turvaaminen tukevat toinen toisiaan. Kansallinen kaupunkipuisto on oltava alueeltaan riittävän suuri ja yhtenäinen, jotta se kykenee takaamaan kaupunkilajien menestymiselle riittävät edellytykset. Tällainen alueellisesti laaja ja yhtenäinen kansallinen kaupunkipuisto myös tukee virkistyskäyttöä, taaten yhtenäiset kevyen liikenteen reitit ja laadukkaimman luontokokemuksen kaupungissa.
Kansallinen kaupunkipuisto tukee myös helsinkiläisten kansanterveydelle ja lähiliikunnalle elintärkeiden lähiviheralueiden säilyttämistä ja eläin- ja kasvilajien leviämis- ja eloonjäämisen edellytyksiä, koska
nämä lähiviheralueet miltei poikkeksetta kuuluvat laajempien viheralueiden yhteyteen. Vieläpä ne ovat usein portteja näille laajemmille viheralueille.
Tällainen alue on esimerkiksi Lääkärinkadun alue, joka on Keskuspuiston lounainen sisäänkäynti. Kuitenkin, tämä alue, joka on portti Keskuspuistoon ja jolla esiintyy arvokkaita biotooppeja - mm. tervaleppäkorpi - ja kaupungissa harvinaisia eläinlajeja, kuten satakieli, palokärki ja metsäkauris ja joka on yksi Suomen kolmesta uhanalaisen lehtonadan esiintymisalueesta, on uhanalainen, koska se aiotaan uhrata pienkerrostaloalueen rakentamiseen. Samaten Myllypuron ja Puotinharjun välissä olevaan hienoon metsään rakennetaan puukerrostaloalue. Nämä esimerkit osoittavat, että hankkeella on kiire. Muuten kansalliselle kaupunkipuistolle elintärkeät edellytykset: yhtenäisyys ja laajuus kärsiivät. Ennen kaikkea edellytyksen nauttia tästä kansallisesta kaupunkipuistosta eli saavutettavuus kaikille kaupunkilaisille kokee kuoliniskun.
Kansallinen kaupunkipuisto ei sulje pois virkistyskäyttöä, mutta se antaa syyn kaupungille suunnitella maankäyttöään järkiperäisemmin, kokonaisvaltaisemmin ja pitkäjänteisemmin, ekologisesti ja kansanterveydellisesti kestävämmältä pohjalta. Kaupunkimetsien uhraaminen rakennusmaaksi ei ole välttämätöntä, sillä Vuosaaren sataman valmistumisen myötä vapautuville satama-ja varastoalueille esimerkiksi Kalasatamaan, Jätkä- ja Hernesaareen, Pasilaan ja Laajasalon öljysatamaan sekä osalle Sipoon liitosalueista on asutettavissa kerroskorkeudesta ja tehokkuudesta riippuen 60-70 tuhatta asukasta. Näiden lisäksi tiivistämisen mahdollisuutta on vanhojen asuinalueiden jättömailla ja joillakin varasto-ja teollisuusalueilla. Lisäksi on mietitty - ja voidaan miettiä enemmänkin - esimerkiksi Malmin lentokentän tai Talin golfkentän tyyppisten alueiden kohtaloa tai Santahaminaa. Nämä alueet jakavat voimakkaasti mielipiteet, mutta on selvää, että niissä on paljon maapinta-alaa, joka ei nyt ole asuntokäytössä mutta ei sen paremmin kaiken kansan virkistyskäytössäkään. Luonto- tai maisema-arvoja tai strategisia arvoja niillä sitten saattaa olla.
Suomessa on tällä hetkellä viisi kansallista kaupunkipuistoa, mm. Aulangossa, Hämeenlinnassa, jossa on ymmärretty aivan oikein kansallisen kaupunkipuiston vahvistavan kaupunkiluonnon asemaa kaupunkinsa mainetekijänä, josta koko kaupunki voi olla ylpeä. Niin sietäisi Helsinginkin. Me voisimme brändäytyä kaupunkina, jossa melkein jokaisesta kotiovesta pääsee lenkille, pyöräilemään tai hiihtämään!
9.12.2010
Adressi: Helsinkiin kansallinen kaupunkipuisto
Adressin pääsee allekirjoittamaan klikkaamalla otsikkoa. Tärkeä asia, josta on tehty useita valtuustoaloitteitakin, jotka ovat aina kaatuneet Kokoomuksen ja Demareiden vastustukseen.
Asukkaita ja käyttäjiä
Maankäyttö- ja rakennuslaissa sanotaan, että ne tahot, joita kaava koskee, voivat sanoa sanasensa sen suunnittelussa. Asianosaisuus tulkitaan aina läheisyytenä: asianosaisuus ja asukkuus nähdään synonyymeinä.
Kuitenkin, ihminen on luotu liikkumaan. Suurin osa meistä harrastaa, rakastaa, tekee töitä, opiskelee, tai ainakin joitakin näistä ja liikkuu päästäkseen tekemään näitä asioita. Suurin osa meistä on myös harrastanut, rakastanut, työskennellyt tai opiskellut.
Ihminen ei ole mikään monoliitti. Paikat pysyvät paikoillaan, ihmiset eivät. Ihminen voi tuntea olonsa kotoisaksi monessa paikassa silloinkin kun hänellä olisi vain yksi koti. Ja monella on monta kotia: esimerkiksi minä asun arkipäiväni Helsingissä, osan viikonlopuistani Porvoossa ja osan viikonlopuistani Oslossa. Kuten 80-luvulla suosittu laulaja Paul Young lauloi, "wherever I lay my hat, there's my home".
Tunnen oloni kotoisaksi ainakin Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso -alueella ja Porvoossa, Vantaan Kivistö-Kannisto -alueella ja Keskuspuistossa, vaikka en ole asunut siellä. Keskuspuistossa asuvat vain korpit, metsäkauriit, palokärjet, kanit, satakielet, asunnottomat metsien miehet ja naiset sekä muut huuhkaimet.
Edellämainittujen aluiden lisäksi, minun sydänalaani koskettaa aina kun kuulen että jotakin sellaista aluetta heikennetään, jonka osaan sijoittaa omalle subjektiiviselle kokemuskartalleni. Ja itse asiassa silloin kun mitä tahansa aluetta huononnetaan. Olen osana ihmiskuntaa osallinen aina kun mitä hyvänsä ympäristöä heikennetään.
Jos nyt joku ei hyväksyisi maailmoja tai ainakin ihmiskuntaa syleilevää osallisuustulkintaani, niin kun esimerkiksi pyöräilen työmatkaani Keskuspuiston läpi Kannelmäkeen tai tulen kuntosalilta Pitäjänmäestä Kannelmäkeen, totta mooses minua koskettaa se, mitä matkani varrella tapahtuu. Nämä reitistöt ovat päivittäisympäristöjäni! En kuitenkaan satu olemaan pitäjänmäkeläinen tai haagalainen, puhumattakaan keskuspuistolaisesta joten minulle ei lähetetä sellaisia ksv:n kyselylomakkeita joita kuulemma "asukkaille" lähetetään silloin kun heidän ympäristöään siivotaan, suunnitellaan, parannetaan, puhdistetaan tai raiskataan. Enkä tiedä, miten esimerkiksi huuhkajan mielipidettä kerättäisiin. Se kun taitaisi olla huu.
Jos joku keksisi sellaisen systematisoidun kanavan kerätä mielipiteitä suunnitteluhankkeista myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät syystä tai toisesta käytä aktiivisesti internettiä tarkistaakseen osoitteesta www.hel.fi/ksv mitä milloinkin ja missäkin tapahtuu, hän saa minulta pusun ja papukaijamerkin!
Kuitenkin, ihminen on luotu liikkumaan. Suurin osa meistä harrastaa, rakastaa, tekee töitä, opiskelee, tai ainakin joitakin näistä ja liikkuu päästäkseen tekemään näitä asioita. Suurin osa meistä on myös harrastanut, rakastanut, työskennellyt tai opiskellut.
Ihminen ei ole mikään monoliitti. Paikat pysyvät paikoillaan, ihmiset eivät. Ihminen voi tuntea olonsa kotoisaksi monessa paikassa silloinkin kun hänellä olisi vain yksi koti. Ja monella on monta kotia: esimerkiksi minä asun arkipäiväni Helsingissä, osan viikonlopuistani Porvoossa ja osan viikonlopuistani Oslossa. Kuten 80-luvulla suosittu laulaja Paul Young lauloi, "wherever I lay my hat, there's my home".
Tunnen oloni kotoisaksi ainakin Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso -alueella ja Porvoossa, Vantaan Kivistö-Kannisto -alueella ja Keskuspuistossa, vaikka en ole asunut siellä. Keskuspuistossa asuvat vain korpit, metsäkauriit, palokärjet, kanit, satakielet, asunnottomat metsien miehet ja naiset sekä muut huuhkaimet.
Edellämainittujen aluiden lisäksi, minun sydänalaani koskettaa aina kun kuulen että jotakin sellaista aluetta heikennetään, jonka osaan sijoittaa omalle subjektiiviselle kokemuskartalleni. Ja itse asiassa silloin kun mitä tahansa aluetta huononnetaan. Olen osana ihmiskuntaa osallinen aina kun mitä hyvänsä ympäristöä heikennetään.
Jos nyt joku ei hyväksyisi maailmoja tai ainakin ihmiskuntaa syleilevää osallisuustulkintaani, niin kun esimerkiksi pyöräilen työmatkaani Keskuspuiston läpi Kannelmäkeen tai tulen kuntosalilta Pitäjänmäestä Kannelmäkeen, totta mooses minua koskettaa se, mitä matkani varrella tapahtuu. Nämä reitistöt ovat päivittäisympäristöjäni! En kuitenkaan satu olemaan pitäjänmäkeläinen tai haagalainen, puhumattakaan keskuspuistolaisesta joten minulle ei lähetetä sellaisia ksv:n kyselylomakkeita joita kuulemma "asukkaille" lähetetään silloin kun heidän ympäristöään siivotaan, suunnitellaan, parannetaan, puhdistetaan tai raiskataan. Enkä tiedä, miten esimerkiksi huuhkajan mielipidettä kerättäisiin. Se kun taitaisi olla huu.
Jos joku keksisi sellaisen systematisoidun kanavan kerätä mielipiteitä suunnitteluhankkeista myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät syystä tai toisesta käytä aktiivisesti internettiä tarkistaakseen osoitteesta www.hel.fi/ksv mitä milloinkin ja missäkin tapahtuu, hän saa minulta pusun ja papukaijamerkin!
8.12.2010
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 145 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
7.12.2010
Søkes: bilist fra Oslo til Helsinki
I en kjellerbod på St.Hanshaugen hviler bøkene og plattene mine og lengter etter meg. Desverre kan bøker eller platter neppe fly og jeg har ikke førerkort. Derfor søkes en bilist som har noe å gjøre i Helsinki eller i Stockholm og har plass i bilen sin for noen boks og kanskje en kommode. Omkostninger skal dekkes i overkant.
Michael/furttis at hotmail.com
Michael/furttis at hotmail.com
2.12.2010
Espoo, Suomen Kazakstan
En yleensä käy vapaaehtoisesti Espoossa. Tänään siihen oli syy. Minut oli kutsuttu sinne erääseen tilaisuuteen, sen verran tärkeään että en varsinaisesti olisi mennyt sinne vapaaehtoisesti. Tärkeää sinne olisi kuitenkin ollut mennä. En kuitenkaan mennyt, sillä en löytänyt perille. Mitään ei auttanut, että varasin Espoon juna-asemalta 200 metrin matkaan 20 minuuttia. Ja senkin olin etukäteen kartasta katsomalla varmistanut.
Tilaisuus, jonne minun piti mennä, oli erään suuren espoolaisen toimijan järjestämä. Ei kuitenkaan heidän pääkonttorissaan, minkä heidän edustajansa muisti erikseen mainita kutsuessaan minut kyseiseen tilaisuuteen puhelimella, vaan kaupungintalossa. Vai oliko se valtuustotalo. En tiedä. Minä kun olen luullut, että ne ovat kaupungeissa sama asia. Espoo ei kuitenkaan ole kaupunki. Kaupunkia ei voi kantaa säkillä kuin valoa.
Matkan juna-asemalta kaupungintalolle piti olla helppo. Kuin riemumarssia teloitettavaksi ikään. Saavuinkin kaupungintalolle alta aikayksikön. Kiersin puolet kaupungintalosta, löytääkseni sieltä edes yhden oven. Se yksi ovi, jonka löysin, sen päälle oli liimattu lappu.Siinä luki jotakin suunnilleen sellaista kuin että toiminnot a on siirretty osoitteeseen b ja toiminnot c on siirretty osoitteeseen d. Oletin, että tässä on kyse sellaisesta tilaisuudesta, vaikka evakossa onkin, joka olisi evakossa sellaisen kaupungintalon evakossa olevan osaston evakolla olevassa toiminnossa, joka sijaitsisi osoitteessa d. Vielä vaan tarttis tietää, missä on osoite d.
Espoolaiset talot sijaitsevat teillä, joita kutsutaan joskus kaduiksi, vaikka ne sijaitsevat pelloilla, joiden ja talojen väliin jää sellainen ei-kenenkään maa, johon ei kannata kiinnittää teiden nimikylttejä, siis sellaisia talojen seiniin laitettavia siitä yksinkertaisesta syystä,että talojen seinät ovat 15 metrin päässä teiden reunoista eikä jalankulkija näkisi niitä, joten sinne ei kannata nimikylttejä tuhlata. Ja sellaiset omalla jalallaan seisovat mallit ovat Espoosta loppu tai niitä ei haluta ostaa koska sellaisiahan on vain maaseudulla. Niinpä en tiennyt, minkä nimisellä kaduksi nimetyllä tiellä seisoin. Ja siitä, ei-mistään on paha lähteä ponnistamaan minnekään. Jos nyt ihan aluksi saisi edes tietää, kummalla puolella rataa se minnekään sijaitsisi...
Koska näytti siltä, että junaradan ja tämän talon, jota kaupungintaloksi kutsutaan, kaupungissa, joka ei ole kaupunki, talossa, jossa ei ole mitään, tai ketään, välissä ollut mitään, ja koska tämä talorivi radan itsestäni katsoen vielä oikealla mutta lopullisessa katsantokannassa ehkä oikealla tai väärällä puolella näytti kulissilta, arvasin lähteä ylittämään rataa. Vakuuttuneeksi minut tämän strategian oikeellisuudesta saivat ne kaksi postia lajitellutta ihmistä, jotka löytyivät sellaisesta talosta, jossa luki ”virastotalo”. Toinen heistä oli kehitysvammainen. Muut vaihtoehdot olisivat olleet r-kioski, pizzeria ja tupakoivat teinit. Olisin muuten soittanut siihen numeroon, josta minulle oltiin soitettu ja esitetty kutsu ja tarkistanut asian, mutta Espoon kaupungilla on näköjään salaisia numeroita.
Radan ylittäminen käy ainoastaan siltaa pitkin, jonne pitää kiivetä ensin korkeita liukuportaita. Siis kiivetä, koska liukuportaat eivät toimineet. Sitten lähdin siltaa siihen suuntaan, joka loogisesti vaikutti kulkevan enemmän toiseen suuntaan kuin se, josta juuri tulin. Tai itse asiassa, olin vielä tulossa.
Silta näytti loppuvan kuin seinään noin 30 askeleen kuluttua. Oli rakennusaita. Jonka edestä kun kulki ihmisiä, oletin että jossakin täytyy olla reikä. Ei kuitenkaan Narniaan, vaan johonkin kauppakeskukseen, jonka läpi näytti kulkevan ainoa reitti, joka kulkisi ainoalle tielle, joka kulki toisella puolella rataa. Tämä oli matkan helpoin osio.
Onneksi minun kaltaisiani ummikkojuntteja varten oltiin kauppakeskuksen ainoaan tuulikaappiin pläntätty Espoon keskuksen kartta. Tämän lupaavan ilmestyksen ilmaannuttua silmäkulmaani palasin tuulikaappiin. Otin suunnan, tosin ilman kompassia, ja jouduin toteamaan, että kahdesta suunnasta vasemman on oltava oikea. Sitten vielä kerran neulansilmä vasempaan, antaa mennä vaan!
Kuljin sen talon, jonne minut erehtymätön suuntavaistoni kuljetti, ympäri kerran. Näkemättä mitään merkkiäkään mistään muusta kuin kauneushoitolasta. Jatkoin matkaani, koska seuraavassakin talossa luki sama kadunnumero, 2. Sen ensimmäisessä ovessa oli lappu:käytä viereistä ovea. Käytin viereistä ovea. Siinä luki, että siinä talossa pitäisi oleman sellaista toimintaa, joka kyllä on etäistä sukua sille toiminnalle, jota olin menossa etsimään. Siis etäistä sukua.Tiesin tosin, että koska Espoo on iso kaupunki, täällä kaikki asiat ovat sievästi erillään. Espoossa olisi kaikelle ja kaikille tilaa ja kaikki järjestyksessä.
Avasin oven ja otin hissin yksitoistakerroksisen talon siihen kerrokseen, joka vaikutti lupaavimmalta. En voinut tarkistaa, olisiko vastaus piillyt jossakin muussa kerroksessa. Alhaalla ei ollut vahtimestaria tai ulkoistettua vahtimestaria eli ovisummeria. Otin hissin kahdeksanteen kerrokseen, ja ovi avautui. Siellä ystävällinen mies ohjasi minut takaisin sinne taloon, jonka olin juuri kiertänyt.
Lähdin sitten saattamaan sen edellisen talon kiertämiskierrokseni loppuun. Ainahan on mahdollista, että se asia, jota etsin,olisikin jossakin takapihalla. Siellä, missä parkkipaikka ja jätepuristin. Kaupungintalo.
Kierrokseni lähestyessä loppuaan, näin kaksi haalaripukuista miestä paperossilla. He ehdottivat, että lähtisin vielä kerran kiertämään tätä samaa taloa takaisinpäin. Heidän mielestään paras veikkaus saattaisi olla, että se asia, jota etsin, olisi talon c-rapussa, hiusliikkeen vieressä. En löytänyt mitään hiusliikettä. Menin kuitenkin c-rapun ovesta sisään, ovesta, joka sijaitsi kulmassa, jota ei ollut, koska se oli pyöristetty.
Astuessani sisään, minua tervehti kunnioittavasti siivooja. Melkein pelästyneesti. Ajattelin, että täälläpäs olen vip-henkilö. Ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen, jonka vahtimestari ei tiennyt mistään tilaisuudesta mitään. Totesi, että meillä täällä Espoossa päin sellaiset tilaisuudet sijaitsevat yleensä sen ison toimijan pääkonttorissa, joka sijaitsee toisella puolella rataa, siellä, josta tulin. Selitin asiani, ja totesi, että ei sellaista tapahtumaa heille olla tänne ilmoitettu ja että hänelle ilmoitettaisiin yleensä kaikki, jota tässä talossa tapahtuisi ja että hän tietäisi kaiken.
Kiitin ymmärrettyäni äkkiä että ai niin, että siellä taisikin olla ollut sen kaupungintalon vieressä, joka oli suljettu, myös toinen talo. Ainakin muistini mukaan olin nähnyt kaupungintaloa, siis sitä suljettua, kiertäessäni, kyltin, jossa luki ”valtuustotalo”. Tai siis kylttejä. Päätin mennä tarkistamaan, mutta en juosten, vaikka olin jo kymmenen minuuttia myöhässä, sillä voittaisin vain minuutin. Tai häviäisin siis minuutin vähemmän. Ja raikasta kainalotuoksuani minulla ei ainakaan ollut varaa menettää. Hiki on kalliimpaa ainetta kuin yksi minuutti. Olisin muuten soittanut siihen numeroon, josta minulle oltiin soitettu ja esitetty kutsu ja tarkistanut asian, mutta Espoon kaupungilla on näköjään salaisia numeroita.
Kun tulin takaisin sille sillalle, josta pääsisi taas takaisin radan yli, ja myös sinne sen ison toimijan pääkonttorin luo, jos haluaisin, mistä merkkinä vastaani taisi tulla sellaisia meikiltä haisevia ja tupakalta näyttäviä tyttösiä, päätin että parempi veikkaus on nyt vielä kokeilla sitä virastotaloa. Sinne myöhästyisin vain vartin. Se paikka, joka varmaan kasvatti näitä tyttöjä, oli kai vielä kauempana. Ainakaan en ollut nähnyt sitä viimeksi. Ja sinne kun minua nimenomaisesti oli kielletty menemästä!
Virastotalo löytyikin helposti,kiitos opasteiden, joita oli siellä sillalla. Sitten olis vielä tarttenut tietää, oliko tämä se sama virastotalo, jonka ensimmäisessä kerroksessa olin neuvotellut sen kehitysvammaisen postinjakajan kanssa vai se toinen. Siinä kerroksessa, jonne olin sillalta päätynyt, ei sitä lukenut.
Kiersin taloa aikani löytämättä mitään rahtuakaan lupaavan tähdellistä, kunnes näin viitan, joka osoitti vasemmalle ”kaupunkisuunnitteluvirasto”. Sitä täällä tosiaankin tarvittaisiin, ajattelin. Palasin vähän takaisinpäin, vielä arvioidakseni, olisiko sittenkin jokin näistä juuri jo ohittamistani ovista jotenkin lupaavampi. Niissä mitään ollut, joten palasin takaisin sinne kohtaan, jossa luki ”kaupunkisuunnitteluvirasto”.
Kun palasin siihen, jossa luki ”kaupunkisuunnitteluvirasto”, siihen oli ilmaantunut toinenkin kyltti. Siinä luki valtuustotalo. Lähdin kyltin suuntaan. Sinne ei päässyt, esimerkiksi sellaisesta yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista suuntaa ollut olemassa. Ainoa suunta, johon pääsi, lukuunottamatta ”takaisin”, oli luiska, joka kiersi noin 100 metriä vähän sinnepäin.
Menin luiskan alas, kysyttyäni vielä joltakin, miten sinne valtuustotaloon pääsisi. En muista enää, missä vaiheessa ja keneltä. Luiska päättyi paikkaan, jonka toisella puolella piti olla polku, josta piti päästä valtuustotaloon. Ei ollut polkua.
Piti kävellä ensin noin 50 metriä eteenpäin, jotta olisin päässyt ei-minkään toiselle puolelle. Nyt vaikutti lupaavalta, tosin olin jo yli 20 minuuttia myöhässä. Eivät he uudelleen aloittaisi takiani, joten peli oli jo aikapäiviä sitten menetetty, mutta halusin edes tämän päästä toteamaan ihan itse.
Löysin lopulta sen polun, jota pitkin piti pääsemän siihen valtuustotaloon. Jota piti kiertää aika pitkään ennen kuin siitä löytyi ovi. Astuin siitä ensimmäisestä löytämästäni ovesta sisään siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli ainoa löytämäni ovi.
Oven takana oli koppi. Kopissa istui kaksi ihmistä, joiden piti olla virkansa puolesta perillä siitä, mitä talossa tapahtuu. Selitin asiani, ja totesivat, että ei sellaista tapahtumaa heille olla tänne ilmoitettu ja että heille ilmoitettaisiin yleensä kaikki, jota tässä talossa tapahtuisi ja että he tietäisivät kaiken. He ehdottivat että mitäs jos katsoisin alakerroksen auditoriosta kun siellä oli jotakin, joka oli kai suunnilleen sitä samaa alaa, mistä he eivät olleet koskaan kuulleetkaan. No, ei ollut.
He kuitenkin yrittivät parhaansa. Vielä he ehdottivat, että tuolla kabinetissa olisi perussuomalaisten kokous. Kun käännyn vasemmalle, ensimmäisessä ovessa lukisi perussuomalaiset. No, olihan siellä. Perussuomalaisia. Seuraavan oven takana oli vihreitä. Heitä en enää kokeillut. Enkä enää kyllä kokeilisi Espootakaan, ainakaan vapaaehtoisesti.
Espoo on Suomen Kazakstan, Helsingin ollessa Venäjä. Ja Tapiola on sen Alma-Ata, ja Espoon keskus perustettiin sen Astanaksi. Ja kylmä viima puhkuu yli arojen...
Tilaisuus, jonne minun piti mennä, oli erään suuren espoolaisen toimijan järjestämä. Ei kuitenkaan heidän pääkonttorissaan, minkä heidän edustajansa muisti erikseen mainita kutsuessaan minut kyseiseen tilaisuuteen puhelimella, vaan kaupungintalossa. Vai oliko se valtuustotalo. En tiedä. Minä kun olen luullut, että ne ovat kaupungeissa sama asia. Espoo ei kuitenkaan ole kaupunki. Kaupunkia ei voi kantaa säkillä kuin valoa.
Matkan juna-asemalta kaupungintalolle piti olla helppo. Kuin riemumarssia teloitettavaksi ikään. Saavuinkin kaupungintalolle alta aikayksikön. Kiersin puolet kaupungintalosta, löytääkseni sieltä edes yhden oven. Se yksi ovi, jonka löysin, sen päälle oli liimattu lappu.Siinä luki jotakin suunnilleen sellaista kuin että toiminnot a on siirretty osoitteeseen b ja toiminnot c on siirretty osoitteeseen d. Oletin, että tässä on kyse sellaisesta tilaisuudesta, vaikka evakossa onkin, joka olisi evakossa sellaisen kaupungintalon evakossa olevan osaston evakolla olevassa toiminnossa, joka sijaitsisi osoitteessa d. Vielä vaan tarttis tietää, missä on osoite d.
Espoolaiset talot sijaitsevat teillä, joita kutsutaan joskus kaduiksi, vaikka ne sijaitsevat pelloilla, joiden ja talojen väliin jää sellainen ei-kenenkään maa, johon ei kannata kiinnittää teiden nimikylttejä, siis sellaisia talojen seiniin laitettavia siitä yksinkertaisesta syystä,että talojen seinät ovat 15 metrin päässä teiden reunoista eikä jalankulkija näkisi niitä, joten sinne ei kannata nimikylttejä tuhlata. Ja sellaiset omalla jalallaan seisovat mallit ovat Espoosta loppu tai niitä ei haluta ostaa koska sellaisiahan on vain maaseudulla. Niinpä en tiennyt, minkä nimisellä kaduksi nimetyllä tiellä seisoin. Ja siitä, ei-mistään on paha lähteä ponnistamaan minnekään. Jos nyt ihan aluksi saisi edes tietää, kummalla puolella rataa se minnekään sijaitsisi...
Koska näytti siltä, että junaradan ja tämän talon, jota kaupungintaloksi kutsutaan, kaupungissa, joka ei ole kaupunki, talossa, jossa ei ole mitään, tai ketään, välissä ollut mitään, ja koska tämä talorivi radan itsestäni katsoen vielä oikealla mutta lopullisessa katsantokannassa ehkä oikealla tai väärällä puolella näytti kulissilta, arvasin lähteä ylittämään rataa. Vakuuttuneeksi minut tämän strategian oikeellisuudesta saivat ne kaksi postia lajitellutta ihmistä, jotka löytyivät sellaisesta talosta, jossa luki ”virastotalo”. Toinen heistä oli kehitysvammainen. Muut vaihtoehdot olisivat olleet r-kioski, pizzeria ja tupakoivat teinit. Olisin muuten soittanut siihen numeroon, josta minulle oltiin soitettu ja esitetty kutsu ja tarkistanut asian, mutta Espoon kaupungilla on näköjään salaisia numeroita.
Radan ylittäminen käy ainoastaan siltaa pitkin, jonne pitää kiivetä ensin korkeita liukuportaita. Siis kiivetä, koska liukuportaat eivät toimineet. Sitten lähdin siltaa siihen suuntaan, joka loogisesti vaikutti kulkevan enemmän toiseen suuntaan kuin se, josta juuri tulin. Tai itse asiassa, olin vielä tulossa.
Silta näytti loppuvan kuin seinään noin 30 askeleen kuluttua. Oli rakennusaita. Jonka edestä kun kulki ihmisiä, oletin että jossakin täytyy olla reikä. Ei kuitenkaan Narniaan, vaan johonkin kauppakeskukseen, jonka läpi näytti kulkevan ainoa reitti, joka kulkisi ainoalle tielle, joka kulki toisella puolella rataa. Tämä oli matkan helpoin osio.
Onneksi minun kaltaisiani ummikkojuntteja varten oltiin kauppakeskuksen ainoaan tuulikaappiin pläntätty Espoon keskuksen kartta. Tämän lupaavan ilmestyksen ilmaannuttua silmäkulmaani palasin tuulikaappiin. Otin suunnan, tosin ilman kompassia, ja jouduin toteamaan, että kahdesta suunnasta vasemman on oltava oikea. Sitten vielä kerran neulansilmä vasempaan, antaa mennä vaan!
Kuljin sen talon, jonne minut erehtymätön suuntavaistoni kuljetti, ympäri kerran. Näkemättä mitään merkkiäkään mistään muusta kuin kauneushoitolasta. Jatkoin matkaani, koska seuraavassakin talossa luki sama kadunnumero, 2. Sen ensimmäisessä ovessa oli lappu:käytä viereistä ovea. Käytin viereistä ovea. Siinä luki, että siinä talossa pitäisi oleman sellaista toimintaa, joka kyllä on etäistä sukua sille toiminnalle, jota olin menossa etsimään. Siis etäistä sukua.Tiesin tosin, että koska Espoo on iso kaupunki, täällä kaikki asiat ovat sievästi erillään. Espoossa olisi kaikelle ja kaikille tilaa ja kaikki järjestyksessä.
Avasin oven ja otin hissin yksitoistakerroksisen talon siihen kerrokseen, joka vaikutti lupaavimmalta. En voinut tarkistaa, olisiko vastaus piillyt jossakin muussa kerroksessa. Alhaalla ei ollut vahtimestaria tai ulkoistettua vahtimestaria eli ovisummeria. Otin hissin kahdeksanteen kerrokseen, ja ovi avautui. Siellä ystävällinen mies ohjasi minut takaisin sinne taloon, jonka olin juuri kiertänyt.
Lähdin sitten saattamaan sen edellisen talon kiertämiskierrokseni loppuun. Ainahan on mahdollista, että se asia, jota etsin,olisikin jossakin takapihalla. Siellä, missä parkkipaikka ja jätepuristin. Kaupungintalo.
Kierrokseni lähestyessä loppuaan, näin kaksi haalaripukuista miestä paperossilla. He ehdottivat, että lähtisin vielä kerran kiertämään tätä samaa taloa takaisinpäin. Heidän mielestään paras veikkaus saattaisi olla, että se asia, jota etsin, olisi talon c-rapussa, hiusliikkeen vieressä. En löytänyt mitään hiusliikettä. Menin kuitenkin c-rapun ovesta sisään, ovesta, joka sijaitsi kulmassa, jota ei ollut, koska se oli pyöristetty.
Astuessani sisään, minua tervehti kunnioittavasti siivooja. Melkein pelästyneesti. Ajattelin, että täälläpäs olen vip-henkilö. Ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen, jonka vahtimestari ei tiennyt mistään tilaisuudesta mitään. Totesi, että meillä täällä Espoossa päin sellaiset tilaisuudet sijaitsevat yleensä sen ison toimijan pääkonttorissa, joka sijaitsee toisella puolella rataa, siellä, josta tulin. Selitin asiani, ja totesi, että ei sellaista tapahtumaa heille olla tänne ilmoitettu ja että hänelle ilmoitettaisiin yleensä kaikki, jota tässä talossa tapahtuisi ja että hän tietäisi kaiken.
Kiitin ymmärrettyäni äkkiä että ai niin, että siellä taisikin olla ollut sen kaupungintalon vieressä, joka oli suljettu, myös toinen talo. Ainakin muistini mukaan olin nähnyt kaupungintaloa, siis sitä suljettua, kiertäessäni, kyltin, jossa luki ”valtuustotalo”. Tai siis kylttejä. Päätin mennä tarkistamaan, mutta en juosten, vaikka olin jo kymmenen minuuttia myöhässä, sillä voittaisin vain minuutin. Tai häviäisin siis minuutin vähemmän. Ja raikasta kainalotuoksuani minulla ei ainakaan ollut varaa menettää. Hiki on kalliimpaa ainetta kuin yksi minuutti. Olisin muuten soittanut siihen numeroon, josta minulle oltiin soitettu ja esitetty kutsu ja tarkistanut asian, mutta Espoon kaupungilla on näköjään salaisia numeroita.
Kun tulin takaisin sille sillalle, josta pääsisi taas takaisin radan yli, ja myös sinne sen ison toimijan pääkonttorin luo, jos haluaisin, mistä merkkinä vastaani taisi tulla sellaisia meikiltä haisevia ja tupakalta näyttäviä tyttösiä, päätin että parempi veikkaus on nyt vielä kokeilla sitä virastotaloa. Sinne myöhästyisin vain vartin. Se paikka, joka varmaan kasvatti näitä tyttöjä, oli kai vielä kauempana. Ainakaan en ollut nähnyt sitä viimeksi. Ja sinne kun minua nimenomaisesti oli kielletty menemästä!
Virastotalo löytyikin helposti,kiitos opasteiden, joita oli siellä sillalla. Sitten olis vielä tarttenut tietää, oliko tämä se sama virastotalo, jonka ensimmäisessä kerroksessa olin neuvotellut sen kehitysvammaisen postinjakajan kanssa vai se toinen. Siinä kerroksessa, jonne olin sillalta päätynyt, ei sitä lukenut.
Kiersin taloa aikani löytämättä mitään rahtuakaan lupaavan tähdellistä, kunnes näin viitan, joka osoitti vasemmalle ”kaupunkisuunnitteluvirasto”. Sitä täällä tosiaankin tarvittaisiin, ajattelin. Palasin vähän takaisinpäin, vielä arvioidakseni, olisiko sittenkin jokin näistä juuri jo ohittamistani ovista jotenkin lupaavampi. Niissä mitään ollut, joten palasin takaisin sinne kohtaan, jossa luki ”kaupunkisuunnitteluvirasto”.
Kun palasin siihen, jossa luki ”kaupunkisuunnitteluvirasto”, siihen oli ilmaantunut toinenkin kyltti. Siinä luki valtuustotalo. Lähdin kyltin suuntaan. Sinne ei päässyt, esimerkiksi sellaisesta yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista suuntaa ollut olemassa. Ainoa suunta, johon pääsi, lukuunottamatta ”takaisin”, oli luiska, joka kiersi noin 100 metriä vähän sinnepäin.
Menin luiskan alas, kysyttyäni vielä joltakin, miten sinne valtuustotaloon pääsisi. En muista enää, missä vaiheessa ja keneltä. Luiska päättyi paikkaan, jonka toisella puolella piti olla polku, josta piti päästä valtuustotaloon. Ei ollut polkua.
Piti kävellä ensin noin 50 metriä eteenpäin, jotta olisin päässyt ei-minkään toiselle puolelle. Nyt vaikutti lupaavalta, tosin olin jo yli 20 minuuttia myöhässä. Eivät he uudelleen aloittaisi takiani, joten peli oli jo aikapäiviä sitten menetetty, mutta halusin edes tämän päästä toteamaan ihan itse.
Löysin lopulta sen polun, jota pitkin piti pääsemän siihen valtuustotaloon. Jota piti kiertää aika pitkään ennen kuin siitä löytyi ovi. Astuin siitä ensimmäisestä löytämästäni ovesta sisään siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli ainoa löytämäni ovi.
Oven takana oli koppi. Kopissa istui kaksi ihmistä, joiden piti olla virkansa puolesta perillä siitä, mitä talossa tapahtuu. Selitin asiani, ja totesivat, että ei sellaista tapahtumaa heille olla tänne ilmoitettu ja että heille ilmoitettaisiin yleensä kaikki, jota tässä talossa tapahtuisi ja että he tietäisivät kaiken. He ehdottivat että mitäs jos katsoisin alakerroksen auditoriosta kun siellä oli jotakin, joka oli kai suunnilleen sitä samaa alaa, mistä he eivät olleet koskaan kuulleetkaan. No, ei ollut.
He kuitenkin yrittivät parhaansa. Vielä he ehdottivat, että tuolla kabinetissa olisi perussuomalaisten kokous. Kun käännyn vasemmalle, ensimmäisessä ovessa lukisi perussuomalaiset. No, olihan siellä. Perussuomalaisia. Seuraavan oven takana oli vihreitä. Heitä en enää kokeillut. Enkä enää kyllä kokeilisi Espootakaan, ainakaan vapaaehtoisesti.
Espoo on Suomen Kazakstan, Helsingin ollessa Venäjä. Ja Tapiola on sen Alma-Ata, ja Espoon keskus perustettiin sen Astanaksi. Ja kylmä viima puhkuu yli arojen...
Dinu Lipattin kuolemasta 60 vuotta
Romanialaisen pianistin Dinu Lipattin kuolemasta on tänään tullut kuluneeksi tasan 60vuotta. Hän voisi periaatteessa vieläkin elää keskuudessamme, mutta leukemia korjasi hänet jo 33-vuotiaana. Hän olisi siis nyt 93-vuotias. Onneksi Lipattin taidetta on taltioitu kuuden studiolevyllisen verran, ja viime aikoina on löytynyt taltiointeja hänen konserteistaan ja radionauhoituksia.
Kaikki Lipattin jälkeensä jättäneet taltioinnit kantavat definitiivisyyden ja auktoriteetin leimaa: ne kuultuaan kaikki muut levytykset ja tavat esittää ne kappaleet, joihin Lipatti ehti koskea, muuttuvat riittämättömiksi. Lipattin soittoa leimaa aristokraattisuus, rytminen varmuus ja täydellinen itsetehostuksen puute. Hänen soitossaan yhdistyy mahdoton: proosallinen, miltei kuivakan toteava asiallisuus ja toisaalta mitä rikkain, kukkein ja täyteläisin runollisuus, yhtäältä hauraus, toisaalta voima, vaaran tunnetta joka kuitenkin pysyy kontrollissa.
Lipatti soitti upeasti etenkin Chopinia, Mozartia ja Bachia. Näiden lisäksi Lipatti on levyttänyt Brahmsia, Ravelia, Schubertia ja Scarlattia. Hänen levytyksensä Griegin ja Schumannin pianokonsertoista ovat vertaansa vailla. Kuollessaan hän opiskeli Tsaikovskin ensimmäistä ja Beethovenin viidettä "Keisarikonserttoa". Perfektionistina hän ei kuitenkaan ehtinyt saattaa niitä esityskuntoon, vaikka toivoikin että hänen ystäviensä (mm. Igor Stravinskin ja Yehudi Menuhinin) hänelle hankkima uusi ihmelääke nimeltään kortisoni olisi pelastanut hänet. Ei pelastanut. Dinu on kuitenkin keskuudessamme niiden suurenmoisten taltioitiensa ansiosta, jotka hän ehti meille jättää. Kiitos, Dinu musiikista, jonka meille annoit!
Kaikki Lipattin jälkeensä jättäneet taltioinnit kantavat definitiivisyyden ja auktoriteetin leimaa: ne kuultuaan kaikki muut levytykset ja tavat esittää ne kappaleet, joihin Lipatti ehti koskea, muuttuvat riittämättömiksi. Lipattin soittoa leimaa aristokraattisuus, rytminen varmuus ja täydellinen itsetehostuksen puute. Hänen soitossaan yhdistyy mahdoton: proosallinen, miltei kuivakan toteava asiallisuus ja toisaalta mitä rikkain, kukkein ja täyteläisin runollisuus, yhtäältä hauraus, toisaalta voima, vaaran tunnetta joka kuitenkin pysyy kontrollissa.
Lipatti soitti upeasti etenkin Chopinia, Mozartia ja Bachia. Näiden lisäksi Lipatti on levyttänyt Brahmsia, Ravelia, Schubertia ja Scarlattia. Hänen levytyksensä Griegin ja Schumannin pianokonsertoista ovat vertaansa vailla. Kuollessaan hän opiskeli Tsaikovskin ensimmäistä ja Beethovenin viidettä "Keisarikonserttoa". Perfektionistina hän ei kuitenkaan ehtinyt saattaa niitä esityskuntoon, vaikka toivoikin että hänen ystäviensä (mm. Igor Stravinskin ja Yehudi Menuhinin) hänelle hankkima uusi ihmelääke nimeltään kortisoni olisi pelastanut hänet. Ei pelastanut. Dinu on kuitenkin keskuudessamme niiden suurenmoisten taltioitiensa ansiosta, jotka hän ehti meille jättää. Kiitos, Dinu musiikista, jonka meille annoit!
26.11.2010
Vapaaehtoinen ostamattomuus: elitismiä vai ekologisuutta?
Tänään vietetyn älä osta mitään –päivän tarkoitus on antaa ärsyke kuluttajille ja kauppiaille siitä, että kuluttamiseen perustuva elämäntapa on maapallollisesti kuluttava. Samalla se muistuttaa siitä, että toisenkinlainen elämäntapa on mahdollinen. Ja ostamattomuus vapauttaa ihmisten rahaa esimerkiksi makaamaan pankkitilillä, sijoitettavaksi vaikkapa kummilapsiin tai uusiutuvan energian innovaatioihin ja se vapauttaa aika tärkeämpään kuin kauppakärryn kyntämiseen. Voi vaikka lukea, kuunnella musiikkia, havainnoida luonnossa, liikkua tai vain viettää kiireetöntä ja täyteläistä läsnäoloa lähimmäisten kanssa. Tällainen päivä on kevytaktivismia: kerran vuodessa kai nyt jokainen voi sitoutua olemaan ostamatta mitään. Vai?
Tavaroiden tuottaminen kuluttaa energiaa. Samaten energiaa kuluttaa niiden ronttaaminen kaupasta kotiin. Energiaa kuluttaa kuitenkin myös varautuminen kuluttamattomuuteen. Kun edellisenä päivänä – tai edellisinä päivinä – pitää huomioida myös seuraavan päivän ostokset, ostoskorista tahtoo tulla aika iso. Ja sellaisen ostoskorin tuominen kotiin saattaa houkutella käyttämään sellaisia liikennemuotoja, jotka kuluttavat energiaa.
Pitäisi näyttää moraalista esimerkkiä niille, joiden liha on ehkä vähän heikompi kuin oma ja sinnikkäästi kieltäytyä ostamasta mitään. Siis yhtään mitään. Tiedän. Mutta eikö kevytaktivismin pitänyt olla nimenomaisesti helppoa ja hauskaa?
Vapaavalintainen ostamattomuus on paitsi muistutus siitä, että toisenlainen elämäntapa on mahdollinen, että ihminen ei ole vain kuluttaja, ja sellaisena myös sympatianosoitus niille, jotka eivät kulutuksen kautta kytkeydy jälkimoderniin talouteen. Sellaisena tällainen päivä lyö kuitenkin tarkoitustaan korvalle. Jotta nimittäin voisi olla vapaaehtoisesti ostamatta mitään, on oltava mahdollisuus ensinkään ostaa mitään. Köyhillä ei tätä vaihtoehtoa ole. Ostamattomuus, niin sympaattista kuin se onkin, on todellinen lifestyle-valinta vain harvoille. Sellaisena se on kipeä muistutus köyhille siitä, että eivät he jälkiteollisena aikana oikein ole ihmisiä. Ostamattomuus, niin hyvää kuin se tarkoittaakin, on snobismia.
Tavaroiden tuottaminen kuluttaa energiaa. Samaten energiaa kuluttaa niiden ronttaaminen kaupasta kotiin. Energiaa kuluttaa kuitenkin myös varautuminen kuluttamattomuuteen. Kun edellisenä päivänä – tai edellisinä päivinä – pitää huomioida myös seuraavan päivän ostokset, ostoskorista tahtoo tulla aika iso. Ja sellaisen ostoskorin tuominen kotiin saattaa houkutella käyttämään sellaisia liikennemuotoja, jotka kuluttavat energiaa.
Pitäisi näyttää moraalista esimerkkiä niille, joiden liha on ehkä vähän heikompi kuin oma ja sinnikkäästi kieltäytyä ostamasta mitään. Siis yhtään mitään. Tiedän. Mutta eikö kevytaktivismin pitänyt olla nimenomaisesti helppoa ja hauskaa?
Vapaavalintainen ostamattomuus on paitsi muistutus siitä, että toisenlainen elämäntapa on mahdollinen, että ihminen ei ole vain kuluttaja, ja sellaisena myös sympatianosoitus niille, jotka eivät kulutuksen kautta kytkeydy jälkimoderniin talouteen. Sellaisena tällainen päivä lyö kuitenkin tarkoitustaan korvalle. Jotta nimittäin voisi olla vapaaehtoisesti ostamatta mitään, on oltava mahdollisuus ensinkään ostaa mitään. Köyhillä ei tätä vaihtoehtoa ole. Ostamattomuus, niin sympaattista kuin se onkin, on todellinen lifestyle-valinta vain harvoille. Sellaisena se on kipeä muistutus köyhille siitä, että eivät he jälkiteollisena aikana oikein ole ihmisiä. Ostamattomuus, niin hyvää kuin se tarkoittaakin, on snobismia.
25.11.2010
Morganille ja Sissille uusi koti
Kaksi, aikuista, mustaa, leikattua kissaneitoa, Morgan ja Sissi, saivat pysyvän uuden kodin "sijaiskodistaan", jossa ne ovat olleet täysihoidossa nyt kaksi viikkoa neljän ihmisen huomion keskipisteinä. Niin kuuluukin olla. Kissojen kuuluu olla oman kotinsa kuningattaria. Se on kissan perusoikeus. Ja sitä näistä Kleopatrasta ja Nefertitistä on tainnutkin tulla Suutarilassa.
Kissoilla on ollut tärkeä tehtävä elämäni karvoittajina, lämmittäjinä ja seuralaisina, mutta elämääni ei voi kuulua sekä astmaa sairastava nainen että kaksi kissaa. Valinta on helppo.
Morgan ja Sissi ovat jo tähänastisten väliaikaraporttien mukaan kotiutuneet erinomaisesti: tarjolla on ajoittaista lampaanmaksaa sekä virtuaalisia oravanpaisteja kissojen omassa tosi-tv:ssä eli ikkunan takana puussa. Kissat saivat siis mitä ilmeisemmin paremmat olot kuin mitä minä olisin kyennyt tarjoamaan, matkustelen siksi verran paljon ainakin Porvooseen ja Osloon.
17.11.2010
Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia
Työttömyys, köyhyys, syrjäytyminen ja tietyssä määrin sairaus, tai ainakin sairastavuus ovat paitsi yksilön traagista tilaa kuvaavia indikaattoreita mutta myös sosiaalisia ilmiöitä. Eivätkä mitä tahansa ilmiöitä, vaan ongelmia. Ne eivät ole vain ihmispolon itsensä ongelmia, vaan sosiaalisia ongelmia. Mutta siitä, että ne kuvaavat yksilön traagista tilaa, ei seuraa, että niiden syy tulee sälyttää yksilölle itselleen. Sitäpaitsi tärkeintä on, että kyseisistä ongelmista kärsivää ihmistä autetaan, syiden etsiminen on kuin etsisi tulipalon syytä sen sammuttamisen sijaan. Palomiestä, joka näin tekisi, kutsuisin hölmöläiseksi. Yhteiskunta, joka ulkoistaa väestövastuunsa alueellaan asuvista kansalaisista, on tällainen hölmöläinen. Eikä mikä tahansa hölmöläinen, vaan historiansa unohtanut ja vastuuton hölmöläinen.
Uusliberalismin erottaa nähdäkseni perinteisestä liberalismista se, että siinä tahdotaan nähdä markkinat kaiken poliittisen ohjauksen ulkopuolisena, neutraalina ja ei-moraalisena subjektina. Eivät markkinat mikään subjekti ole. Markkinat koostuvat subjekteista, jollaisia ovat yritykset ja ihmiset. Ja markkinoilla on sääntöjä, rooleja ja normeja, joita voidaan tosin rikkoa, mutta sääntöjä rikotaan missä tahansa: koulun pihalla, luodessa uutta taidetta tai liikenteessä. Ei uusliberalismi kuitenkaan ole vailla moraalia: se moraali, jonka se on irrottanut markkinoilta, käytetään kelvottomien markkinasubjektien moralisointiin. Uusliberalistille sellainen ihminen, joka ei kykene itse uusintamaan omaa työvoimaansa, on kelvoton, arvoton ja itse asiassa hänet sietäisi tuhota.
Uusliberalismi, joka on tuonut talousliberalismin takaisin paraatiovista, on samalla salakuljettanut Troijan puuhevosen tavoin takaovesta elämäntapa-ja kulttuurikonservatismin. Tarkoitan sellaista patamustaa porvallismia, jossa päräytetään sos-varoitussignaali kun nähdään vilaus tai edes vihjauskaan mistään, missä on ”sosiaalinen”, varmaan siksi että sitä luullaan sosialismiksi.
Kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Samoin uskonto. Ja tavat. Puhumattakaan rooleista ja normeista, jotka niihin liittyvät ja jotka pitävät kyseiset ilmiöt kasassa. Hyvänä esimerkkinä käyköön liikennekulttuuri, joka ei ole vain sosiaalinen ilmiö, vaan kaksoissiteellä varmistettu sosiaalinen ilmiö. Kokoomuslaiset, jotka kuvittelevat liikenteen koostuvan atomistisesti omissa koppakuoriaisissaan ajelehtivista subjekteista, syyllistyvät kaksinkertaiseen väärinymmärrykseen. Liikenne, jos mikä,on perin juuri sosiaalinen ilmiö, jossa joka ikisen subjektin valinnat vaikuttavat kaikkiin muihin. Eivät vain tien päällä vaan siinä, onko ylipäätään olemassa tietä, jonka päällä olla. Ja jokaisen yksilöllisen liikkujasubjektin liikkuminen, atomistista tai ei, vaikuttaa toisten tottumuksiin sitä kautta, että jos jollakin liikennemuodolla on kysyntää, tällä voidaan perustella myös sen tarjonta. Tosin yhtä lailla tarjonta vaikuttaa kysyntään. Tämän tietää jokainen, joka on seurannut veden käyttäytymistä kun hiekkarannalle kaivetaan kanava.
Jokaisen yksilöllisen subjektin kokemukset toimivat ohjausvaikutuksina hänen henkilökohtaisille tuleville preferensseilleen. Suomeksi: hän sisäistää vallitsevan ja ottaa siihen kantaa, tavalla tai toisella. Hän joko toimii kuten enemmistö tai eri tavoin kuin enemmistö. Siis: liikenne on sosiaalinen ilmiö ja kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Olisin yllättynyt, mikäli myös liikennekulttuuri ei olisi sosiaalinen ilmiö.
Markkinat eivät ole subjekti. Ne koostuvat subjekteista. Sellaisina – oikeina tai näennäisinä markkinoina - ne ovat perin juurin sosiaalinen ilmiö, kuluttajineen, asiakkaineen, tuottajineen, tilaajineen ja ties minä subjekteineen, oikeine tai näennäisineen. Joka luulee markkinoiden olevan subjekti, itse asiassa olettaa kovin vähän ihmisen kykyjä ja mahdollisuuksia olla subjekti. Haloo uuslib./Kokoomus! Minä luulin, että te uskoitte ihmisiin, heidän yksilöllisiin mahdollisuuksiinsa, haluihinsa, tahtoonsa, kykyihinsä ja valintoihinsa! Siis: ovatko ihmiset valitsevia subjekteja vai vain markkinoiden akanvirrassa ajelehtevia uppotukkeja? Voisitteko selventää? Ovat vai eivät? Asia ei taida olla teille itsellennekään selvä.
Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia. Ei Hitler ollut natsismin syy tai Stalin stalinismin. Syyt olivat aikansa historiallisessa, kulttuurisessa, poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa riittävän - tai liian - moni ihmisyksilö unohti olevansa subjekti. Ei vähiten näiden historiallisten tragedioiden opettamana on syytä muistuttaa, mikä ihminen on: tiedostava, ajatteleva, luova, tunteva, moraalinen, tulkitseva ja arvokas subjekti. Jos nyt joku ei tätä muistaisi.
Uusliberalismin erottaa nähdäkseni perinteisestä liberalismista se, että siinä tahdotaan nähdä markkinat kaiken poliittisen ohjauksen ulkopuolisena, neutraalina ja ei-moraalisena subjektina. Eivät markkinat mikään subjekti ole. Markkinat koostuvat subjekteista, jollaisia ovat yritykset ja ihmiset. Ja markkinoilla on sääntöjä, rooleja ja normeja, joita voidaan tosin rikkoa, mutta sääntöjä rikotaan missä tahansa: koulun pihalla, luodessa uutta taidetta tai liikenteessä. Ei uusliberalismi kuitenkaan ole vailla moraalia: se moraali, jonka se on irrottanut markkinoilta, käytetään kelvottomien markkinasubjektien moralisointiin. Uusliberalistille sellainen ihminen, joka ei kykene itse uusintamaan omaa työvoimaansa, on kelvoton, arvoton ja itse asiassa hänet sietäisi tuhota.
Uusliberalismi, joka on tuonut talousliberalismin takaisin paraatiovista, on samalla salakuljettanut Troijan puuhevosen tavoin takaovesta elämäntapa-ja kulttuurikonservatismin. Tarkoitan sellaista patamustaa porvallismia, jossa päräytetään sos-varoitussignaali kun nähdään vilaus tai edes vihjauskaan mistään, missä on ”sosiaalinen”, varmaan siksi että sitä luullaan sosialismiksi.
Kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Samoin uskonto. Ja tavat. Puhumattakaan rooleista ja normeista, jotka niihin liittyvät ja jotka pitävät kyseiset ilmiöt kasassa. Hyvänä esimerkkinä käyköön liikennekulttuuri, joka ei ole vain sosiaalinen ilmiö, vaan kaksoissiteellä varmistettu sosiaalinen ilmiö. Kokoomuslaiset, jotka kuvittelevat liikenteen koostuvan atomistisesti omissa koppakuoriaisissaan ajelehtivista subjekteista, syyllistyvät kaksinkertaiseen väärinymmärrykseen. Liikenne, jos mikä,on perin juuri sosiaalinen ilmiö, jossa joka ikisen subjektin valinnat vaikuttavat kaikkiin muihin. Eivät vain tien päällä vaan siinä, onko ylipäätään olemassa tietä, jonka päällä olla. Ja jokaisen yksilöllisen liikkujasubjektin liikkuminen, atomistista tai ei, vaikuttaa toisten tottumuksiin sitä kautta, että jos jollakin liikennemuodolla on kysyntää, tällä voidaan perustella myös sen tarjonta. Tosin yhtä lailla tarjonta vaikuttaa kysyntään. Tämän tietää jokainen, joka on seurannut veden käyttäytymistä kun hiekkarannalle kaivetaan kanava.
Jokaisen yksilöllisen subjektin kokemukset toimivat ohjausvaikutuksina hänen henkilökohtaisille tuleville preferensseilleen. Suomeksi: hän sisäistää vallitsevan ja ottaa siihen kantaa, tavalla tai toisella. Hän joko toimii kuten enemmistö tai eri tavoin kuin enemmistö. Siis: liikenne on sosiaalinen ilmiö ja kulttuuri on sosiaalinen ilmiö. Olisin yllättynyt, mikäli myös liikennekulttuuri ei olisi sosiaalinen ilmiö.
Markkinat eivät ole subjekti. Ne koostuvat subjekteista. Sellaisina – oikeina tai näennäisinä markkinoina - ne ovat perin juurin sosiaalinen ilmiö, kuluttajineen, asiakkaineen, tuottajineen, tilaajineen ja ties minä subjekteineen, oikeine tai näennäisineen. Joka luulee markkinoiden olevan subjekti, itse asiassa olettaa kovin vähän ihmisen kykyjä ja mahdollisuuksia olla subjekti. Haloo uuslib./Kokoomus! Minä luulin, että te uskoitte ihmisiin, heidän yksilöllisiin mahdollisuuksiinsa, haluihinsa, tahtoonsa, kykyihinsä ja valintoihinsa! Siis: ovatko ihmiset valitsevia subjekteja vai vain markkinoiden akanvirrassa ajelehtevia uppotukkeja? Voisitteko selventää? Ovat vai eivät? Asia ei taida olla teille itsellennekään selvä.
Sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat sosiaalisia. Ei Hitler ollut natsismin syy tai Stalin stalinismin. Syyt olivat aikansa historiallisessa, kulttuurisessa, poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa, jossa riittävän - tai liian - moni ihmisyksilö unohti olevansa subjekti. Ei vähiten näiden historiallisten tragedioiden opettamana on syytä muistuttaa, mikä ihminen on: tiedostava, ajatteleva, luova, tunteva, moraalinen, tulkitseva ja arvokas subjekti. Jos nyt joku ei tätä muistaisi.
12.11.2010
Kaupunkimetsien suojeleminen voi vaarantaa terveytesi
Venäläisessä Himikin kaupungissa ilmestyvän lehden toimittaja Mihail Beketov pahoinpideltiin pyörätuolipotilaaksi loppuiäkseen, koska hän ”erehtyi” kritisoimaan paikallisia viranomaisia moottoritien rakentamisesta Himik-metsän läpi. Jo aikaisemmin Beketovia oltiin uhkailtu murhaamalla hänen koiransa ja polttamalla hänen autonsa.
Luonnonsuojelu on rankkaa. Se tuottaa joskus hienoja voittoja mutta myös toisinaan katkeria ja turhauttaviakin häviöitä. Suomessa kaupunkimetsien suojelu ei kuitenkaan ole vaarallista.
Nostan hattua Heidi Hautalalle, joka jaksaa nostaa esille venäläisiä sananvapauden rikkomuksia. Miksi niiden tietäminen on tärkeää? Siksi, että Venäjä on Suomelle tärkeä maa. Siksi, että ihmisoikeudet ja sananvapaus ovat universaaleja. Siksi, että on tärkeää tukea luonnon- ja ympäristönsuojelua maissa, joissa se on tähän saakka työnnetty tärkeämmäksi katsotun turbokapitalismin tiellä olevana esteenä puskutraktorilla kaatopaikalle.
Beketovin traagisen tarinan voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Beketov on kaupunkimetsien suojelun sankari!
Luonnonsuojelu on rankkaa. Se tuottaa joskus hienoja voittoja mutta myös toisinaan katkeria ja turhauttaviakin häviöitä. Suomessa kaupunkimetsien suojelu ei kuitenkaan ole vaarallista.
Nostan hattua Heidi Hautalalle, joka jaksaa nostaa esille venäläisiä sananvapauden rikkomuksia. Miksi niiden tietäminen on tärkeää? Siksi, että Venäjä on Suomelle tärkeä maa. Siksi, että ihmisoikeudet ja sananvapaus ovat universaaleja. Siksi, että on tärkeää tukea luonnon- ja ympäristönsuojelua maissa, joissa se on tähän saakka työnnetty tärkeämmäksi katsotun turbokapitalismin tiellä olevana esteenä puskutraktorilla kaatopaikalle.
Beketovin traagisen tarinan voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Beketov on kaupunkimetsien suojelun sankari!
9.11.2010
Työssäkäyntialueen gravitaatiomalli
Työnhakija voidaan velvoittaa vastaanottamaan työtä tai "työllistämistä edistäviä palveluita" 80 kilometrin säteellä hänen kodistaan. Näen ajatuksen taustalle piilotetun keskustalaista aluepolitiikkaa, jossa suomalaiset asetetaan samanarvoiseen asemaan riippumatta siitä, missä ja minkäkokoisissa paikoissa he asuvat. Tämän ajatellaan pitävän Suomen asuttuna. Kuitenkin, ajatus työssäkäyntialueesta paradoksaalisesti lyö tätä tavoitetta korville.
Eri kokoiset paikat eroavat toisistaan hyvinkin monessa suhteessa, ihan riippumatta siitä, kuinka paljon valoa niihin jaksetaan kantaa aluepolitiikan nimissä. Mitä isompi paikka, sitä enemmän työvoimaa, sitä enemmän työpaikkoja, sitä enemmän asuntoja ja sitä enemmän liikennettä ja muuta infrastruktuuria.
Gravitaatiomallissa kahden paikkakunnan välinen vetovoima on sitä suurempi, mitä suuremmista paikkakunnista on kyse ja mitä pienempi niiden välimatka on. Jos leikittäisiin, että paikkakunnat ovat fyysisiä kappaleita, silloin suuremmalla kappaleella on suurempi vetovoima.
Gravitaatiomalli on tietenkin raaka yleistys, eikä tee oikeutta paikkojen yksilöllisille erityispiirteille, kuten luonnonvarojen läheisyydelle. Kuitenkin empiria vahvistaa säännön: aika harvassa ovat esimerkiksi Helsingistä Pornaisiin työn perässä sukkuloijat, esimerkiksi siitä ihan pikkuriikkisestä syystä, että Pornaisissa on - tietenkin - vähemmän työpaikkoja että homogeenisempi työpaikkatarjonta. Sen sijaan esimerkiksi juuri sieltä Pornaisista kyllä tullaan Helsinkiin töihin. Siihen, miksi siellä asutaan, en aio tässä sanoa mitään, esimerkiksi siitä syystä että en osaa.
Työssäkäyntialueen tulee olla sellainen, jonka sisäpuolella on olemassa työmarkkinat. Ja Lapissa tämän alueen voi joutua piirtämään harpilla, jonka säde on 300 kilometriä. Tai enemmän. Esimerkiksi Utsjoen Nuorgamista lähimpään edes keskisuureen kaupunkiin, Rovaniemelle, on 496 kilometriä. Minne olisi Helsingistä 496kilometriä? Esimerkiksi Kokkolaan.
Jos 80 kilometriä Etelä-Suomessa vie aivan toiseen todellisuuteen, Lapissa se voi olla matka lähimpään kauppaan. Siis hyvässä tapauksessa. Sehän on sellainen poronkusema. Käytännössä työssäkäyntietäisyyden asettaminen 80 kilometriin johtaa syrjäseutujen tyhjenemiseen, koska eihän nyt esimerkiksi Enontekiön, Inarin tai Sodankylän perukoilta välttämättä ole ainuttakaan työpaikkaa saatavilla 80 kilometrin sisäpuolella, jos kunnan sisälläkin välimatka suunnikkaan kärjestä toiseen on yli 200 kilometriä. 200 kilometriä?! Kyllä. Sama välimatka kuin Helsingistä Mikkeliin tai Raumalle.
Eivät vaan paikkakunnat eroa toisistaan, vaan myös niiden ihmisten elämäntavat. Suurten kaupunkien asukkailla on vähemmän autoja kuin pienien paikkakuntien asukkailla, koska suurissa kaupungeissa on parempi joukkoliikenne ja pienemmät etäisyydet. Jos vaaditaan työpaikan tai muun työllisyyshyödykkeen vastaanottamista, tällöin sen täytyy olla käyttäjänsä/hakijansa/asiakkaansa ulottuvissa.
Yksi mahdollisuus päivittää gravitaatiomallia olisi käyttää matka-aikaa välimatkan sijasta. Tässäkin tosin on ongelmansa, sillä matka-aika on teoreettinen ideaali, joka olettaa ja arvottaa matkustamiseen käytetyn matkustusvälineen. Ja lyhyillä matkoilla ja suurissa kaupungeissa matkustusvälineissä on eniten valinnanvaraa. Siis: mitä suurempi on paikan painovoima, sitä enemmän matkustusvälineissä on valinnanvaraa.
Jos esimerkiksi Munkkivuoresta Vallilaan bussilla kestää saman ajan kuin bussilla Porvoosta, kävellen Oulunkylästä tai pyörällä Myyrmäestä, mikä matkustusväline valitaan normiksi? Jollei matkustavainen työnhakija yllä tietyssä normiajassa työhyödykkeensä ääreen, seuraako siitä sanktioita? Saako sanktioista vapautuksia, jos hänellä puhkeaa pyöränrengas tai bussi jää jumiin? Mistä saa todistuksia näistä itsestä riippumattomista hidasteista? Pitääkö työnhakija velvoittaa käyttämään aina nopeinta matkustusvälinettä? Mikä se on? Ja mikä on matkustusväline? Jos esimerkiksi jalat ovat matkustusväline, miksei kenkiä voi vähentää verotuksessa?
Koko Suomessa ei vaan ole mielekästä käyttää yhtä yksiselitteistä työssäkäyntialueen määritelmää. Jos halutaan, että lappilaisille työttömille työnhakijoille on olemassa työmarkkinat, ja että työpaikkojen tarjonnasta seuraisi työnhakijalle velvoite, samalla logiikalla helsinkiläinen työtön pitää velvoittaa menemään ansioluettelonviilauskurssille Mikkeliin tai Raumalle. Tässä ei olisi mitään järkeä. Jos työssäkäyntialuetta käytetään, se pitää määritellä gravitaatiomallin mukaan, alueellisesti ja tosiasiallisten liikenneyhteyksien perusteella.
Eri kokoiset paikat eroavat toisistaan hyvinkin monessa suhteessa, ihan riippumatta siitä, kuinka paljon valoa niihin jaksetaan kantaa aluepolitiikan nimissä. Mitä isompi paikka, sitä enemmän työvoimaa, sitä enemmän työpaikkoja, sitä enemmän asuntoja ja sitä enemmän liikennettä ja muuta infrastruktuuria.
Gravitaatiomallissa kahden paikkakunnan välinen vetovoima on sitä suurempi, mitä suuremmista paikkakunnista on kyse ja mitä pienempi niiden välimatka on. Jos leikittäisiin, että paikkakunnat ovat fyysisiä kappaleita, silloin suuremmalla kappaleella on suurempi vetovoima.
Gravitaatiomalli on tietenkin raaka yleistys, eikä tee oikeutta paikkojen yksilöllisille erityispiirteille, kuten luonnonvarojen läheisyydelle. Kuitenkin empiria vahvistaa säännön: aika harvassa ovat esimerkiksi Helsingistä Pornaisiin työn perässä sukkuloijat, esimerkiksi siitä ihan pikkuriikkisestä syystä, että Pornaisissa on - tietenkin - vähemmän työpaikkoja että homogeenisempi työpaikkatarjonta. Sen sijaan esimerkiksi juuri sieltä Pornaisista kyllä tullaan Helsinkiin töihin. Siihen, miksi siellä asutaan, en aio tässä sanoa mitään, esimerkiksi siitä syystä että en osaa.
Työssäkäyntialueen tulee olla sellainen, jonka sisäpuolella on olemassa työmarkkinat. Ja Lapissa tämän alueen voi joutua piirtämään harpilla, jonka säde on 300 kilometriä. Tai enemmän. Esimerkiksi Utsjoen Nuorgamista lähimpään edes keskisuureen kaupunkiin, Rovaniemelle, on 496 kilometriä. Minne olisi Helsingistä 496kilometriä? Esimerkiksi Kokkolaan.
Jos 80 kilometriä Etelä-Suomessa vie aivan toiseen todellisuuteen, Lapissa se voi olla matka lähimpään kauppaan. Siis hyvässä tapauksessa. Sehän on sellainen poronkusema. Käytännössä työssäkäyntietäisyyden asettaminen 80 kilometriin johtaa syrjäseutujen tyhjenemiseen, koska eihän nyt esimerkiksi Enontekiön, Inarin tai Sodankylän perukoilta välttämättä ole ainuttakaan työpaikkaa saatavilla 80 kilometrin sisäpuolella, jos kunnan sisälläkin välimatka suunnikkaan kärjestä toiseen on yli 200 kilometriä. 200 kilometriä?! Kyllä. Sama välimatka kuin Helsingistä Mikkeliin tai Raumalle.
Eivät vaan paikkakunnat eroa toisistaan, vaan myös niiden ihmisten elämäntavat. Suurten kaupunkien asukkailla on vähemmän autoja kuin pienien paikkakuntien asukkailla, koska suurissa kaupungeissa on parempi joukkoliikenne ja pienemmät etäisyydet. Jos vaaditaan työpaikan tai muun työllisyyshyödykkeen vastaanottamista, tällöin sen täytyy olla käyttäjänsä/hakijansa/asiakkaansa ulottuvissa.
Yksi mahdollisuus päivittää gravitaatiomallia olisi käyttää matka-aikaa välimatkan sijasta. Tässäkin tosin on ongelmansa, sillä matka-aika on teoreettinen ideaali, joka olettaa ja arvottaa matkustamiseen käytetyn matkustusvälineen. Ja lyhyillä matkoilla ja suurissa kaupungeissa matkustusvälineissä on eniten valinnanvaraa. Siis: mitä suurempi on paikan painovoima, sitä enemmän matkustusvälineissä on valinnanvaraa.
Jos esimerkiksi Munkkivuoresta Vallilaan bussilla kestää saman ajan kuin bussilla Porvoosta, kävellen Oulunkylästä tai pyörällä Myyrmäestä, mikä matkustusväline valitaan normiksi? Jollei matkustavainen työnhakija yllä tietyssä normiajassa työhyödykkeensä ääreen, seuraako siitä sanktioita? Saako sanktioista vapautuksia, jos hänellä puhkeaa pyöränrengas tai bussi jää jumiin? Mistä saa todistuksia näistä itsestä riippumattomista hidasteista? Pitääkö työnhakija velvoittaa käyttämään aina nopeinta matkustusvälinettä? Mikä se on? Ja mikä on matkustusväline? Jos esimerkiksi jalat ovat matkustusväline, miksei kenkiä voi vähentää verotuksessa?
Koko Suomessa ei vaan ole mielekästä käyttää yhtä yksiselitteistä työssäkäyntialueen määritelmää. Jos halutaan, että lappilaisille työttömille työnhakijoille on olemassa työmarkkinat, ja että työpaikkojen tarjonnasta seuraisi työnhakijalle velvoite, samalla logiikalla helsinkiläinen työtön pitää velvoittaa menemään ansioluettelonviilauskurssille Mikkeliin tai Raumalle. Tässä ei olisi mitään järkeä. Jos työssäkäyntialuetta käytetään, se pitää määritellä gravitaatiomallin mukaan, alueellisesti ja tosiasiallisten liikenneyhteyksien perusteella.
8.11.2010
Laumasieluisuus ja huono itsetunto ovat koulukiusaamisen syyt
Viime aikoina koulukiusaamisesta on taas puhuttu, ja hyvä niin. Puheenvuoroissa syitä kiusaamiseen ollaan sälytetty milloin kiusatulle, milloin kiusaajalle ja silloin kiusatun vanhemmille ja tällöin kiusaajan vanhemmille. Tai koululle. Yhtään esitystä, mitä kiusaamisen vaikutuksille tai syille voitaisi tehdä en ole tältä syytöksien pallottelulta nähnyt.
En halua yhtään vähätellä kiusaamista. Koulukiusaamista ei pidä hyväksyä mutta sen syitä kannattaa ymmärtää, ja useimmiten ymmärtäminen auttaa kestämään elämän vaikeitakin kokemuksia, joita jokainen meistä kohtaa. Eikä ole mitään objektiivista mittaria kokemuksien mittaamiseen.
Minä olin systemaattisesti useiden eri henkilöiden kiusaama kouluni alkumetreiltä ysiluokan syksyyn kolmessa eri peruskoulussa. Sitten ysiluokan keväälle tultaessa se loppui kuin seinään. Onko syynä sitten lapsien kasvaminen vai eriyttävä opetus siihen, että lukioon menevien ja ei lukioon menevien koululaisten välille muodostui kuin näkymätön seinä, en tiedä.
Ei tietenkään ollut kivaa tulla kiusatuksi. Suomalaisena minussakin asui vahva suomalainen, etenkin suomalaisen miehen selviytymisen eetos, jossa purraan hammasta ja heikkouden osoittaminen on – heikkouden osoitus. En sanallakaan vihjaissut vanhemmilleni juuri koskaan juuri mitään. Ajattelin, että en halua huolestuttaa heitä.
Jo aika nuorena ymmärsin, että kiusaaminen on heikkouden osoitus. Kiusaajat ovat laumasieluisia yksilöitä, joiden itsekunnoitus ja minäkuva on täysin riippuvainen siitä, mitä sarvikuonot heistä ajattelevat.
Minä olin varmaankin vaikea pala purtavaksi. Opin lukemaan jo kolmivuotiaana, tiesin monista asioista enemmän kuin opettajani, puhumattakaan luokkatovereistani. Enkä piilottanut sitä yhtään vakan alle. Puhuin myös kuin professori enkä pukeutunut Adidas Jaguareihin ja mikmäkin kivipestyihin, vaan pikemminkin Ahovalinnan collegeihin ja US Army –maastopukuun. Minua eivät kiusanneet vain koululaiset vaan myös opettajat. En kuitenkaan katso, että vanhempieni tehtävä olisi ollut pukea minut näihin oman aikani koulu-uniformuihin, maksoi mitä maksoi.
En näe ainuttakaan syytä olla katkera kenellekään. En kiusaajilleni, koululle tai vanhemmilleni. Moni kiusaaja, johon olen törmännyt koulun jälkeen, on pyytänyt minulta jälkikäteen ihan rehellisesti anteeksi. Ja yksi pyysi jo miltei heti peruskoulun loppumisen jälkeen.
Sanotaan, että sanat voivat satuttaa enemmän kuin nyrkit. Rohkenen olla hieman eri mieltä. Nyrkit voivat tappaa. Sanat voivat vain loukata. Mitä vahvempi identiteetti, sitä vähemmän ne loukkaavat. Voi olla, että kiusaamisesta on tullut omia kouluaikojani raaempaa; minulle ei fyysisesti käynyt juuri kuinkaan, mihin osuutensa oli ehkä se, että kasvoin fyysisesti varhain. Omilta kouluajoiltani muistan vain muutaman tapauksen, jossa joku sai koulussa ns. köniinsä, ja nyttemmin kuulemma väkivallasta on tullut paljon omia kouluaikojani silmittömämpää.
Jossain ollaan kuitenkin edistyttykin: esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ollut omassa koulutodellisuudessani mitenkään läsnä. Jos jollakin oli valtaväestöstä poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, siitä oltiin siis hys hys. Omana kouluaikanani maahanmuuttajia oli myös paljon nykyistä vähemmän, ja koulujen monikulttuuristumisen voisi luulla johtaneen etnis-kulttuurisen toleranssin lisääntymiseen. No, en mä nyt tiedä. Ne kolme luokkatoveriani, jotka tai joiden vanhemmat olivat syntyneet muualla kuin Suomessa, olivat sosiaalisesti varsin suosittuja ja pidettyjä ihmisiä.
En tietenkään halua vähätellä henkisen väkivallan vaikutuksia. Pahin tietämäni esimerkki henkisestä koulukiusaamisesta kohdistui pitkäaikaisimpaan koulukaveriini, jonka takin selkämykseen kiinnitettiin käytetty kortsu. Tämän ”vitsin” tarkoitus oli kai julistaa kaikelle kansalle, että tällä kaverilla ei ollut tärkeäksi ajateltua miehiseen kasvuun kuuluvaa pääomaa eli seksikokemuksia. Mitä tuskin oli juuri kellään kiusaajistakaan, olimmehan 15-vuotiaita.
Kasvatusvastuun jakaminen koko kylälle on ehkä liioittelua, mutta jo sattuneet tapaukset tulisi käsitellä koko koulun kesken. Koko koulun siksi, että molempien osapuolten ”taustayhteisöt” eli kaveripiirit tulee saada mukaan ja jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua kiusaamiseen sellaista nähdessään, tapahtui sitten koulussa, kadulla, talossa tai puutarhassa. Ennen kaikkea kuitenkin pitäisi tukea lasten vahvan ja myönteisen itsetunnon kehittymistä. Johan loppuisivat koulukiusaamiset, ihan kokonaan!
Toivon sydämestäni kaikkea hyvää kaikille kiusaajilleni. Minun elämäni on niin arvokas, että en halua pilata sitä katkeruudella jalkojen juuressa inisseitä hyttysiä kohtaan, joka ulottuu kymmenien vuosien päähän. Suomalaiseen kulttuuriin pesiytyneiden itsellisen selviytymisen suo, kuokka ja jussi-asenteessa ja marttyyriydessä olisi myös paljon poispestävää.
En halua yhtään vähätellä kiusaamista. Koulukiusaamista ei pidä hyväksyä mutta sen syitä kannattaa ymmärtää, ja useimmiten ymmärtäminen auttaa kestämään elämän vaikeitakin kokemuksia, joita jokainen meistä kohtaa. Eikä ole mitään objektiivista mittaria kokemuksien mittaamiseen.
Minä olin systemaattisesti useiden eri henkilöiden kiusaama kouluni alkumetreiltä ysiluokan syksyyn kolmessa eri peruskoulussa. Sitten ysiluokan keväälle tultaessa se loppui kuin seinään. Onko syynä sitten lapsien kasvaminen vai eriyttävä opetus siihen, että lukioon menevien ja ei lukioon menevien koululaisten välille muodostui kuin näkymätön seinä, en tiedä.
Ei tietenkään ollut kivaa tulla kiusatuksi. Suomalaisena minussakin asui vahva suomalainen, etenkin suomalaisen miehen selviytymisen eetos, jossa purraan hammasta ja heikkouden osoittaminen on – heikkouden osoitus. En sanallakaan vihjaissut vanhemmilleni juuri koskaan juuri mitään. Ajattelin, että en halua huolestuttaa heitä.
Jo aika nuorena ymmärsin, että kiusaaminen on heikkouden osoitus. Kiusaajat ovat laumasieluisia yksilöitä, joiden itsekunnoitus ja minäkuva on täysin riippuvainen siitä, mitä sarvikuonot heistä ajattelevat.
Minä olin varmaankin vaikea pala purtavaksi. Opin lukemaan jo kolmivuotiaana, tiesin monista asioista enemmän kuin opettajani, puhumattakaan luokkatovereistani. Enkä piilottanut sitä yhtään vakan alle. Puhuin myös kuin professori enkä pukeutunut Adidas Jaguareihin ja mikmäkin kivipestyihin, vaan pikemminkin Ahovalinnan collegeihin ja US Army –maastopukuun. Minua eivät kiusanneet vain koululaiset vaan myös opettajat. En kuitenkaan katso, että vanhempieni tehtävä olisi ollut pukea minut näihin oman aikani koulu-uniformuihin, maksoi mitä maksoi.
En näe ainuttakaan syytä olla katkera kenellekään. En kiusaajilleni, koululle tai vanhemmilleni. Moni kiusaaja, johon olen törmännyt koulun jälkeen, on pyytänyt minulta jälkikäteen ihan rehellisesti anteeksi. Ja yksi pyysi jo miltei heti peruskoulun loppumisen jälkeen.
Sanotaan, että sanat voivat satuttaa enemmän kuin nyrkit. Rohkenen olla hieman eri mieltä. Nyrkit voivat tappaa. Sanat voivat vain loukata. Mitä vahvempi identiteetti, sitä vähemmän ne loukkaavat. Voi olla, että kiusaamisesta on tullut omia kouluaikojani raaempaa; minulle ei fyysisesti käynyt juuri kuinkaan, mihin osuutensa oli ehkä se, että kasvoin fyysisesti varhain. Omilta kouluajoiltani muistan vain muutaman tapauksen, jossa joku sai koulussa ns. köniinsä, ja nyttemmin kuulemma väkivallasta on tullut paljon omia kouluaikojani silmittömämpää.
Jossain ollaan kuitenkin edistyttykin: esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ollut omassa koulutodellisuudessani mitenkään läsnä. Jos jollakin oli valtaväestöstä poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, siitä oltiin siis hys hys. Omana kouluaikanani maahanmuuttajia oli myös paljon nykyistä vähemmän, ja koulujen monikulttuuristumisen voisi luulla johtaneen etnis-kulttuurisen toleranssin lisääntymiseen. No, en mä nyt tiedä. Ne kolme luokkatoveriani, jotka tai joiden vanhemmat olivat syntyneet muualla kuin Suomessa, olivat sosiaalisesti varsin suosittuja ja pidettyjä ihmisiä.
En tietenkään halua vähätellä henkisen väkivallan vaikutuksia. Pahin tietämäni esimerkki henkisestä koulukiusaamisesta kohdistui pitkäaikaisimpaan koulukaveriini, jonka takin selkämykseen kiinnitettiin käytetty kortsu. Tämän ”vitsin” tarkoitus oli kai julistaa kaikelle kansalle, että tällä kaverilla ei ollut tärkeäksi ajateltua miehiseen kasvuun kuuluvaa pääomaa eli seksikokemuksia. Mitä tuskin oli juuri kellään kiusaajistakaan, olimmehan 15-vuotiaita.
Kasvatusvastuun jakaminen koko kylälle on ehkä liioittelua, mutta jo sattuneet tapaukset tulisi käsitellä koko koulun kesken. Koko koulun siksi, että molempien osapuolten ”taustayhteisöt” eli kaveripiirit tulee saada mukaan ja jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua kiusaamiseen sellaista nähdessään, tapahtui sitten koulussa, kadulla, talossa tai puutarhassa. Ennen kaikkea kuitenkin pitäisi tukea lasten vahvan ja myönteisen itsetunnon kehittymistä. Johan loppuisivat koulukiusaamiset, ihan kokonaan!
Toivon sydämestäni kaikkea hyvää kaikille kiusaajilleni. Minun elämäni on niin arvokas, että en halua pilata sitä katkeruudella jalkojen juuressa inisseitä hyttysiä kohtaan, joka ulottuu kymmenien vuosien päähän. Suomalaiseen kulttuuriin pesiytyneiden itsellisen selviytymisen suo, kuokka ja jussi-asenteessa ja marttyyriydessä olisi myös paljon poispestävää.
5.11.2010
Media, itsestään soittava tuuba
Tässä eräänä iltapäivänä ostaessani Suomen parasta urheilulehteä jouduin ostamaan myös yhden kappaleen Suomen toista iltapäivälehteä, koska se on kinkku, jonka saa kun ostaa sohvan. No, vaikka olisin ostanut sen toisen, senkin pääuutinen oli ihan sama. Joku ei vain tv:stä vaan tositv:stä tuttu oli reinkarnoitunut toiseen tositv-ohjelmaan, ja hänen – en muista kumpi se oli – huono tai hyvä suorituksensa tässä proggiksessa oli sen homman ”clue”.
Ei tarvitse olla ns. spin doctor näiden spin offien havaitsemiseen. Ei tarvitse edes katsoa televisiota. Kun vielä television edellisessä sukupolvessa spin off tarkoitti sitä, että jostakin televisiosarjasta tuttu hahmo sai oman televisio-ohjelmansa, nyt ei edes tarvita omaa ohjelmaa. Nämä ihmiset kun ovat ohjelma itse.
Kun tässä juuri eräs räsäsläinen ehdokas valitteli homoseksuaalien Hollywood-avusteista salaliittoa, joka yrittää vallata maailman ja tajuntamme, eihän kyse ole median ja homojen salaliitosta. Kyse on median ja mainostajien salaliitosta. Minun teoriani nimittäin on, että tämä ”sisällöntuotanto” on mainostajien kehittämä Troijan hevonen, jolla perustellaan kokoomuslainen valinnanvapaus, jossa kanavasurffailu tuottaa saman formaatin eri kielisiä versioita, ja lehtisurffailu samojen hahmojen (vai ovatko he ihmisiä?) toisintoja kopionomaisesti. Toimittajalla on nykyään helppoa: jutunaiheita ei enää tarvitse keksiä. Ne on jo annettu. Riittää että monistaa ne. Sama pätee tuottajiin.
Kun kanadalainen Marshall McLuhan kirjoitti 60-luvulla, että väline on viesti, hän ei ehkä osannut ounastella mitään tällaista. Väline on ehkä viesti mutta se on aina ennen kaikkea väline. Ja McLuhan vielä tarkemmin erotteli välineet kuumiin ja kylmiin. Kuumilla oli sisältöä jo itsessään, kuten kirjoilla, ja kylmät olivat kuin jääkaappeja. Ne piti täyttää. Sisällöntuotannon aikakaudella väline on kuitenkin muuttunut itseisarvoksi. Niiden tehtävänä ei enää ole välittää vaan luoda todellisuutta. Jääkaapeista on tullut runsaudensarvia, jotka monistavat rajattomasti yhtä ainutta burgeria. Saa olla täysin pihalla alkuperäisestä taideteoksesta ja silti pystyy osallistumaan kahvipöytäkeskusteluihin. Jos nimittäin näkee sen tarpeelliseksi, antaa mediatodellisuuden käyttää itseään kuin kazoota, joka soi tuulessa.
Kun räsäsläiset ovat huolissaan lööppitodellisuuden raiskaavan satunnaiset r-kioskin ohimatkaajistat, jotka yrittävät välttää tupakkatyttöjen verkoston heille tuputtamia paheita, he ovat oikeilla linjoilla. Media valtaa tajuntamme, tahdoimme tai emme. Kyse ei kuitenkaan ole vain seksin, huumeiden ja rokkenrollin invaasiosta, joka likaa neitseelliset ja lapsenmieliset vaan todellisuuden korvautumisella väärällä tietoisuudella. On varmaan so last season toivoa edes joskus takaisin niitä aikoja, jolloin kanavia oli yksi, mutta minä haluan albanialaisen naisen arkipäivän ja ddr:läisen lapsikuoron takaisin, ja ainoastaan Kekkonen, maailmansota tai tulivuorenpurkaus voi ne keskeyttää!
Ei tarvitse olla ns. spin doctor näiden spin offien havaitsemiseen. Ei tarvitse edes katsoa televisiota. Kun vielä television edellisessä sukupolvessa spin off tarkoitti sitä, että jostakin televisiosarjasta tuttu hahmo sai oman televisio-ohjelmansa, nyt ei edes tarvita omaa ohjelmaa. Nämä ihmiset kun ovat ohjelma itse.
Kun tässä juuri eräs räsäsläinen ehdokas valitteli homoseksuaalien Hollywood-avusteista salaliittoa, joka yrittää vallata maailman ja tajuntamme, eihän kyse ole median ja homojen salaliitosta. Kyse on median ja mainostajien salaliitosta. Minun teoriani nimittäin on, että tämä ”sisällöntuotanto” on mainostajien kehittämä Troijan hevonen, jolla perustellaan kokoomuslainen valinnanvapaus, jossa kanavasurffailu tuottaa saman formaatin eri kielisiä versioita, ja lehtisurffailu samojen hahmojen (vai ovatko he ihmisiä?) toisintoja kopionomaisesti. Toimittajalla on nykyään helppoa: jutunaiheita ei enää tarvitse keksiä. Ne on jo annettu. Riittää että monistaa ne. Sama pätee tuottajiin.
Kun kanadalainen Marshall McLuhan kirjoitti 60-luvulla, että väline on viesti, hän ei ehkä osannut ounastella mitään tällaista. Väline on ehkä viesti mutta se on aina ennen kaikkea väline. Ja McLuhan vielä tarkemmin erotteli välineet kuumiin ja kylmiin. Kuumilla oli sisältöä jo itsessään, kuten kirjoilla, ja kylmät olivat kuin jääkaappeja. Ne piti täyttää. Sisällöntuotannon aikakaudella väline on kuitenkin muuttunut itseisarvoksi. Niiden tehtävänä ei enää ole välittää vaan luoda todellisuutta. Jääkaapeista on tullut runsaudensarvia, jotka monistavat rajattomasti yhtä ainutta burgeria. Saa olla täysin pihalla alkuperäisestä taideteoksesta ja silti pystyy osallistumaan kahvipöytäkeskusteluihin. Jos nimittäin näkee sen tarpeelliseksi, antaa mediatodellisuuden käyttää itseään kuin kazoota, joka soi tuulessa.
Kun räsäsläiset ovat huolissaan lööppitodellisuuden raiskaavan satunnaiset r-kioskin ohimatkaajistat, jotka yrittävät välttää tupakkatyttöjen verkoston heille tuputtamia paheita, he ovat oikeilla linjoilla. Media valtaa tajuntamme, tahdoimme tai emme. Kyse ei kuitenkaan ole vain seksin, huumeiden ja rokkenrollin invaasiosta, joka likaa neitseelliset ja lapsenmieliset vaan todellisuuden korvautumisella väärällä tietoisuudella. On varmaan so last season toivoa edes joskus takaisin niitä aikoja, jolloin kanavia oli yksi, mutta minä haluan albanialaisen naisen arkipäivän ja ddr:läisen lapsikuoron takaisin, ja ainoastaan Kekkonen, maailmansota tai tulivuorenpurkaus voi ne keskeyttää!
4.11.2010
Nuoret pois tyhjän päältä!
Kuva: Vilma Pakkanen, Tukeva-työvalmennussäätiön starttipaja
22.-23.11.2010 Helsinki Congress Paasitorni
Syksyn Kumppanuusfoorumi avaa näkymiä nuorten todellisuuteen ja tarjoaa ratkaisuja siihen, miten tukea nuorten osallisuutta ja kasvua oman elämänsä aktiivisiksi vaikuttajiksi. Keskustelun keskipisteessä ovat jo tyhjän päällä ja putoamisvaarassa olevat nuoret.
Seminaari on suunnattu työpajoilla, kouluissa, oppilaitoksissa, kunnissa ja seurakunnissa nuorten kanssa työskenteleville ammattilaisille, virkamiehille, päättäjille sekä muille nuorten tulevaisuudesta kiinnostuneille. Seminaarissa julkaistaan Valtakunnallisen työpajayhdistyksen tuottama pamfletti syrjäytymisestä ja köyhyydestä.
Ohjelma
Kumppanuusfoorumin kiinnostavissa alustuksissa pohditaan mm. tyhjän sisältöä, työ- ja elinkeinohallinnon keinoja, osallisuutta, ammatillisten perusvalmiuksien merkitystä nuorille, turvaverkkoja, vaihtoehtoisia koulutuspolkuja ja oppimisympäristöjä, sosiaalisen sirkuksen välineitä sekä valmennusyhteisön merkitystä nuorelle.
Seminaarin aiheisiin johdattelee, alustajia ja osallistujia haastaa rap-artisti Paleface, toimittaja Karri Miettinen.
Keskustelu jatkuu maanantain puheenvuorojen jälkeen Kumppanuuskokkareilla Paasiravintolassa.
Osallistumismaksu
Osallistumismaksuun 210€ TPY:n jäsenorganisaatioiden edustajilta ja 230€ muilta sisältyy kahden päivän seminaariohjelma, lounas, kaksi kahvia, Kumppanuus- kokkareiden ruoka- ja juomabuffet sekä kumppanuusfoorumissa julkistettava pamfletti syrjäytymisestä ja köyhyydestä.
Ilmoittautuminen
Ilmoittautuminen 10.11. mennessä. Laskutus ennakkoon ilmoittautumisen perusteella. Mikäli peruutus tehdään 17.11. jälkeen, veloitetaan koko osallistumismaksu.
Seminaaripaikka
Helsinki Congress Paasitorni, Paasivuorenkatu 5, puh. 09 7089 611. Tietoa kulkuyhteyksistä www.paasitorni.fi
Majoitus
Kumppanuusfoorumin osallistujille on varattu hotellihuonekiintiö ajalle 22.-23.11. kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevasta Hotelli Helkasta, Pohjoinen Rautatienkatu 23 mukavaan kumppanuushintaan 1hh 107€ ja 2hh 137€. Varaukset tunnuksella ”kumppanuusfoorumi” 22.10. mennessä puh. 09 613 580 tai s-posti reservations@helka.fi
Lisätietoa
Lisätietoja antavat koulutus- ja kehittämispäällikkö Anne Välimaa puh. 050 523 7583 ja tiedottaja Marja Hautaluoma puh. 045 131 5467
2.11.2010
Ansioluetteloni
Marco Michael Perukangas
Vanhaistentie 5
00420 HELSINKI
furttis at hotmail.com
perukangas.blogspot.com
CURRICULUM VITAE 1.11.2010
HENKILÖTIEDOT
• Marco Michael Perukangas, syntynyt 7.3.1971, Helsingin maalaiskunta. Asuin Oslossa 2007-2009
• Seurustelee, yksi lapsi
KOULUTUS
• Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia (cum laude) ja sosiaalipsykologia (approbatur). Pro gradu -tutkielma: sanomalehtien musiikkiarvostelujen tekstianalyysi.
• Teen väitöskirjaa kaupunkipuistoista Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen laitokselle. Yhdyskuntamaantieteen (samfunnsgeografi) opintoja Oslon yliopistossa 50 opintopistettä 2007-2009.
• Tutkimussuunnitelma ”EU and peripheral cultural (musical) politices and policies” Lapin yliopistolle 2004
• Tutkimussuunnitelma Helsingin yliopistolle musiikin symbolisesta kuluttamisesta 2000.
TYÖKOKEMUS
Valtakunnallinen työpajakoordinaattori, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, 8.2.2010-
• ESR-rahoitteisessa nuorten palveluiden verkostoimishankkeessa Onnistuvat opit II nuorten osallisuuden tukeminen ja osallisuusselvitys ja valtakunnallinen työpajapalveluiden ja välityömarkkinoiden maisemakartoitus
Projektikonsultti, NordForsk, 1.1.-31.3.2008
• Selvitys pohjoismaisen huippututkimuksen rahoituksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden indikaattoreista
RAY-projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 1.3.2006-31.7.2007
• Asukkaiden voimautumisen tukeminen, osallistuminen Helsingin kaupunginosat Helka ry:n Kansalaiskanava -hankkeeseen
• Pienryhmätoiminnan järjestämistä ja opettamista: retket, talkoot, elokuvaopintopiiri, fotokerho, liikuntakerhoja, atk-opetus ja venäjän keskustelukerho, ympäristöprojekteja yhteistyössä Kierrätyskeskuksen kanssa
• Rekrytointia työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, käsityöpajojen esimies
• Diakonia-ammattikorkeakoulun harjoittelijan ohjaaminen
• Media-, päättäjä- ja kansalaisjärjestösuhteista huolehtiminen
• Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle ja Horisontin aviisin päätoimittajana toimiminen
Projektitutkija, Nuorisotutkimusverkosto, 15.5.-15.6.2005
• Nuorten tarpeet liikkujaryhmänä -esiselvitys Tommi Hoikkalan ja Sami Myllyniemen kanssa
Freelancertutkija (tulevaisuuden tutkimus ja kulttuurintutkimus), toiminimiyrittäjä, 17.1.-31.5.2005
• Kuluttajasta tuottajaksi -hankesuunnitelma A Head Networkin edustajana Sitralle
• Ambience Design -konsortiohanke A Head Network Oy:n, Helsingin yliopiston, TKK:n, TaiK:in ja Turun yliopiston kanssa
• Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti A Head Network Oy:lle
• Uusien toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä
• Jari Koskinen kirjan "Kuvien takana" toimitustöitä
Tutkija, Helsingin sosiaalivirasto, 22.4.-31.7.2003 , 24.11.- 19.12.2003, 5.-31.7.2004
• Vanhusten ja vammaisten kuljetuspalveluiden asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi
• ESR –rahoitteisen CareKeys -tutkimuksen vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta
Suunnittelija, Etelä-Suomen lääninhallitus, 29.8.-31.12.2002
• Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, nuorten ESR – työpajojen hallinnointi
Koulutussuunnittelija, Sibelius-Akatemia, 15.9.2001-31.7.2002
• Pianomusiikin osaston budjetin, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu
• Henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu, yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi
• Valintakokeiden järjestelyt, mestarikurssit
• Colour Keys Flexible –pianon alkeisopetuksen ESR-pedagogiikkaprojektin yhdyshenkilö
Projektitutkija, Suomen Punainen Risti, kesä-heinäkuu 2000
• Tutkimusraportti ”Tukiasuminen puolimatkan kotina” SPR:n nuorten turvataloista
Opintosihteeri, toimialasihteeri, tuntiopettaja, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, 15.10.1999-31.5.2004
• Filosofian, tutkimusmenetelmien, kulttuuriyrittäjyyden ja kaupunkikulttuurin opetus ja tentit kulttuuri -ja palvelualoilla
• Musiikin, teatteri-ilmaisun ja audiovisuaalisen viestinnän opintorekistereistä vastaaminen
• Medianomien ja teatteri-ilmaisun opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu.
• Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.
Sihteeri, galleristi, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyo, 1.3.-31.8.1999
• Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallintotehtävät ja taidenäyttelyiden järjestämistä
Toimistovirkailija, Helsingin sosiaalivirasto, ulkotyöyksikkö, työtoimisto, 1.6.-14.8.1998
• Huoltosuhteisten työsuhteiden hoito, asiakaspalvelu, taloushallinto, arkistointi, muut toimistotyöt
Virkamiesharjoittelija, Opetusministeriön kouluosasto, yleissivistävän koulutuksen vastuualue, 19.08.-18.11.1996
• Uskonnonopetuksen erivapauspäätökset, puheiden kirjoittaminen, konservatorioiden valtionosuuspäätöksen valmistelu, EU:n Vuoden kasvatusprojektin (Alcuin Award) voittaneen Suomen ehdokkaan (Laukaan projekti) yhdyshenkilö
Toimistovirkailija, Helsingin ulosottovirasto, 05-08/90, Helsingin yliopiston atk-keskus 09/90-04/91
JULKAISUT JA MEDIA
• Raportti ”No, se on jotenki niin kaukane asia tai sillee”osallisuudesta nuorten työpajatoiminnassa. Valtakunnallinen työpajayhdistys, tulossa loppuvuodesta 2010.
• Esitelmä ”The Right to Urban Parks” Göteborgin yliopiston konferenssissa”What are the Commons” lokakuussa 2009; www.kurrents.org
• Artikkeli “Urheilun moraali on velvollisuus haluta” Mia Pakalénin kanssa Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen ”Semioottisen sosiologian näkökulmia”. Helsinki, Gaudeamus 1997.
• Ydin-lehden kaupunkipoliittinen vastaava 2008, päätoimittajana Horisontin aviisissa 2006 ja Linnake-lehdessä 1991-1992.
• Artikkeleita Vihreään Lankaan, Veikkaajaan, Ydin-, Tutkain, HOAS -asukas- ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsyn Takiainen -lehteen, Juoksijaan, Expatriumiin, Töölöläiseen, Tanotorveen, Valtiotieteilijän ja Iltalehden verkkolehteen.
• Facebook-ryhmien ”Etelä-Kaarelan yhteiskoulu” (516 jäsentä), Keskuspuisto (127 jäsentä) ja Kaupunkimetsäliike (518 jäsentä) perustaja ja ylläpitäjä.
• Kaupunkimetsäaiheisten blogien perustaja; keskuspuisto.blogspot.com ja kaupunkimetsaliike.blogspot.com alasivustoineen, skutta.blogspot.com:in ja kaupunkimetsa.blogspot.com:in kirjoittaja.
LUOTTAMUSTEHTÄVÄT
• Helsingin terveyslautakunnan varajäsen 26.3. –31.12.2008
• Helsingin Vihreiden kuntavaaliehdokas 2008
• Sydkustens Landskapsförbundetin liittokokousedustaja 2008
• Johanna Sumuvuoren eduskuntavaalikampanjassa 2007,
Osmo Soininvaaran apulaiskaupunginjohtajakampanjassa 2008.
• Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 28.2.-31.12.2007, varatilintarkastaja 2008, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, mukana liikennepoliittisen ja polkupyöräilytyöryhmän toiminnassa
• Oslon Sagene-Torshov Local Agenda 21- ryhmässä 2007-2008
• Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-kansalaisliikkeen perustaja
• Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin.
• Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995
• Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake-lehden varusmiespäätoimittaja 1991
KIELITAITO
• Suomi äidinkieli
• Englanti sujuva
• Ruotsi sujuva
• Norja (bokmål) hyvä
• Saksa hyvä
• Ranska perusteet
• Italia perusteet
TÄYDENNYSKOULUTUS, KURSSIT
• Maahanmuuttajapuolisoiden työnhakukurssi Oslossa, ProOffice syksy 2009
• Norjan alkeiskurssi, Arbis, kevät 2007 ja jatkokurssi 2008
• WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa, kevät 2007
• Kansalaisareena RY:n vapaaehtoistyön kurssi, kevät 2007
• Osallistumista Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:n projektikoulutukseen, kesä 2006
• Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 17.1.-4.2.2005
• Italian keskustelukurssi, Helsingin työväenopisto, kevät 2004
• Akateemisten työnhakijoiden kurssi, Palmenia, kevät 2003
• WinhaPro –opintohallintojärjestelmäkoulutus, Novo
• Johdon talouskoulutusta Sibelius -Akatemiassa
• Teknillisen korkeakoulun Dipolin koulutuskeskuksen FEC = Further Educated with Companies -kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa (23.2-30.6.2004). Aiheina mm. ISO - standardit, muutosviestintä, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi, ympäristövaikutusten arviointi.
ATK -TAIDOT
• MS Office, Apple McIntoshin perusteet, Photoshop
• HTML ja WWW –perusteet, SPSS:n perusteet
• Winha—opintohallintojärjestelmän erityisasiantuntija
• Webropol-kyselyohjelma
HARRASTUKSET
• Juoksu, West Ham United, kuntosali, sienestys, musiikki, uinti, elokuvat, valokuvaus, bloggaus ja Facebook
LISÄTIETOJA
Jaana Löppönen, Horisontti Team ry, toiminnanjohtaja, puh. 041-466 2907
Markku Hassinen, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, toiminnanjohtaja, puh. 045-133 0400
Vanhaistentie 5
00420 HELSINKI
furttis at hotmail.com
perukangas.blogspot.com
CURRICULUM VITAE 1.11.2010
HENKILÖTIEDOT
• Marco Michael Perukangas, syntynyt 7.3.1971, Helsingin maalaiskunta. Asuin Oslossa 2007-2009
• Seurustelee, yksi lapsi
KOULUTUS
• Valtiotieteiden maisteri, Helsingin yliopisto 1998. Pääaineena sosiologia, sivuaineet käytännöllinen filosofia (cum laude) ja sosiaalipsykologia (approbatur). Pro gradu -tutkielma: sanomalehtien musiikkiarvostelujen tekstianalyysi.
• Teen väitöskirjaa kaupunkipuistoista Helsingin yliopiston kaupunkitutkimuksen laitokselle. Yhdyskuntamaantieteen (samfunnsgeografi) opintoja Oslon yliopistossa 50 opintopistettä 2007-2009.
• Tutkimussuunnitelma ”EU and peripheral cultural (musical) politices and policies” Lapin yliopistolle 2004
• Tutkimussuunnitelma Helsingin yliopistolle musiikin symbolisesta kuluttamisesta 2000.
TYÖKOKEMUS
Valtakunnallinen työpajakoordinaattori, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, 8.2.2010-
• ESR-rahoitteisessa nuorten palveluiden verkostoimishankkeessa Onnistuvat opit II nuorten osallisuuden tukeminen ja osallisuusselvitys ja valtakunnallinen työpajapalveluiden ja välityömarkkinoiden maisemakartoitus
Projektikonsultti, NordForsk, 1.1.-31.3.2008
• Selvitys pohjoismaisen huippututkimuksen rahoituksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden indikaattoreista
RAY-projektin vetäjä, Kumppanuustalo Horisontti, 1.3.2006-31.7.2007
• Asukkaiden voimautumisen tukeminen, osallistuminen Helsingin kaupunginosat Helka ry:n Kansalaiskanava -hankkeeseen
• Pienryhmätoiminnan järjestämistä ja opettamista: retket, talkoot, elokuvaopintopiiri, fotokerho, liikuntakerhoja, atk-opetus ja venäjän keskustelukerho, ympäristöprojekteja yhteistyössä Kierrätyskeskuksen kanssa
• Rekrytointia työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, käsityöpajojen esimies
• Diakonia-ammattikorkeakoulun harjoittelijan ohjaaminen
• Media-, päättäjä- ja kansalaisjärjestösuhteista huolehtiminen
• Sisällöntuottaminen www.horisontti.net-sivulle ja Horisontin aviisin päätoimittajana toimiminen
Projektitutkija, Nuorisotutkimusverkosto, 15.5.-15.6.2005
• Nuorten tarpeet liikkujaryhmänä -esiselvitys Tommi Hoikkalan ja Sami Myllyniemen kanssa
Freelancertutkija (tulevaisuuden tutkimus ja kulttuurintutkimus), toiminimiyrittäjä, 17.1.-31.5.2005
• Kuluttajasta tuottajaksi -hankesuunnitelma A Head Networkin edustajana Sitralle
• Ambience Design -konsortiohanke A Head Network Oy:n, Helsingin yliopiston, TKK:n, TaiK:in ja Turun yliopiston kanssa
• Kiasman markkinoinnin ja markkinointiviestinnän tutkimusprojekti A Head Network Oy:lle
• Uusien toiminimiyrittäjien neuvontatehtäviä
• Jari Koskinen kirjan "Kuvien takana" toimitustöitä
Tutkija, Helsingin sosiaalivirasto, 22.4.-31.7.2003 , 24.11.- 19.12.2003, 5.-31.7.2004
• Vanhusten ja vammaisten kuljetuspalveluiden asiakastyytyväisyyskyselyn analyysi
• ESR –rahoitteisen CareKeys -tutkimuksen vanhustenhoidon laatuindikaattorien kirjallisuuskatsauksen laadinta
Suunnittelija, Etelä-Suomen lääninhallitus, 29.8.-31.12.2002
• Koululaisten liikkuvan iltapäivätoiminnan päätökset, nuorten ESR – työpajojen hallinnointi
Koulutussuunnittelija, Sibelius-Akatemia, 15.9.2001-31.7.2002
• Pianomusiikin osaston budjetin, tulossopimuksen ja opetussuunnitelman valmistelu
• Henkilökohtaisen opetuksen suunnittelu, yhteisten pedagogiikkaopintojen suunnittelu ja koordinointi
• Valintakokeiden järjestelyt, mestarikurssit
• Colour Keys Flexible –pianon alkeisopetuksen ESR-pedagogiikkaprojektin yhdyshenkilö
Projektitutkija, Suomen Punainen Risti, kesä-heinäkuu 2000
• Tutkimusraportti ”Tukiasuminen puolimatkan kotina” SPR:n nuorten turvataloista
Opintosihteeri, toimialasihteeri, tuntiopettaja, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia, 15.10.1999-31.5.2004
• Filosofian, tutkimusmenetelmien, kulttuuriyrittäjyyden ja kaupunkikulttuurin opetus ja tentit kulttuuri -ja palvelualoilla
• Musiikin, teatteri-ilmaisun ja audiovisuaalisen viestinnän opintorekistereistä vastaaminen
• Medianomien ja teatteri-ilmaisun opetussuunnitelmien laatiminen, näyttötutkintojen suunnittelu.
• Tutkimusavustajana Tuire Ranta-Meyerin musiikinopetusta selvittävässä haastattelututkimuksessa.
Sihteeri, galleristi, Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunta Tokyo, 1.3.-31.8.1999
• Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallintotehtävät ja taidenäyttelyiden järjestämistä
Toimistovirkailija, Helsingin sosiaalivirasto, ulkotyöyksikkö, työtoimisto, 1.6.-14.8.1998
• Huoltosuhteisten työsuhteiden hoito, asiakaspalvelu, taloushallinto, arkistointi, muut toimistotyöt
Virkamiesharjoittelija, Opetusministeriön kouluosasto, yleissivistävän koulutuksen vastuualue, 19.08.-18.11.1996
• Uskonnonopetuksen erivapauspäätökset, puheiden kirjoittaminen, konservatorioiden valtionosuuspäätöksen valmistelu, EU:n Vuoden kasvatusprojektin (Alcuin Award) voittaneen Suomen ehdokkaan (Laukaan projekti) yhdyshenkilö
Toimistovirkailija, Helsingin ulosottovirasto, 05-08/90, Helsingin yliopiston atk-keskus 09/90-04/91
JULKAISUT JA MEDIA
• Raportti ”No, se on jotenki niin kaukane asia tai sillee”osallisuudesta nuorten työpajatoiminnassa. Valtakunnallinen työpajayhdistys, tulossa loppuvuodesta 2010.
• Esitelmä ”The Right to Urban Parks” Göteborgin yliopiston konferenssissa”What are the Commons” lokakuussa 2009; www.kurrents.org
• Artikkeli “Urheilun moraali on velvollisuus haluta” Mia Pakalénin kanssa Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen toimittamaan teokseen ”Semioottisen sosiologian näkökulmia”. Helsinki, Gaudeamus 1997.
• Ydin-lehden kaupunkipoliittinen vastaava 2008, päätoimittajana Horisontin aviisissa 2006 ja Linnake-lehdessä 1991-1992.
• Artikkeleita Vihreään Lankaan, Veikkaajaan, Ydin-, Tutkain, HOAS -asukas- ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsyn Takiainen -lehteen, Juoksijaan, Expatriumiin, Töölöläiseen, Tanotorveen, Valtiotieteilijän ja Iltalehden verkkolehteen.
• Facebook-ryhmien ”Etelä-Kaarelan yhteiskoulu” (516 jäsentä), Keskuspuisto (127 jäsentä) ja Kaupunkimetsäliike (518 jäsentä) perustaja ja ylläpitäjä.
• Kaupunkimetsäaiheisten blogien perustaja; keskuspuisto.blogspot.com ja kaupunkimetsaliike.blogspot.com alasivustoineen, skutta.blogspot.com:in ja kaupunkimetsa.blogspot.com:in kirjoittaja.
LUOTTAMUSTEHTÄVÄT
• Helsingin terveyslautakunnan varajäsen 26.3. –31.12.2008
• Helsingin Vihreiden kuntavaaliehdokas 2008
• Sydkustens Landskapsförbundetin liittokokousedustaja 2008
• Johanna Sumuvuoren eduskuntavaalikampanjassa 2007,
Osmo Soininvaaran apulaiskaupunginjohtajakampanjassa 2008.
• Länsi-Helsingin Vihreiden sihteeri 2006, taloudenhoitaja 28.2.-31.12.2007, varatilintarkastaja 2008, Helsingin Vihreiden viheraluetyöryhmän jäsen, mukana liikennepoliittisen ja polkupyöräilytyöryhmän toiminnassa
• Oslon Sagene-Torshov Local Agenda 21- ryhmässä 2007-2008
• Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-kansalaisliikkeen perustaja
• Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö Kannunvalajien kulttuurivastaava 1993, opintovastaava 1994. Järjestin poikkitieteellisen Syysseminaarin.
• Helsingin yliopiston sosiologian opiskelijajärjestö Kontaktin kulttuurivastaava 1993, Kontakti -lehden toimituskunnassa 1994, tilintarkastaja 2000. Tutor 1993 ja 1995
• Suomenlinnan rannikkorykmentti, rannikkotykkimiestoimikunnan Linnake-lehden varusmiespäätoimittaja 1991
KIELITAITO
• Suomi äidinkieli
• Englanti sujuva
• Ruotsi sujuva
• Norja (bokmål) hyvä
• Saksa hyvä
• Ranska perusteet
• Italia perusteet
TÄYDENNYSKOULUTUS, KURSSIT
• Maahanmuuttajapuolisoiden työnhakukurssi Oslossa, ProOffice syksy 2009
• Norjan alkeiskurssi, Arbis, kevät 2007 ja jatkokurssi 2008
• WWW -kurssi ja työpaja, kuvankäsittelykurssi Kumppanuustalo Horisontissa, kevät 2007
• Kansalaisareena RY:n vapaaehtoistyön kurssi, kevät 2007
• Osallistumista Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistys YTY:n projektikoulutukseen, kesä 2006
• Markkinointi -instituutin avoin yrittäjäkurssi 17.1.-4.2.2005
• Italian keskustelukurssi, Helsingin työväenopisto, kevät 2004
• Akateemisten työnhakijoiden kurssi, Palmenia, kevät 2003
• WinhaPro –opintohallintojärjestelmäkoulutus, Novo
• Johdon talouskoulutusta Sibelius -Akatemiassa
• Teknillisen korkeakoulun Dipolin koulutuskeskuksen FEC = Further Educated with Companies -kurssi YmpPro - Yhteiskuntavastuu yritystoiminnassa (23.2-30.6.2004). Aiheina mm. ISO - standardit, muutosviestintä, CSR, ympäristö- ja yhteiskuntavastuuraportointi, ympäristövaikutusten arviointi.
ATK -TAIDOT
• MS Office, Apple McIntoshin perusteet, Photoshop
• HTML ja WWW –perusteet, SPSS:n perusteet
• Winha—opintohallintojärjestelmän erityisasiantuntija
• Webropol-kyselyohjelma
HARRASTUKSET
• Juoksu, West Ham United, kuntosali, sienestys, musiikki, uinti, elokuvat, valokuvaus, bloggaus ja Facebook
LISÄTIETOJA
Jaana Löppönen, Horisontti Team ry, toiminnanjohtaja, puh. 041-466 2907
Markku Hassinen, Valtakunnallinen työpajayhdistys TPY ry, toiminnanjohtaja, puh. 045-133 0400
29.10.2010
Elämäni ja maailmani a:sta ö:hön.
A: Aurinko. Yleensä elämiseen riittää, että se on näkyvillä. Ei tarvitse välttämättä olla niin kuuma. Anarkia. Sääntöjä saa, ja pitää luovasti rikkoa joskus. Ilman anarkiaa ei synny mitään uutta.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)